Kaustinen juhlii

Kaustinen juhlii
viisikymmentä vuotta
musiikki kantaa

juhlakulkue
mestaripelimannit
pikku näppärit

yksinlaulua
vailla säestystä – vai
kuorolaulua?

säkkipillillä
Trad.Attack! tuo rockia
Kaustisen yöhön

Juhlakulkue lippuineen saapuu Keskipohjanmaa-areenalle

Kaustisen kansanmusiikkifestivaali täytti 50 vuotta 10.–16.7.2017. Niinpä juhla-alueelle oli vapaa pääsy ensimmäisenä päivänä, jolloin nähtiin myös perinteinen festivaalin lopettava juhlakulkue. Perhemajoituksemme emäntä suosittelikin värikkään juhlakulkueen seuraamista Kaustisen Osuusmeijerin pihasta, mutta tyydytimme ensin fyysisen nälkämme festivaaliravintolassa ja seurasimme sitten Menevien Mimmien ja Kaustisen torviseitsikon esityksiä Setori-lavalla. Siirryimme sitten Keskipohjanmaa-areenalle, jonne monisatapäinen värikäs juhlakulkue päätyi lippuja heilutellen. Jatka lukemista ”Kaustinen juhlii”

Kesän iloja

Töölönlahden rannalla
Töölönlahden rannalla

musiikki kutsuu
Töölönlahden rannalle
piiriin tanssimaan

käsi kädessä
lennämme kansantanssin
kiehtovaan rytmiin

Wim van der Kooijn kansainväliset kansantanssit ovat jo kymmeniä vuosia kutsuneet piiritanssiin eri puolille Helsinkiä, aiemmin Seurasaareen, Kaivopuistoon ja Tomtebohon, nykyisin Töölönlahden rannalle Oopperan Amfiteatteriin. Jatka lukemista ”Kesän iloja”

Vertaisoppia Lapinlahden sairaalassa

Koulu hengittää:
yhdessä tekemällä
opitaan uutta.

Verkosto kasvaa,
kohtaamme, hymyilemme,
keskustelemme.

Vapauttakaa koulu! Toisilta oppimisen festarit keräsi yli 700 oppilasta ja 220 opettajaa oppitunneille Lapinlahden sairaalaan aurinkoisena lauantaina 25.8.2012. Koulun päättäjäisissä sunnuntaina 26.8. väkeä taisi olla vähemmän. Palaute oli myönteistä. Eräs vastaaja riemuitsi siitä, että voi oppia itse tekemällä eikä vain kuuntelemalla.
Oppituntien lomassa kiersin tutustumassa Lapinlahden sairaalaan sokkeloisiin käytäviin ja pieniin potilashuoneisiin, jotka täyttyivät monipuolisesta vertaisoppimisesta: kansantansseja, pitsinnypläystä, sukan kantapään tekoa, Twitteriä, ukulelen soittoa, edupunkia, sisällön julkaisua kirjaksirautalangan vääntöä ja riemuruotsia.
Mikko-Pekka Hanskin konsultoinnin perusteet oli niin suosittu, että kolmas oppitunti siirrettiin auditorioon, jotta kaikki halukkaat pääsivät mukaan. Miksi konsultteja tarvitaan? Muut havaitsevat virheet paremmin kuin itse. Erilaisia konsulttityyppejä ovat Grima, Gandalf  ja Hunttalan Matti. Ensimmäinen on vihamielinen, toinen tönäisee hyväntahtoisesti eteenpäin oikealle tielle, kolmas on omaa etua ajava jokerityyppi.
Tekeminen ei ole konsultointia. Konsultti luo maailman, tilannekuvan, tahtotilan, keinot ja mittarit niin, että ihminen itse menee eteenpäin.
Konsultilla on salaisia aseita: Hänellä on uskottava tarina, hän on tehnyt kotiläksyt ja tuntee uuden asikkaansa, hänellä on näkemys asiakkaan tilanteesta ja toimivat verkostot. Kukaan ei pärjää yksin.
Koulun päättäjäiset alkoivat oman tanssityylin etsinnällä  aurinkoisella pihalla ja jatkuivat Nietzschen relativismilla.  Antti Hautamäki koki  oman tanssityylin etsinnässä  nietzscheläistä venymistä ja suorittamista. Nietzsche oli perinteisten kysymysten kyseenalaistaja, hänen tapansa tehdä filosofiaa on kiinnostava.
Filosofia ei koskaan voi erottaa persoonasta ja positiosta. Filosofian psykologia selittää, miksi joku puhuu tietyllä tavalla ja kannattaa tiettyä asiaa.
Filosofia on filosofien työtä, sitä ei voi erottaa tekijöistään. Jokaisella ihmisellä on tietty perspektiivi maailmaan. Ei ole olemassa faktoja, ainoastaan tulkintoja. Jotkut tulkinnat ovat parempia, koska tulkitsija on herkkä ja hänen positionsa sopiva.
Filosofinen ”kauhea meno” jatkui väittelyllä. Mikki kiersi, kun porukka ideoi ja perusteli ajatuksiaan Lapinlahden sairaalan tulevaisuudesta: koulu, ravintolakeskus, monitoimitila vai sairaala?

