Kirjapäivät ja naisen paikka

mikä on nainen
kuuntele, mitä sanon
pidä ruususi

äiti? kotona
leipoo pullaa – vai töissä
ansaitsee leipää?

hauska, sopiva
sallittu; siitä kertyy
hyvinvointia

Irja Askola:
eteenpäin vievät koulu
kirjasto, kirkko

öisin kotona
Virtaranta litteroi
itkuvirsiä

lukevaa lasta
ei saa häiritä, luku
loppuun ja syömään

Mikä on naisen paikka? Kahvinkeittäjä? Pullan leipoja? Vähemmistön edustaja? Näistä asioista keskusteltiin Vanhan kirjallisuuden päivillä 30.6.2018. Sää suosi sisätapahtumia, kuten avajaisten juontaja Karo Hämäläinen totesi. Sylvään koululle kerääntyivät niin antikvariaatit kuin kirjanystävät ympäri maata. Seurahuone hoiti kirjatapahtuman vaativan lounastarjoilun koulun pihalle pystytetyssä ruokateltassa. Välillä jonot olivat pitkiä, lohikeitto lopussa ja tarjottimet likaisia, mutta kun maittavan ruuan sai eteensä, sen söi hyvällä ruokahalulla. Innokas puheensorina viestitti, että kirjoja ei vain lueta vaan niistä myös keskustellaan. Jatka lukemista ”Kirjapäivät ja naisen paikka”

Myyttejä ja faktoja Kalevalassa ja tiedekirjoissa

väärinkäsitys:
missä on Kalevala?
mikä on Sampo?

menneisyydestä
nykyisyyteen myyttien
siivittämänä

Aino-runossa
suuri suru hoikentaa
vitsan varvuksi

hybridikieltä
suomea ja karjalaa
runokielistä

tiedekirjoja
universumi, myytit
ruokakokeilut

tykkää työstä
tuunaa, reflektoi, kummat
mielen rajoilla

Tieteiden yössä 18.1.2018 aihe ”Väärinkäsityksiä Kalevalasta” houkutteli SKS:n juhlasalin niin täyteen, että kaikki lähitiloista löytyneet tuolit kannettiin juhlasaliin – ja silti monet joutuivat seisomaan tunnin mittaisen tapahtuman ajan. Kun ilta jatkui Tiedekirjaraadilla, väki väheni ja osa tuoleista vietiin takaisin sinne, mistä ne oli tuotu. Jatka lukemista ”Myyttejä ja faktoja Kalevalassa ja tiedekirjoissa”

Etnofuturologi laulaa lapsille

Töölön kirjasto
tarjoaa Setumaata
kuvin, runoin

monipuolinen
etnofuturologi
runoilee, laulaa

vainajat läsnä
elämässä, haudoilla
syödään ja juodaan

oma kulttuuri
valtava voima, josta
luovuus ammentaa

Anne Ala-Honkola, Kauksi Ülle ja Hannu Oittinen

Parisenkymmentä Setumaasta kiinnostunutta kirjojen ystävää kokoontui 10.1.2018 Töölön kirjaston Mika Waltari -saliin seuraamaan, kun kirjailijavieras Kauksi Ülle ja hänen teostensa suomentaja Hannu Oittinen kertoivat teoksesta Maaemon lapset ja lausuivat siitä runoja. Kauksi Ülle myös lauloi runojaan. Jatka lukemista ”Etnofuturologi laulaa lapsille”

Koulu koukuttamaan

Koulutuspeli:
tutustumme toisiimme
Matka-bingolla.

Toimintakortit
innostavat jakamaan
kuvat somessa.

Peli ja leikki
motivoivat oppimaan
huomisen taidot.

