oppiminen – Sivu 7 – Kulttuuri- ja ict-poimintoja

AVO-kurssin arviointia

some kouluttaa
yhteisöllisyys uupuu
lisää tarvitaan

Arvioin HH:n somekoulutusta varten AVO-kurssin, joka muodostuu kurssitoteutuksen blogista ja kurssimateriaalista Wikiversityssä. Olen käyttänyt näitä materiaaleja lukuisissa koulutustilaisuuksissani hyvinä esimerkkeinä blogin ja wikin käytöstä opetuksessa.
Vasta nyt, kun arvioin kurssia erilaisin kriteerein, kiinnitin huomiota siihen, että kaikki tehtävät ovat yksilötöitä. Vuorovaikutteisuutta opiskelijoiden välillä on hiukan vasta kurssin loppupuolella. Avoimet blogit toki mahdollistavat vuorovaikutuksen, mutta kurssin alkupään tehtävät eivät siihen erikseen kannusta.

Arvoverkkojen oppimisratkaisuja

opit koulussa
pihalla, savannilla
sademetsässä

norsu oksentaa
töihin nopsat oravat
arjen auttajat

Tekesin kansainvälisten oppimisverkostojen työpaja kokosi parisataa aktiivisesti kesäaikaan herännyttä oppimisverkostoista kiinnostunutta Messukeskukseen 28.3.11 aamupäiväksi. Tilaisuuden juontanut Eero Silvennoinen julisti, että kiinnostus muutetaan todelliseksi tekemiseksi ja kansainvälisesti tärkeiksi tuloksiksi.
Pekka Ollikainen esitteli Tekesin oppimisratkaisuohjelman, jonka ensimmäisessä tilaisuudessa istuimme, kaksi teemaa, kansainvälisen kasvuliiketoiminnan ja oppimisympäristöt ja -prosessit. Näihin kuuluvat opettamisen pedagogiikka, erilaiset sisällöt, työorganisaation toimintatavat sekä erilaiset teknologiset ratkaisut. Kohderyhminä ovat yritykset, oppilaitokset ja tutkimuslaitokset. Hankkeiden pitää tuottaa selkeää hyötyä niissä mukana oleville yrityksille.
Vuoden 2011 ohjelman aihealueet ovat:

kansainvälinen oppimisympäristö
pelit ja simulaatiot oppimisessa
innovatiiviset oppimisratkaisut.

Tekesin ohjelmasta rahoitetaan viittätoista arvoverkkohanketta. Rahoitushakemukset jätetään joko 29.4.2011 tai 15.8.2011. Hankkeissa voi olla Tekesin lisäksi myös muita rahoittajia, esim. EU-rahaa.
Veli-Pekka Niitamo kertoi, että 1.5.11. käynnistyvän kolmivuotisen Future Learning Finlandin tavoitteena ovat pysyvät rakenteet Suomen koulutusviennille.
Pasi Sahlberg esitti CIMOn unelman: aidosti avarakatseinen Suomi. Miten sitä mitataan? Onko peruskoulumme tai toisen asteen oppilaitoksemme kansainvälistynyt? Kansainvälisyys ehkä tunnetaan, mutta se ei vielä ole laajalle levinnyt oppilaitoksissamme. Virtuaalisen yhteistyön merkitys korostuu tulevaisuudessa. Vaikuttavatko kansainvälistymiseen enemmän arvot ja asenteet kuin resurssit?
Ammatillinen koulutus kansainvälistyy aktiivisemmin kuin peruskoulu. Ammattikoululaiset kaipaavat kansainvälistymistä ja opiskelijaliikkuvuus kasvaa jatkuvasti. Kokemuksia pitäisi jakaa entistä enemmän.
Suomeen tulevat ulkomaalaiset opiskelijat yllättyvät, kuinka kallis maa Suomi on, siitä heille ei yleensä lähtömaassa ole kerrottu. Useimmat heistä tulevat etsimään täältä töitä ja pettyvät siihen, miten vähän he saavat oppilaitokselta tukea työnhakuun. Helpompi vaihtoehto saattaa olla ottaa ilmainen tutkinto ja mennä töihin muualle – ja sitähän meidän ei pitäisi suosia.
Hannele Niemi esitteli Helsingin yliopiston Finnable 2020 -hankkeen, jossa pyritään elämänlaajuiseen saumattomaan oppimiseen (boundless learning); ei-formaali oppiminen yhdistetään formaaliin oppimiseen, yksilöt toimivat ryhmissä ja yhteisöissä, voimaantuvat oppimalla ja ammentavat uutta kansainvälistymisestä. Tieto muodostuu yhdessä jakamalla mahdollisimman avoimesti. Moniaistista oppimista tukevat pelit, tarinan kerronta videoilla, yhdessä tuottaminen ja jakaminen.
Veli-Pekka Tihlman korosti WSOYpron kaupallista lähtökohtaa. Oppimisympäristöjen standardit muuttuvat kiihkeästi. WSOYpron ympäristöissä opiskellaan yksin ja yhdessä.
Riitta Smeds kertoi Aalto-yliopiston Global School -hankkeesta. Koulut verkottoituvat yhdessä yritysten kanssa globaalisti. Informaalista ympäristöstä siirrytään koulun pedagogiikkaan, tiloihin ja prosesseihin. Opetuskokeiluissa käytetään simulointeja, joihin yritykset osallistuvat testaamalla omia palvelujaan.
Kestävän kehityksen teemassa lapset tuottavat materiaalia tutkivan oppimisen menetelmällä paikallisesta ympäristöstä ja jakavat sitä globaalisti. Millaisilla oppimisratkaisuilla yritykset voisivat tukea tätä? Geneeristä mallia testataan, kehitetään ja jaetaan.
Osallistavat simulointi-istunnot totetutetaan etäläsnäolon keinoin. Olennaista on tuntea asiakkaan prosessi: Millainen koulu on Shanghaissa?
Timo Linqvist kertoi, että Upknowledgessa on animaattoreita, koodaajia, 3D-mallintajia sekä asiasisältöjen osaajia. Oppimistuotteiden kilpailu Suomen ulkopuolella on kovaa. Yrityksen sisällä oleva osaaminen ja jatkuva oppiminen voivat tuoda kilpailuetua.
Perinteistä oppimista voidaan kuvata sillalla, jolla norsu, valmis oppimisratkaisu seisoo. Voidaan puhua norsu-oppimisesta, yritetään nielaista valmis paketti, mutta ei ehkä osata soveltaa siitä saatuja tietoja arjessa. Suurin osa opitaan vasta itseopiskelupaketin jälkeen töissä. Tätä voidaan kuvata ketterillä oravilla, jotka juoksevat pitkin siltaa tukemassa oppimista. Valtaosassa yrityksiä tästä vastaa tänä päivänä Google.
Onko järkevää kehittää valmiita oppimissisältöjä vai panostaa asiakassisältöihin? Työssäoppimisen tukemiseen tarvitaan uusia sisältöjä.
Valtaosa tietokoneista on mobiileja, ja mobiilius mullistaa myös oppimisen. Kaupassa myyjä kulkee vielä tänään viivakoodinlukija kädessään saamatta lukijalla tietoa siitä, miten tuotetta pitäisi myydä tai käsitellä.
Pekka Ollikainen johdatteli osallistujat sopimaan jatkotoimenpiteistä kysymällä, haluaisiko joku vielä esitellä omaa organisaatiotaan tai verkostoaan ja sen potentiaalista panosta arvoverkkoihin. Lukuisat puheenvuorot kootaan taulukoksi tai dynaamiseksi verkostoitumispaikaksi verkkoon LinkedInin Tekesoppy -ryhmään, josta tietoa välittyy Facebookiin ja Twitteriin.
Kansainväliset oppimisratkaisut ovat useimmiten partnerisopimuksia, toimitaan yhdessä jokaisen osapuolen kulttuuria ja erityspiirteitä ymmärtäen ja kunnioittaen. Tekesin ohjelman tavoitteena on uusi oppimistila. Suomi tunnetaan osaamisestaan.

