keskittymällä
kivi hengittää, käsi
kuuntelee pyhää
omena kypsyy
maistuu, paiskautuu vihan
saappaalla seinään
ahdistus repii
suojapanssarin alas
ihmisen auki
Viron itsenäisyystapahtumia, teatteria, taidenäyttelyitä ja muita elämyksiä mahtui reiluun viikkoon paljon, kun arjen aikasyöpöt, työ, liikunta ja sanomalehdet, vaipuivat talvihorrokseen.
Pyhän kosketus veistoksessa ja televisiossa
Henry Mooren näyttely veistoksista osana arkkitehtuuria ja luontoa Didrichsenin taidemuseossa aurinkoisena sunnuntaina viikko sitten hiljensi pyhään tunnelmaan toisin kuin tänään räntäsateen kasteleman Töölön kirkon messu ugandalaisine rumpaleineen ja lähetteineen.
Mooren veistosten pehmeät muodot synnyttivät monenlaisia assosiaatioita, joista tekijä itse työstään kertovassa elokuvassa totesi, että katsojalla on vapaus assosiaatioihin, joita tekijä ei töillään ole tavoitellut. Hän korosti taiteen olemusta: taiteilija ei tarvitse muuta uskontoa, taidehan on uskonto. Niin, taide vaatii keskittymistä, nöyryyttä, sisäistä paloa – toisin kuin kokousmuistion koostaminen. Moore kertoi piirtäneensä silloin, kun aika ei riittänyt kokonaiselle veistokselle. Elokuvan jälkeen veistokset puhuttelivat uudella tavalla.
Ugandalainen Gloria Katusiime kertoi Töölön kirkossa kääntymyksestään ja työstään Nepalissa. Hän oli syntynyt Ugandan kansannousun aikaan ja nähnyt lapsena vain kuolemaa ja pahuutta. Kymmenen vuotta sitten television akrobaattiohjelmassa eräs esiintyjistä kertoi Titanicista, jonka rakentajat pitivät työtään niin erinomaisena, ettei edes Luoja pystyisi laivaa upottamaan. Televisio-ohjelma muutti Glorian elämän: hän jätti viestintä- ja media-alan ja lähti kertomaan nepalilaisille Jeesuksesta, joka rakastaa ihmistä kuoleman ja pahuuden keskelläkin.
Elämyksiä Helsingissä ja Tallinnassa
Helsingissä talviloma näkyi puolityhjinä katuina ja ravintoloina sekä mahdollisuuksina saada lippuja muutaman tunnin kuluttua alkavaan teatteriesitykseen. Lauantaina ohjelmassamme oli Komin Vanja-eno ja iltapala rauhallisessa ravintola Bruschettassa, maanantaina Sven Saagin taidenäyttely Tuglas-seurassa ja pistäytyminen SKS:n kirjakaupassa, pasta-annokset ravintola Rodolfossa ja Lillanin Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin, ja eilen Birger Carlstedtin taidenäyttely Amos Andersonissa, Lillanin Hissvägraren sekä lampaanmunuaiset ja entrecôte kulttuuriravintola Kosmoksessa.
Keskiviikon maittava lounas löytyi Tallinnan C’est la Vie -kahvilasta ja iltapala Draamateaterin Sügissonaatin jälkeen Café Chocolateriesta, viehättävästä pienestä nuorison suosimasta suklaakahvilasta Meistrite hoovissa. Torstaina söimme sipulikeiton Le Château -musketööriravintolassa ja samalla neuvottelimme IT-kouluttajien kevätseminaarin kokous- ja illanviettotiloista. Ennen Estonian Wallenberg-oopperaa söimme lounaspäivällisen taiteilija Tiit Pääsuken kanssa Sisalikissa. Hän mainitsi Kai-Mai Olbrin maalaukset, joihin tutustuimme perjantaina Vabaduse väljakun galleriassa. Viiraldi kohvikun kiluleivät riittivät lounaaksi ennen laivan lähtöä.
Viikon teatteri- ja ooppera-anti laskostuu mielessäni. Komin näyttelijäkaarti teki Tsehovin Vanja-enossa vahvaa työtä poimien ja syöden ja lopuksi potkien hajalle omenoita. Saavuttamaton onni, työ ja joutilaisuus, luonnosta nauttiminen ja metsien hakkuu hyötykäyttöön puhuttelevat edelleen. Kuulsiko Sonjan ja Vanjan äänessä ironia, kun he päättivät jatkaa uurastamistaan toisten onnen vuoksi ja odottaa omaa lepoaan taivaassa?
Lillanin Oscar Wilden huvinäytelmästä jäi nukkemaisen aristokraattinen jälkimaku. Erinomaiset näyttelijät Birgitta Ulfssonista lähtien heräyttivät yleisöstä silloin tällöin naurun, mutta kohtaukset etikettisääntöineen, joita rikottiin ja ironisoitiin, pysyivät turhan etäällä nettiajan soidinmenoista kylmässä pohjolassa. Miksi muuten naiset rakastuivat Ernestiin?
Samalla Lillanin näyttämöllä Lasse Pöysti sai salillisen yleisöä keskittymään reilut puolitoistatuntia Töölössä ikänsä asuneen miehen yksinäiseen elämään, hissipelkoon, hissiystävyyteen ja hissistäkieltäytymiseen.