IT-kouluttajien Koulutuspeliseminaari 28. – 29.3.2014 koukutti oppimaan, pelaamaan, keskustelemaan ja verkostoitumaan. Irmeli Pietilä jakoi jo Katajanokan terminaalissa osallistujille kirjekuoret, jotka sisälsivät hänen ja Tarmo Toikkasen pelillistämän seminaarin pelivälineitä ja -ohjeita. Matka-bingo houkutteli tutustumaan yli kolmeenkymmeneen kanssaosallistujaan: ”Missä sä olet matkustanut? – Ai joo, ja mikä sun nimes on?” Toimintakupongit innostivat reagoimaan hyviin ajatuksiin, haastaviin kysymyksiin, somessa aihetunnisteella #koulutuspeli jaettuihin sisältöihin ja ideoimaan jokerien sisältöjä ja pisteitä. Jatka lukemista ”Koulu koukuttamaan”

Epävarmuudesta luodaan huominen

Yhdyssanoista
katoaa kirjaimia –
runot syntyvät.

Menet ytimiin,
sanot, mitä tahtoisit,
et ajattele.

Et kuulu tänne!
Kuka minussa puhuu?
Moka on lahja.

Epävarmuus:
muutosvastarinnasta
hyvään muutokseen.

Otavan Opiston aPaja-yhteisö kohtasi epävarmuuden Hub Helsingissä 31.10. – 1.11.2013. Epävarmuus vaatii rohkeutta ja synnyttää luovuutta. Ville Keränen juonsi paripäiväisen tapahtuman ihmeellisten ihmisten merkitykselliset keskustelut.
Jatka lukemista ”Epävarmuudesta luodaan huominen”