Oppimalla muutokseen

into oppia
organisaatiossa
johtaa muutosta

luodaan tavoitteet
kuunnellaan, ymmärretään
muutos tulevaan

Sytyken Prosyn ja Haaga-Helian Prolabin järjestämä miniseminaari Organisaatioiden kehittäminen ja muutos 2015 keräsi toistasataa aktiivista ja tiedonjanoista asiantuntijaa eri organisaatioista Haaga-Helian Pasilan auditorioon 17.3.2011.
Ketterä ja dynaaminen lean-konsultti Ari Tikka aloitti kysymällä, miten hyvin luottamus, huolenpito ja rakkaus toteutuvat omassa organisaatiossasi tai tiimissäsi. Hän kuvasi organisaatiokulttuurin voimaa jäävuorella, joka vahvistuu, kun näkyvä huippu ja piilossa olevat toteutuvat arvot ja perusoletukset tukevat toisiaan. Ahdistuksen hallintaan ja ulkoisista ongelmista selviytymiseen löydetään tavat, jotka opetetaan organisaation uusille jäsenille oikeana tapana havaita, ajatella ja tuntea.
Organisaatiokulttuuri muodostuu tarinoista, joita kerromme itsestämme. Hiljainen tieto voi muutoksissa vanhentua. Yksittäiset tehtävät voivat muuttua nopeasti, ajattelu ja osaaminen hitaammin ja arvot vielä hitaammin.
Halutaanko oppimisen johtavan muutokseen? Luoko ymmärrys oikeaa toimintaa uusissa tilanteissa? Syventävässä oppimisessa sovelletaan opittua omaan ainutlaatuiseen tilanteeseen ja rakennetaan omaa identiteettiä. Kokemuksellisessa oppimisessa osallistujat tuovat prosessiin omat merkityksensä. Kun törmätään rajoihin, verkosto auttaa voimaantumisessa.
Ari Tikka kuvasi muutoshanketta kolmiolla, jonka huipulla istuu hankkeen johtoryhmä ja pohjalla luodaan yhteistä kieltä tietoiskuin ja keskusteluin. Peruskurssien päälle asettuvat syventävät, soveltavat kurssit ja näiden yläpuolelle johtoryhmän alle muutosagentit.
Muutos voidaan aloittaa jostain pilotista ja laajentaa uusi kulttuuri ja osaaminen vähitellen koko organisaatioon.
Organisaation vieraantuminen syntyy ylierikoistumisella, konfliktien välttämisellä vaikenemalla niin, että ne paisuvat liian suuriksi ennen kuin niihin tartutaan. Vieraantumista voidaan torjua leveällä vastuulla, oppimisen intohimolla ja asioiden käsittelyllä jatkuvana virtana.
Pertti Melonen aloitti mukaansatempaavan esityksensä kysymyksin. ”Onko muutosta ilmassa?” Vuodenajoista päätelleen ainakin jonkin verran. ”Kuka tuntee olevansa muutosagentti?” Kaikkien pitäisi nostaa kätensä! Me kaikkihan haluamme vaikuttaa siihen, mihin yhdessä olemme matkalla ja miksi.
Muutoksen johtaminen on tavoitteiden luomista, läsnäoloa ja keskustelua yhteisillä foorumeilla, kykyä kuunnella ja ymmärtää, myös sietää erilaisia pölinöitä. Muutosvastarinta on ihmisen henkilökohtainen tapa ottaa itselleen aikaa muutokseen, mutta missään organisaatiossa ei oikeasti ole ihmisiä, jotka vastustaisivat tulevaisuuteen suuntautuvaa muutosta.
Muutoksessa tarvitaan kipinää, viestintää ja kuohuntaa. Esimiehen esimerkki ja suhtautuminen ovat ratkaisevia. Ihmiselle turvallisuus ja elämänhallinta ovat olennaisia. Organisaatiokulttuurin muutoksen pitäisi edetä pienin askelin oppimalla.
Missä on foorumi, jossa yhdessä keskustellaan muutoksesta? Onko muutos taakka vai mahdollisuus? Muutos vaatii energiaa; energisoiko se ihmistä? Muutos vaatii myös epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietokykyä. Muutoksen pitää perustua tosiasioihin eikä sen tavoitetta saa kadottaa matkan aikana.
Vesa Ilama luotsasi englanninkielisin dioin meidät hankejohtamisen maailmaan. Hankehallinnassa olennaista on johtaminen, leadership.
Projektipäällikkö katsoo projektiaan laatikon sisältä; huolehtii siitä, että toimitaan annettujen speksien mukaan. Hankepäällikkö näkee laatikon ulkopuolelta – itse asiassa monia laatikoita – ja ottaa huomioon niihin vaikuttavat muutokset.
Portfolion hallinnassa poimitaan uudet bisnesideat ja laaditaan niistä esiselvitykset ja esivalmistelut, tarkistetaan bisnesideoiden suhde strategiaan. Yrityksen portfoliossahan ei saisi olla useita päällekkäisiä tuotteita. Ylläpito on myös hanke ja siinä tarvitaan vähintään yhtä paljon osaamista kuin kehitystöissä.
Muutoshankkeessa mikä tahansa voi muuttua. Osa muutoksista tulee sisältä, osa ulkoa, osa tunnistetuista riskeistä. Niihin pitäisi tarttua proaktiivisesti eikä jäädä katsomaan peräpeiliin.
Hankkeeseen pitäisi jättää tilaa muutoksille ja suunnitteluun pitäisi varata riittävästi aikaa. Ketterät menetelmät auttavat. Hankkeen voi myydä kokonaisuutena, mutta määritellä vain puolet, jolloin muutoksille jää tilaa.
Hyviä mittareita ovat sellaiset, jotka voidaan mitata ja jotka vetävät tekemistä oikeaan suuntaan.
Miniseminaarin päätteeksi, kun osa mikrofoneista oli jo mykistynyt, Pertti Melonen valotti meille muutosjohtamista organisaation näkökulmasta. Jokaisella organisaatiolla on historia, nykytila ja tulevaisuus. Hyvä organisaatio osaa ennakoida toimintaympäristön muutoksia ja tunnistaa muutosvoimat.
Muutosten tuoksinassa organisaation pitää muistaa perustehtävänsä, joihin muutokset aina kytkeytyvät. Millä keinoin erottua muista? Yhteistyökumppanit tuovat lisäarvoa, mutta heille ei pidä luovuttaa strategisia asioita. Strategiasta nousevat keskeiset muutosvoimat, mutta strategia pitää muuntaa eri organisaatiotasoille ymmärrettäväksi.
Mihin muutoksella pyritään? Millaista osaamista tarvitsemme tulevaisuudessa? Johtamiseen liittyvää vastuuta ei voi delegoida. Jos johtaja ei tiedä muutoksen tavoitetta, hänen pitää se tunnustaa ja ottaa tavoitteesta selvää. Olisi tärkeää kerätä myös muutoksen vastustajien ajatukset, kokemukset ja ideat.
Muutokseen liittyvät kriittiset vaiheet ovat:

muutostarpeen määrittely
yhteinen visio
muutosvalmiudet
ensimmäiset toimenpiteet
prosessit.

Koulujen kuumaa viestintää

juttu koulusta
kuvat ja haastattelut
tarvitaan oitis

maailma tahtoo
tarinoita, lieneekö
meillä mukavaa?

