Haikarapolska Hausjärvellä

Haikarapolska Hausjärven Miinan montussa 2.8.2015.
Haikarapolska Hausjärven Miinan montussa 2.8.2015.

Hausjärvellä
Haikarapolska pyörii
Miinan montussa

stadista dösä
tuo porukan redulle
landemaisemiin

tilausbussi
tuo maalaismaisemaan
helsinkiläiset
Jatka lukemista ”Haikarapolska Hausjärvellä”

Elämän pieniä tarinoita

papinrouvalla
sherrylasi kädessään
arkipäivänä

kaatunut ahmii
voileipäkeksin sohvan
alta nälkäänsä

isä ja tytär
kohtaavat, löytävätkö
enää toisensa?

The Really Small Theatre Company (RStC) toi arjen pienet tarinat Puoli-Q-teatterin intiimiin tilaan 6. – 13.5.2015 kahdessa monologissa ja yhdessä dialogissa.  Jatka lukemista ”Elämän pieniä tarinoita”

Veikkolan henki

Särkyneet siivet
Veikkolan parantola
korjaa hengellään.

Yhdessä tehden
ihminen eheytyy,
siipirikkokin.

Elämän mausteet,
ilot, surut, kaatavat,
kantavat meidät.

Näkymä Lammaskalliolta vastarannalle.
Näkymä Lammaskalliolta vastarannalle.

Matkalla uimaan 5.7.2013 poikkesimme seuraamaan Särkyneiden siipien korjaamoa, joka kuvasi lämpimästi Veikkolan parantolan historiaa, nykypäivää ja tulevaa. Säätiedotuksen uhkaamat ukkoskuurot ja rankkasateet eivät raaskineet tulla häiritsemään esiintyjiä tai parisatapäistä yleisöä. Jatka lukemista ”Veikkolan henki”

Raudanluja vennyminen

matkalaukussa
valloitetaan maailma
hillitään tunteet

elämä tuntuu
yhtä vaikealta kuin
sininen väri

Raudanluja rakkaus teatteri Avoimissa ovissa 18.10.2011 koskettaa, puhuttelee, jää mieleen pyörimään. Venny ja Tilly Soldan, Juhani Aho ja Eva Topelius kertovat tarinansa, tarinan vahvasta naisesta, joka tekee rakkauden tekoja ymmärtäen ja venyen, ei halua porvarillista elämää, ei omistaa mitään, vain elää uralleen ja maalata. Venny ja Jussi löytävät yhteisen tavan katsoa maailmaa, kuvata sitä kumpikin omalla taiteellaan.
Elämä mahtuu matkalaukkuun, Venny ja Jussi matkustavat, asettuvat sitten aloilleen, Tilly muuttaa mukaan. Jokainen vuorollaan pakkaa matkalaukkunsa, pakenee itseään.
”Luulin, että maalaaminen on vaikea, mutta elämä onkin vaikeampaa”, Venny tilittää Evalle. ”Elämä on yhtä vaikeaa kuin sininen väri.” Sininen muuttuu tummemmaksi, Venny kaipaa merta, vapautta.
Tuusulan taitelijayhteisön lapset kokoontuvat Vennyn ateljeehen leikkimään. ”Kotona ei saa meluta, kun isä säveltää.” ”Meidän isä pääsee postimerkkiin.” ”Meidänkin isä pääsee postimerkkiin.” ”Meidän isä pääsee sadan markan seteliin.” ”Meidän äiti tupakoi ja kiroilee.”
Venny katsoo, miten pojat leikkivät yhdessä, kaikki kolme. Hän huomaa: he ovat hänen elämänsä tärkein sisältö.