Tuhkasta linnaan

huntupää tyttö
hiipii varpaillaan linnaan
prinssin kainaloon

voimaantuminen
suoristaa koukkuselän
uusiin askeliin

Tuhkimo löytää kärkitossut ja nousee varpailleen, peittää kasvonsa valkeaan huntuun ja rientää tanssimaan. Isä, äitipuoli ja sisarpuolet kohtaavat hänet prinssin linnassa, ensin kömpelönä, muita pakoilevana hahmona, sitten kauniisti ja kevyesti prinssin kanssa tanssivana salaperäisenä vieraana.
Terence Kohlerin Tuhkimo tanssii Kansallisoopperassa puolityhjälle salille 21.10.2011. Tanssin kieli kuvaa tunteita, selkä köyryssä liikkuminen muiden ihmisten hylkimisestä syntyvää epävarmuutta, selän ja raajojen ojentaminen muiden hyväksynnästä nousevaa voimaantumista.
Äitipuoli läksyttää naimaikäisiä tyttäriään kuin pikkulapsia, nämä yrittävät ojentaa itsensä, mutta nyykähtävät kasaan. Tuhkimon isää tarinan perinteisissä versioissa ei juuri kuvata. Nyt hän kulkee uuden puolisonsa perässä päätään riiputtaen kunnes saa voimaa tyttärensä syleilystä ja ojentautuu.
Vaikuttavatko kaikki kaikkiin, muokkaammeko toinen toisiamme? Viestiikö ryhtimme työssä ja arjessa epävarmuutta tai voimaantumista?