Viljandi sykkii

lähestyn rantaa
Viljandijärvi siintää
kutsuu syliinsä

elo on kaunis
elämä kutoo aikaa
aamusta iltaan

Rytmi ja syke olivat teemana Viljannin kansanmusiikkifestivaaleilla eli Viljandi Folkilla  28.-31.7.2011. Avajaisissa jokainen puhuja presidenttiä myöten hakkasi naulan yhteisen lautaan juontajan Silver Seppin kanssa ja vasaraniskut kuuluivat kauas Linnavuoren Kaivomäen keskiaikaisen ritarilinnan raunioilta. Avajaisten päätteeksi kulkue johdatti yleisön vallihaudan yli Kirsimäelle, jossa Eesti Etno -konsertti  oli alkamassa.
Folkin runsas ohjelma neljä päivää kahdeksalla lavalla ja työpajoissa yhdestätoista aamulla neljään asti aamuyöstä tarjosi monipuolisia elämyksiä. Vallihautaan oli pystytetty paitsi tanssityöpaja myös lapsille pomppulinna korkealle kohoavine keinuineen ja valtava pallo, jonka sisälle päästettiin kaksi lasta kerrallaan vierittämään palloa pitkin vallihautaa. Pienimmät lapset saivat kiipeillä ruokakujan kojujen luona jättiläisen kanteleessa.
Kansanmusiikkiaitan suuressa salissa Vetelkõndijad eli vedessäkulkijat  Sofia Joons  ja Kristiina Ehin loihtivat Vormsin saaren vanhat valokuvat kertomaan, miten hiiu kannel  yritettiin kansallispukujen kanssa polttamalla hävittää, mutta pelastui ja palasi tulkitsemaan kansan tuntoja. Esityksen jälkeen näin kyyneliä monilla poskilla.
Folkin avajaisista jäi erityisesti mieleen iranilainen yhtye Shanbehzadeh, joka tarjosi uskomatonta rytmiä ja sykettä. Soittaja tanssi ja hyppi säkkipillinsä kanssa ja villitsi yleisön laulamaan ja tanssimaan.
Jaani kirikussa eli Johanneksen kirkossa, keskiaikaisessa fransiskaanien luostarikirkossa, kävimme paitsi kuuntelemassa Heinavankeria myös päivittäisissä aamumessuissa, jotka tänä vuonna alkoivat Folkin rytmin mukaisesti vasta puoliltapäivin aiempien vuosien kello kymmenen aamumessujen sijaan. Kansanmusiikkiesitykset korvasivat saarnan; perjantaina esiintyivät Kristiina Ehin ja Silver Sepp  ja lauantaina Triskele.
Esiintyjät osallistuivat myös ehtoolliselle, joka elämyksenä poikkeaa suomalaisen luterilaisen kirkon ehtoollisesta. Viljannin Johanneksen kirkossa kirkkoherra asettaa ehtoollisen alttarin takana kääntyneenä kohti seurakuntaa, ehtoolliselle kokoonnutaan seisomaan osallistujien määrän mukaan laajenevaan puoliympyrään, ehtoollisviini juodaan yhteismaljasta – kuten meilläkin ennen. Viini on paikallista marjaviiniä, huomattavasti parempaa kuin Haapsalun tuomiokirkossa, jossa viime pääsiäisenä palelimme, vaikka aurinko lämmitti kirkon pihalla.
Triskele esitti aamumessussa vanhan runon Kristuksen elämästä, ilmeisesti kokonaan, vaikka kirkkoherra ja lääninrovasti Marko Tiitus johdatti meidät kuuntelemaan vain otteita kyseisestä runosta. Esityksen jälkeen hän totesi, että virolaiseen mielenlaatuun Triskelen tapa kertoa tarinaa sopii paremmin kuin vieraiden maanosien tarinankerronta.
Festivaalin esitykset kokoavassa sunnuntain kavalkaadissa Ando ja ystävät, jonka festivaalin johtaja Ando Kiviberg juontaa ja johon hän valitsee esiintyjät, kuulimme paitsi otteita Kristiina Ehinin tarinankerronnasta myös Jan Blaken kertomuksen naisesta, joka miehensä käskystä muutti itsensä gepardiksi pyydystääkseen villieläimen ja valmistaakseen siitä aterian, mutta pelästytti karjunnallaan miehen niin, että tämä kiipesi puuhun vapisemaan eikä tullut alas, ennen kuin ihmishahmoon palannut vaimo ryhtyi imettämään lastaan.
Zetod antoivat parastaan Kirsimäellä, taas kerran, ja lavan edus tanssi. Zetod tulevat Kaakkois-Viron Setomaalta ja laulavat omalla murteellaan uudelleen sovitettuja perinteisiä kansanlauluja, erityisesti ketjulauluja sekä niiden pohjalta luomaansa uutta musiikkia. Zetojen voimahahmon Jalmar Vabarnan esiäiti Anne Vabarna on aikoinaan laulanut setokaisten Peko-eepoksen. Nuorukaiset varttuvat miehiksi, aiemmin Zetod lauloivat ”elu on ilus ja elu on alus, ilus poiss on elu alus” (elämä on kaunis ja elämä on alussa, kaunis poika on elämänsä alussa), nyt ”on raske olla ilus mees” (on vaikea olla kaunis mies).
Viljandi Folkin jokavuotiseen kokemukseen kuuluvat musiikin ja esiintymistilojen lisäksi Inkerikoti, Viljandi kohvik, Tegelaste tupa, Trepimäki ja Viljandijärvi.

