Mikä on systeemityössä IN?

hanke purjehtii
vesiputouksesta
muutoskaaokseen

hiljainen tieto
siivittää muuttolinnun
laadunhallinnan

tutkija testaa
haarukalla perunaa
ilman speksejä

Systeemityöyhdistys Sytyken kymmenennessä laivaseminaarissa Viking Mariellalla 5.-7.9.2007 kysyttiin: ”Mikä mahtaa olla IN?”
Sytyken sytyttämiä sponsoreita oli niin paljon, ettei kaikille riittänyt puheenvuoroa paripäiväisessä seminaarissa. Niinpä puheenvuorotta jäänyt Samcom ilmoittautui jo ensi vuoden sponsoriksi.
Timo Kaisla Ixonos Projektinjohtopalveluista kertoi haasteista suurissa tietojärjestelmähankkeissa, sata kertaa tavallisia suuremmissa, tuhansia henkilötyövuosia ja yli kolme kalenterivuotta nielevissä migraatio eli konsolidointi- tai vaihtohankkeissa. Alustava suunnitelma ja lopullinen todellisuus poikkeavat toisistaan merkittävästi: kustannukset kasvavat nelinkertaisiksi ja aikataulu kolminkertaiseksi, hanke koskettaa koko organisaatiota ja suurta alihankkijajoukkoa.
Ainutkertaisen hankkeen skaalasokeutta ei riko konsulttikaan. Johto ja kokenut projektipäällikkö hallitsevat normaaliprojektit, ei koko henkilöstöä koskevaa muutosta. Organisaation pitäisi lääkitä itseään ulkopuolisten kokemuksilla suurista projekteista.
Puolet meneillään olevista projekteista pitäisi tappaa, jotta migraatiohankkeeseen saataisiin kaikkien divisioonien parhaat resurssit. Päällikkövetoinen vaatimusmääritys, vaikka siihen varattaisiin reilut puoli vuotta, tuottaa puutteellisia ja tasoltaan kirjavia tuloksia, jos päälliköt eivät ole systeemityön ammattilaisia. Systematisointi on saattanyt rämettyä organisaation pienissä projekteissa; suurissa sitä tarvitaan. Pienissä projekteissa kannuksensa ansainnut projektipäällikkö ei ehkä uskalla skaalata resurssi- ja aikatarvetta riittävän ylös – ja jos uskaltaisi, esimies ei sitä hyväksyisi.
PMBOK kuvaa, mitä pitäisi tehdä, ei sitä, miten se tehtäisiin.
Vaatimusten- ja muutostenhallinnassa työpajat toimivat, ne tuottavat paljon dokumentoimatonta, ns. hiljaista tietoa. Aikataulu annetaan yleensä ylhäältä, vaikka suurta hanketta pitäisi suunnitella alhaalta ylös. Linjaihmiset arvioivat työmäärät kirjavasti. Katselmointi vaatii pari kuukautta ja kymmenen henkilöä, ettei ”takaseinä jää puuttumaan”.
Laadunhallinnasta tarvitaan kuvaus, jossa käsitellään muutakin kuin testausta. Testaajiksi tarvitaan ulkopuolisia ammattitestaajia, he oppivat nopeasti prosessit kuin prosessit. Jos talon omat asiantuntijat pannaan kolmeksi kuukaudeksi ajamaan erilaisia testejä, kyse on heidän ammattitaitonsa väärinkäytöstä.
Miten henkilöstö saadaan mukaan? Aluksi voisi kutsua vaikka Esa Saarisen luennoimaan, muutoshan koskee kaikkea ja kaikkia. Projektipäälliköt ovat avainasemassa: jos homma on liian iso jollekulle heistä, hänet pitäisi vaihtaa toiseen mahdollisimman pian, muuten muutosvastarinta kasvaa.
Miten suuri tietojärjestelmäprojekti ostetaan? Vaatimusmääritys on niin vaativa, että kiinteä hinta johtaa yleensä jatkuvaan sopimuspapereiden läpikäyntiin juristien kanssa.
Ostavan ja tilaavan organisaation toiminta- ja kulttuurierot vaikuttavat projektiin. Jos organisaatiot ovat eri maissa, ongelmat yleensä lisääntyvät. Halvin tapa rakentaa siltoja saattaa joissain tapauksissa olla ilmainen viina. Projektissa työskentelevien ihmisten pitäisi kokea olevansa ”yhdessä veneessä” eikä vain asiakassuhteessa. Parhaimmillaan projektin lopussa ei enää voi erottaa, kuka on toimittajan ja kuka asiakkaan edustaja.
Nopeasti muuttuvassa maailmassa isoissa projekteissa voidaan käyttää ketteriä menetelmiä monin sprintein.
Claus Günther ja Sakari Lehtonen IDS Scheer Finlandilta selvittivät meille Open BPM:n merkitystä liiketoiminnalle. Claus Güntherin mukaan nykyinen muutosten aika edellyttää kokonaisratkaisuja, liiketoiminnan harmonisointia ja segmentointia. Miten se näkyy attribuuttitasolla? Mitä tehdään itse ja mitä ostetaan?
Kokonaisuuden hallinta tarkoittaa suhteiden hallintaa, asioiden välisten suhteiden ymmärtämistä. Onko tämän hallitseva toimitusjohtajasukupolvi vasta kasvamassa? Kolme vuotta sitten puhuttiin malliin perustuvasta arkkitehtuurista (Model Driven Architecture), nykyisin arkkitehtuurin pitäisi perustua liiketoimintaan (Business Driven Architecture).
Mikä on IN? Olisiko Business Driven SOA? Tulevaisuudessa yritysarkkitehtuuria ja SOA:a hallitaan yhdessä.
Sakari Lehtonen kysyi, miten järjestelmät palvelevat liiketoimintaa kokonaisuutena. Monessa organisaatiossa on kiinnitetty huomiota prosessien hallintaan, mutta laajempi kehikko, sovellukset, tiedot, laitteistot ja integrointi, on jäänyt hoitamatta. Olennaista olisi saada nämä kaikki samaan tietokantaan, jotta tiedetään, mitä sovellusta, tietoja ja laitteistoja tietty prosessi tarvitsee. Miten tällaista tietokantaa ylläpidetään? Tuskin PowerPointilla.