Kuumakuntien ja Hyvinkään viestintäkoulutuspäivässä Järvenpään lukiossa 10.3.2011 Olli Ihamäki valotti peruskoulujen ja lukioiden rehtoreille median arkea.
Onko kouluilla aktiivista halua olla julkisuudessa? Jos on, niin olisi hyvä ymmärtää toimittajan arkea ja aikarajoja. Toimittajat ja uutispäällikkö kokoontuvat aamuisin toimituskokoukseen miettimään, mitä sellaista maailmassa on tapahtunut, johon pitäisi tarttua. Aiheita on aina tarjolla enemmän kuin mihin mediassa on tilaa. Uutispäällikkö poimii virrasta ideoita. Jos haluaa oman asiansa esille, se pitäisi tuoda tuohon kokoukseen.
Kun toimittaja soittaa, koulussa pitäisi olla valmius siihen, että toimittaja saa jutun kuvineen ja haastatteluineen seuraavan päivän lehteen. Kuulijoiden joukosta huomautettiin, että lasten kuvaamiseen ja haastattelemiseen pitää saada lupa heidän vanhemmiltaan, ja lupien kysymiseen menee aikaa. Joku huomautti, että luvan voisi kysyä tekstiviestillä ja antaa toimittajan kuvata ja haastatella niitä lapsia, joiden vanhemmilta lupa on saatu. Tai luvan voisi kysyä lukukauden alussa, jos koululla on tämän kaltaista yhteistyötä median kanssa.
Olli Ihamäki totesi, että jutun tekeminen ei ole projekti, jonka eri vaiheisiin olisi aikaa samalla tavalla kuin koulussa. Toimittajalla on työnsä ja jutuilla aikataulut; jos juttua ei synny, niin kyseiseen kouluun ei tulla sitä tekemään. Silloin mennään toiseen kouluun tai valitaan uusi aihe, josta saadaan juttu aikataulussa.
Sujuvat, avoimet ja luottamukselliset suhteet toimittajaan voivat edistää jutun syntymistä. Toimittajan kanssa ei kuitenkaan pidä heittäytyä liian hyväksi kaveriksi ja kertoa hänelle kaikkea mahdollista ajatellen, ettei hyvä ystävä mitään negatiivisista kirjoita. Toimittajalla on lupa kysyä mitä vain ja kaikki on hänelle juttujen raakamateriaalia. Hyvässä jutussahan on yleensä kritiikkiä ja ärhäkkyyttä.
Tärkeintä on, että jutussa faktat ovat kohdallaan. Kun toimittaja on hyväksytty toimitukseen, hän noudattaa journalistien eettisiä ohjeita. Jos jutussa on virheitä, ne voidaan korjata uudessa jutussa.
Toimittajalla on omat kiinnostuksensa ja ennakkoluulonsa. Asioita ei tarvitse lähestyä tasapuolisesti kaikista näkökulmista. Jos joku kokee median käsitelleen itselleen tärkeää asiaa liian yksipuolisesti, tilannetta voi korjata tarttumalla puhelimeen tai puuttumalla siihen asiallisessa, miellyttävän sävyisessä yleisönosastokirjoituksessa.
Lounaalle lähtiessämme Olli Ihamäki muistutti, että maailma tarvitsee hyviä tarinoita. Lisäksi meidän pitäisi miettiä, onko meillä koulussa mukavaa?
Oman esitykseni aikana pohdittiin, voisiko sosiaalinen media tarjota kouluille perinteistä mediaa joustavamman tavan luoda omaa julkista profiilia? Voisiko se auttaa yhteydenpidossa oppilaisiin ja näiden vanhempiin? Kun osalle vanhemmista yhteistyöpäivän ajankohta ei sovi, niin voisiko heihin saada yhteyden esimerkiksi Skypellä?
Sosiaalinen media ei toimi, jos kouluilta puuttuvat laitteet ja yhteydet. Suomi tietoyhteiskunnaksi -hankkeissa 1990-luvun lopulla tavoitteena oli varustaa kaikki koulut tietoyhteiskunnan vaatimusten mukaisiksi. Sitten ihmeteltiin: Mistä sisältöä tietoverkkoihin? Eikö viime vuosituhannen hankkeiden päätyttyä laitteita ja yhteyksiä enää olekaan päivitetty kaikkialla?

Tietoa, ymmärrystä, luottamusta

elämän eväät:
ymmärrys, ihmettely
viisas synteesi

pessimismissä:
toivottomuus ja tylsyys
tietämättömyys

Esko Valtaoja toi tietoa, ymmärrystä ja luottamusta, työkaluja tulevaisuuden kohtaamiseen Sastamalan VESO-päiville Sylvään koulun auditorioon 12.2.2011.
Hän otti yleisönsä rohkeilla, ehkä ärsyttävilläkin heitoillaan. Hän kertoi vihanneensa koulua ja odottaneensa pääsyä Turkuun tekemään jotain järkevää. Hänen isänsä oli rehtori, joten hän tunsi kasvaneensa opettajainhuoneessa ja tietävänsä opettajien arjen – tosin toivoi, että se nykyisin olisi parempi kuin hänen nuoruudessaan. Pitäisikö pakkoruotsista siirtyä pakkofysiikkaan, kun maailmaa ei oikein voi ymmärtää ellei tiedä, mikä on puoliintumisaika?
Hän loi esitykselleen taustaa kertomalla nuorisobarometrin tuloksista, joiden mukaan nuoret kokevat arkensa valoisana, mutta oman ja maailman tulevaisuuden synkkänä. Miksi näin? Ja mitä siitä seuraa? Perusteeton, hillitön pessimismi ei johda hyvään.
Kirjoissaan Esko Valtaoja taistelee tietämättömyyttä, toivottumuutta ja tylsyyttä vastaan. Aristoteles määrittelee onnen ehdot seuraavasti:

ihminen tuntee itsensä tärkeäksi ja hyväksi
ihminen tuntee maailman tärkeäksi ja hyväksi
ihminen tuntee voivansa tehdä maailman paremmaksi.