Muistot ja unelmat sykkivät

vaahterankukat
sykkivät unelmia
kevään muistoja

Vaahterat kukkivat 14.5.2011, kuten ne kukkivat keväällä 1960-luvun lopulla. Silloin pelasimme pesäpalloa aavistamatta, että muutaman vuoden kuluttua, vuonna 1971, pelikenttämme paikalle valmistuisi Finlandiatalo.
Tänään jo raitiovaunussa aavistin kanssamatkustajieni pukeutumisesta, ketkä heistä jäisivät kanssani Finlandiatalon pysäkillä SYKin 125-vuotisjuhlaan. Pukukoodina oli tumma puku.
Finlandiatalon toisen kerroksen lämpiössä etsittiin tuttuja, käteltiin ja halattiin. Muistot jysähtivät puheensorinaan.
Lukiossa Seppo Toivosen tiedottaja-kurssilla harjoittelimme argumentointia ja mikrofonin käyttöä ja kirjoitimme yhdessä artikkelit kevättalvella ilmestyneeseen Oraan numeroon. Kirsti Mäkisen kirjallisuuskurssilla keskustelimme mm. runoista ja aikakauslehtien artikkeleista. Myöhemmin olen tavannut hänet useasti Vanhan kirjallisuuden päivillä Vammalassa ja Mika Waltari -seuran tilaisuuksissa. Timo Alankoon tutustuin jo ennen SYK:n vanhempieniltoja Helsingin yliopistolla. Mieleeni jäivät hänen sanansa uusien opiskelijoiden tiedotustilaisuudessa 1970-luvulla: ”Loppujen lopuksi ei ole kovin suurta merkitystä sillä, mistä aineesta gradunsa tekee – kunhan sen tekee valmiiksi. Sillä voi osoittaa työnantajalleen, että osaa hoitaa aloittamansa tehtävän loppuun asti.” Esko Kilven syvällisiä ja sydämeen käyviä esityksiä olen seurannut monissa verkko-opetuksen seminaareissa.
Puolitoistatuntinen juhlaohjelma esitteli vuodenaikojen mukaan sykkiläisten monipuolista osaamista: musiikki- ja tanssiesityksiä, tarinoita eri vuosikymmenniltä, puheita, runoja monilla kielillä, muotinäytös eri vuosikymmenten näytelmävaatteista, taidetta ja yhteislauluja.
Rehtorit astuivat muotokuvistaan keskustelemaan nuorten oppilaiden kanssa. Lucina Hagman moitti nykyajan tyttöjen roikkuvia hiuksia, mutta ilahtui kuullessaan heiltä, että naisten ja miesten tasa-arvoiset opiskelumahdollisuudet ovat Suomessa nykyään itsestäänselviä eikä niiden eteen tarvitse taistella toisin kuin rohkean Suomalaisen Yhteiskoulun alkuaikoina Suomen keisarillisessa suurruhtinaskunnassa, jolloin Lucina Hagman aloitti koulun aamuhartauden sanoilla: ”Meidän isämme ja äitimme, joka olet taivaassa.”
Muistan, että Nervanderinkadun aamuhartauksissa luokkamme paikat juhlasalissa olivat yhden vuoden ajan äitini isoisän Oskari Mantereen muotokuvan alla.
Petteri Salomaa muisteli kouluaikaansa Nervanderinkadulla ja Isonevantiellä, opettajia, jotka kehittivät pedagogiikkaa ja kirjoittivat oppikirjoja sekä uhrasivat aikaansa oppituntien jälkeiselle runsaalle harrastustoiminnalle: kuorot, orkesterit, näyttämötoiminta, kuvataide, savisakki, koulun lehden Oraan toimittaminen, liikunta ja urheilu.
Muistan Oraan kapean toimitushuoneen Nervanderinkadun kattopuutarhan vieressä, vahakset, joille lehtijuttuja kirjoitettiin, vahaskoneen, joka joskus tuhri sormet ja kynnet musteeseen, monistetut sivut, jotka levitettiin pinoiksi ruokalan pitkille pöydille ja koottiin lehdiksi. Kun koulu vuonna 1972 muutti Isonevantielle, Oraan päätoimittajana, äitini jalanjäljillä, haastattelin koulun opettajia uusista tiloista ja niiden mahdollisuuksista. Nauha, jonka purkaminen Oraan seuraavan numeron tekstiksi vei enemmän aikaa kuin osasin aavistaa, näyttää edelleen olevan hyllyssäni, vaikka Oraan vanhat numerot ilmeisesti hävisivät muutossani pari vuotta sitten.

