Kianto ja Waltari

pappien pojat
maisterit, kirjailijat
eripuraiset?

epävarma ja
varma, voitko ymmärtää
toisen tuntoja?

Kianto miettii:
maailma on paha kun
hallitsee raha

valkea sulka
uni Italiassa
vie paratiisiin

Waltari etsii
empii uskoaan, Feliks
on onnellinen

Miksi Ilmari Kianto ei ymmärtänyt Mika Waltarin ajattelua? Tätä pohti Panu Rajala Mika Waltari -seuran järjestämässä avoimessa tilaisuudessa 14.2.2019 Töölön kirjaston Mika Waltari -salissa. Jatka lukemista ”Kianto ja Waltari”

Tietokirjoja, somea ja politiikkaa

vuoropuhelu
avoimesti somessa
muuttaa maailmaa

ihminen etsii:
totuus, yhteisö, armo
salaisuus, ihme

löydätkö vielä
kuolleet sielut somesta
yhdistyksistä?

Tietokirja.fi-tapahtuma tarjosi taas monipuolista antia Tieteiden talolla 26.–27.8.2015.
Avajaiset
Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen muistutti, että Suomessa yli 80 % julkaistuista kirjoista on tietokirjoja ja uutiset katsotuin televisio-ohjelma. Tietoa ei ole tarkoitettu vain asiantuntijoille, joten tarvitsemme tietokirjoja ja vuoropuhelua avoimen kansalaisyhteiskunnan eri kanavilla.
Digitalisaatio tarjoaa uusia tapoja opettaa ja oppia ja opettajankoulutusta pitää uudistaa sen mukaisesti. Kirjastot vahvistavat suomalaista sivistystä ja osaamista laadukkaalla kotimaisella oppimateriaalilla, jonka pohjana pitäisi entistä enemmän käyttää avoimia tietovarantoja. Avoin keskustelu lisää ymmärrystä eri kulttuureista. Mitä vähemmän tiedämme, sitä enemmän annamme tilaa peloille ja ennakkoluuloille. Jatka lukemista ”Tietokirjoja, somea ja politiikkaa”

Moraalia Sastamalassa

Kuntaliitosten
Sastamala eksyttää
Vammalan vieraan.

Luetaan yksin,
yhdessä, sukelletaan
kirjallisuuteen.

Kirja säilyttää
kulttuurin elävänä
jälkipolville.

Vanhan kirjallisuuden päivät 28. – 29.6.2013 Sylvään koulun juhlasalissa alkoivat Kirsti Mäkisen muistopuheella Jukka Sarjalalle, jonka ohjelmalehtisen mukaan olisi pitänyt päivät avata. Keväällä sairaalassa Jukka Sarjala oli silittänyt uunituoretta ohjelmalehtistä ja todennut, että ei hän siellä enää puhu, mutta on läsnä. Jatka lukemista ”Moraalia Sastamalassa”

Miesten laulua Viljannin helteessä

Miehet laulavat
Liinatsuraq ja Zetod
vanhaa ja uutta.

Helteestä varjoon.
Tuoppi täyttyy, tyhjenee –
shortsit hikoilee.