Kaiken takana on huumori

kratti palvelee
ovelaa isäntäänsä
pilke silmässä
Andrus Kivirähkin vierailu 21.4.09 keräsi Tuglas-seuran seminaarihuoneen täyteen väkeä. Lisää tuoleja kannettiin ovensuuhun ja naapurihuoneisiin, jotta kaikki pääsivät istumaan ja ainakin kuuntelemaan Juhani Salokanteleen ja Andrus Kivirähkin keskustelua.
Andrus Kivirähk opiskeli journalistiikkaa Tarton yliopistossa, jossa opiskelijaelämä oli mukavaa, vaikkei luennoille juurikaan ehtinyt. Historia ei häntä juurikaan houkutellut, mutta kirjallisuus viehätti ja erityisesti Marju Lauristinin sosiologian luennot. Kun 1990-luvun alussa uusia lehtiä perustettiin uudelleen itsenäistyneeseen Viroon vilkkaasti, alan opiskelijoilla oli jatkuva kysyntä, ja ensimmäisen vuoden opiskelija saattoi päästä päätoimittajaksi. Andrus Kivirähk itse ryhtyi kulttuuritoimittajaksi ja huumorisivun täyttäjäksi. Nykyisin hän tuottaa viikoittain kolumninsa lehteen.
Andrus Kivirähkin teksti vilisee viittauksia muuhun kirjallisuuteen, traditioon, jonka tuntemusta edellytetään lukijalta. Viron kansanperinteessä ihmiset eivät pyri kuninkaiksi vaan pysymään elossa ja pärjäämään maailmassa. Kansalliseepoksen asemaa tavoitteleva Rehepapp (Riihiukko) kratteineen kuvaa ovelan rahvaan ja tyhmien kartanherrojen maailmaa. Kratti tai para on ihmisen tekemä olento, joka saa hengen paholaiselta ja palvelee isäntäänsä, ei tee muille pahaa vaan omistajalleen hyvää. Kyse on alhaalta päin hallitsemisesta, mikä on Viron historiassa olennaista, ovathan virolaiset saaneet moneen kertaan vallitsevan luokan muualta. Valtiaiden määräyksistä huolimatta virolaiset useimmiten tekivät kuitnekin niin kuin itse halusivat.
Andrus Kivirähkin kaksi muuta romaania ovat Estonia-teatterin syntyä kuvaava Liblikas (Perhonen), ja erään kansan sukupuuttoon kuolemisesta kertova Mees kes teadis ussisõnu (Mies, joka osasi käärmeenloitsut). Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut lastenkirjoja. Hän laatii viikoittain improvisoituja radiokeskusteluja, joita voi Suomessakin kuunnella.
Pohjimmiltaan Andrus Kivirähk pitää itseään näytelmäkirjailijana, olivathan hänen vanhempansa näyttelijöitä ja isä myös nukketeatterin johtaja. Draamateaternin ohjelmistossa on parhaillaan neljä hänen näytelmäänsä, joista Aabitsa kukk (Aapiskukko) on hänen ohjaamansa. Näytelmät liittyvät Viron kulttuuriin, joten niitä olisi vaikea kääntää muille kielille muihin kulttuureihin.
Yleisö innostui kyselemään. Kysymykseen, muuttaisiko kirjailija Suomeen, hän vastasi, että yhteiskunta harvoin menee niin huonoon jamaan, että kirjailijan pitäisi jättää isänmaansa. Pakolaiskirjailijoista kuten Karl Ristikivestä hän totesi, ettei heillä ollut helppoa, eivätkä he aavistaneet, miten pitkä hetkelliseksi tarkoitetusta maanpaosta tulisi. Kysymykseen Neuvosto-Viron oloista hän totesi, ettei nuori polvi enää välttämättä ymmärrä, millaista silloin oli. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirjoista hän totesi, että niissä varmasti käsitellään asioita oikealla tavalla, mutta virolaiset ovat kuulleet kyydityksistä kyllästymiseen asti. Suomalaisille taas nämä kirjat avaavat tapahtumia, joista emme ole tienneet.