Tutussa maailman tarinassa paratiisista syntiinlankeemukseen ja viimeiseen tuomioon edetään hyvästä koko ajan pahempaan. Vastaava tarina hyvästä pahaan löytyy monista muistakin uskonnoista ja maailman uutisotsikoista: tuulivoima, ydinvoima, Tshernobyl. Väestöräjähdyksellä pelotellaan edelleen, vaikka jo vuonna 1978 Colin McEvedy ja Richard Jones totesivat väestötieteen asiantuntemuksella teoksessaan ”Atlas of World Population History”, ettei väestöräjähdystä tule.
Jo tuolloin nähtiin, että ihmiset eivät enää kuole kuin kärpäset, mutta eivät myöskään lisäänny kuin kanit. Miksi pessimismiä edelleen viljellään? Aikuisten pessimismi näkyy nuorison oirehtimisena. Nuorille pitäisi kertoa, millainen maailma on, ei sitä, millaiseksi sen kuvittelemme.
Kiehtova maailmankaikkeus
Tiede ei osaa vastata kysymykseen, miksi maailma on olemassa. Sen sijaan kaukoputkella näemme tuhansia ja miljoonia vuosia menneisyydestä. Maailmankaikkeus on suurempi kuin osaamme kuvitella, sen juoni etenee yksinkertaisesta monimutkaiseen.
Ihmisten ja tähtien yhteys on paljon mielenkiintoisempi kuin horoskoopit. Jatkuvasti syntyy uusia tähtiä ja toiset romahtavat. Tähtien ydinjätteet, jotka muodostuvat hiilestä, typestä ja hapesta, kaikesta siitä, mitä tarvitsemme elääksemme, heitetään ympäri maailmankaikkeutta. Olemme kirjaimellisesti tähtipölyä – josta saa tuntuman, kun raapii päätään tai kaivaa nenäänsä.
Alku-Eeva syntyi, kun maailmankaikkeuden historiassa molekyyli kopioi itsensä. Elämä jatkui kloonautumalla, kunnes uros astui esiin. Suvullinen lisääntyminen ei enää ollut kopioimista vaan evoluutiota, lapsi ei ollut tarkka kopio kummastakaan vanhemmastaan.
Darwinin mukaan evoluutiossa kehittyy mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja, siinä ei pärjää vahvin vaan sopivin, sopeutuvin. Kaikki maailmankaikkeudessa ovat sukua keskenään, puut ja madotkin ovat sukua ihmiselle, niille voidaan johtaa sukupuu yhteisestä alkuäidistä.
Luonnon ekosysteemi kertoo elämän, yhteistyön tarinaa: syntymä, lisääntyminen, kuolema. Simbergin maalaus Kuoleman puutarha kuvaa kauniisti, ettei elämää olisi ilman kuolemaa.
Me kaikki ihmiset olemme epätäydellisiä eikä täydellisyyttä edes kannata haikailla; epätäydellisyys vie kehitystä eteenpäin. Täydellisyys pysäyttää kehityksen, täydellisenhän ei tarvitse enää muuttua.
Esko Valtaojaa luomuelämän tavoittelu ei miellytä. Luonnonmukainen elämä? Otetaan rillit pois, nehän eivät ole luonnonmukaisia. Riisutaan vaatteet, eiväthän nekään ole luonnonmukaisia. Ja mennään sitten ulos puskaan etsimään luonnonmukaista elämää. Auditorion naurunpurskahdus oli välitön kun valkeat hanget hohtivat ulkona auringonpaisteessa.
Suuret yhteiset tarinat
Koulu voisi kertoa nuorisolle suuria yhteisiä tarinoita, tarinoita ihmisen suuruudesta, pienuudesta ja tärkeydestä, jatkuvasti ylöspäin eteneviä tarinoita. Me olemme huippu, kuten voimme lukea Edgestä. Maailma on hyvä paikka ja sitä voi tehdä paremmaksi.
Perusteluiksi väitteellen Esko Valtaoja viittasi Tsingis-kaaniin, Isotalon Anttiin ja Rannanjärveen, Romeoon ja Juliaan, pettuleipään, aspiriiniin ja kaskenpolttoon. Viime vuosisata maailmansotineen on sittenkin ollut ihmiskunnan rauhallisin. Tilastojen valossa arjen väkivalta on vähentynyt merkittävästi eikä maailmassa milloinkaan ole ollut niin turvallista kuin nyt. Eliniän odote on kasvanut jatkuvasti. Viimeiset nälkävuodet Suomessa olivat 1800-luvulla. 150 vuotta sitten hammassärky kaatoi isonkin miehen eikä siihen ollut muuta hoitoa kuin hampaan poisto. Menneisyys on siis karmea paikka, josta onneksi olemme päässeet eroon työllämme.
Bruttokansantuote henkeä kohti on kasvanut eksponentiaalisesti Keplerin ja Galilein kuivan, tylsän fysiikan parissa tekemän työn vauhdittamana. Tiede ja teknologia auttavat meitä; kun otamme selville maailman säännöt, pystymme muokkaamaan sitä.
Romahdukselle on vaihtoehto, meillä on yhä uusia keinoja luoda vaurautta, joka on sopusoinnussa kestävän kehityksen kanssa – emmekä tarvitse neljää uutta maapalloa. Ranskassa ja Japanissa on meneillään fuusiovoimaan ja aurinkokennnoihin liittyviä projekteja. Keinoja on, jos viisautta riittää. Jokainen voi tehdä maailmaa paremmaksi. Siihen tarvitaan paitsi fyysikkoja myös humanisteja. Maailma on vasta alussa, ei lopussa.
Mitä opettaisit?
Mitkä ovat yksilön mahdollisuudet? Mitä opettaisit, jos sinun ei tarvitsisi käyttää aikaasi temppujen ja faktojen opettamiseen? Faktat kulkevat älykännyssä farkkujen takataskussa, kielen automaattinen kääntäminen kehittyy jatkuvasti, tekstinkäsittelyohjelmat auttavat oikoluvussa, jotkut ovat jo kokeilleet mikrosirun asentamista itseensä.
Mitä pitäisi opettaa? Esko Valtaoja vastasi: synteesiä, viisautta, ymmärrystä ja ihmettelyä; nähdä maailma hiekanjyvässä, tähdet taivaalla, kuun sirppi, arkisen kotimatkan ihmeelliset yksityiskohdat. Opettakaa oppilaitanne rakastamaan maailmaa!
Esitys huipentui Walt Whitmanin runoon.
Assosiaatioitani Esko Valtaojan esityksestä
Oma sukupolveni astui koulusta aikuisuuteen 1970-luvun alkupuolella Aristoteleen määrittelemin onnen edellytyksin. Vuosien myötä realismi on karsinut tavoitteita ja haaveita. Jokaisella nuorella pitäisi silti olla mahdollisuus kokea sama voimaantuminen: Olen tärkeä ja hyvä, ja teen tärkeän ja hyvän maailman vielä paremmaksi!
Mielenkiintoista, että jo 1978 tiedettiin, ettei väestöräjähdystä tule. Opiskelin väestötiedettä Helsingin yliopistossa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Tuolloin jatkokoulutusseminaarien käytäväkeskusteluissa väestöräjähdykseen suhtauduttiin edessä olevana katastrofina, jonka ehkäisemiseen ei oikein nähty keinoja. Eräs tohtori luennollaan Franzeniassa heitti, etteivät ihmiset mene tilastojen kanssa sänkyyn. Kuitenkin opin tuolloin, että naisten kouluttaminen olisi paras keino ehkäistä väestöräjähdystä.
Epätäydellinen voi kehittyä, täydellinen ei. Sen opin balettitunneilla 1980-luvun lopulla: parhaimmat oppilaat hioivat osaamistaan loputtomiin, tavoittelivat yhä täydellisempää suoritusta koskaan sitä saavuttamatta – lähestyivät sitä kuin funktio lähestyy raja-arvoaan koskaan sitä saavuttamatta.
Syntymä, lisääntyminen ja kuolema herättävät minussa uinuvan väestötieteilijän. Muistan, miten 1980-luvulla rakensin niistä mallia sosiologian graduuni ”Elämänkaaren simulointimalli”. Oireellisesti kirjoitin tänään muisiinpanoihini Esko Valtaojan näyttämän Simbergin maalauksen nimeksi ”Elämän puutarha”.
Miksi Sastamalassa – tai Vammalassa?
Miksi olin VESO-päivillä Sastamalassa? Lauantai-aamupäivällä olin kouluttamassa opettajille sosiaalisen median mahdollisuuksia opetuksessa.
Matka Helsingistä Sastamalaan yhdeksäksi lauantaiaamuna näytti hankalalta, joten lähdin jo perjantai-iltana. Koin, mitä on odottaa junaa Helsingin asemalla ja junabussia Tampereella. Matka pikkubussissa taittui alkuun hiljaisesti, mutta loppumatkasta keskustelimme jo vilkkaasti sosiaalisesta mediasta. Eräs opiskelija kertoi, miten tuutor-ryhmän viestit Facebookissa toivottivat hänet tervetulleeksi uudelle paikkakunnalle ja toinen mietti, miten Skypen avulla voisi helpottaa ryhmätapaamisten järjestämistä.
Vammalassa pikkubussi pudotti meidät toivomiimme osoitteisiin, minutkin Kievarihotelli Liekorantaan, jossa myöhäisestä saapumisestani huolimatta sain ystävällisen vastaanoton, herkullisen päivällisen, lämpimän saunan ja hyvän yöunen.