Miesten laulu oli teemana Viljannin 20. kansanmusiikkifestivaaleilla Viljandi Folkilla  26.-29.7.2012. Presidentti Toomas Henrik Ilves on tuttu näky Folkilla, mutta nyt avajaisissa Kaivomäellä puhuivat myös opetusministeri Jaak Aaviksoo  ja kulttuuriministeri Rein Lang. Tuttuun tapaan Viljannin kaupunginjohtaja Loit Kivistik  luovutti kaupungin avaimet festivaalin johtaja Ando Kivibergille Folkin ajaksi.
Folkin tarjonnasta poimimme setomaalaiset Liinatsuraq, Zetod ja Gjangstan, joka oli kutsunut mukaansa Ott Leplandin, Triskelen, joka oli tullut ulos kirkosta, georgialaisen Tbilisin, korsikalaisen L’Alban ja irlantilaisen The Begley’in. Vahvojen mieskuorojen rinnalla Strand…Rand yhtyeen Sofia Joonsin ruotsinkieliset ja Meelika Hainsoon vironkieliset laulut sekä Kristiina Ehinin vironkieliset tarinat helisivät virkistävän erilaisina.
Helle helli Folkia: lämpötila kohosi lähes neljäänkymmeneen asteeseen. Aiempina vuosina lavanedusta on hytkynyt Zetojen ja Gjangstan rytmeissä, mutta nyt ihmiset etsivät varjoa ja letkajenkka oli vaisua. Viileä Johanneksen kirkko sen sijaan houkutteli väkeä jokaiseen kirkkokonserttiin niin, että penkkirivien täytyttyä osa porukasta istui seinänvierillä, osa keskikäytävällä ja osa seisoi ovensuussa.
Reilun tunnin istuminen kirkon lattialla jalat kippurassa tuntui selässäni vielä seuraavana päivänä.
Folkin tarjonta oli supistunut: esiintymislavoja oli aiempaa vähemmän ja esitykset alkoivat kahden tunnin eikä tunnin välein. Perinteinen ruokakatu vallihaudan vieressä oli muutettu ruokapihaksi aitaamalla koko alue Johanneksen kirkkoa  ja Tegelastetupaa  myöten. Oliko mallia otettu Kaustisilta, missä ruokapaikat ovat festivaalialueella ja sisään pääsee vain porteilla mennen tullen tarkistettavilla päivä- tai iltalipuilla? Viljannissa sisään pääsi kello 14 asti ilmaiseksi ja sen jälkeen festivaali-, päivä- tai konserttilipulla.
Viljannissa konseptia pitänee hiukan kehittää: Johanneksen kirkon ilmaiset iltapäivämessut kansanmusiikkiesityksineen ja ehtoollisineen jäivät aidatun alueen sisään. Viimeisestä kirkkoherra ja esiintyjätkin myöhästyivät, kun kirkon viereinen portti suljettiin ja kirkkoon tulijat joutuivat kiertämään koko linnanpuiston.
Iltapäivämessuihin ei ollut tungosta, koska niitä ei ollut merkitty Folkin ohjelmaan. Torstaina kävimme kuuntelemassa Aleksander Sünterin perhettä, lauantaina Mari Tammaria soittimineen ja sunnuntai-iltana Silver Seppiä ja Kristiina Ehiniä.
Ehtoollinen Johanneksen kirkossa on elämys, jota yhdentoista Folkin jälkeen osaan jo odottaa. Lausuessaan ehtoollisen asetussanat kirkkoherra kääntyy kohti seurakuntaa, jolloin näemme leivän ja viinin siunaamisen emmekä vain kirkkoherran selkää. Ehtoolliselle kokoonnutaan seisomaan osallistujien mukaan laajenevaan puoliympyrään ja ehtoollisviini juodaan yhteismaljasta, kuten meilläkin ennen.
Kirkkoherra ja lääninrovasti Marko Tiitus kertoi lauantaina tarinan maanviljelijästä ja kauppamiehestä, jotka halusivat vaihtaa osia keskenään, kauppamies rauhalliseen teehetkeen omalla pihalla ja maanviljelijä päivittäisiin uusiin paikkoihin. Kauppamiehen kameli söi maanviljelijän meloonin, maanviljelijä suuttui ja heitti kivellä kamelia. Kauppamies suuttui, kun kameli kuoli ja heitti kivellä maanviljelijää. Maanviljelijän pojat vetivät kauppiaan oikeuteen isänsä kuolemasta ja kauppias tuomittiin teloitettavaksi. Viimeisenä tahtonaan hän pyysi kolme päivää aikaa hoitaa asioitaan. Häntä ei voitu päästää, ellei joku tulisi hänen tilalleen pantiksi. Harmaatukkainen mies tuli ja kauppias lähti. Kolmen päivän kuluttua kauppiasta ei kuulunut takaisin. Kun teloitusta käynnistettiin, taivaanrannalla näkyi pölypilvi. Odotettiin, ja kauppias palasi, pyysi anteeksi myöhästymistään.
Tuomari kysyi, mitä kauppias oli kolme päivää tehnyt. Hän kertoi uskoneensa perheensä luotettavalle ystävälleen ja käyneensä silittämässä nukkuvan poikansa poskea. Tuomari kysyi, miksi harmaatukkainen mies oli vaihtanut osaa kauppiaan kanssa. Mies ketoi, että hänen mielestään kauppias vaikutti luotettavalta, ja jos tämä ei olisi palannut, niin sellaisessa maailmassa mies ei olisi halunnut elää.
Tuomari päätti, että nyt ei teloiteta ketään vaan pidetään suuret juhlat.
Sunnuntai-iltana Marko Tiitus kertoi miehestä, joka meni elokuvateatteriin. Elokuva kertoi miehen omasta elämästä juuri sellaisena kuin hän on sitä elänyt. Hän meni toiseen saliin, ja sielläkin esitettiin elokuva hänen elämästään, mutta nyt kaikki näyttikin erilaiselta, väärältä, valheelliselta, eihän se noin mennyt. Toisen elokuvan kertoja ei ollutkaan mies itse vaan hänen äitinsä. Hän meni seuraavaan saliin, ja sielläkin näytettiin elokuva hänen elämästään, mutta taas vääränlaisena. Kertojana oli hänen rakastettunsa. Näin hän näki elämänsä eri kertojien näkökulmista, isänsä ja lastensa, ja palasi lopuksi hämmentyneenä ensimmäiseen saliin, jossa itse kertoi elämästään.
Jokainen meistä tuo oman näkökulmansa jokaiseen tarinaan, runoon ja musiikkiin. Yhdessä kokemuksemme monipuolistuu ja syvenee, soi uusin värein.