Muistot ja unelmat sykkivät

vaahterankukat
sykkivät unelmia
kevään muistoja

Vaahterat kukkivat 14.5.2011, kuten ne kukkivat keväällä 1960-luvun lopulla. Silloin pelasimme pesäpalloa aavistamatta, että muutaman vuoden kuluttua, vuonna 1971, pelikenttämme paikalle valmistuisi Finlandiatalo.
Tänään jo raitiovaunussa aavistin kanssamatkustajieni pukeutumisesta, ketkä heistä jäisivät kanssani Finlandiatalon pysäkillä SYKin 125-vuotisjuhlaan. Pukukoodina oli tumma puku.
Finlandiatalon toisen kerroksen lämpiössä etsittiin tuttuja, käteltiin ja halattiin. Muistot jysähtivät puheensorinaan.
Lukiossa Seppo Toivosen tiedottaja-kurssilla harjoittelimme argumentointia ja mikrofonin käyttöä ja kirjoitimme yhdessä artikkelit kevättalvella ilmestyneeseen Oraan numeroon. Kirsti Mäkisen kirjallisuuskurssilla keskustelimme mm. runoista ja aikakauslehtien artikkeleista. Myöhemmin olen tavannut hänet useasti Vanhan kirjallisuuden päivillä Vammalassa ja Mika Waltari -seuran tilaisuuksissa. Timo Alankoon tutustuin jo ennen SYK:n vanhempieniltoja Helsingin yliopistolla. Mieleeni jäivät hänen sanansa uusien opiskelijoiden tiedotustilaisuudessa 1970-luvulla: ”Loppujen lopuksi ei ole kovin suurta merkitystä sillä, mistä aineesta gradunsa tekee – kunhan sen tekee valmiiksi. Sillä voi osoittaa työnantajalleen, että osaa hoitaa aloittamansa tehtävän loppuun asti.” Esko Kilven syvällisiä ja sydämeen käyviä esityksiä olen seurannut monissa verkko-opetuksen seminaareissa.
Puolitoistatuntinen juhlaohjelma esitteli vuodenaikojen mukaan sykkiläisten monipuolista osaamista: musiikki- ja tanssiesityksiä, tarinoita eri vuosikymmenniltä, puheita, runoja monilla kielillä, muotinäytös eri vuosikymmenten näytelmävaatteista, taidetta ja yhteislauluja.
Rehtorit astuivat muotokuvistaan keskustelemaan nuorten oppilaiden kanssa. Lucina Hagman moitti nykyajan tyttöjen roikkuvia hiuksia, mutta ilahtui kuullessaan heiltä, että naisten ja miesten tasa-arvoiset opiskelumahdollisuudet ovat Suomessa nykyään itsestäänselviä eikä niiden eteen tarvitse taistella toisin kuin rohkean Suomalaisen Yhteiskoulun alkuaikoina Suomen keisarillisessa suurruhtinaskunnassa, jolloin Lucina Hagman aloitti koulun aamuhartauden sanoilla: ”Meidän isämme ja äitimme, joka olet taivaassa.”
Muistan, että Nervanderinkadun aamuhartauksissa luokkamme paikat juhlasalissa olivat yhden vuoden ajan äitini isoisän Oskari Mantereen muotokuvan alla.
Petteri Salomaa muisteli kouluaikaansa Nervanderinkadulla ja Isonevantiellä, opettajia, jotka kehittivät pedagogiikkaa ja kirjoittivat oppikirjoja sekä uhrasivat aikaansa oppituntien jälkeiselle runsaalle harrastustoiminnalle: kuorot, orkesterit, näyttämötoiminta, kuvataide, savisakki, koulun lehden Oraan toimittaminen, liikunta ja urheilu.
Muistan Oraan kapean toimitushuoneen Nervanderinkadun kattopuutarhan vieressä, vahakset, joille lehtijuttuja kirjoitettiin, vahaskoneen, joka joskus tuhri sormet ja kynnet musteeseen, monistetut sivut, jotka levitettiin pinoiksi ruokalan pitkille pöydille ja koottiin lehdiksi. Kun koulu vuonna 1972 muutti Isonevantielle, Oraan päätoimittajana, äitini jalanjäljillä, haastattelin koulun opettajia uusista tiloista ja niiden mahdollisuuksista. Nauha, jonka purkaminen Oraan seuraavan numeron tekstiksi vei enemmän aikaa kuin osasin aavistaa, näyttää edelleen olevan hyllyssäni, vaikka Oraan vanhat numerot ilmeisesti hävisivät muutossani pari vuotta sitten.

Renessanssi sykkii

hovinarrien
ryhdikkään tanssin outo
tunnelma sykkii
Kaksikymmenviisivuotiaat Hovinarrit tanssivat sunnuntaina 19.4.09 Cappella Tibian säestäminä ja Scholares Aeternesin laulujen tauottamina juhlayleisönsä sydämiin. Nautimme tanssista, musiikista, laulusta, pukuloistosta, pienistä yksityiskohdista, jotka avarsivat käsitystämme satojen vuosien takaisen eurooppalaisen hovin elämästä sekä seurustelu- ja huvittelumuodoista. Saimme seurata, miten renessanssin eurooppalaisten hovitanssien piatosat, movimentot, pavanet ja gaillardit muuttivat ja koristivat tansseja yksityiskohdilla ja vaihtelevilla tyyleillä ja tempoilla. Ihailimme taidokkaita pukuja, joista osan olivat tanssijoiden taitavat kädet loihtineet, kuuntelimme barokkikitaraa ja nokkahuilua, yritimme tavoittaa tanssijoiden katseita naamioiden takaa. Tauolla hennot kukat ja 1500-luvun runot lensivät syliimme.
Tauon jälkeen naamiot katosivat, mutta musiikki, tanssi ja laulu jatkuivat. Hovinarrit kiittivät pitkäaikaisia ohjaajiaan suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi, englanniksi ja espanjaksi ja lopuksi kukittivat heidät. Yllätyksen liikutus väreili salissa ja tanssi jatkui. Lopuksi yleisökin pääsi mukaan pitkään letkaan, joka tanssien kierteli Balderin salissa.