Raikkautta sosiaaliseen mediaan

sometulaiset
ideoimme yhdessä
lapset mukana

villalangoilla
opinhalu linkittyy
osaamiseemme

Flunssa-aallon ja joulukiireiden keskellä kourallinen sometulaisia kokoontui 18.-19.12.2010 pikkujouluun hankien keskelle Gustavelundiin Tuusulanjärven rannalle. Kohtaaminen väljissä ja raikkaissa sisätiloissa – onneksi villasukat ja villatakki olivat mukana – lähensi verkkotuttuja ja sytytti ideoita, joiden työstämiseen myös verkossa osallistuttiin.
Liimalaput ja eriväriset villalangat, joita Pauliina Mäkelä ja Tarmo Toikkanen asettelivat kokoustilan valkotaululle, virittivät Ivan Illichin vuonna 1971 esittämien ideoiden mukaan osaamisemme ja oppimishalumme yhteydet verkostoksi: Diaspora, laulu, Taiji, jooga, golf, hiihto, suomen kieli, digitaalinen tuotekehitys, verkko-oppiminen, tekijänoikeudet, mindmapit, wiki, muutos, webinaari, videot.
Yhdessäoppimispajassa tutustuimme sosiaalisen median välineisiin. Etherpadiin mahtuu 32 osallistujaa työskentelmään reaaliaikaisesti yhdessä, ja sitä käytimme Sometun pikkujoulussa.
Diasporan voi imuroida omalle palvelimelleen, ja jakaa aineistonsa kavereille kryptatusti. Se tarjoaa pelkistetyn, testausvaiheessa olevan vaihtoehdon Facebookille ja sinne ladatun aineiston tekijänoikeuksille.
Deliciousin tulevaisuus on epävarma, joten monet siirtelevät parhaillaan kirjanmerkkejään Diigoon, joka tarjoaa monipuolisemmat mahdollisuudet kirjanmerkkien ryhmittelyyn listoiksi kurssille pedagogisesti mielekkääseen järjestykseen ja viitatun tekstin merkitsemiseen.
Uusia selaimia ovat mm. Flock ja RockMelt. Prezillä voi helposti tehdä erilaisia esityksiä kuin perinteisellä PowerPointilla. Socialmention hakee sosiaalisen median kanavista tietoa annetulla hakusanalla. Googlen ilmoituksista voi tilata tuoreimpia mainintoja antamastaan hakutermistä, vaikka omasta nimestään.
Alkuperäisen ohjelman tonttuparaatin sijaan ideoimme sosiaalisen median tulevaisuutta kuuden ajatteluhatun avulla Antti Keskitalon johdolla. Olennaista on, että koko ryhmä käyttää samanväristä hattua yhtaikaa. Näin luovuus saa tilaa eivätkä tietynlaiset ajattelutavat pääse jyräämään.
Valitsimme Wikileaksin ensimmäiseksi aiheeksi, jolla harjoittelimme menetelmän käyttöä. Sen jälkeen pureuduimme kuuden ajatteluhatun avulla kysymykseen ”Onko sosiaalisen median käyttö opetuksessa hyvä juttu?”.
Muutaman tunnin käytännön harjoittelussa innostuin menetelmästä, josta on puhuttu vuosikausia, mutta jota ilmeisesti usein sovelletaan väärin. Jos alussa jokaiselle arvotaan yksi hattu, niin kukin osallistuja saa tarkastella asiaa vain yhdestä näkökulmasta. Nyt jokainen pääsi – ja joutui – kertomaan faktoja, pohtimaan riskejä ja etuja, ideoimaan uutta ja tuomaan esiin tunteensa. Mielestäni menetelmä näin sovellettuna sopisi hyvin erilaisten muutostilanteiden käsittelyyn.
Iltapäivän kahvitauolla Heikki Hallantie tarjosi meille välähdyksen taijia. Joulubuffetia odotellessamme Inari Gebhard opasti meitä yksitellen luonnolliseen laulutapaan, miten ihmisvartalon normaalit refleksit valjastetaan laulamiseen.
Tarmo Toikkasen loppuillasta vetämä Powerpoint-karaoke toi kokemusta esitysten pitämiseen toisen laatimasta materiaalista, johon itse ei ole ehtinyt perehtyä. Aiheina olivat mm. kokouskäytännöt, mobiilisuus, tekijänoikeudet ja tilastot sosiaalisen median käytöstä. Mieleenpainuvimmat leikkimielisistä esityksistä olivat nelivuotiaan juniorin (puolitoistavuotias oli jo nukkumassa) kommentit siitä, mitä hän dioissa näki, sekä esiintyjä, joka diojen edetessä aktivoi meidät vääntymään moniin erilaisiin ”taiji”-asentoihin.
Joskus olen joutunut koulutustilaisuuksiin, joissa osa esitysmateriaalista vaikuttaa kouluttajalle vieraalta. Tilanteet palaavat mieleen parinkymmenen vuoden takaa, ehkä siksi, että tuolloin ihmettelimme esityksen epäloogisuuksia. Toisaalta, esityksenhän pitäisi jäädä osallistujien mieleen…
Sunnuntaiaamuna Ville Venäläinen etänä johdatti meidät World cafe -menetelmällä pohtimaan Sometu-verkoston tulevaisuutta. Ideoita työstettiin ensin kolmessa kahvipöydässä ja pölytettiin, kun osa siirtyi pöydästä toiseen kuuntelemaan ideoita ja jakamaan omiaan. Esiin nousivat sometulaisten säännölliset läsnä- ja etäkokoontumiset koko perheen voimin sekä ideoiden ja kokemusten jakaminen opettajille eri aineryhmien tilaisuuksissa.