Viljandi sykkii

lähestyn rantaa
Viljandijärvi siintää
kutsuu syliinsä

elo on kaunis
elämä kutoo aikaa
aamusta iltaan

Rytmi ja syke olivat teemana Viljannin kansanmusiikkifestivaaleilla eli Viljandi Folkilla  28.-31.7.2011. Avajaisissa jokainen puhuja presidenttiä myöten hakkasi naulan yhteisen lautaan juontajan Silver Seppin kanssa ja vasaraniskut kuuluivat kauas Linnavuoren Kaivomäen keskiaikaisen ritarilinnan raunioilta. Avajaisten päätteeksi kulkue johdatti yleisön vallihaudan yli Kirsimäelle, jossa Eesti Etno -konsertti  oli alkamassa.
Folkin runsas ohjelma neljä päivää kahdeksalla lavalla ja työpajoissa yhdestätoista aamulla neljään asti aamuyöstä tarjosi monipuolisia elämyksiä. Vallihautaan oli pystytetty paitsi tanssityöpaja myös lapsille pomppulinna korkealle kohoavine keinuineen ja valtava pallo, jonka sisälle päästettiin kaksi lasta kerrallaan vierittämään palloa pitkin vallihautaa. Pienimmät lapset saivat kiipeillä ruokakujan kojujen luona jättiläisen kanteleessa.
Kansanmusiikkiaitan suuressa salissa Vetelkõndijad eli vedessäkulkijat  Sofia Joons  ja Kristiina Ehin loihtivat Vormsin saaren vanhat valokuvat kertomaan, miten hiiu kannel  yritettiin kansallispukujen kanssa polttamalla hävittää, mutta pelastui ja palasi tulkitsemaan kansan tuntoja. Esityksen jälkeen näin kyyneliä monilla poskilla.
Folkin avajaisista jäi erityisesti mieleen iranilainen yhtye Shanbehzadeh, joka tarjosi uskomatonta rytmiä ja sykettä. Soittaja tanssi ja hyppi säkkipillinsä kanssa ja villitsi yleisön laulamaan ja tanssimaan.
Jaani kirikussa eli Johanneksen kirkossa, keskiaikaisessa fransiskaanien luostarikirkossa, kävimme paitsi kuuntelemassa Heinavankeria myös päivittäisissä aamumessuissa, jotka tänä vuonna alkoivat Folkin rytmin mukaisesti vasta puoliltapäivin aiempien vuosien kello kymmenen aamumessujen sijaan. Kansanmusiikkiesitykset korvasivat saarnan; perjantaina esiintyivät Kristiina Ehin ja Silver Sepp  ja lauantaina Triskele.
Esiintyjät osallistuivat myös ehtoolliselle, joka elämyksenä poikkeaa suomalaisen luterilaisen kirkon ehtoollisesta. Viljannin Johanneksen kirkossa kirkkoherra asettaa ehtoollisen alttarin takana kääntyneenä kohti seurakuntaa, ehtoolliselle kokoonnutaan seisomaan osallistujien määrän mukaan laajenevaan puoliympyrään, ehtoollisviini juodaan yhteismaljasta – kuten meilläkin ennen. Viini on paikallista marjaviiniä, huomattavasti parempaa kuin Haapsalun tuomiokirkossa, jossa viime pääsiäisenä palelimme, vaikka aurinko lämmitti kirkon pihalla.
Triskele esitti aamumessussa vanhan runon Kristuksen elämästä, ilmeisesti kokonaan, vaikka kirkkoherra ja lääninrovasti Marko Tiitus johdatti meidät kuuntelemaan vain otteita kyseisestä runosta. Esityksen jälkeen hän totesi, että virolaiseen mielenlaatuun Triskelen tapa kertoa tarinaa sopii paremmin kuin vieraiden maanosien tarinankerronta.
Festivaalin esitykset kokoavassa sunnuntain kavalkaadissa Ando ja ystävät, jonka festivaalin johtaja Ando Kiviberg juontaa ja johon hän valitsee esiintyjät, kuulimme paitsi otteita Kristiina Ehinin tarinankerronnasta myös Jan Blaken kertomuksen naisesta, joka miehensä käskystä muutti itsensä gepardiksi pyydystääkseen villieläimen ja valmistaakseen siitä aterian, mutta pelästytti karjunnallaan miehen niin, että tämä kiipesi puuhun vapisemaan eikä tullut alas, ennen kuin ihmishahmoon palannut vaimo ryhtyi imettämään lastaan.
Zetod antoivat parastaan Kirsimäellä, taas kerran, ja lavan edus tanssi. Zetod tulevat Kaakkois-Viron Setomaalta ja laulavat omalla murteellaan uudelleen sovitettuja perinteisiä kansanlauluja, erityisesti ketjulauluja sekä niiden pohjalta luomaansa uutta musiikkia. Zetojen voimahahmon Jalmar Vabarnan esiäiti Anne Vabarna on aikoinaan laulanut setokaisten Peko-eepoksen. Nuorukaiset varttuvat miehiksi, aiemmin Zetod lauloivat ”elu on ilus ja elu on alus, ilus poiss on elu alus” (elämä on kaunis ja elämä on alussa, kaunis poika on elämänsä alussa), nyt ”on raske olla ilus mees” (on vaikea olla kaunis mies).
Viljandi Folkin jokavuotiseen kokemukseen kuuluvat musiikin ja esiintymistilojen lisäksi Inkerikoti, Viljandi kohvik, Tegelaste tupa, Trepimäki ja Viljandijärvi.