Lumeton talviloma

keskittymällä
kivi hengittää, käsi
kuuntelee pyhää

omena kypsyy
maistuu, paiskautuu vihan
saappaalla seinään

ahdistus repii
suojapanssarin alas
ihmisen auki

Viron itsenäisyystapahtumia, teatteria, taidenäyttelyitä ja muita elämyksiä mahtui reiluun viikkoon paljon, kun arjen aikasyöpöt, työ, liikunta ja sanomalehdet, vaipuivat talvihorrokseen.
Pyhän kosketus veistoksessa ja televisiossa
Henry Mooren näyttely veistoksista osana arkkitehtuuria ja luontoa Didrichsenin taidemuseossa aurinkoisena sunnuntaina viikko sitten hiljensi pyhään tunnelmaan toisin kuin tänään räntäsateen kasteleman Töölön kirkon messu ugandalaisine rumpaleineen ja lähetteineen.
Mooren veistosten pehmeät muodot synnyttivät monenlaisia assosiaatioita, joista tekijä itse työstään kertovassa elokuvassa totesi, että katsojalla on vapaus assosiaatioihin, joita tekijä ei töillään ole tavoitellut. Hän korosti taiteen olemusta: taiteilija ei tarvitse muuta uskontoa, taidehan on uskonto. Niin, taide vaatii keskittymistä, nöyryyttä, sisäistä paloa – toisin kuin kokousmuistion koostaminen. Moore kertoi piirtäneensä silloin, kun aika ei riittänyt kokonaiselle veistokselle. Elokuvan jälkeen veistokset puhuttelivat uudella tavalla.
Ugandalainen Gloria Katusiime kertoi Töölön kirkossa kääntymyksestään ja työstään Nepalissa. Hän oli syntynyt Ugandan kansannousun aikaan ja nähnyt lapsena vain kuolemaa ja pahuutta. Kymmenen vuotta sitten television akrobaattiohjelmassa eräs esiintyjistä kertoi Titanicista, jonka rakentajat pitivät työtään niin erinomaisena, ettei edes Luoja pystyisi laivaa upottamaan. Televisio-ohjelma muutti Glorian elämän: hän jätti viestintä- ja media-alan ja lähti kertomaan nepalilaisille Jeesuksesta, joka rakastaa ihmistä kuoleman ja pahuuden keskelläkin.