Pekko, karhu ja ohra

elämä päättyy
kunnia jää, maan aarteet
kaivetaan esiin

laulujen mukaan
ihmisen kaltaisia
karhu ja ohra

Setukaisten ystävien ja SKS:n järjestämässä kansainvälisessä seminaarissa SKS:n juhlasalissa 14.5.2010 Pellonpekkoa jäljitti iso joukko Pekosia ja muutama meitä muitakin.
Karhueeposta etsimässä
Juha Pentikäinen muisteli taloon liittyviä opiskeluaikojaan 1960-luvulla, jolloin hän toimi tutkijoille mm. tulkkina ja valokuvaajana. Setukaisten ystävien pitkäaikaisen puheenjohtajan Seppo Suhosen kanssa heillä oli kolmen opiskelijan kalkkerijärjestelmää: joku heistä kolmesta kävi aina luennoilla ja kirjoitti muille muistiinpanot kalkkeripaperin lävitse.
Karhun nimiä löytyi paitsi Pekosten sukunimestä myös suomalaisista etunimistä: Osmo, Otso, Matti, Tapio, Ursula. Setukaisten ystävien nykyisen puheenjohtajan ja tilaisuuden juontajan Osmo Pekosen nimessä karhu esiintyy monta kertaa. Jos karhua ei muuten saada heräämään, sitä nimitetään naiseksi kuten loitsussa: ”Nousepas nokinen neiti nokiselta vuoteheltas”. Karhun kehtolaulu kertoo taivaallisen karhun syntymisen Otavasta ja laskeutumisen maan päälle. Luolakarhun palvonta on yhtä vanhaa kuin ihmisen olemassaolo, mistä voidaan päätellä, että jo Neandertalin ihminen oli uskonnollinen, vaikka yleisesti ajatellaan, että uskonto olisi homo sapiensin ominaisuus.
Marina Takalon maailma
Juha Pentikäinen tapasi Marina Takalon ensimmäisen kerran 8.8.1960 Heikkilän talossa, jossa kuvausmatkallaan joutui yöpymään, kun autosta puhkesi rengas. Marina Takalo kutsui savusaunaan ja nuoren miehen elämä muuttui.
Miten toisenlainen oma elämänkulkuni olisi ehkä ollut, jos olisin jatkanut ensimmäisen pääaineeni, uskontotieteen, opiskelua kauemmin kuin puoli vuotta! Sinä aikana Olli Alho kertoi mm. Juha Pentikäisen tutkimuksesta Marina Takalon uskonnosta.
Marina Takalolta Juha Pentikäinen oppi, että karhu kuuluu ihmiskuntaan tai päinvastoin. Karhut eivät äänestä, mutta kuuluvat perustuslakiimme. Roskien käsittelyä pitäisi parantaa, ettei syntyisi uutta lajia, roskalaatikkokarhua. Ympäri maailmaa kiertävä Juha Pentikäisen ideoima näyttely ”Karhun vuosi”, johon voi tutustua Tampereen Vapriikki-museossa, on herättänyt paljon keskustelua karhun uhanalaisuudesta. Peko-eepoksessa karhu tavataan pariin kertaan, ensin metsässä ja sitten Siperiassa.
Uskonto on kulttuurinen äidinkieli. Laulun mitta on kieltä vanhempi, sama Amurilta Atlantiin. Marina Takalon maailmaa on vaikea luokitella tieteellisiin kategorioihin.
A.O.Väisänen kohtasi Anne Vabarnan vuonna 1914 ja Marina Takalon vuonna 1915. Hän tavallaan yhdisti näitä kahta laulavaa ja vapaasti luovaa naista. Marina Takalon hän kohtasi Vargasaaressa, jossa kävi eukkoja joiuttamassa, ja nämä alkoivat joiuttaa joukon nuorinta, Marinaa, Väisäselle.
Ihminen punoo ketjua elämästään. Ensin on eläin, ihminen, elämä, josta syntyy kertomus, runo, itkuvirsi, satu. Marinan Takalon eepos on kolmituntinen häärunoelma ”Kokko lensi koillisesta”. Sulho tuli, samalla tytöstä tuli nainen.
Marina Takalo laulaa samanistisesta maailmasta, jossa elämän ja kuoleman raja hämärtyy ja karhu kuuluu ihmiskuntaan. Jos karhua sanoo karhuksi, niin karhu käy sanojan päälle.
Karhun päivää, karu päev, vietetään Virossa  13. heinäkuuta.
Setojen lauluemo Anne Vabarna
Tarton yliopiston dosentti, itsekin setukainen Paul Hagu kertoi setukaisten lauluemosta, Anne Vabarnasta, joka syntyi 21.12.1877 ja kuoli 7.12.1964. Anne Vabarnan lapsuudesta kertoivat setokielinen aamurukous ja murskautunut nenä, josta Andreas Kalkun runoilee. Anne Vabarna avioitui 18 vuotiaana ja synnytti yhdeksän lasta. Hän osallistui moniin runo- ja laulujuhliin ensin yksin, sitten kuoronsa kanssa. Vuodesta 1925 hän sai Viron valtiolta kuukausittaista apurahaa ja vuodesta 1947 lähtien Neuvosto-Viron henkilökohtaista eläkettä. Anne Vabarna lauloi Paulopriit Voolaiselle Peko-eepoksen ensimmäisen osan vuonna 1927 ja toisen osan vuonna 1929. Eepos on hyvä ja naisellinen.