Tuuli ja aurinko

pääsiäishelle
Haapsalussa, Helsinkiin
tuulinen vappu

Pääsiäissunnuntaina ihmiset istuivat Haapsalun tuomiokirkossa talvitakeissaan ja baskereissaan, mutta lämmittelivät sitten Piispanlinnan pihalla auringonpaisteessa. Helsingin vapun kylmältä tuulelta saattoi suojautua vaikka Töölön kirkkoon.
Jari Leinonen puhui vappusaarnassaan luonnosta, talitintistä, vedenpaisumuksesta, väestön kasvusta, Pentti Linkolasta ja paavista, kestävästä kehityksestä, kompostoivasta käymälästä ja punatulkusta. Lapsena hän huolimattomuuttaan osui talitinttiin, mistä jäi jonkinlainen syyllisyys luontosuhteeseen. Kehä sulkeutui, kun punatulkku tuli katselemaan, miten hän rakensi uusien säädösten mukaista kompostoivaa käymälää.

Pekko, karhu ja ohra

elämä päättyy
kunnia jää, maan aarteet
kaivetaan esiin

laulujen mukaan
ihmisen kaltaisia
karhu ja ohra

Setukaisten ystävien ja SKS:n järjestämässä kansainvälisessä seminaarissa SKS:n juhlasalissa 14.5.2010 Pellonpekkoa jäljitti iso joukko Pekosia ja muutama meitä muitakin.
Karhueeposta etsimässä
Juha Pentikäinen muisteli taloon liittyviä opiskeluaikojaan 1960-luvulla, jolloin hän toimi tutkijoille mm. tulkkina ja valokuvaajana. Setukaisten ystävien pitkäaikaisen puheenjohtajan Seppo Suhosen kanssa heillä oli kolmen opiskelijan kalkkerijärjestelmää: joku heistä kolmesta kävi aina luennoilla ja kirjoitti muille muistiinpanot kalkkeripaperin lävitse.
Karhun nimiä löytyi paitsi Pekosten sukunimestä myös suomalaisista etunimistä: Osmo, Otso, Matti, Tapio, Ursula. Setukaisten ystävien nykyisen puheenjohtajan ja tilaisuuden juontajan Osmo Pekosen nimessä karhu esiintyy monta kertaa. Jos karhua ei muuten saada heräämään, sitä nimitetään naiseksi kuten loitsussa: ”Nousepas nokinen neiti nokiselta vuoteheltas”. Karhun kehtolaulu kertoo taivaallisen karhun syntymisen Otavasta ja laskeutumisen maan päälle. Luolakarhun palvonta on yhtä vanhaa kuin ihmisen olemassaolo, mistä voidaan päätellä, että jo Neandertalin ihminen oli uskonnollinen, vaikka yleisesti ajatellaan, että uskonto olisi homo sapiensin ominaisuus.
Marina Takalon maailma
Juha Pentikäinen tapasi Marina Takalon ensimmäisen kerran 8.8.1960 Heikkilän talossa, jossa kuvausmatkallaan joutui yöpymään, kun autosta puhkesi rengas. Marina Takalo kutsui savusaunaan ja nuoren miehen elämä muuttui.
Miten toisenlainen oma elämänkulkuni olisi ehkä ollut, jos olisin jatkanut ensimmäisen pääaineeni, uskontotieteen, opiskelua kauemmin kuin puoli vuotta! Sinä aikana Olli Alho kertoi mm. Juha Pentikäisen tutkimuksesta Marina Takalon uskonnosta.
Marina Takalolta Juha Pentikäinen oppi, että karhu kuuluu ihmiskuntaan tai päinvastoin. Karhut eivät äänestä, mutta kuuluvat perustuslakiimme. Roskien käsittelyä pitäisi parantaa, ettei syntyisi uutta lajia, roskalaatikkokarhua. Ympäri maailmaa kiertävä Juha Pentikäisen ideoima näyttely ”Karhun vuosi”, johon voi tutustua Tampereen Vapriikki-museossa, on herättänyt paljon keskustelua karhun uhanalaisuudesta. Peko-eepoksessa karhu tavataan pariin kertaan, ensin metsässä ja sitten Siperiassa.
Uskonto on kulttuurinen äidinkieli. Laulun mitta on kieltä vanhempi, sama Amurilta Atlantiin. Marina Takalon maailmaa on vaikea luokitella tieteellisiin kategorioihin.
A.O.Väisänen kohtasi Anne Vabarnan vuonna 1914 ja Marina Takalon vuonna 1915. Hän tavallaan yhdisti näitä kahta laulavaa ja vapaasti luovaa naista. Marina Takalon hän kohtasi Vargasaaressa, jossa kävi eukkoja joiuttamassa, ja nämä alkoivat joiuttaa joukon nuorinta, Marinaa, Väisäselle.
Ihminen punoo ketjua elämästään. Ensin on eläin, ihminen, elämä, josta syntyy kertomus, runo, itkuvirsi, satu. Marinan Takalon eepos on kolmituntinen häärunoelma ”Kokko lensi koillisesta”. Sulho tuli, samalla tytöstä tuli nainen.
Marina Takalo laulaa samanistisesta maailmasta, jossa elämän ja kuoleman raja hämärtyy ja karhu kuuluu ihmiskuntaan. Jos karhua sanoo karhuksi, niin karhu käy sanojan päälle.
Karhun päivää, karu päev, vietetään Virossa  13. heinäkuuta.
Setojen lauluemo Anne Vabarna