SOA:ssa on aina sama kerrosarkkitehtuuri: käyttöliittymät – integraatioalusta – ERPit. Portaalista tuleva käsky reitittyy integraatiokerroksen läpi keskuskoneelle, jossa kaikki tiedot ovat luontevissa moduuleissa. Muutaman vuoden kuluttua integrointikerroksen korvaa ohjaava kerros.
Entä tulevaisuus? Yrityksellä on yksi sovittu tapa kuvata ohjelmalogiikka, joka voidaan generoida eri alustoille. Prosessit mallinnetaan BPM:lla ja tekniikka UML:lla – ja nämä kuvaustavat pidetään erillään!
Joakim Sandström nSenselta vakuutti innostavassa puheessaan, että tietoturvan testaaminen on osa systeemityötä. Hän kertoi aloittaneensa uusmediahypen aikana ohjelmoijana, törmänneensä koodin tietoturvaongelmiin ja innostuneensa sovellustietoturvahaavoittuvuudesta, josta kukaan ei tuolloin ymmärtänyt mitään. Ohjelmistorobotilla hän löysi viikossa puolesta miljoonasta verkkopalvelusta pari miljoonaa haavoittuvuutta.
Hän kertoi esimerkin, miten oli sovellushaavoittuvuuksia käyttäen muuttanut tilaukseensa 80 %:n alennuksen. Varastomies alkoi kuitenkin ihmetellä suurta alennusprosenttia ja tarttui puhelimeen. Entä tulevaisuudessa, jos tuotantoketju automatisoituu eikä ole enää varastomiestä lukemassa tilausta?
Ohjelmoijille ei kerrota, miten tehdään tietoturvallista SOAP:ia. Heille opetetaan, että ensin koodataan ja sitten testataan, vaikka tietoturva pitäisi rakentaa osaksi koko prosessia.
Monet kuvittelevat, että palomuuri, VPN ja SSL takaavat tietoturvan. Uusia haavoittuvuuksia on kuitenkin 75 % enemmän kuin ennen; nyt ne ovat sovelluksissa eivätkä linjoissa tai palvelimissa.
Jos autoja rakennettaisiin kuin tietojärjestelmiä, niissä ei olisi ikkunoita eikä jarruja; eihän niitä itsestäänselvyyksinä mainittaisi vaatimusmäärittelyissä.
nSense teki vuonna 2006 yli sata turvatestiä, joista löytyi vain viisi puhdasta sovellusta.
Yrityksen pitäisi analysoida, mitä tietoturvaongelmista seuraa? Ensimmäinen raportoitu verkkopankkihaavoittuvuus lienee se, kun äiti jätti verkkopankin auki ja 16-vuotias poika huomasi, että osoitekentässä pyöri tilinumeroita. Hän pääsi vaivattomasti siirtämään rahoja toisten tileiltä.
Http-protokolla on tilaton ja ohittaa kaikki tietoturvat. Se suosii ”pahiksia”. OWASP kuvaa, millaisia haavoittuvuuksia sovelluksista löytyy. Niitä löytyy 80 % sovelluksista, mikäli tietoturvatestaus uupuu.
Tietoturvahaavoittuvuudet voidaan jakaa teknisiin ja loogisiin. Jälkimmäiset liittyvät tilanteisiin, joissa sovellus ei tarkista syötettä: sushia saatiin parissakymmenessä minuutissa, vaikka ohjeellinen vähimmäisaika oli pari tuntia. 95 % haavoittuvuuksista voitaisiin välttää validoimalla syöte ja enkoodaamalla tuloste.
Missään ei rakenneta ohjelmistoja niin, että tietoturvallisuus olisi ohjelmoijasta riippumatonta. Liian usein ohjelmoija itse testaa sovelluksen tietoturvan ja liian harva asiakas vaatii tietoturvallista toimintaa. Tietoturva pitäisi testata silloin, kun ympäristö muuttuu – mutta ympäristöhän muuttuu päivittäin.
Koulutuksessa pitäisi korostaa, että sovelluksen tietoturva on laatukriteeri siinä missä toiminnallisuuskin. Kaikille sovelluksille pitäisi määrittää minimivaatimukset. Organisaatio jää riskianalyysissaan liian usein sille tasolle, että tunkeutujaa ei päästetä palvelimelle, mutta unohdetaan, että tunkeutuja voi hintoja muuttamalla huijata itselleen ilmaiseksi musiikkifirman kaikki kappaleet.
Pentti Virtanen Tieturilta kertoi kouluttajan ottein, miten vaatimukset valmistuvat viikossa. Riittävän pieniksi pilkotuilla kokonaisuuksilla, joita osaavat ihmiset käsittelevät.
Perinteinen vesiputousmenetelmä on kuin organisaatiota vaihdettaisiin joka vaiheen jälkeen ja tieto välitettäisiin kuvauksissa keskustelua välttäen. Ketterissä menetelmissä myönnetään, ettei vaatimuksia saada kerralla oikein – varsinkaan sitä, mitä kaivataan neljän vuoden kuluttua tai ensi joulumarkkinoilla. Sitäpaitsi: jatkuvasti löytyy uusia tapoja tietojärjestelmien toteuttamiseen. Miksi ne jätettäisiin hyödyntämättä kiveen hakatuilla vaatimusmäärityksillä ja tietojärjestelmäprojekteilla?
Sopimukset eivät tee järjestelmää eikä tavoitteena ole voitto välimiesoikeudessa vaan toimiva järjestelmä. Sopimusten sijaan tarvitaan luottamusta ja sopeutumista muutoksiin!
Ketterissä projekteissa asioita tehdään rinnakkain, siksi kalenteriaika lyhenee. Ketteryys edellyttää ammattitaitoisia, motivoituneita ihmisiä sekä kommunikointia tiimien sisällä, niiden välillä ja asiakkaiden kanssa. Projektissa pitää olla riittävästi osaavia ihmisiä, jotka voivat keskittyä päätoimisesti, tuntea ”flown”. Mieluummin tehdään heti tietoturvallista koodia kuin etsitään haavoittuvuuksia jälkeenpäin.
Kallein tapa rakentaa on kokonaishintainen budjetti. Jos järjestelmä tilataan paloissa, voidaan lopettaa ajoissa. Scrum tuottaa asiakkaalle joka kuukausi toimivan sovelluksen, jota on helppo arvioida. Miten perinteisessä projektissa voidaan tietää, milloin sovelluksesta 22 % olisi valmiina?