Anne Vabarnan laulumaailma käsittelee monenlaisia asioita. Eeposten rakenne on samanlainen, sukulaiset kokoontuvat ja keskustelevat, pyrkivät saamaan selville, kuka olisi paras ihmisten auttaja. Kirkon perustaja -eepoksessa setopoika myy paljon kaloja, ihmettelee, mitä tekisi saamillaan rahoilla, rakentaa vanhempiensa neuvosta kirkon ja pääsee  hyviin naimisiin. Tulen laulussa Kristus sytyttää tulen, yksi tulista pääsee hyvään taloon, toinen huonoon, kolmas metsään. Metsään joutuneelta kysytään, eikö kaupungissa olisi parempi, mutta tuli vastaa, että ehkä tulen on metsässä parempi, kun kaupungissa on sähkö. Huonoon taloon joutunutta tulta kehotetaan polttamaan koko talo, mutta tuli ei halua, kun sen käy sääliksi talon lapsia.
Clive Tolley, Pellon pekko ja Beowulf
Osmo Pekonen tapasi Clive Tolleyn Unkarissa, kun sattumalta astui väärään luentosaliin. Hän kuuli Clive Tolleyn julistavan Pellonpekkoa muinaisena haltijana. Hän esitteli itsensä ja hedelmällinen yhteistyö käynnistyi.
Runo Beowulfista ja Staffordshiren aarteesta kertoo Beowulfin taistelusta kolmea hirviötä vastaan. Ensimmäinen asuu suossa ja hyökkää kuninkaan linnaan, toinen, ensimmäisen äiti, hyökkää seuraavaksi. Kolmas hirviö, lohikäärme, koituu harmaantuneen sankarin kohtaloksi.
Runoelma kertoo elämän ja ihmissuvun katoavaisuudesta; mitä elämästä jää jäljelle? Elämästä jää kunnia; Beowulf oli ”kunniastaan kiivain”. Kohteliaisuus on heijastusta maailman järjestyksestä, se edellyttää lahjojen antamista ja saamista, mikä puolestaan edellyttää loistavien esineiden takomista ja loistavien runojen sepittämistä. Runoelmassa on kyse ajasta, jolloin ylenpalttista loistoa arvostettiin.
Staffordshiren aarre löytyi viime kesänä. Aarre on koottu sotasaaliista, jotka ovat peräisin yhdestä tai useammasta taistelusta. Mutta miksi aarre on haudattu? Ja miksi se on haudattu lähelle kuninkaan linnaa, mutta ei kuitenkaan linnaan? Aarrekätkö kertoo hierarkkisesta yhteiskunnasta. Beowulfin runo käsittelee ylimyksiä, mutta sen maailma ei kuitenkaan ole kaukana maanviljelyksestä, josta kaikki riippuu.
Runo Sampsa Pellervoisesta kertoo ajasta, jolloin ihmisiä oli vähän ja he olivat hajallaan. ”Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme”, kuten Kalevalassa lauletaan. Kevään tullen sankari on herätettävä karulta saareltaan ja syksyllä hän taas palaa sinne. Osmo Pekonen luki Sampsa Pellervoisen loitsun ja huudahti: ”Nyt olemme nostattaneet tämän hahmon ja kevät tulee, katsokaa ikkunasta!”
Pellonpekko oli olutta tuottava jumala; olut vertautuu runouteen kuten simakin. Pekko muotoutui kolmivuotiaan lapsen kokoiseksi ja sen juhlissa poltettiin kynttilöitä. Pekko kaitsi muutakin kuin olutta, se toi menestystä koko yhteiskunnalle, erityisesti siihen kotiin, jossa Pekkoa säilytettiin.
Pekko on lainasana, joka ehkä tarkoittaa ohraa. Ohraa on kuvattu ihmisen kaltaiseksi olennoksi. Sadon voima kestää hedelmättömän kauden yli ja palaa taas. Vehnä syödään, ohra juodaan. Tarinat ovat syklisiä talvesta kesään ja taas takaisin.
Runot Beowulfista, Pellonpekosta ja Sampsa Pellervoisesta täydentävät toisiaan. Niistä on saanut vaikutteita myös Tolkienin Taru sormusten herrasta.
Joutilaisuudesta
Seminaarin tauolla vierustoverini ihmetteli eläkeläisten kiireistä elämää ja siteerasi Egon Friedelliä: ”Autuaita ovat joutilaat hetket, sillä silloin sieluni työskentelee, autuaita toimettomat, sillä he perivät maan.”