Tarton yliopiston dosentti, itsekin setukainen Paul Hagu kertoi setukaisten lauluemosta, Anne Vabarnasta, joka syntyi 21.12.1877 ja kuoli 7.12.1964. Anne Vabarnan lapsuudesta kertoivat setokielinen aamurukous ja murskautunut nenä, josta Andreas Kalkun runoilee. Anne Vabarna avioitui 18 vuotiaana ja synnytti yhdeksän lasta. Hän osallistui moniin runo- ja laulujuhliin ensin yksin, sitten kuoronsa kanssa. Vuodesta 1925 hän sai Viron valtiolta kuukausittaista apurahaa ja vuodesta 1947 lähtien Neuvosto-Viron henkilökohtaista eläkettä. Anne Vabarna lauloi Paulopriit Voolaiselle Peko-eepoksen ensimmäisen osan vuonna 1927 ja toisen osan vuonna 1929. Eepos on hyvä ja naisellinen.
Anne Vabarnan laulumaailma käsittelee monenlaisia asioita. Eeposten rakenne on samanlainen, sukulaiset kokoontuvat ja keskustelevat, pyrkivät saamaan selville, kuka olisi paras ihmisten auttaja. Kirkon perustaja -eepoksessa setopoika myy paljon kaloja, ihmettelee, mitä tekisi saamillaan rahoilla, rakentaa vanhempiensa neuvosta kirkon ja pääsee  hyviin naimisiin. Tulen laulussa Kristus sytyttää tulen, yksi tulista pääsee hyvään taloon, toinen huonoon, kolmas metsään. Metsään joutuneelta kysytään, eikö kaupungissa olisi parempi, mutta tuli vastaa, että ehkä tulen on metsässä parempi, kun kaupungissa on sähkö. Huonoon taloon joutunutta tulta kehotetaan polttamaan koko talo, mutta tuli ei halua, kun sen käy sääliksi talon lapsia.
Clive Tolley, Pellon pekko ja Beowulf
Osmo Pekonen tapasi Clive Tolleyn Unkarissa, kun sattumalta astui väärään luentosaliin. Hän kuuli Clive Tolleyn julistavan Pellonpekkoa muinaisena haltijana. Hän esitteli itsensä ja hedelmällinen yhteistyö käynnistyi.
Runo Beowulfista ja Staffordshiren aarteesta kertoo Beowulfin taistelusta kolmea hirviötä vastaan. Ensimmäinen asuu suossa ja hyökkää kuninkaan linnaan, toinen, ensimmäisen äiti, hyökkää seuraavaksi. Kolmas hirviö, lohikäärme, koituu harmaantuneen sankarin kohtaloksi.
Runoelma kertoo elämän ja ihmissuvun katoavaisuudesta; mitä elämästä jää jäljelle? Elämästä jää kunnia; Beowulf oli ”kunniastaan kiivain”. Kohteliaisuus on heijastusta maailman järjestyksestä, se edellyttää lahjojen antamista ja saamista, mikä puolestaan edellyttää loistavien esineiden takomista ja loistavien runojen sepittämistä. Runoelmassa on kyse ajasta, jolloin ylenpalttista loistoa arvostettiin.
Staffordshiren aarre löytyi viime kesänä. Aarre on koottu sotasaaliista, jotka ovat peräisin yhdestä tai useammasta taistelusta. Mutta miksi aarre on haudattu? Ja miksi se on haudattu lähelle kuninkaan linnaa, mutta ei kuitenkaan linnaan? Aarrekätkö kertoo hierarkkisesta yhteiskunnasta. Beowulfin runo käsittelee ylimyksiä, mutta sen maailma ei kuitenkaan ole kaukana maanviljelyksestä, josta kaikki riippuu.
Runo Sampsa Pellervoisesta kertoo ajasta, jolloin ihmisiä oli vähän ja he olivat hajallaan. ”Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme”, kuten Kalevalassa lauletaan. Kevään tullen sankari on herätettävä karulta saareltaan ja syksyllä hän taas palaa sinne. Osmo Pekonen luki Sampsa Pellervoisen loitsun ja huudahti: ”Nyt olemme nostattaneet tämän hahmon ja kevät tulee, katsokaa ikkunasta!”
Pellonpekko oli olutta tuottava jumala; olut vertautuu runouteen kuten simakin. Pekko muotoutui kolmivuotiaan lapsen kokoiseksi ja sen juhlissa poltettiin kynttilöitä. Pekko kaitsi muutakin kuin olutta, se toi menestystä koko yhteiskunnalle, erityisesti siihen kotiin, jossa Pekkoa säilytettiin.
Pekko on lainasana, joka ehkä tarkoittaa ohraa. Ohraa on kuvattu ihmisen kaltaiseksi olennoksi. Sadon voima kestää hedelmättömän kauden yli ja palaa taas. Vehnä syödään, ohra juodaan. Tarinat ovat syklisiä talvesta kesään ja taas takaisin.
Runot Beowulfista, Pellonpekosta ja Sampsa Pellervoisesta täydentävät toisiaan. Niistä on saanut vaikutteita myös Tolkienin Taru sormusten herrasta.
Joutilaisuudesta
Seminaarin tauolla vierustoverini ihmetteli eläkeläisten kiireistä elämää ja siteerasi Egon Friedelliä: ”Autuaita ovat joutilaat hetket, sillä silloin sieluni työskentelee, autuaita toimettomat, sillä he perivät maan.”