Kun olen koko ikäni myynyt näitä tossuja

balettitossu
sopeutuu jalkaan, tanssii
jää eläkkeelle
Anna-Maija Lehdon ja Hanna Sutelan Vieraskynäkirjoitus ”Eläkeikää nostetaan harhaanjohtavin perustein” Helsingin Sanomissa herätti minussa eläkevakuutusalaan perehtyneen väestötieteilijän. Kansainväliset ja ajalliset vertailut ikääntyneiden työllisyysasteen myönteisistä muutoksista Suomessa olivat ilahduttavia, mutta erityisesti kiinnitin huomiota eläköitymisajatusten muutoksiin.
Muistan vapaaehtoisten eläkevakuutusten esiinmarssin Suomessa 1980-luvun puolivälissä, kokoukset, joissa suunniteltiin tuotteita ja kiisteltiin niiden myyntiargumenteista. Kuunneltuani aikani keskustelua eläkevakuutuksesta verotuksellisesti edullisena säästökohteena siirryin mielekkäämpiin töihin.
Vähitellen mainokset varhaiseläkkeen ihanuudesta alkoivat kävellä vastaan, aluksi vakuutusyhtiön näyteikkunassa, vähitellen muuallakin. Itse uskoin edelleen sosiologien tarveteorioihin (esim. Erik Allardtin tiivis ”Having, Loving, Beeing”), joiden mukaan ihmisen korkein tarve on itsensä toteuttaminen. Siihenhän työ tarjoaa parhaan mahdollisuuden.
Parinkymmenen vuoden takaista asennemuutosta kuvannee keskustelu Ballerina-shopissa Fredrikinkadulla, jossa olin ostamassa balettitossuja kuluneiden tilalle. Ovesta astui ehkä parikymppinen tyttö äitinsä kanssa. Rupattelu eteni jouhevasti, kunnes viittaus tulevaan sai myymälänhoitaja, Greta Mattsoffin, huokaamaan: ”Kun tässä pitäisi jäädä eläkkeelle.” ”Mutta eikö se ole ihanaa!” nuori tyttö riemastui. ”No en minä tiedä. Kun olen koko ikäni myynyt näitä tossuja.” Greta käänsi selkänsä ja meni tossuhyllylleen.
Ensimmäiset balettitossuni ostin häneltä jo 1960-luvun alussa ja sen jälkeen aika monet. Hän osasi valita asiakkaalle sopivat tossut vain vilkaisemalla tämän jalkaa.
Lukiossa 1970-luvun alussa uskonnon opettaja kysyi meiltä, pitkää matematiikaa opiskelevilta, kuinka moni meistä ei menisi töihin, jos yhteiskunta takaisi kansalaispalkan, esim. 2000 silloista markkaa. Yli neljänkymmenen oppilaan joukosta nousi ainoastaan yksi käsi. Kaveri tosin totesi, että hän tarvitsisi suuremman rahasumman, koska hän ostaisi ison kimpaleen marmoria ja ryhtyisi kuvanveistäjäksi.

Musta hohtaa valkoista

jalka ojentuu
tutu kahahtaa, täysi
näyttämö tanssii
Kadonnut sinfonia löytyy kolmen tanssin kimarasta. Christian Spuckin mustat hyrrät pyörivät Mendelssohnin sinfoniassa, suuret tutut maalaavat kadonneen rokokoo-kuvan leijumaan kärkitossuilla kallistuvan kulissin alla. Kenneth Kvarnströmin hohtavat luistelijat ja harmaasudet tanssittavat lumimaisemaan kasvaneita kirjavia pensaita. Uwe Scholzin näyttämöllinen valkeita joutsenpareja liitää klassisen puhtaasti Beethovenin seitsemänteen sinfoniaan.