Sulautuvaa oppimista

uudet välineet
kiehtovat, muista silti
pedagogiikka

opetus sulaa
opettajan käsistä
oppijan mieleen

Metropolian Sulautuvan oppimisen seminaari 5.10.2010 oli Bulevardilla nostalgisesti samassa salissa, jossa yli kymmenen vuotta sitten istuin opiskelemassa kasvatustieteen approbaturia.
Terhi-Maija Itkonen-Isakov aloitti tilaisuuden katsauksella opetus- ja oppimiskäsitysten muuttumiseen. Pienten, kodikkaiden koulujen tilalle on noussut suuria oppilaitoksia. Testejä painottavasta behaviorismista ja oppijan arvioinnista on siirrytty opetussuunnitelman arviointiin, tavoitteiden ja arvojen korostamiseen, osallistuvaan arviointiin ja arvopluralismiin sekä sulautuvaan ja tutkivaan oppimiseen, yhteisölliseen ja avoimeen sosiaaliseen mediaan.
Tutkimusten mukaan oppimisen laatuun vaikuttavat odotukset, opiskeluilmapiiri, opettajan ja opiskelijan suhtautuminen toisiinsa sekä opiskelijan mahdollisuus panostaa opiskeluun.
Pertti Vilpas kertoi, miten eri aktiviteetit yhdistyvät sulautuvaksi kokonaisuudeksi. Sosiaalisen median aikakaudella opettajan pitäisi pedagogiikan ja oman substanssialueensa lisäksi osata viestiä yhteisöllisesti ja käyttää median erilaisia mahdollisuuksia.
Esimerkeissä oppimistehtävät Moodlessa koostuivat linkeistä Youtubeen ja Slideshareen, opettajan laatimista pdf-tiedostoista sekä tentistä. Muistiota käytettiin oppimispäiväkirjana, viestintänä opettajan ja opiskelijan välillä. Moodlen lohkoihin oli lisätty linkkejä blogeihin ja Google docs -tiedostoihin.
Kai Lindgren kertoi, miten oppimismateriaalia voidaan koota html-sivuille ja linkittää useisiin työtiloihin Moodlessa.
Soile Bergström kertoi Facebookista opiskelussa. Yksi opiskelijoista perusti Facebook-ryhmän ja hyväksyi sinne muut opiskelijat, opiskelijatuutorit ja opettajan. Muutama opiskelija ei halunnut perustaa Facebook-roolia eikä heitä siihen pakotettu. Opettaja teki heti alkuun selväksi, ettei hyväksy opiskelijoita Facebook-kavereikseen. Opiskelijat muodostivat pienryhmiä ja keskustelivat esim. siitä, mistä joutuvat luopumaan opintojensa vuoksi. Opiskelijatuutorit ja opettajat kirjoittivat ryhmän seinille. Rinnakkaista keskustelua käytiin Moodlessa.
Opettaja havaitsi, että keskusteluviestit Facebookissa olivat pidempiä kuin Moodlessa. Osa opiskelijoista koki Facebook-opiskelun kivaksi ja helpoksi, osa taas ahdistavaksi. Opiskelijat totesivat mm., että Facebook kuuluu yksityiselämäään, ei kouluun, että opettajan rooli menee sekaisin, kun tämä on mukana Facebookissa, että ei ole kivaa, kun muut näkevät esitetyn kysymyksen.
Facebook-kokeilussa eräs ajatus oli, että kun opiskelijat ovat siellä muutenkin, heidän ei tarvitsisi enää erikseen kirjautua uuteen ympäristöön. Toinen ajatus oli nopea tiedotus ja chatin käyttö reaaliaikaiseen ohjaukseen, mutta kun opettaja ei hyväksynyt opiskelijoita kavereikseen, chattia ei voinut käyttää. Opiskelijat tiedottivat toisilleen jonkin verran, esim. oppilaitoksen omissa tietojärjestelmissä kerrotuista ajankohtaisista asioista.
Timo Raatikainen esitteli Maharaa, jolla opiskelijat voivat laatia itselleen multimediamuotoisen näyteportfolion. Mahara on avoimen lähdekoodin sovellus kuten Moodlekin, mutta kun Moodle on lähinnä behavioristinen ja suljettu opetuksen hallintajärjestelmä, Mahara toimisi opiskelijan omana henkilökohtaisena avoimena oppimisympäristönä (PLE, personal learning environment). Opiskelija voi Maharassa itse päättää, mitä näyttää muille, verkostolleen ja potentiaaliselle työnantajalleen. Järjestelmä myy itse itsensä: sitä ei juurikaan ole markkinoitu, mutta jo muutamassa kuukaudessa sadat Metropolian opiskelijat ovat ottaneet sen käyttöönsä.
Hannele Virtanen-Vaaranmaa kertoi kakkosmaailmasta, Second Lifesta, jonka käyttöönotto on Maharaa huomattavasti vaikeampaa ja joka vaatii kohtalaisen paljon työasemalta ja yhteyksiltä. Aamulla oli turhaan yritetty virittää Second Lifea esitystilassa toimivaksi. Teknisen tuen pitäisikin olla aina tavoitettavissa, kun tätä ympäristöä käytetään.
Second Life sisältää reaalimaailmaa muistuttavia tiloja, mielikuvitusmaailmoja sekä näiden yhdistelmiä. Avataren voi valita mieleisekseen, mutta on hyvä miettiä, mitä avataren ulkoasulla haluaa viestiä ja millaisia mielikuvia se muissa herättää. Oletko opettajana uskottava polvihousuissa, verkkosukissa ja rikkinäisissä kengissä?
Kolbin oppimisteorian akkomodoija, kokeilija, hyötyy Second Lifesta, joka sisältää pelejä, simulaatioita ja toimintaa. Perinteisiin luentoihin ympäristö ei ole paras mahdollinen ja tietoahan verkko on pullollaan.
Second Life tarjoaa paljon mahdollisuuksia eri alojen opiskeluun. Liiketoiminnan opiskelussa voidaan tutkia markkinointia ja yritysten toimintaa, terveysalan opiskelussa virtuaalisairaalassa tehdä toimenpiteitä ilman pelkoa kohtalokkaista seurauksista ja kielten opiskelussa keskustella eri kielialueiden avatarten kanssa.
Second Life lisää läsnäolon tunnetta eri tavalla kuin videoneuvottelu. Osallistumiskynnys madaltuu ja luovuus lisääntyy. Opiskelijan ohjaukseen tarvitaan kuitenkin äänieristetty tila.
Neljän ammattikorkeakoulun yhteistyöstä Second Lifessa löytyy lisätietoa Laurean wikistä.
Maarit Hynninen-Ojala kertoi, miten mallipohjat helpottavat opinnäytetöiden laatimista, kun opiskelijan ei tarvitse aloittaa tekstin tuottamista asiakirjan ulkoasun ihmettelyllä.
Keskustelu
Aamupäivän yhteiskeskustelussa pohdittiin, pitäisikö opettajien edes tietää, jos opiskelijat oma-aloitteisesti perustavat opintojaksoa tukevan keskusteluryhmän Facebookiin. Entä miten pitäisi suhtautua, kun opiskelijat antavat opintojaksosta palautetta Facebookissa, mutta eivät reagoi oppilaitoksen opintojaksopalautteisiin?
Jyväskylän ammattikorkeakoulun tutkimus opiskelun kehittämisestä on tuottanut yllättävän tuloksen: opettajien mielestä pitäisi kehittää erilaisia opetusta tukevia sovelluksia kun taas opiskelijoiden mielestä pitäisi kehittää pedagogiikkaa. Verkkoperusteisuus on tulevaisuutta Humakissa: kirkko kouluttaa työntekijöitään toimimaan verkossa ja etsivät tulevat verkkoon. Kyse ei ole toimintojen siirtymisestä pois muualta vaan reaalimaailman jatkumosta.
Opetusta ei kuitenkaan saisi kehittää tietojärjestelmien ehdoilla vaan aina pitäisi muistaa kysyä: Mikä on niiden pedagoginen lisäarvo?

Sosiaalinen verkko-oppiminen

valitse itse
aika, paikka, polku ja
vauhti – opithan?

verkko-oppijan
arki, palvelin kaatuu
puhelin toimii

Tekesin tilaisus Social eLearning, Florida Virtual School, tarjosi maanantaina 27.9.2010 kurkistuksen menestystarinaan. Kun Tekesin käyttämän videoneuvottelujärjestelmän videostreaming-palvelin kaatui viikonlopulla, niin videoneuvottelu ja tallennus toimivat studioissa Oulussa, Porissa, Helsingissä ja Silicon Valleyssa, mutta muualta pääsi mukaan vain puhelimitse. Niinpä pääesiintyjät, Jill Dickinson ja Jodi Marshall, esittelivät Floridan virtuaalikoulua ja vastasivat siihen liittyviin kysymyksiin puhelimitse. Esitysdiat lähetettiin osallistujille sähköpostitse.

Floridan virtuaalikoulu tarjoaa jokaiselle joustavuutta ajassa, paikassa, oppimispolussa ja oppimisvauhdissa. Oppija on oppimisen moottori, hänen tarpeensa ovat tärkeimmät. Virtuaalikouluun osallistuneiden oppijoiden määrä on kymmenessä vuodessa kasvanut eksponentiaalisesti yli kaksikymmenkertaiseksi. Huomisen visiossa nousevat esiin oppija, yhteisöllisyys ja ymmärrys. Yhteisöllisyys ja tiedon rakentelu edistävät oppimista.
Oppimisympäristöstä löytyvät välineet bloggaamiseen, yhteisölliseen oppimiseen, audio- ja videoesitysten valmisteluun, sosiaalisen verkoston luomiseen, tietämyksen jakamiseen ja virtuaalisiin esiintymisiin. Oppilaitoksen henkilökunnalla on oma intranet-yhteisönsä dokumenttien ja tietämyksen jakamiseen. Teknologia sisältää mobiililaitteita, videoneuvotteluja, Blackboardin, Applen ja Microsoftin työasemia sekä virtuaalitodellisuuden työvälineen erilaisiin neuvotteluihin.
Jillille ja Jodille sateli kysymyksiä videoneuvottelustudioista ja puhelinyhteyksistä. Millainen rahoitusmalli on menestystarinan takana? Miten autetaan luokkaopettaja verkko-opettajaksi? Kun teknologia muuttuu nopeasti, niin miten valitaan virtuaalikoulun työvälineet? Mitä verkko-opettajalle maksetaan? Mitä verkko-opiskelu maksaa? Mitä voidaan suositella oppilaitokselle, joka lähtee virtualisoimaan opetustaan?
Ensimmäiset neljä vuotta Floridan virtuaalikoulun valmistelu nieli rahaa. Kun useat organisaatiot lähtivät mukaan, niin oppijavaihdot samoin kuin palvelujen ja ohjeiden tarjoaminen toivat rahaa takaisin. Työvälineet valittiin määrittelemällä ensin opetuksen tarpeet ja etsimällä kutakin tyydyttämään korkeintaan yksi työväline.
Opettajat tarvitsevat kunnollisen perehtymisen verkko-opetukseen. Palkkausmalleja on useita. Opiskelu Floridan virtuaalikoulussa maksaa Yhdysvaltojen ulkopuoliselle oppijalle noin 4000 dollaria vuodessa. Sidosryhmät ja oppijat pitäisi ottaa mukaan verkko-opetuksen käynnistämiseen alusta asti. Muutoksiin pitää varautua; huomisen teknologiaa on vaikea ennustaa. Kansalliset ja kansainväliset verkostot auttavat ja tukevat.
Verkko-opiskelu tai virtuaalinen opiskelu, eLearning, on suuri sateenvarjo, jonka alle mahtuu erilaisia pedagogisia ja teknologisia ratkaisuja. Kyse on valtavasta markkinasta, jolla on lukuisia toimijoita.
Projektin seuraavalta vaiheelta toivottiin mm. konkreettisia toteutusesimerkkejä ja vertailua johonkin suomalaiseen verkkototeutukseen, samoin vinkkejä opettajien ja oppijoiden ohjaamisesta ja virtuaaliopiskelun rakantamisesta oppimisalustalle. Floridan virtuaalikoululta kaivataan ideoita pedagogisiin ratkaisuihin, teknologiaan ja sisältöihin.