Millainen projektisuunnitelma on muuttolinnuilla? Niillä ei ole projektipäällikköä ja ne sopeutuvat kulloinkin eteen tuleviin tilanteisiin.
Miten keität perunoita? Mittaatko veden määrän ja perunoiden koon ja lasketko siitä, kuinka kauan perunoiden pitää kiehua? Vai kokeiletko perunoiden kypsyyttä haarukalla?
Ketterät menetelmät eivät ole hopealuoti. Ohjelmistotuotannossa vaikeinta on ajatteleminen.
Byrokraattisessa organisaatiossa, jossa luvan saamiseen menee kuukausia, on vaikea toimia ketterästi. Perinteistä ohjelmistokehityksestä siirrytään ketteriin pienin askelin – aluksi vaikka lisäämällä kommunikointia.
Minna Oksanen SysOpen Digialta innosti meidät Business Intelligencesta. Onko organisaatiosi pulloposti, purjevene vai laiva? Ajelehditko vai ohjaatko itse? Business Intelligence tarkoittaa liiketoimintatiedon hallintaa yhtenäisen tietomallin avulla. Muutosta mitataan mahdollisimman pienin syklein, jotta saadaan konkreettisia tuloksia järkevässä ajassa.
Mitä tällä alueella on tapahtunut kymmenessä vuodessa? Voisiko metatiedoin kertoa, että tiedot liittyvät toisiinsa niin, ettei tietoa tarvitsisi toistaa? Perustiedot keskittyvät transaktioihin, kuutiot analyysiin. Kahden eri järjestelmän raportit saattavat poiketa toisistaan, jos luvut lasketaan eri tavoin. Samalle näytölle voidaan yhdistää eri elementtejä, kunhan tiedot ovat olemassa.
Näkyviä ratkaisuja saadaan sadassa päivässä. Real Time Datawarehousing and Reporting tarjoaa vastauksen kysymykseen, kuinka monelta kalkkunalta pitää katkaista kaula, jotta huomenna liikkeessä on riittävä määrä kalkkunaleikkeitä. Vastaus ei saa perustua viime viikon tilanteeseen, jos huomisen tilaukset ovat jo tiedossa.
Metadatan merkitys kasvaa, mallinnuksesta ei koskaan saa luopua ja liiketoiminnan kanssa pitää keskustella.
Perttu Karvinen ja Mikko Holmberg CodeBakersista kertoivat Java-kehityksessä puhaltavista tuulista. Kehitysrytmi on hidastunut, Java on vakiinnuttanut asemansa, mutta vaihtoehtojakin löytyy. Suppeimmillaan Java on ohjelmointikieli, laajimmillaan ohjelmistoalusta. Skriptikielillä pystytään nopeasti tekemään jotain tilanteissa, joissa Javalla joudutaan vääntämään paljon.
Spring on ohjelmointikehys, joka hoitaa sille esiteltyjen olioiden väliset riippuvuudet. Hibernate on olio-relaatio-tulkki, joka piilottaa relaatiomaailman olio-ohjelmoijalta. Java-koodaajan ei siis tarvitse tietää mitään SQL:stä. Hibernaten ongelmana on, että sovellus voi lähettää SQL-käskyjä ilman, että tulkki huomaa sitä. Eclipse taas on avoin kehitysympäristö.
Ketterään kehitykseen on tulossa kollaboraatioalustoja. Työkalutuki on jo olemassa ja kasvaa jatkuvasti. TDD eli Test Driven Development vaatii aloittamaan testauksen heti. Jatkuva integraatio varmistaa, että koodi toimii. Silti projektinhallintaakin tarvitaan. SOA ja BPM, joista aiemmin puhuttiin, eivät periaatteessa vaikuta sovelluskehitykseen Javalla.
Juhani Snellman Qentinelista kysyi: Testaus, Quo Vadis? Hän aloitti esityksensä kolmesta taidemaalarista, joiden piti kuvata omena. Yksi kuvasi omenan, toinen omenapuun ja kolmas puutarhan, jossa omenapuu kasvoi. Juhani Snellman kuvasi meille testauksen ympäristössään, nopeutuvan liiketoiminnan ja globalisaation puutarhassa, jossa kaikkea halutaan enemmän, nopeammin ja kustannustehokkaammin.
Testaus tekee näkyviksi liiketoiminnan riskit ja mahdollisuudet. Testaus sinänsä ei paranna ohjelmistoa vaan tuottaa relevanttia informaatiota liiketoimintariskien hallintaan. Testaus on ohjelmistokehityksen ja tietojärjestelmähankkeiden tukiprosessi.
Testauksen trendeinä voidaan mainita halpatuotanto, erikoistuminen ja ketterä testaus. Kymmenen erikoistunutta testaajaa voivat korvata tuhat halpatuotantomaista ostettua perustestaajaa.
Ketterän menetelmän kirjat eivät käsittele testausta. Osaava ketterä testaaja tukee sekä kehittäjätiimiä että liiketoimintaa.
Yksikkötesti ohjaa suunnittelua ja hyväksyntätesti tavoitteiden määrittelyä. Näistä voidaan automatisoida ne, jotka eivät vaadi aivokapasiteettia.
Tutkivassa testauksessa testaajan ammattitaito korostuu: hän ei toimi etukäteen mietittyjen määritysten mukaan vaan kokeilee asioita, joista tiedetään, että niissä joskus on ongelmia tämänkaltaisissa järjestelmissä. Kyse on negatiivisesta testaamisesta. Se ei onnistu perinteisessä organisaatiossa, jossa vaaditaan paljon kuvauksia ja testitapausten katselmointia etukäteen.
Siirtyminen perinteisestä ohjelmistokehityksestä ketterään tuottaa välivaiheessa kaaoksen; ihmisen toimintahan ei muutu nopeasti.
Lopuksi Silja Räisänen Osuuspankkikeskuksesta kertoi omien kokemustensa ja Systeemityölehtien valossa, mikä kymmenen vuoden aikana Sytyken laivaseminaareissa on ollut IN.