Aarteet ja mammona

toivotammeko
hyvää ruokahalua?
jatkuuko leipä?

kaappeihin kertyy
tavaraa, pölypeikot
kotiutuvat

raadatko töissä
tavoitteen eteen, jääkö
aikaa perheelle?

Matilda Hakkarainen elävöitti päivän saarnatekstiä maallisesta mammonasta ja taivaallisesta aarteesta kolmella kohtauksella, jotka koskettivat häntä kuluneella viikolla.

Seurakuntanuori kuuli aterialla tutun toivotuksen ”Hyvää ruokahalua!” Hän totesi, että Virossa toivotetaan ”jätku leiba” eli leivän jatkumista seuraavaankin päivään. Eihän ruokahalua tarvitsisi toivottaa; reipas työ synnyttää ruokahalun muutenkin. Valikoiva herkuttelija ei ehkä tule ajatelleeksi, että varsinkaan muutosten keskellä jokapäiväinen ruoka ei aina ole itsestäänselvyys.
Eläkeikää lähestyvä näyttelijä päivitteli haastattelijalle, miten komerot ovat täynnä turhia tavaroita, joita hän on haalinut eri puolilta maailmaa ja jotka nyt vain keräävät pölyä. Kun itse olen muuttamassa isosta asunnosta pienempään, ymmärrän hyvin näyttelijän päivittelyn.
Erinomaiset saaliit takasivat kalastajalle toimeentulon ja hänelle jäi vielä aikaa perheelleen ja ystävilleen. Kerran bisnesmies tuli neuvomaan häntä hankkimaan useampia veneitä ja palkkaamaan lisää kalastajia, jotta voisi parantaa toimeentuloaan ja lopulta kymmenen venettä hankittuaan saavuttaa tavoitteensa. Kalastaja kysyi, mikä tavoite bisnesmiehellä oli mielessä. Tämän mukaan toimintaa tehostamalla kalastaja vihdoin saisi niin paljon rahaa, ettei hänen tarvitsisi huolehtia toimeentulostaan ja hänelle jäisi aikaa perheelle ja ystäville. Kalastaja totesi jo saavuttaneensa tavoitteen ja jatkoi kalastamista yhdellä veneellä.
Omistaminen ei ole hyvästä eikä pahasta. Raha on vaihdon väline; sillä voi tehdä niin hyvää kuin pahaa.
Päivän virsissä laulettiin luonnosta, ystävistä ja lapsista, aarteista, jotka ovat rahaa ja omaisuutta tärkeämpiä.

Lumeton talviloma

keskittymällä
kivi hengittää, käsi
kuuntelee pyhää

omena kypsyy
maistuu, paiskautuu vihan
saappaalla seinään

ahdistus repii
suojapanssarin alas
ihmisen auki

Viron itsenäisyystapahtumia, teatteria, taidenäyttelyitä ja muita elämyksiä mahtui reiluun viikkoon paljon, kun arjen aikasyöpöt, työ, liikunta ja sanomalehdet, vaipuivat talvihorrokseen.
Pyhän kosketus veistoksessa ja televisiossa
Henry Mooren näyttely veistoksista osana arkkitehtuuria ja luontoa Didrichsenin taidemuseossa aurinkoisena sunnuntaina viikko sitten hiljensi pyhään tunnelmaan toisin kuin tänään räntäsateen kasteleman Töölön kirkon messu ugandalaisine rumpaleineen ja lähetteineen.
Mooren veistosten pehmeät muodot synnyttivät monenlaisia assosiaatioita, joista tekijä itse työstään kertovassa elokuvassa totesi, että katsojalla on vapaus assosiaatioihin, joita tekijä ei töillään ole tavoitellut. Hän korosti taiteen olemusta: taiteilija ei tarvitse muuta uskontoa, taidehan on uskonto. Niin, taide vaatii keskittymistä, nöyryyttä, sisäistä paloa – toisin kuin kokousmuistion koostaminen. Moore kertoi piirtäneensä silloin, kun aika ei riittänyt kokonaiselle veistokselle. Elokuvan jälkeen veistokset puhuttelivat uudella tavalla.
Ugandalainen Gloria Katusiime kertoi Töölön kirkossa kääntymyksestään ja työstään Nepalissa. Hän oli syntynyt Ugandan kansannousun aikaan ja nähnyt lapsena vain kuolemaa ja pahuutta. Kymmenen vuotta sitten television akrobaattiohjelmassa eräs esiintyjistä kertoi Titanicista, jonka rakentajat pitivät työtään niin erinomaisena, ettei edes Luoja pystyisi laivaa upottamaan. Televisio-ohjelma muutti Glorian elämän: hän jätti viestintä- ja media-alan ja lähti kertomaan nepalilaisille Jeesuksesta, joka rakastaa ihmistä kuoleman ja pahuuden keskelläkin.