Aktiivisesti elämään

milleniaalit
immigrantit kasvavat
aktiivisuuteen

ketä kiinnostaa
sinua, häntä, meitä
yhteinen juttu

liikennekaaos
ilman sääntöjä tilaa
kunnioittaen

Posterit oli kävelty, kun 24.9.2010 yhdentoista maissa ehdin Taitotalolle Aktiivi-hankkeen Avoimissa oppimisympäristöissä aktiiviseksi kansalaiseksi -seminaariin. Kristiina Kumpulainen Opetushallituksesta lopetteli puheenvuoroaan avoimista, yhteisöllisesti rakentuvista oppimisympäristöistä ja kaikkiallisesta oppimisesta.

Kommenttipuheenvuorossaan Tarmo Toikkanen AVO-hankkeesta korosti oppijan omia oppimisympäristöjä, joiden tärkein yhdistäjä on ihminen itse eikä teknologia. Tekninen ja fyysinen ympäristö, kuten auditorion tiukat tuolirivit, rajoittavat toimintaa, tosin monet penkkiriveissä istujista olivat samaan aikaan aktiivisia Qaikussa tai Twitterissä. LeMill on avoin ympäristö opettajille oppimismateriaalien tuottamiseen, kehittämiseen ja löytämiseen. Suomessa LeMillin suosio on vaatimaton, koska meillä on muitakin oppimateriaalivarastoja toisin kuin Georgiassa, josta löytyvät LeMillin suurkäyttäjät.
Aktiiviset kansalaiset työelämässä
Mikko Rissanen Demokselta toi työelämän näkökulman aktiivisuuteen. Vastavalmistunut maisteri, joka on lähettänyt yli parisataa hakemusta ja päässyt kolmeen haastatteluun, on varmasti juuri nyt aktiivinen. Mutta riittääkö potentiaaliselle työnantajalle viiden edellisen vuoden aktiivisuuden näytöksi pelkkä koulutusohjelman suorittaminen?
Tämän päivän käytännön todellisuus muodostuu silppumaisesta työelämästä; täydennyskoulutusta, lisää vapaa-aikaa, työn mielettömyyttä. Erilaiset trendit putoilevat kuin tetrispalikat, joihin emme voi vaikuttaa, mutta joihin meidän pitäisi reagoida. Megatrendit ovat systeemisiä muutoksia; niiden yhteys ihmisten arkeen sumenee.
Yksittäisen ihmisen pitäisi tämän päivän työelämässä olla jatkuvasti kehittyvä, vuorovaikutustaitoinen ja muutoskykyinen, vastuullinen, hyvän itsetuntemuksen omaava monialainen huippuosaaja. Innovaatiot eivät kuitenkaan synny tyhjiössä vaan yhteisöllisesti, niitä ei tee yksilö vaan työyhteisö. Työ ei ole sidottu paikkaan, mutta fyysiset tapaamiset, käytäväkeskustelut ja yhteiset kahvihetket edistävät työyhteisön syntyä.
Mieleeni palautui oivallus parinkymmenen vuoden takaa, kun menin kokoukseen yrityksemme toimipisteeseen toiseen kaupunkiin. Käytävillä, työskentelytiloissa ja ruokalassa aistin, miten jatkuvat kohtaamiset ja projektitöiden edistäminen nykäisemällä avainhenkilöä hihasta mahdollistivat tyystin toisenlaisen työyhteisön kuin oman työarkeni yksinäiset työhuoneet, kahviautomaatit ja lounaat lähiravintoloissa. Nyt katselen hajautettua organisaatiota, jossa osa ihmisten työpäivästä kuluu liikennevälineissä ja vapaan työtuolin etsinnässä.
Mikko Rissanen totesi, että ihmisen pystyvyyteen vaikuttaa aiempi menestys ja kokemus vertaisista, mutta muutoksen nopeatahtisuus synnyttää epävarmuutta. Yhteisössä on kollektiivista osaamista, joten yhteisö voi tarttua ongelmiin ja ratkaista niitä. Osaajana pitäisikin nähdä työyhteisö, jossa vallitsee kiittämisen ja auttamisen työkulttuuri.
Kommenttipuheenvuorossaan Marja-Liisa Viherä Tietotaitotalkoot-hankkeesta kertoi, että monet ihmiset elävät suorituskykynsä alapuolella ja ostavat tarpeettomia tavaroita. Palkkaa ja työllisyyttä olennaisempaa olisi työn sisältö, johon parhaimmillaan liittyy mielekäs työ, elämän sisältö ja onni.
Tarpeellista työtä on riittävästi ja vapaaehtoistyötä tehdään vaikka kuinka paljon yhteisöissä ja järjestöissä. Jos eläkeikää nostettaisiin, vapaaehtoistyö vähenisi, kun ihmiset yhä pidempään puurtaisivat turhakkeiden parissa.
Jokainen voisi kysyä itseltään, miltä tuntuu aamulla lähteä töihin. Marja-Liisa Viherä oli keskustellut tästä taksinkuljettajan kanssa, joka kertoi hypänneensä oravanpyörästä ja nauttivansa nyt elämästään.
Yksi ihmisen perustarpeista on jäsentyminen ajatuksen avulla; että hän kokisi tekevänsä arvokasta työtä, ei hakkaavansa kiveä vaan rakentavansa katedraalia. Tämän saavuttamisesta olisi helppo huolehtia jokaisessa työpaikassa, mutta harvassa se on tehty.
Verkkotyöskentelyn hyödyt ja kipupisteet
Taitotalon erinomaisen lounaan jälkeen jakauduimme teemaistuntoihin. Verkkotyöskentelyn hyödyt ja kipupisteet -istunnossa osa istui auditoriossa, osa Adobe Connect -videoneuvottelussa. Kommentteja seurattiin Qaikussa, Twitterissä ja videoneuvottelun chatissa.
Tarmo Toikkanen aloitti salama-alustuksella ”Kysy mitä haluat, vastaan mitä haluan.” Ketä kiinnostaa? Miksi verkossa pitäisi olla ja tuottaa sisältöä? Näihin kysymyksiin etsittiin vastausta videosta koulun päättäjäisistä ja todistusten jaosta. Kyseinen video kiinnostaa pieniä koululaisia, heidän vanhempiaan ja sukulaisiaan, vaikka ei ylittäisikään suuren päivälehden uutiskynnystä. Riittää, että verkossa oleva sisältö kiinnostaa joitakin ihmisiä ja että eri alojen toimijat löytävät jotain yhteistä.
Toinen video, joka avasi näkökulmaa verkkosisältöihin, kuvasi Intian vallatonta liikennettä: vilkasliikenteisellä kadulla autot tekivät U-käännöksiä ja väistivät toisiaan, pyöräilijöitä ja jalankulkijoita. Tilannetta ei ollut hoidettu viran puolesta liikennevaloin ja -säännöin vaan oma-aloitteisesti, kiinnostuksesta, yhteisen tilan kunnioittamisesta. Vastaava yhteisen tilan kunnioittaminen näkyy suhtautumisessa kerrostalon pihaan.
Liikennekaaos toi mieleeni Helsingistä Mannerheimintien ja Eino Leinon Kadun ja Toivonkadun valo-ohjatun risteyksen. Ikävän usein bussia odotellessani näen, miten valon vaihtuessa punaiseksi Mannerheimintietä ajavat autot ovat tukkineet risteyksen eivätkä pääse eteenpäin pois vihreällä valolla risteykseen pyrkivän poikittaisliikenteen tieltä. Kun autojono Mannerheimintiellä vihdoin etenee, kun jossain edessäpäin valo vaihtuu vihreäksi, valo poikittaisliikenteelle on ehtinyt vaihtua punaiseksi. Kun valo vaihtuu uudestaan, uudet autot tukkivat risteyksen ja poikittaisliikenteen jonot venyvät Töölönkadulle ja Urheilukadulle asti.