Muistin lapsuudestani, miten helposti avaimet tipahtivat hissikuiluun ja miten niitä sieltä olisi pitänyt hakea. Muistin hissipelon, joka hyökkäsi öisiin painajaisiini: olin hississä, joka painui ensimmäisestä kerroksesta alas tai ylimmästä kerroksesta vintille tai joka liikkui niin hitaasti, että pelko, jota pakenin, ehti portaita seuraavalle kerrostasanteelle odottamaan minua. Muistin myös, miten ystävättäreni muutama vuosi sitten uudenvuoden ilotulituksista porukalla palatessamme totesi, etten muuta liikuntaa tarvitsisikaan, jos päivittäin kävelisin portaat kuudenteen kerrokseen. Tiit Pääsuke sanoi jalkojen pysyvän kunnossa, kun asuu hissittömän talon viidennessä kerroksessa. Lasse Pöystin hissvägrare asui seitsemännessä kerroksessa.
Hissimme on säilyttänyt vanhan ulkomuotonsa, mutta uuden moottorin myötä muuttunut sietämättömän hitaaksi. Pari suomenkielistä lappua kieltävät avaamasta ovea ennen kuin hissi on pysähtynyt. Kuudenteen ehtii ilman kantamuksia portaita yhtä nopeasti kuin hissillä.
Ingmar Bergmanin Syyssonaatin ahdistus ja jännite valtasi Draamateaterin pienen salin. Uraäidin ja tälle kelpaamattoman tyttären syyllisyydet läiskivät toisilleen korvapuusteja. Keskustelu koti- ja uraäidistä läikkyi Suomessa kiivaana kolmekymmentä vuotta sitten ja jokainen valinta tuntui väärältä. Eikö aiheesta enää uskalleta hiiskahtaa nyt, kun lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat ryöstäytyneet hallitsemattomiksi?
Taiteilija Jüri Arrak puolisoineen istui vieressämme Draamateaterissa ja lähetti terveisiä tutuille Suomeen. Perjantaina Roosikrantsin kirjakaupassa Jüri Hainin taidekirja ”Jüri Arrak estampgraafikuna” odotti ovensuussa ja matkasi repussani Suomeen kertomaan Arrakin taiteesta ystävilleni.
Wallenberg, ruotsalainen diplomaatti, lähetettiin vapauttamaan juutalaisia holokaustista, edes muutamia, niin monia kuin pystyi. Mitä hänelle tapahtui? Jäikö hän itse nääntymään vankihäkkiin ja rellestelikö joku toinen paljeteissaan hänenä Amerikan kunniakansalaisena? Riistikö joku hänen identiteettinsä – vaikka Facebookia ja netin muita arveluttavia sosiaalisia kohtaamispaikkoja ei tuolloin ollut keksitty?
Toisen näytöksen show aku-ankkoineen ja mikki-hiirineen juoksutti inhon väreitä selkäpiissä, kun kontrasti ensimmäisen näytöksen keskitysleireille kulkevien ihmisten jonoihin oli liian räikeä. Lopun vankikuopasta nouseva joogi ehkä kuvasti työhönsä uskovan maailmanparantajan umpisolmua: yli-inhimillisistä ponnisteluistaan uskomaansa hyvään hän saa syytökset ja pilkan, hänen korvissaan soi perheensä menettäneen keskitysleirille vapaaehtoisesti lähteneen naisen ääni: ”Voitte kaapia minut pelloilta ja puiden lehdiltä, mutta ette löydä sen vertaa, että voisitte piirtää otsaan tuhkaristin.”
Viron itsenäisyysjuhla
Viro itsenäistyi 90 vuotta sitten ja itsenäisyyspäivä on tänään. Jo viime tiistaina Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa järjestettiin juhlaseminaari, jossa puhuivat vararehtori Hannele Niemi, kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, Viron pääministeri Andrus Ansip ja professori Heikki Ylikangas. Ansip puhui Suomen ja Viron valtioista ikätovereina ja kansoista veljinä, Suomen sillasta, Jaan Krossista, jonka teokset keräävät lukijoita Suomenlahden molemmin puolin, sekä kansojemme historiasta ja nykypäivästä. Hän kertoi virolaisten olevan valmiita välittämään suomalaisille kokemuksia aloilta, joilla Viro menestyy Suomea paremmin. Näistä hän mainitsi sähköisen verotusjärjestelmän ja sähköisen äänestämisen.
Mihin kompastui Suomi, joka kymmenen vuotta sitten oli yksi sähköisten palvelujen edelläkävijöistä maailmassa? Kiireeseenkö? Byrokratiaan? Liian tiukkaan tietoturvaan?
Ylikangas innostui vertaamaan Suomen ja Viron historian käänteitä ja ylitti jonkin verran aikansa. Ylioppilaskunnan soittajia olisi kuunnellut lisää, mutta yleisö nousi lähteäkseen kun soittajat vielä lehteilivät nuottejaan.
Läsnäolijoille jaettiin Ansipin puhe suomennettuna. Kenties se ja tilaisuuden muut puheet tulevat lähiaikoina teksteinä tai äänitiedostoina Tuglas-seuran sivustolle.
Kukat
Tiistaiset nimipäiväkukkani alkavat tummua ja levitellä terälehtiään pöytäliinalle. Perjantaina Vabaduse väljakun lähellä kukkakauppiaalta viimeisillä kruunuilla ostetut krookukset avaavat kukintojaan.