TieVie minne vie

TieVie minne vie
oppimaan porukassa
verkon ihmeitä

luovuus, joustavuus
luovu, luo uutta, loikkaa
joustavaan verkkoon

innosta verkkoon
organisaatiosi
pehmennä muutos
TieVie, verkko-opetuksen asiantuntijakoulutus käynnistyi orientaatiojakson jälkeen lähiseminaarilla Oulun yliopistossa 30-31.8.07. Ensimmäisen seminaaripäivän aluksi Oulun yliopiston Katja Pura ja Tiina Salmijärvi luotsasivat meidät käytännön kysymyksiin ja kouluttajien esittelyyn, jonka jälkeen Asko Karjalainen, myös Oulun yliopistosta, ravisteli ajatuksiamme koulutusorganisaation prosesseista. Iltapäivän työskentelimme vertaisryhmissä ja illalla verkostoiduimme Kruunumakasiinissa.
Toinen seminaaripäivä alkoi Oulun yliopiston Mailis Aaltosen ja Methods Consultingin Marianne Tensingin ohjaamalla simuloidulla roolileikillä kehittämistyön kompleksisuudesta, mikä herätti monenlaisia tunteita. Iltapäivällä tutustuimme Jyväskylän yliopiston Markku Närhen ja Antti Auerin johdolla opetusta ja ohjausta tukeviin tietojärjestelmiin ja Teknisen korkeakoulun Anna-Kaarina Kairamon johdolla portfoliotyöskentelyyn. Lopuksi Katja Pura ja Tiina Salmijärvi johdattivat meidät seuraavaan, Organisatorinen muutos -verkkojaksoon.
Asko Karjalaisen mukaan koulutusorganisaatio vastustaa muutosta ja noudattaa vanhoja rutiineita, sen kulttuurihan on individualistinen. Ihmisillä on yksilölliset ominaisuutensa, he ovat korvaamattomia. Tutkimuksista paistaa tutkijan kehityshistoria ja asiantuntemus. Korkeakoulu on kuin organisaatio, jossa on kolmesataa toimitusjohtajaa. Jos kolme heistä laatii uuden strategian, se ei välttämättä kiinnosta muita.
Uudet opintosuunnitelmat on ajettu korkeakouluihin ja oikea retoriikka omaksuttu, mutta pääosin kaikki tehtäneen kuten ennenkin. Opiskelijan valmistumisen pitäisi olla seurausta oppimisesta, lopputuloksen laadun pitäisi heijastaa oppimisen hyvyyttä.
Kaikki tunnetut laatujärjestelmät ovat prosessien laadunvarmistusta. Kun laatua kehitetään, prosessit kirjoitetaan auki. Satunnaiset poikkeamat vaikuttavat kuitenkin prosessiin. Jos kurssikalvot eivät ole olleet oppimisalustalla ennen lähitapaamista tai jos kurssikirjoja ei ole riittänyt kaikille, voiko opettaja opettaa ikään kuin kaikki olisivat ennalta tutustuneet aineistoihin?
PowerPoint-ohjelmisto sai kritiikkiä. Asko Karjalaisen mukaan se johtaa opettajan toimimaan lineaarisesti kalvo toisensa jälkeen sen sijaan, että opettaja tilanteesta riippuen voisi joustavasti valita kalvojensa joukosta seuraavan. Jo vuonna 2002 Mart Laanpere totesi NERA:n (Nordic Educational Research Association) konferenssin workshopissa, että PowerPointin lineaarinen esitysmuoto heikentää hänen ajattelutapaansa: se sitouttaa liiaksi lineaariseen sisällysluetteloon. Postmoderni maailmahan vihaa lineaarisuutta. (ks. seminaarimuistiinpanoni.)
Ymmärrän toki, että ranskalaiset viivat suuntaavat ajattelua eri tavoin kuin miellekartta, MindMap, mutta väite kalvojen pakollisesta lineaarisesta järjestyksestä herättää mielessäni kritiikkiä. Osaava luennoitsijahan voi käyttää PowerPointia tilassa, jossa kaikki kalvot näkyvät pikkukuvina. Siitä hänen on helppo tilanteen mukaan – postmodernin joustavasti – valita juuri se helmi, joka iskee luokkahuoneen tai seminaarisalin keskusteluun kuin ilotulitusraketti taivaalle uudenvuoden yönä.
Asko Karjalaisen mukaan laatujärjestelmä sopii tilanteisiin, joissa pitää tuottaa yksinkertainen tuote, tuote, joka on osiensa summa. Inhimilliset yhteistyöprosessit ovat kuitenkin kompleksisia ja ennustamattomia, enemmän kuin osiensa summa.
Organisaatioihin tarvitaan ihmisiä, jotka ovat innostuneita ja kiinnostuneita työstään enemmän kuin sääntöjen noudattamisesta, ”kuumia ryhmiä”, jotka kokeilevat uusia asioita. Sääntöjä kurinalaisesti noudattavan organisaation toiminta on usein tehottomampaa kuin joustavan organisaation. Luova ilmapiiri syntyy vapaudessa eikä noudatettavien sääntöjen tiheikössä. Jokainen tietää, miten mahtavia ovat harrastukset, joissa ihminen voi vapaasti kehittää itseään koko ajan.
Miten opetustilanteet joustaisivat niin, että jokaisen opiskelijan potentiaaliset mahdollisuudet otettaisiin huomioon? Että Suomeen saataisiin enemmän nobelisteja? Oppimisprosessiahan ei voi käynnistää ulkoapäin. Voisiko opettajalle koko prosessin sijaan riittää tietoisuus prosessin päämäärästä?