Elämyksiä Helsingissä ja Tallinnassa

Helsingissä talviloma näkyi puolityhjinä katuina ja ravintoloina sekä mahdollisuuksina saada lippuja muutaman tunnin kuluttua alkavaan teatteriesitykseen. Lauantaina ohjelmassamme oli Komin Vanja-eno ja iltapala rauhallisessa ravintola Bruschettassa, maanantaina Sven Saagin taidenäyttely Tuglas-seurassa ja pistäytyminen SKS:n kirjakaupassa, pasta-annokset ravintola Rodolfossa ja Lillanin Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin, ja eilen Birger Carlstedtin taidenäyttely Amos Andersonissa, Lillanin Hissvägraren sekä lampaanmunuaiset ja entrecôte kulttuuriravintola Kosmoksessa.
Keskiviikon maittava lounas löytyi Tallinnan C’est la Vie -kahvilasta ja iltapala Draamateaterin Sügissonaatin jälkeen Café Chocolateriesta, viehättävästä pienestä nuorison suosimasta suklaakahvilasta Meistrite hoovissa. Torstaina söimme sipulikeiton Le Château -musketööriravintolassa ja samalla neuvottelimme IT-kouluttajien kevätseminaarin kokous- ja illanviettotiloista. Ennen Estonian Wallenberg-oopperaa söimme lounaspäivällisen taiteilija Tiit Pääsuken kanssa Sisalikissa. Hän mainitsi Kai-Mai Olbrin maalaukset, joihin tutustuimme perjantaina Vabaduse väljakun galleriassa. Viiraldi kohvikun kiluleivät riittivät lounaaksi ennen laivan lähtöä.
Viikon teatteri- ja ooppera-anti laskostuu mielessäni. Komin näyttelijäkaarti teki Tsehovin Vanja-enossa vahvaa työtä poimien ja syöden ja lopuksi potkien hajalle omenoita. Saavuttamaton onni, työ ja joutilaisuus, luonnosta nauttiminen ja metsien hakkuu hyötykäyttöön puhuttelevat edelleen. Kuulsiko Sonjan ja Vanjan äänessä ironia, kun he päättivät jatkaa uurastamistaan toisten onnen vuoksi ja odottaa omaa lepoaan taivaassa?
Lillanin Oscar Wilden huvinäytelmästä jäi nukkemaisen aristokraattinen jälkimaku. Erinomaiset näyttelijät Birgitta Ulfssonista lähtien heräyttivät yleisöstä silloin tällöin naurun, mutta kohtaukset etikettisääntöineen, joita rikottiin ja ironisoitiin, pysyivät turhan etäällä nettiajan soidinmenoista kylmässä pohjolassa. Miksi muuten naiset rakastuivat Ernestiin?
Samalla Lillanin näyttämöllä Lasse Pöysti sai salillisen yleisöä keskittymään reilut puolitoistatuntia Töölössä ikänsä asuneen miehen yksinäiseen elämään, hissipelkoon, hissiystävyyteen ja hissistäkieltäytymiseen.
Muistin lapsuudestani, miten helposti avaimet tipahtivat hissikuiluun ja miten niitä sieltä olisi pitänyt hakea. Muistin hissipelon, joka hyökkäsi öisiin painajaisiini: olin hississä, joka painui ensimmäisestä kerroksesta alas tai ylimmästä kerroksesta vintille tai joka liikkui niin hitaasti, että pelko, jota pakenin, ehti portaita seuraavalle kerrostasanteelle odottamaan minua. Muistin myös, miten ystävättäreni muutama vuosi sitten uudenvuoden ilotulituksista porukalla palatessamme totesi, etten muuta liikuntaa tarvitsisikaan, jos päivittäin kävelisin portaat kuudenteen kerrokseen. Tiit Pääsuke sanoi jalkojen pysyvän kunnossa, kun asuu hissittömän talon viidennessä kerroksessa. Lasse Pöystin hissvägrare asui seitsemännessä kerroksessa.
Hissimme on säilyttänyt vanhan ulkomuotonsa, mutta uuden moottorin myötä muuttunut sietämättömän hitaaksi. Pari suomenkielistä lappua kieltävät avaamasta ovea ennen kuin hissi on pysähtynyt. Kuudenteen ehtii ilman kantamuksia portaita yhtä nopeasti kuin hissillä.
Ingmar Bergmanin Syyssonaatin ahdistus ja jännite valtasi Draamateaterin pienen salin. Uraäidin ja tälle kelpaamattoman tyttären syyllisyydet läiskivät toisilleen korvapuusteja. Keskustelu koti- ja uraäidistä läikkyi Suomessa kiivaana kolmekymmentä vuotta sitten ja jokainen valinta tuntui väärältä. Eikö aiheesta enää uskalleta hiiskahtaa nyt, kun lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat ryöstäytyneet hallitsemattomiksi?
Taiteilija Jüri Arrak puolisoineen istui vieressämme Draamateaterissa ja lähetti terveisiä tutuille Suomeen. Perjantaina Roosikrantsin kirjakaupassa Jüri Hainin taidekirja ”Jüri Arrak estampgraafikuna” odotti ovensuussa ja matkasi repussani Suomeen kertomaan Arrakin taiteesta ystävilleni.
Wallenberg, ruotsalainen diplomaatti, lähetettiin vapauttamaan juutalaisia holokaustista, edes muutamia, niin monia kuin pystyi. Mitä hänelle tapahtui? Jäikö hän itse nääntymään vankihäkkiin ja rellestelikö joku toinen paljeteissaan hänenä Amerikan kunniakansalaisena? Riistikö joku hänen identiteettinsä – vaikka Facebookia ja netin muita arveluttavia sosiaalisia kohtaamispaikkoja ei tuolloin ollut keksitty?
Toisen näytöksen show aku-ankkoineen ja mikki-hiirineen juoksutti inhon väreitä selkäpiissä, kun kontrasti ensimmäisen näytöksen keskitysleireille kulkevien ihmisten jonoihin oli liian räikeä. Lopun vankikuopasta nouseva joogi ehkä kuvasti työhönsä uskovan maailmanparantajan umpisolmua: yli-inhimillisistä ponnisteluistaan uskomaansa hyvään hän saa syytökset ja pilkan, hänen korvissaan soi perheensä menettäneen keskitysleirille vapaaehtoisesti lähteneen naisen ääni: ”Voitte kaapia minut pelloilta ja puiden lehdiltä, mutta ette löydä sen vertaa, että voisitte piirtää otsaan tuhkaristin.”
Viron itsenäisyysjuhla
Viro itsenäistyi 90 vuotta sitten ja itsenäisyyspäivä on tänään. Jo viime tiistaina Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa järjestettiin juhlaseminaari, jossa puhuivat vararehtori Hannele Niemi, kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, Viron pääministeri Andrus Ansip ja professori Heikki Ylikangas. Ansip puhui Suomen ja Viron valtioista ikätovereina ja kansoista veljinä, Suomen sillasta, Jaan Krossista, jonka teokset keräävät lukijoita Suomenlahden molemmin puolin, sekä kansojemme historiasta ja nykypäivästä. Hän kertoi virolaisten olevan valmiita välittämään suomalaisille kokemuksia aloilta, joilla Viro menestyy Suomea paremmin. Näistä hän mainitsi sähköisen verotusjärjestelmän ja sähköisen äänestämisen.
Mihin kompastui Suomi, joka kymmenen vuotta sitten oli yksi sähköisten palvelujen edelläkävijöistä maailmassa? Kiireeseenkö? Byrokratiaan? Liian tiukkaan tietoturvaan?
Ylikangas innostui vertaamaan Suomen ja Viron historian käänteitä ja ylitti jonkin verran aikansa. Ylioppilaskunnan soittajia olisi kuunnellut lisää, mutta yleisö nousi lähteäkseen kun soittajat vielä lehteilivät nuottejaan.
Läsnäolijoille jaettiin Ansipin puhe suomennettuna. Kenties se ja tilaisuuden muut puheet tulevat lähiaikoina teksteinä tai äänitiedostoina Tuglas-seuran sivustolle.
Kukat
Tiistaiset nimipäiväkukkani alkavat tummua ja levitellä terälehtiään pöytäliinalle. Perjantaina Vabaduse väljakun lähellä kukkakauppiaalta viimeisillä kruunuilla ostetut krookukset avaavat kukintojaan.