Elämyksiä Helsingissä ja Tallinnassa

Helsingissä talviloma näkyi puolityhjinä katuina ja ravintoloina sekä mahdollisuuksina saada lippuja muutaman tunnin kuluttua alkavaan teatteriesitykseen. Lauantaina ohjelmassamme oli Komin Vanja-eno ja iltapala rauhallisessa ravintola Bruschettassa, maanantaina Sven Saagin taidenäyttely Tuglas-seurassa ja pistäytyminen SKS:n kirjakaupassa, pasta-annokset ravintola Rodolfossa ja Lillanin Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin, ja eilen Birger Carlstedtin taidenäyttely Amos Andersonissa, Lillanin Hissvägraren sekä lampaanmunuaiset ja entrecôte kulttuuriravintola Kosmoksessa.
Keskiviikon maittava lounas löytyi Tallinnan C’est la Vie -kahvilasta ja iltapala Draamateaterin Sügissonaatin jälkeen Café Chocolateriesta, viehättävästä pienestä nuorison suosimasta suklaakahvilasta Meistrite hoovissa. Torstaina söimme sipulikeiton Le Château -musketööriravintolassa ja samalla neuvottelimme IT-kouluttajien kevätseminaarin kokous- ja illanviettotiloista. Ennen Estonian Wallenberg-oopperaa söimme lounaspäivällisen taiteilija Tiit Pääsuken kanssa Sisalikissa. Hän mainitsi Kai-Mai Olbrin maalaukset, joihin tutustuimme perjantaina Vabaduse väljakun galleriassa. Viiraldi kohvikun kiluleivät riittivät lounaaksi ennen laivan lähtöä.
Viikon teatteri- ja ooppera-anti laskostuu mielessäni. Komin näyttelijäkaarti teki Tsehovin Vanja-enossa vahvaa työtä poimien ja syöden ja lopuksi potkien hajalle omenoita. Saavuttamaton onni, työ ja joutilaisuus, luonnosta nauttiminen ja metsien hakkuu hyötykäyttöön puhuttelevat edelleen. Kuulsiko Sonjan ja Vanjan äänessä ironia, kun he päättivät jatkaa uurastamistaan toisten onnen vuoksi ja odottaa omaa lepoaan taivaassa?
Lillanin Oscar Wilden huvinäytelmästä jäi nukkemaisen aristokraattinen jälkimaku. Erinomaiset näyttelijät Birgitta Ulfssonista lähtien heräyttivät yleisöstä silloin tällöin naurun, mutta kohtaukset etikettisääntöineen, joita rikottiin ja ironisoitiin, pysyivät turhan etäällä nettiajan soidinmenoista kylmässä pohjolassa. Miksi muuten naiset rakastuivat Ernestiin?
Samalla Lillanin näyttämöllä Lasse Pöysti sai salillisen yleisöä keskittymään reilut puolitoistatuntia Töölössä ikänsä asuneen miehen yksinäiseen elämään, hissipelkoon, hissiystävyyteen ja hissistäkieltäytymiseen.
Muistin lapsuudestani, miten helposti avaimet tipahtivat hissikuiluun ja miten niitä sieltä olisi pitänyt hakea. Muistin hissipelon, joka hyökkäsi öisiin painajaisiini: olin hississä, joka painui ensimmäisestä kerroksesta alas tai ylimmästä kerroksesta vintille tai joka liikkui niin hitaasti, että pelko, jota pakenin, ehti portaita seuraavalle kerrostasanteelle odottamaan minua. Muistin myös, miten ystävättäreni muutama vuosi sitten uudenvuoden ilotulituksista porukalla palatessamme totesi, etten muuta liikuntaa tarvitsisikaan, jos päivittäin kävelisin portaat kuudenteen kerrokseen. Tiit Pääsuke sanoi jalkojen pysyvän kunnossa, kun asuu hissittömän talon viidennessä kerroksessa. Lasse Pöystin hissvägrare asui seitsemännessä kerroksessa.
Hissimme on säilyttänyt vanhan ulkomuotonsa, mutta uuden moottorin myötä muuttunut sietämättömän hitaaksi. Pari suomenkielistä lappua kieltävät avaamasta ovea ennen kuin hissi on pysähtynyt. Kuudenteen ehtii ilman kantamuksia portaita yhtä nopeasti kuin hissillä.
Ingmar Bergmanin Syyssonaatin ahdistus ja jännite valtasi Draamateaterin pienen salin. Uraäidin ja tälle kelpaamattoman tyttären syyllisyydet läiskivät toisilleen korvapuusteja. Keskustelu koti- ja uraäidistä läikkyi Suomessa kiivaana kolmekymmentä vuotta sitten ja jokainen valinta tuntui väärältä. Eikö aiheesta enää uskalleta hiiskahtaa nyt, kun lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat ryöstäytyneet hallitsemattomiksi?