Asko Karjalaisen kysymykset ja ajatukset innostavat. Viittaako joustava opiskeluprosessi, jossa opettaja prosessin sijaan tietää vain päämäärän, tutkivaan tai trialogiseen oppimiseen? Vai ohjaako opettaja niissä opiskelijoiden valitsemaa prosessia eikä tiedä päämäärää? Yhteisöllisen tiedonrakentelun lopputuloshan parhaimmillaan ylittää jokaisen yksittäisen oppijan ja opettajan tietämyksen rajat.
Mailis Aaltosen ja Marianne Tensingin roolileikin lähtökohtana oli opetusministeriön selvitys yliopiston ja ammattikorkeakoulun toimintojen yhdistämisestä. Selvitysryhmä haastatteli eri osapuolia: tukihenkilöitä, rehtoreita, tutkijoita ja opiskelijoita. Myöhemmin todettiin, että ehkä työelämän edustajia olisi myös pitänyt haastatella.
Hmm! Eri osapuolten valitsijat edustivat ilmeisesti yliopistoja; ammattikorkeakouluissa valtaosa henkilöstöstä on opetushenkilöstöä eli lehtoreita, opettajia ja yliopettajia. Miksi heitä ei nimetty haastateltaviin henkilöstöryhmiin?
Roolileikin myötä opimme, että kehittämistyö tähtää aina muutokseen. Tunneinformaatio on tärkeää ja sitä pitää kuunnella. Nyt jokainen haastateltava ryhmä koki, että selvitysryhmän nopeasti laatima yhteenveto oli pinnallinen eikä ottanut huomioon kaikkia haastateltavien esittämiä asioita. Haastateltavat olivat ensin saaneet yhdet ohjeet ja valmistautuneet sen mukaisesti. Sitten ohjeita muutettiin, porukka hämmentyi ja lopuksi turhautui.
Mitä tästä voisi oppia omaan kehittämishankkeeseen? TieVie-verkko-opetuksen asiantuntijakoulutus ei tähtää vain verkkokurssin rakentamiseen. Meidän pitäisi kasvaa mentoreiksi ja muutosagenteiksi omiin organisaatioihimme, kehittämään yhdessä kollegoiden, esimiesten ja tukihenkilöiden kanssa verkko-opetusta mielekkääksi osaksi toimintaamme. Mistä asioista pitäisi huolehtia? Riittävä pohjatyö voisi rakentaa pohjaa luottamukselle. Kehitystyön hedelmälliset ristiriidat pitää poimia herkästi kuunnellen, niistähän muutokset syntyvät.
Markku Närhi ja Antti Auer kertoivat opetusta ja ohjausta tukevista tietojärjestelmistä: oppimisalustoista, eHopsista, JOPSista, Haka-projektista Shibboleth-tekniikoineen, JOO:sta sekä sosiaalisesta webistä, josta löytyy asiaa myös Helsingin yliopiston Piirtoheitin-verkkolehdessä. Parhaimmillaan opiskelija voi räätälöidä itselleen oppimisympäristön verkkoon ja kerätä sinne RSS-feedein opintojaan koskevat asiat. Elgg-projekti kehittää persoonallisia oppimisyhteisöjä. Sosiaalinen web lähestyy itsensä ylittämistä ja akateemista ajattelua. Pelkkä puuhastelu verkossa ei kuitenkaan riitä, mikäli se ei liity opiskeltaviin aiheisiin.
Tieto- ja viestintätekniikalla korkeakoulut tavoittelevat kustannustehokkuutta ja joustavuutta. Luennot voidaan videoida ja välittää verkossa suurille massoille. Työssäkäyvien opiskelijoiden ei tarvitse enää tulla kampuksille viettämään opiskelijaelämää vaan he voivat opiskella verkossa.
Opetusministeriön Tietohallintostrategiassa vuosille 2006-2015 tavoitteena mainitaan korkeakoulujen yhteistyö ja tietojärjestelmien yhteiskäyttöisyys.
Kaikista opetusta ja ohjausta tukevista tietojärjestelmistä huolimatta valtaosalle opettajista verkko-opetus on edelleen PowerPoint-kalvojen ja pdf-tiedostojen siirtämistä verkkoon ja tehtävien palautusta sähköpostitse.
Anna-Kaarina Kairamo painotti, että portfoliotyöskentelyssä kannattaa miettiä, missä käyttää portfoliota koulutuksen jälkeen. Sen pitäisi olla tallella muuallakin kuin TieVie-koulutuksen oppimisympäristössä, joka sulkeutuu koulutuksen päätyttyä. Voisimme kerätä portfoliota omalle verkkosivustolle tai blogiin, jonka linkittäisimme TieVie-oppimisympäristöön.
Portfoliotyöskentely kannattaa aloittaa heti: Mitä opit Oulun lähiseminaarissa? Mitä odotit ja mitä sait?
Katja Puran ja Tiina Salmijärven kanssa sovimme, että Organisatorinen muutos -verkkojaksolla voimme käsitellä joko oman organisaatiomme tai ministeriön asiakirjoja. Kaikissa koulutusorganisaatioissa strategiat ja kehittämissuunnitelmat eivät ole julkisia asiakirjoja eikä niitä voida edes referoiden käsitellä kaikille TieVie-opiskelijoille avoimella oppimisalustalla.

Tutkivaa oppimista

kritiikki nostaa
uudet ideat vanhan
tiedon tilalle

(Muokkasin tekstiäni Tarmo Toikkasen 27.8.07 kommentissaan esittämien korjausten mukaisesti.)

Tarmo Toikkanen perehdytti meitä, vasta kesälomilta palanneita HAAGA-HELIAn opettajia, tutkivan oppimisen saloihin. Aamupäivä lensi liimalappujen kera tutkivan oppimisen ryhmissä ja iltapäivä täsmensi lappujen sisällöt Fle3-tiedonrakenteluympäristöön.