Tie pahasta hyvään

missä kulkee tie
päämäärään, raivattaviin
lumekojuihin?

hyvä lyö pahan
paha syö hyvän, muuntuu
hyvä-pahaksi
Töölön seurakunnan kirkkoherra Auvo Naukkarinen kysyi, kuinka pitkä matka on Töölöstä Jerusalemiin. Hän kiteytti paaston ajan mietiskelyn kolmeen kysymykseen: Mikä on tie, jolle meitä johdetaan? Mikä on päämäärämme? Mikä on tehtävämme, temppeli, joka meidän pitäisi puhdistaa?
Matka voi olla pitkä, jos emme tiedä, mitä tietä kuljemme, mutta mikään tie ei vie perille, jos emme tiedä päämääräämme. Puhdistettava temppeli voisi löytyä vaikka ilmastonmuutoksesta, johon jokainen voi vaikuttaa, kuten Terho Pursiainen aamun Helsingin Sanomissa toteaa. Aikoinaan paastoa ei saanut häiritä ajamalla valjakolla kulkuset helisten. Mikä olisi nykyajan kulkusvaljakko, jolla ajamista pitäisi rajoittaa – vaikka paaston aikana?
Ihminen karkotettiin maan päälle, kun hän paratiisissa söi hyvän ja pahan tiedon puusta, halusi tietää, mikä on hyvää ja pahaa, oikein ja väärin. Ymmärryksen hyvästä ja pahasta, hyvään pyrkimisen ja pahan välttämisen, pitäisi olla myönteistä ja edelleen tavoiteltavaa.
Kysymys hyvästä ja pahasta toivat mieleeni Prinsessa Ruususen tuoreen koreografian, jossa Javier Torres on muuntanut perinteisen hyvän ja pahan välisen taistelun rakkauden ja pelon väliseksi. Hufvudstadsbladetille antamassaan haastattelussa hän perustelee valintaansa: Rakkaus ja pelko ovat universaaleja tunteita, kun taas hyvä ja paha ovat kulttuurisidonnaisia. Keskittyminen jälkimmäisten väliseen kamppailuun sulkisi osan yleisöstä ulkopuolelle.