Taiteilija Jüri Arrak puolisoineen istui vieressämme Draamateaterissa ja lähetti terveisiä tutuille Suomeen. Perjantaina Roosikrantsin kirjakaupassa Jüri Hainin taidekirja ”Jüri Arrak estampgraafikuna” odotti ovensuussa ja matkasi repussani Suomeen kertomaan Arrakin taiteesta ystävilleni.
Wallenberg, ruotsalainen diplomaatti, lähetettiin vapauttamaan juutalaisia holokaustista, edes muutamia, niin monia kuin pystyi. Mitä hänelle tapahtui? Jäikö hän itse nääntymään vankihäkkiin ja rellestelikö joku toinen paljeteissaan hänenä Amerikan kunniakansalaisena? Riistikö joku hänen identiteettinsä – vaikka Facebookia ja netin muita arveluttavia sosiaalisia kohtaamispaikkoja ei tuolloin ollut keksitty?
Toisen näytöksen show aku-ankkoineen ja mikki-hiirineen juoksutti inhon väreitä selkäpiissä, kun kontrasti ensimmäisen näytöksen keskitysleireille kulkevien ihmisten jonoihin oli liian räikeä. Lopun vankikuopasta nouseva joogi ehkä kuvasti työhönsä uskovan maailmanparantajan umpisolmua: yli-inhimillisistä ponnisteluistaan uskomaansa hyvään hän saa syytökset ja pilkan, hänen korvissaan soi perheensä menettäneen keskitysleirille vapaaehtoisesti lähteneen naisen ääni: ”Voitte kaapia minut pelloilta ja puiden lehdiltä, mutta ette löydä sen vertaa, että voisitte piirtää otsaan tuhkaristin.”
Viron itsenäisyysjuhla
Viro itsenäistyi 90 vuotta sitten ja itsenäisyyspäivä on tänään. Jo viime tiistaina Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa järjestettiin juhlaseminaari, jossa puhuivat vararehtori Hannele Niemi, kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, Viron pääministeri Andrus Ansip ja professori Heikki Ylikangas. Ansip puhui Suomen ja Viron valtioista ikätovereina ja kansoista veljinä, Suomen sillasta, Jaan Krossista, jonka teokset keräävät lukijoita Suomenlahden molemmin puolin, sekä kansojemme historiasta ja nykypäivästä. Hän kertoi virolaisten olevan valmiita välittämään suomalaisille kokemuksia aloilta, joilla Viro menestyy Suomea paremmin. Näistä hän mainitsi sähköisen verotusjärjestelmän ja sähköisen äänestämisen.
Mihin kompastui Suomi, joka kymmenen vuotta sitten oli yksi sähköisten palvelujen edelläkävijöistä maailmassa? Kiireeseenkö? Byrokratiaan? Liian tiukkaan tietoturvaan?
Ylikangas innostui vertaamaan Suomen ja Viron historian käänteitä ja ylitti jonkin verran aikansa. Ylioppilaskunnan soittajia olisi kuunnellut lisää, mutta yleisö nousi lähteäkseen kun soittajat vielä lehteilivät nuottejaan.
Läsnäolijoille jaettiin Ansipin puhe suomennettuna. Kenties se ja tilaisuuden muut puheet tulevat lähiaikoina teksteinä tai äänitiedostoina Tuglas-seuran sivustolle.
Kukat
Tiistaiset nimipäiväkukkani alkavat tummua ja levitellä terälehtiään pöytäliinalle. Perjantaina Vabaduse väljakun lähellä kukkakauppiaalta viimeisillä kruunuilla ostetut krookukset avaavat kukintojaan.

Noitaympyrä

tulostavoite
potkii globaalit teikat
noitaympyrään

Pentti Haanpään
Noitaympyrän Pate Teikka pohtii maailman menoa ja elämäänsä Petteri Pennilän hahmossa Valtimonteatterin näyttämöllä metrin päässä yleisöstään. Anna Ranta hiipii valitsemassa näyttämöllä vaatepuilla roikkuvia rooliasuja ja hyppää hallitusti sivurooleihin, jotka maustavat Pate Teikan monologin hetkittäisillä dialogeilla.
Petteri Pennilän dramatisointi toimii, avaa Haanpään 1930-luvun alussa kirjoittaman tekstin ajankohtaisuuden 2000-luvun Suomeen ja maailmaan, tulostavoitteiden irtisanomiin ja moninkertaisten töiden kuristamiin työntekijöihin.