Ruusunen varpaillaan

sadun saaressa
ruusumetsän keskellä
uinuu prinsessa

tarina kulkee
idästä länteen, nousee
varvastossuille
”Sadun saaressa, satujen maassa” alkaa Martti Haavion runomuotoinen Prinsessa Ruusunen, jota lapsena luin Aarteiden kirja III:sta. Viikkosanomissa aikoinaan jatkokertomuksena ilmestynyt Walt Disneyn klassikkosarjakuva Prinsessa Ruusunen alkaa ”Oli kerran kaukainen valtakunta, jossa eräänä päivänä vallitsi suuri ilo…”
Tarina nukkuvasta prinsessasta on kulkenut ja muokkautunut kulttuurista toiseen satojen vuosien ajan. Tarinan varhaisimmat versiot tunnetaan 900-luvun Persian ja 1300-1400-lukujen Egyptin Tuhannen ja yhden yön tarinoista, mistä se kulkeutui 1600-luvulla ranskalaisen Charles Perraultin ja 1800-luvulla saksalaisten Grimmin veljesten versioina läntiseen maailmaan.
Venäläinen Ivan Vsevolozhsky innostui metsän keskellä nukkuvan kaunottaren tarinasta niin, että laati siitä baletin käsikirjoituksen ja suunnitteli baletin tarvitsemat sadat puvut. Hän verkostoitui säveltäjä Pjotr Tchaikovskyn ja koreografi Marius Petipan kanssa. Työryhmän luoma baletti Prinsessa Ruusunen esitettiin ensimmäisen kerran Pietarin Mariinski-teatterissa vuonna 1890.
Suomen kansallisoopperan meksikolaissyntyinen koreografi Javier Torres on ravistellut puuduttavan pitkää ja mahtipontista klassista Prinsessa Ruusunen -balettia tämän päivän yleisölle ja erityisesti lapsille sopivammaksi: hän on karsinut esityksen pituutta ja Tchaikovskyn musiikkia, lisännyt lapsille tuttuja satuhahmoja ja komiikkaa sekä muuttanuthyvän ja pahan välisen taistelun rakkauden ja pelon väliseksi taisteluksi prinsessan sydämessä.
Satu Soldanin harjoittamat lapset huokuvat tanssin riemua ja yhteistyötä pienissä rooleissaan. Likinäköinen rohkeuden haltijatar ja pullea ilon haltijatar tanssivat valloittavasti omia koreografioitaan balettikuoron keskellä. Pienillä, mutta näkyvillä eleillä pelottava Carabosse, joka unohdettiin kutsua ristiäisiin, pilkkaa rohkeuden haltijattaren likinäköisyyttä ja ilon haltijattaren rehevyyttä. Kumpikin haltijatar vavahtaa ja käpertyy avuttoman loukkaantuneena etsimään lohtua lähellään seisovista aivan kuin ajattelemattoman kaverin sanojen satuttama lapsi.
Etelä-korealainen Eun-Ji Ha tanssii pehmeästi ja hallitusti Ruususen teknisesti vaativan roolin attitydeineen ja piruetteineen. Eläytyminen näkyy pieninä eleinä, esimerkiksi hämmennyksenä ja äidiltä neuvoja anovana katseena, kun kosimaan tulleet neljän ilmansuunnan prinssit haluavat tanssittaa nuorta prinsessaa. Eun-Ji Ha esittää luontevasti lapsellista innostusta, kun vanhus ojentaa hänelle ihmeellisen ruusun, niin, ruusun, jota prinsessa ei eläessään ole nähnyt, nehän hävitettiin valtakunnasta Carabossen langettaman kirouksen vuoksi. Pelko valuu näyttämöltä yleisöön, kun prinsessa satuttaa kätensä ruusun piikkiin ja myrkky alkaa valua hänen elimistöönsä. Eun-Ji Ha tarttuu kurkkuunsa ja nytkähtelee aivan kuin tuntisi myrkyn leviävän kehossaan.
Rankasta musiikin ja koreografian karsimisesta huolimatta Javier Torres ei ole poistanut myrkytetyn prinsessan näyttävää tanssia suurine hyppyineen ennen tämän lopullista vaipumista sadan vuoden uneen. Olisi mahdotonta vaatia ballerinalta samaan aikaan eläytymistä myrkyn lamauttamaan kehoon ja teknisesti vaativaan tanssiin. Vastaavia ongelmia on muissakin klassisissa baleteissa kuten Romeossa ja Juliassa, joissa kuolettavasti haavoitettu Tybalt tanssii vaativaa koreografiaa vielä monta minuuttia kuolinkouristustensa jälkeen.
Eläytyminen rakkauteen ei sadan vuoden unen jälkeen välity yleisöön yhtä voimakkaasti kuin pelko ennen unta. Sen sijaan prinssin ja prinsessan yhteisiä tansseja tuntuu siivittävän luottamus, niin, vaikka yksi monista kala-asennoista hajoaakin.
Kolmekymmentä vuotta sitten väkivaltaiset sadut olivat pannassa. Ymmärtääkseni ne sallitaan jälleen, vaikka lapsuuteni Aarteiden kirjat onkin piilotettu kirjastojen varastoihin. Prinsessa Ruususen ensimmäisessä näytöksessä Carabossen ilmestyminen lepakoineen ristiäisiin luo pelkoa kun taas toisessa näytöksessä prinssi huitaisee kuin ohimennen miekkansa Carabosseen, joka lyhistyy ja katoaa huomaamatta. Häävieraiden joukkoon putkahtavat Punahilkka ja musta susi. Susi ajaa takaa pelkoaan kirkuvaa Punahilkkaa ja lopuksi nappaa tämän syliinsä juosten kulisseihin. Kohtauksen julma loppu hämmentää; miten pienimmät katsojat sen kokevat? Muutaman variaation jälkeen Punahilkka kuitenkin palaa lavalle, jälleen pelkoa kirkuen ja suden takaa-ajamana, mutta nyt kaksikkoa seuraa Punahilkan vanha isoäiti haulikko kainalossaan ja laukaisee tilanteen ampumalla suden.
Monet Prinsessa Ruususen variaatioista ovat vaativina balettikilpailujen vakionumeroita. Harva kilpailija selviytyy horjahtelematta prinssin huikeasta grand jeté en tournant -sarjasta. Silti Jani Talon horjahtelu palauttaa mieleen kansallisbaletin esitysten tason kymmeniä vuosia sitten, ennen Jorma Uotisen aikaa.
Annika Rentolan artikkelissa Hufvudstandsbladetissa kerrotaan, miten keveyden illuusio saavutetaan rankalla fyysisellä työllä. Erityisen rasittava on Prinsessa Ruususen rooli: hän on lähes koko ensimmäisen näytöksen lavalla vaativissa variaatioissa varvastossuilla. Niinpä näytöksen jälkeen ballerinaa odottaa saunan lämpö ja ämpärillinen jääpaloja, joka karkottaa särkyä jaloista.
Tuon luettuani aloin jatkaa viikoittaisia käyntejäni uimahallissa ja saunassa. Kylmävesialtaassa en kuitenkaan vielä ole pistäytynyt.