Renessanssi sykkii

hovinarrien
ryhdikkään tanssin outo
tunnelma sykkii
Kaksikymmenviisivuotiaat Hovinarrit tanssivat sunnuntaina 19.4.09 Cappella Tibian säestäminä ja Scholares Aeternesin laulujen tauottamina juhlayleisönsä sydämiin. Nautimme tanssista, musiikista, laulusta, pukuloistosta, pienistä yksityiskohdista, jotka avarsivat käsitystämme satojen vuosien takaisen eurooppalaisen hovin elämästä sekä seurustelu- ja huvittelumuodoista. Saimme seurata, miten renessanssin eurooppalaisten hovitanssien piatosat, movimentot, pavanet ja gaillardit muuttivat ja koristivat tansseja yksityiskohdilla ja vaihtelevilla tyyleillä ja tempoilla. Ihailimme taidokkaita pukuja, joista osan olivat tanssijoiden taitavat kädet loihtineet, kuuntelimme barokkikitaraa ja nokkahuilua, yritimme tavoittaa tanssijoiden katseita naamioiden takaa. Tauolla hennot kukat ja 1500-luvun runot lensivät syliimme.
Tauon jälkeen naamiot katosivat, mutta musiikki, tanssi ja laulu jatkuivat. Hovinarrit kiittivät pitkäaikaisia ohjaajiaan suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi, englanniksi ja espanjaksi ja lopuksi kukittivat heidät. Yllätyksen liikutus väreili salissa ja tanssi jatkui. Lopuksi yleisökin pääsi mukaan pitkään letkaan, joka tanssien kierteli Balderin salissa.

Tieteiden yö

sanojen, kielten
ilotulitus viskaa
perinteen liitoon

Baltiakeskukset tuolit eivät riittäneet, kun Mariankadun ystävyysseurat Tuglas-seura, Rozentals-seura ja SVYL tarjosivat 8.1.09 jäsenilleen monipuolisen kimaran tiedettä ja taidetta. Esitysten välillä paikkoja vaihdettiin jonkin verran ja eteisessä seisoneet pääsivät lepuuttamaan jalkojaan, samoin myöhemmin lumituiskun keskeltä saapuneet.