Tutkivassa oppimisessa oppijat ottavat itse vastuun oppimisestaan, tutkimusongelmastaan ja tiedonrakentelustaan. Mikä sitten on opettajan rooli? Opettaja, kyseisen aiheen asiantuntija, varmistaa tutkimusongelman hedelmällisyyden. Hänen ei tarvitse tietää vastausta tutkimusongelmaan; hänkin voi oppia tiedonrakentelussa.
Miten ryhmäytyminen onnistuu? Ongelma lienee sama missä tahansa oppimisessa. Heterogeeninen ryhmä, jossa hajautettu asiantuntijuus pääsee oikeuksiinsa, toimii hedelmällisemmin kuin homogeeninen.
Tutkivan oppimisen kehässä olennaista on työskentelyteorioiden luominen, jokaisen omien naiivien ajatusten selvittäminen ja kirjoittaminen näkyviin ENNEN KUIN uppoudutaan teoreettisen tiedon mereen tai loikataan opettaja asiantuntemuksen pelastuslautalle. Kun oppija vertaa tietämystään muutamaa kuukautta aiempiin käsityksiinsä, hän havaitsee itse oppimisensa. Näin opittu siirtyy elävään elämään, arkeen ja työhön liittyvien ongelmien ratkomiseen.
Kriittisen arvioinnin vaiheessa opitaan antamaan ja vastaanottamaan kritiikkiä, esittämään väitteitä ja perustelemaan niitä. Näitä taitoja tarvitaan oikeassa elämässä: kaikkihan tekevät joskus virheitä ja saavat kritiikkiä. Oppilaitos on virheiden tekemiselle turvallisempi ympäristö kuin ensimmäinen työpaikka.
Kriittisen arvioinnin ja työskentelyteorioiden luonnin vaiheiden välillä on iteratiivinen kehä: oppija puolustaa aiempia teorioitaan kritiikkiä vastaan tai muuttaa niitä, jos kritiikki on riittävän hyvin perusteltua.
Kun omat eväät loppuvat, siirrytään ulkoisten lähteiden ja asiantuntijatiedon ääreen. Tästä jatketaan edelleen aliongelmiin ja tutkivan oppimisen kehän seuraavaan kierrokseen ja sitä seuraavaan – kunnes koko maailma on ratkaistu tai aika loppuu. Tavallisesti päädytään jälkimmäiseen.
Tutkiva oppiminen edellyttää tiivistä yhteistyötä ryhmien sisällä ja välillä.
Tutkivan oppimisen katsotaan vähentävän opettajan työtä, koska hänen ei tarvitse valmistella oppimismateriaalia – ehkä alun virikevideota tai -artikkelia lukuunottamatta. Opettajan työ muuttuu aiempaa haasteellisemmaksi: kalvosulkeisten sijaan opettaja joutuu improvisoimaan, koska jokainen opintojaksototeutus on erilainen. Oppijat pystyvät opettamaan toisiaan ja heille siirtyy vastuu niin omasta oppimisesta kuin ajankäytöstäkin; heidän pitää vastata lupauksistaan.
Perinteisessä opetuksessa käsitellään opintojaksolle määritelty aihealue kokonaisuudessaan, mutta kohtalaisen pinnallisesti. Tutkivassa oppimisessa oppijat valitsevat kyseiseltä aihealueelta heitä kiinnostavat teemat, joihin he perehtyvät syvällisesti. Tällöin jotkin perinteisellä tavalla opitut asiat saattavat jäädä käsittelemättä, mutta toisaalta käsitellyt asiat on omaksuttu syvällisesti, jolloin osaaminen voidaan tarvittaessa laajentaa asioihin, joita tutkivassa oppimisessa ei käsitelty.
Tarmo Toikkanen kertoi Knowsleysta, pienestä kunnasta Britanniassa. Koulut lakkautetaan ja niiden tilalle perustetaan oppimiskeskuksia, joissa oppijat ratkovat heille mielekkäitä ongelmia. Rutiiniluentoja ei poisteta, mutta oppija osallistuu niille, kun kokee tarvitsevansa niiden tarjoamaa tietoa todellisessa ongelmanratkaisussaan. Ensimmäiset tulevaisuuden oppimiskeskukset käynnistetään tänä vuonna. Suunnitelmien mukaan viimeinen vanhanaikainen koulu suljetaan 2020.

Etsikkoaika jatkuu

etsikkoaika
kutsuu, kuiskaa nimesi
kuuntele, kuulet

Etsikkoaika tulee silloin kun tulee ja jatkuu niin kauan kuin on elämää, Jorma Heimonen julisti Töölön kirkossa. Se voi tulla elämän käännekohdissa tai vaikka aamu-usvassa verkkojen nostossa. Ihminen kuulee kutsun ja vastaa – tai sitten ei.

Saarna (Luuk 19: 41-48) alkoi raflaavasti tarinalla parista evankelistasta, jotka muinoin hämmensivät satakuntalaisia koululaisia laulamalla ja puhumalla kaidasta ja laveasta tiestä. Nuorten olisi oitis pitänyt valita näiden teiden välillä tai heidän etsikkoaikansa menisi ohi. Tarina konkretisoitui, kun Jorma Heimonen astui alas saarnastuolista laulamaan Mikko Salmen ja kitaran kanssa kaidasta ja laveasta tiestä.

Ihminen kohtaa ihmisen

kohtaat ihmisen
et kasvoja, hiuksia
outoa ääntä

Viljannin perinnemusiikkifestivaali Viljandi Folk tarjoaa paitsi monipuolista musiikkiantia myös Folkin aikana aamupalvelukset Johanneksen kirkossa (Jaani kirik). Pastori Marko Tiitus tuntui tekevän työtä vuorotta vetäessään aamupalvelukset – yhden jopa ilman kanttoria – ja juontaessaan iltapäivän ja illan konsertit kirkossaan.