Jillin muistokonsertti

keho kuuntelee
lihas venyy, vahvistuu
väkivallatta

sytytit meihin
liikunnan riemun, jatkoit
täysillä loppuun

olet poissa ja
läsnä, opetuksesi
sykkii kehossa
Yli kolmesataa Jill Millerin ystävää, kollegaa ja oppilasta kerääntyi tänään Teatterikorkeakoululle muistokonserttiin, jonka runsas ohjelma kertoi Jillin valtavasta elämäntyöstä opettajana eri oppilaitoksissa sekä hänen lämmöstään ja vieraanvaraisuudestaan. Tilaisuuden juontanut Tuomo Railo sanoi, että Jill oli instituutio, hänen tuntinsa olivat turvasatama lomalta palaaville tanssijoille, joiden kehot huusivat treenausta. Hän ei kouluttanut ainoastaan tähtiä vaan oli kiinnostunut kehittämään jokaista, aloittelijaakin, tämän omien lähtökohtien ja mahdollisuuksien mukaisesti.
Jillin opetus herätti alkuaikoinaan 1970-luvulla jonkin verran närkästystä suomalaisten tanssijoiden keskuudessa. Hän joutui perustelemaan tyyliään, tanssijan kehon kuuntelemista ja sen kehittämistä väkivallattomasti. Jillin ansiosta meillä on kokonainen tanssijasukupolvi, joka on edeltäjiään terveempi.
Muistokonsertissa esiintyi Jillin ystäviä ja oppilaita eri oppilaitoksista ja ammattitaiteilijoita. Kuulimme tarinoita Jillistä, pekaanipähkinäkakusta, jonka Jill toi reilu kuukausi sitten viimeisenä sapattinaan ystäväperheeseen, iyengar-joogan opetustutkinnon juhlimisesta viime uudenvuoden aattona ystävien ja perheen kanssa saunassa ja avannossa (muistan, miten innoissaan hän kertoi tutkinnosta tammikuussa), villiriisiaterioista ystäväperheen kanssa parikymmentä vuotta sitten, esityksestä, jossa Jill tanssi jättiläiskilpikonnana ryömien ja luikerrellen lattialla ja samanaikaisesti lauloi täyteläisellä äänellään.
Muistokonsertin musiikki, tanssi ja laulu koskettivat. Kuulimme ensiesityksen laulusta, jonka englanninkieliset sanat herättivät säveltäjän keskellä yötä pari päivää suruviestin jälkeen: ”eilen autoit minua… tänään olet kuollut… miksi…” Kuulimme laulun raparperitytölle: ”tanssi ja laula kun olet viaton… taivaanrannassa ukkospilvet odottavat salamaniskua”. Jillin pitkäaikaiset oppilaat Tanssivintistä ja Footlightista esittivät hänen tanssillisen koreografiansa Edward Griegin Solveigin lauluun, jota harjoittelimme viime keväänä hänen tunneillaan.
Monipuoliset tanssiesitykset huipentuivat Minna Tervamäen esittämään Camille Saint-Saëns’n Joutseneen.