Professori Riho Grünthal odotti kärsivällisesti tuoleja kantavien järjestäjien lupaa ennen kuin aloitti esityksensä suomen kielen invaasiosta Viroon. Googlettamalla Postimees-lehden ja Eesti Päevalehden arkistoista sanoilla soome ja soomlane ja niiden johdoksilla hän päätyi siihen, että virolaiset lehdet julkaisevat Suomea ja suomalaisia koskevia uutisia enemmän kuin suomalaiset lehdet Viroa ja virolaisia koskevia. Tosin hän totesi, että jotkin tuloksista taisivat enemmän kuvastaa verkkolehden tarjoamia hakumahdollisuuksia kuin hänen etsimiään kieleen liittyviä tutkimustuloksia.
Jakamaansa monisteeseen, jota kopioitiin nopeasti lisää, hän oli koonnut sanomalehdistä ja verkkokeskusteluista esimerkkejä suomen kielen vaikutuksista viroon. Esityksen jälkeen asiantuntevia kysymyksiä sateli lähes loputtomiin kunnes Riho Grünthal luovutti työasemien, sohvan ja kirjahyllyjen keskellä olevan esiintymisareenan seuraaville puhujille, Juhani Salokanteleelle ja Tuula Lyytikäiselle, jotka innokkaalla kaksinpuhelullaan paikkasivat sairastuneen Sirje Oleskin esitystä virolaisesta kirjallisuudesta.
Tuula Lyytikäinen aloitti Elo Viidingistä, jonka novellin hän oli suomentanut Tuglas-seuran uusimpaan jäsenlehteen Elo. Elo Viiding aloitti jo nuorena kielellisillä kokeiluilla ja ilotulituksella, joista laajensi yhteiskunnalliseen runouteen säilyttäen kriittisten kannanottojen keskelläkin ylevän hienostuneisuuden. Tuula Lyytikäinen suositteli tutustumista Elo Viidingin tuotantoon, koska se tarjoaa hyvän kuvan virolaisen runouden monipuolisuudesta.
Kaksinpuhelu jatkui Viron 1990-luvun runoyhdistyksiin, jotka hiipuivat hiljaa, kun runoilijat kasvoivat aikuisiksi ja liittyivät Viron Kirjailijaliittoon, kustantajiin, joiden merkitys Virossa on vähäisempi kuin Suomessa, merkittäviin nuoren polven runoilijoihin, joista Tuula Lyytikäinen mainitsi Kristiina Ehinin, Jan Kausin, Etelä-Viron runoilijat, Jürgen Roosten ja Asko Künnapin. Lopuksi Juhani Salokannel keskittyi Andrus Kivirähkin hauskaan ja monipuoliseen tuotantoon, josta on suomennettu Riihiukko ja Romeo ja Julia. Riihiukko osoittaa, miten virolainen kansanperinne kratteineen ja oveluuksineen eroaa hiukan tosikkomaisesta suomalaisesta. Andrus Kivirähkin tuotantoon kannattaa tutustua myös siksi, että ymmärtäisi siihen pohjautuvia virolaisen päivänpolitiikan sanontoja.
Marjo Mela Rozentals-seurasta taisi olla ainoa kalvoilla varustautunut esiintyjä, tosin kalvoilla oli lähinnä luettelo niistä Latvian historiankirjoituksen ajanjaksoista, joita hän esityksessään käsitteli. Historiantutkijan ura Latviassa ei houkuttele, kun palkka mistä tahansa muusta olisi moninkertainen, ja nyt laman aikana virkamiesten palkkoja leikataan vielä 15 %. Silti Latvian historiassa vaikutti olevan lukuisia, myös kipeitä, aukkoja, jotka pitäisi vain käsitellä.
Marjo Melalla oli kiire seuraavaan tilaisuuteen, mikä ehkä heijastui hänen esitykseensä: paljon asiaa kiireesti. Yleisöllä oli sitäkin enemmän kysymyksiä, joilla pidätettiin kirjat ja kalvot sylissään kohti ovea suunnistavaa esiintyjää.
Jäljellä oli Kalevi Wiikin esitys virolaisten ja suomalaisten genetiikasta sekä vieressäni istuneen Kalju Suuren valokuvanäyttelyn avajaiset. Kun yskänpuuskat yhä muistuttivat hiljaa hiipuvasta keuhkoputkentulehduksestani, annoin istumapaikkani eteisestä vyöryvän ihmismassan valloitettavaksi, loin silmäyksen valokuvanäyttelyyn ja suuntasin lumituiskuun.