Perjantaiaamun saarnassaan hän puhui Folkista ja ihmisen eheytymisestä. Viljandi Folkissa tapaamme tuttuja, huomaamme heissä muutoksia edellisestä vuodesta, hiukset ovat ehkä harmaantuneet, kasvot muuttuneet vanhemmiksi, vaihdamme kuulumisia, joidenkin kanssa puhumme pitkäänkin. Saattaa olla, että tunnemme paremmin ihmisen, jonka kanssa olemme yhden illan keskustelleet syvällisesti, kuin ihmisen, jonka kanssa elämme arjessa jatkuvasti.
Ihminen ei ole tietokone, joka voidaan purkaa osiin, tutkia jokainen osa erikseen ja koota uudestaan yhteen, kuten moni ihmistä tutkiva tieteenala tuntuu kuvittelevan. Ihminen on kokonaisuus, ja sellaisena meidän pitäisi kohdata lähimmäisemme.
(Muistan: 1970-luvun alussa psykologian oppikirjan kannessa ihmisaivot kuvattiin tietokoneen kaltaisena.)

Haltija toteuttaa toiveesi

laulu helisee
kirkkosalissa, hirsi
pysyy silmässä

kivi herättää
sukupolvet tanssimaan
nettimaailmaan
Sastamalan keskiaikainen Pyhän Marian kirkko tarjosi Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien kävijälle perjantai-iltana Vammalan Kamarikuoron Kesäyön konsertin ja sunnuntaiaamuna messun ehtoollisineen. Kamarikuoron vieraana oli lauluryhmä Pekingistä, joka lauloi väliajan jälkeen kaksi kiinalaista kansanlaulua, rakkaudesta ja koti-ikävästä.
Sastamalan keskiaikaisen kirkon akustiikka on ihailtava.
Sunnuntain teksti käsitteli armahtamista (Luuk. 6: 36-42). Rovasti Hannu Kilpeläinen konkretisoi aihetta vanhalla tarinalla miehestä, joka kohtasi haltijan. Haltija lupasi täyttää miehen toivomuksen sillä ehdolla, että miehen palvelija saisi samaa hyvää, mitä mies itse saisi, kaksinkertaisen määrän. Mies mietti, mitä toivoisi, mutta muistaessaan, että palvelija saisi saman tuplana, hän synkistyi. Lopuksi hän toivoi toisen silmänsä sokeaksi. Silmäpuolena hän ei kadehtisi täysin sokeaa palvelijaansa.
Kirkkoa ympäröivä hautausmaa tarinoi pitkästä paikallishistoriasta. Tuttu sukunimi veti puoleensa: rovasti Karl Emil Bergroth. Paikkakuntalaiset Sastamalan Wanhassa Pappilassa ja läheisessä Aittakahvilassa kertoivat, että rovasti Bergroth oli toiminut Karkun seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1896-1940, vaikuttanut Sastamalan kirkossa ja asunut pappilassa, samassa, joka nyt tarjosi ystävällisen yösijan saunoineen ja uimarantoineen.

Tarina tuo viestin

uusiolämmin
tarina avaa viestin
ihmiselämään
Auvo Naukkarinen aloitti saarnansa Töölön kirkossa kysymällä: ”Mitä teemme lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa?” ja vastasi: ”Kerromme ja luemme heille tarinoita, joilla tahdomme välittää heille jotain itsestämme, omasta elämästämme. Jokaiseen tarinaan sisältyy viesti.” Hän muisteli omalle, nyt jo aikuiselle pojalleen, aikoinaan kertomiaan tarinoita, joista kehittyi ilta illalta improvisoitu jatkokertomus.
Rakastavat vanhemmat kertovat lapsilleen tarinoita ja haluavat niillä auttaa heitä elämässään. Siksi Jeesuskin kertoi tarinoita opetuslapsilleen ja kuulijoilleen.
Minkä viestin tarinassa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta välittää meille? Haluaako se kertoa, miten rikkaan käy, tai esitellä tuonpuoleiseen liittyviä paikkoja? Vai neuvooko tarina, miten kohdella lähimmäisiä, sisaria ja veljiä tässä elämässä?
Teemmekö hyvää pakosta vai vapaaehtoisesti? Teemmekö hyvää, koska pelkäämme rangaistusta, vai tahdommeko tehdä hyvää?

Kenelle kirjoitamme?

möykky kurnuttaa
suolaa alkavan haavan
transsiprosessiin

sommittelu syö
kitketyt tilkeruohot
rouherytmissä
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun viimeisellä luennolla Kaija Valkosen aiheena oli Kenelle kirjoitamme? Tekstin viritykseen vaikuttaa ajattelemamme yleisö, vaikkapa sisäistetty lukija. Lukijasta riippuu, paljonko hän löytää tekstille vastakaikua elämästään. Yksiselitteisiä kriteereitä tai mittareita on turha etsiä; kirjoittajan pitäisi lähestyä sisintään niin täydellisesti kuin voi.
Pushkin on sanonut: ”Ennen kuin oppii kirjoittamaan, pitää syödä pussillinen suolaa.” Perimmältään kirjailija halunnee ymmärrystä ja näkyvyyttä. Ymmärtämätön kritiikki avaa syviä haavoja, ymmärtävä taas vie kirjoittajaa eteenpäin. Lukijoiden kritiikki saattaa olla kirpaisevaa, mutta jos teksti nousee kirjoittajan sisimmästä, hän ei ehkä välitä siitä, mitä muut sanovat. Toisaalta uusi kirja synnyttää aina – kokeneessakin kirjoittajassa – epävarmuutta.
Koska käsikirjoitus kannattaisi viedä kustantajalle? Ei liian varhain. Monet, varsinkin nuoret miehet, saattavat olla valtavan innostuneita ja itsevarmoja ja lähettää tekstejä kustantajille oitis niiden valmistuttua – edes lukematta niitä uudelleen. Tutkimusten mukaan naiset lähettävät tekstejään kustantajille keskimäärin viisi vuotta miehiä myöhemmin, mutta heidän esikoisteoksensa julkaistaan varhemmin kuin miesten.
Lauseen pitää olla toimiva ja ilmaisuvoimainen, napakka ja rytmikäs; tarinan pitää temmata mukaansa alusta asti. Kustantaja hyväksyy saamistaan käsikirjoituksista vain puoli prosenttia kustannettaviksi, kunhan niitä on vielä hiottu: ”loppu ei toimi”, ”poista tuo henkilö”, ”ota uusi henkilö tähän”, ”tämä kohtahan alkaa kahteen kertaan”. Lauseita ei enää tässä vaiheessa hiota.
Kustantamot saavat nykyisin vuodessa tuhat käsikirjoitusta, siis kymmenkertaisen määrän aiempaan verrattuna. Uuden kirjoittajan rekrytointi taloon on iso ja hidas prosessi. Jokainen uusi kirjailija, erityisesti runoilija, on riskisijoitus. Tavallinen lukijahan etsii kirjakaupasta tuttuja, taattuja kirjailijoita. Kustamoihin tulevista käsikirjoituksista noin puolet on runoutta, puolet proosaa. Novellin pitää olla monikerroksinen ja tiivis; suuri osa tekstistähän ei ole näkyvissä, mutta on kuitenkin tarinassa.
Kustantajat haluavat kirjallisuutta, joka hahmottaa nykyistä maailmaamme uudesta näkökulmasta. Kirjoittajan pitäisi nähdä, mitä todella tapahtuu, hänellä pitäisi olla tuntosarvet uusiin tapahtumiin, muuttuviin asenteisiin, käyttäytymiseen ja arvomaailmaan – mielellään jo ennen kuin ne ovat yleisenä puheenaiheena. Psykologi ja sosiologi voisivat käyttää kirjallisuutta lähteenään – toisin kuin nyt, kun kirjailija saattaa käyttää psykologin ja sosiologin tutkimuksia lähteinään.
Pienkustantamoilla oli aiemmin vaikeuksia päästä kirjakauppoihin, mutta isojen kustantamojen valta-asema on horjunut jo vuosia. Aiemmin oli vain kolme suurta ja neljä vähän pienempää kustantamoa, mutta nyt laatukirjoja tuottavia pienkustantamoja on paljon. Kirjoittajan kannattaa seurata, missä tapahtuu.
Luova prosessi on pitkä. Lähtökohtana on kirjoittajan halu ja kyky sekä usko siihen, että kaunokirjallisuuden luominen on helppoa. Yleensä ensimmäinen käsikirjoitus on selostava tai sekoileva möykky, jota ei pitäisi näyttää kenellekään. Aloitteleva kirjoittaja kuitenkin saattaa näyttää möykkyään yhtä innolla kuin pieni lapsi pottaan tekemäänsä kasaa, omaa luomustaan, ja pettyy, jos lukija ei ymmärräkään häntä. Aloitteleva kirjoittaja ehkä ymmärtää turhan myöhään, että teksti on vasta alkuvaiheessa.
Käsikirjoituksen ensimmäinen versio on tärkeä, mutta vasta lähtökohta. Möykkyvaihe on intohimoinen, kirjoittajalla on kontakti alitajuntaansa, hän taantuu regressiotilaan kuten humalassa tai psykoosissa, hän on yhtaikaa taantuneessa ja selkeässä tilassa kuin samaani transsissa. Prosessi on joskus tuskallinen, joskus mielihyvää aiheuttava, mutta aina eheyttävä.
Möykkyvaihetta seuraa taiteellinen sommittelutyö: möykystä tehdään taideteos. Mistä aloitetaan? Missä vaiheessa kerrottavat asiat tiputetaan esiin? Miten eri vaiheet lomitetaan? Onko jokainen henkilö välttämätön? Edustaako jokainen heistä jotain ominaisuuskimppua? Ovatko he silti ihmisiä?
Kolmannessa vaiheessa lauseet hiotaan. Kirjoittajalla saattaa luonnostaan olla hyvä lause kuten toisilla hyvä sävelkorva. Silti kirjoittaminen vaatii aina kouliintumista.
Oikeakielisyys on tärkeää. Tilkesanat kitketään pois: jo, aika, melko, sitten, -kin, -han, myös ja joka-lauseet. Tilkesanat kuuluvat puhekieleen; puhuja hakee niillä lisää aikaa. Kirjoitettuun tekstiin ne eivät kuulu.
Neljäs lukukerta koittaa, kun teksti on valmiiksi hiottu. Eeva Joenpelto sanoo: ”Ja silloin minä muutan kaiken!” Valmiiksi hiottu teksti on liian siloista, sitä pitää muuttaa, saada siihen oma ääni ja reippaus, tietty rouhepinta. Klassikoista huokuu raikkaus, rivakka kerronnan ääni ja uskottavat yllätykset.
Kaija Valkonen kertoi esimerkin lehtikirjoituksestaan Aino Aallosta kuuluisan miehensä varjossa. Rouhimaton teksti oli vaisu: ”Mahtoiko Aino Aaltoa harmittaa…?” kun taas rouhittu teksti: ”Alvar Aalto! Vaikka Aino oli tehnyt…” olisi paremmin välittänyt kirjoittajan tunteen ja kokemuksen.
Kirjoitusprosessi on aina eheyttävä. Tutkimusten mukaan kirjoittajat ovat kaikkein traumaattisimpia, neuroottisimpia, mutta samalla kaikkein eheytyneimpiä ihmisiä. He ovat kokeneet elämässään turhautumia ja selvittäneet niitä itselleen ja muille.

Noitaympyrä

tulostavoite
potkii globaalit teikat
noitaympyrään

Pentti Haanpään Noitaympyrän Pate Teikka pohtii maailman menoa ja elämäänsä Petteri Pennilän hahmossa Valtimonteatterin näyttämöllä metrin päässä yleisöstään. Anna Ranta hiipii valitsemassa näyttämöllä vaatepuilla roikkuvia rooliasuja ja hyppää hallitusti sivurooleihin, jotka maustavat Pate Teikan monologin hetkittäisillä dialogeilla.
Petteri Pennilän dramatisointi toimii, avaa Haanpään 1930-luvun alussa kirjoittaman tekstin ajankohtaisuuden 2000-luvun Suomeen ja maailmaan, tulostavoitteiden irtisanomiin ja moninkertaisten töiden kuristamiin työntekijöihin.