Kerran, kun kyseisen risteyksen liikennevalot eivät toimineet, autot antoivat yllättävän sujuvasti tietä toisilleen, samoin päästivät jalankulkijat ja pyöräilijät ylittämään kadun. Helsingissä valo-ohjaus tuntuu kuitenkin meille jalankulkijoille ja ennen kaikkea pienille koululaisille turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin puikkelehtiminen isojen autojen ja raitiovaunujen välissä.
Anne Rongas jatkoi teemalla ”Ammatti-identiteetti uusiksi. Minun rajapinnalleni saa tulla – auts ja aah.” Opettaja laskeutuu tiedon jättiläisen olalta sen jalkojen juureen ohjaamaan oppimista. Tieto muuttuu hämärärajaiseksi, epämääräiseksi ja suureksi. Enää opettaja ei yksin raivaa viidakkoveitsellä tietä viidakkoon tai lapiolla umpihankeen vaan jakaa viidakkoveitset tai lapiot opiskelijoille, jolloin yhdessä saadaan laveampi ote tiedon maailmaan.
Elias Aarnio jatkoi teemalla ”Avoimuus tarkoittaa myös teknologista avoimuutta ja saavutettavuutta.” Flash ja kolmiulotteiset maailmat eivät kuulu esteettömiin verkkopalveluihin. Osa verkkopalveluista on optimoitu vain joillekin selaimille eivätkä toimi kunnolla muilla. Palomuurit eivät päästä kaikkia sovelluksia lävitseen. Riittääkö, että sovellus toimii useimmille käyttäjille? Verkostotyöskentelyssä ollaan vasta alkumetreillä, kun teknologiset rajoitteet ovat edelleen suuret.
Teemaistunnon puheenjohtaja Ossi Kuittinen Sitrasta haastoi alustajia keskustelemaan osaamisesta, jolla Suomi pärjää, vaikeiden ongelmien ratkaisemisesta yhdessä. Verkosto-osaamista ei voi opettaa opettamalla. Arvioinnin pitäisi kannustaa verkostoyhteistyöhön. Oppilaitoksissa rakenne sitoo toimimaan tietyllä tavalla ja usein estää aidon vuorovaikutuksen, vaikka asiantuntijoita voisi löytyä verkostosta tai oppijaryhmästä.
Mitkä asiat voidaan jakaa avoimeen verkkoon? Oppivissa verkostoissa tarvitaan aikaa yhteistyölle. Työvälineet ovat vain mahdollistajia, sisällöt olennaisia. Onko avoimuus sitä, että oksentaa persoonansa kaikkia kanavia pitkin maailmalle? Entä, jos opiskelija perustelluista syistä ei halua esiintyä netissä?
Tarvitsemme myös yksin työskenteleviä, osaavia opettajia; uusia innovaatioita ei synny pelkästään twiittaamalla. Yhteistyöverkostojen avulla voidaan pyrkiä eettisesti ratkaisemaan globaaleja ongelmia. Miten saadaan yritykset mukaan verkostoihin? Miten yhteiskunta vapautetaan siiloista? Hankerahaa pitäisi voida käyttää osaamisen kehittämiseen eikä vain teknologiaan. Todellinen maailma muuttuu jatkuvasti; laahaako koululaitos perässä?
Teemu Arina
Teemu Arina Dicolesta kysyi, ketä tai mitä varten avoimia oppimisympäristöjä rakennetaan: opettajia, hallintoa vai oppimista? Perinteiset oppimisympäristöt tuntuvat lähinnä opetuksen hallintajärjestelmiltä.
Verkkosukupolven, milleniaalien, vuoden 1978 jälkeen syntyneiden koulutusta pohditaan kirjassa Educating the Net Generation. Lyhytviestintä, viesti Facebookissa tai Twitterissä, tavoittaa nuoren paremmin kuin sähköposti tai tiedotus koulun kaiuttimissa.
Ylilatautuneet odotukset nuoriin ovat myyttejä. Digitaaliset immigrantit, keski-ikäiset, lisäävät netin käyttöään siinä kuin milleniaalitkin. Tällä hetkellä voimakkaimmin kasvava osuus verkon käyttäjistä ovat yli 40-vuotiaat naiset. Nuoret suhtautuvat skeptisimmin nettiin, siinähän ei ole heille mitään uutta. Kouluissa ja työpaikoilla he opettavat muille, miten teknologiaa käytetään.
Lapsi, joka on tottunut käsittelemään kosketusnäyttöistä puhelintaan, yrittää ohjata television kuvaruutua koskettamalla sitä. Hänen on vaikea sopeutua katselemaan televisiota vain passiivisesti. Aktiivisuus on nuorilla oletuksena, ja tämä vaikuttaa persoonan kehittymiseen ja itseilmaisuun.
Netti-identiteetti on persoonamaski, erilaisia rooleja, joiden kautta tutkitaan omaa persoonallisuutta. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, aiemminhan puettiin hassuja vaatteita päälle ja mentiin niiden kanssa esiintymään. Ero on siinä, että nyt roolit jäävät nettiin.
Niinpä. Lapsuuteni näyttelyvaatteista on lukuisia mustavalkoisia kuvia, joissa poseeraamme töölöläisen kerrostalon huoneissa ja Veikkolan metsissä ja pihoissa. Muistan, miten ohikulkijat pysähtyivät katsomaan, kun istuimme lakanoista kiedotuissa hameissa hiekkatien poskessa ison kiven päällä. Kuvat ovat säilyneet villalangalla sidotussa piirustuslehtiön papereista kootussa valokuva-albumissa kirjahyllyssäni.
Teemu Arina näytti aamun ”hesariaan”, joka rakentuu twitterin pohjalta ja josta luettuja tekstejä voi halutessaan retweetata. Personal learning environment, PLE, on oppijan kädessä oleva laite, jolla hän tavoittaa koko verkostonsa. Jokaisella on kuitenkin erilainen tapa toimia. Muut ihmiset verkostossasi ovat sinun jatkeitasi. Olennaista ei enää ole, mitä ihmisen päähän tallentuu vaan mitä hänen verkostostaan löytyy.
Kurssi ilman seiniä voi kerätä tuhansia opiskelijoita. Opettaja ei millään pysty lukemaan kaikkea opiskelijoiden tuottamaa, joten hänellä pitää olla erilaiset filteröintitavat. Infoähky antaa mahdollisuuden hahmontunnistamiseen. Inforikkaus johtaa huomion köyhyyteen. Oppijan pitäisi löytää oma näkökulmansa, linssi, intentio, jolla suunnata huomionsa oikein. Oppijalla voi olla erilaiset tavoitteet kuin kurssilla.
Teemun Arina viittasi puheensa lopussa samana päivänä julkaistuun Markkinointi&Mainonta-lehden kommenttiartikkeliinsa Kollektiivisen älykkyyden varjo. Onko vain yksi kone, jonka aisteja me ihmiset olemme? Tarvitaan kuitenkin ihminen, joka kokee. Jaron Lanier julistaa artikkeliin liitetyllä videolla: ”En ole kone.” Jos meillä on vain yksi tapa toimia, suljemme paljon ideoita ulos.

Palaute on lahja

kannustava tai
korjaava palaute
etumerkitön

jätä pois ohjeet
neuvot, kerro toiminta
tilanne tulos

Saatko töissäsi riitävästi palautetta? Entä annatko riittävästi palautetta ympäristöllesi? Mitä palaute tarkoittaa? Millainen on hyvin annettu palaute? Miten omassa tiimissäsi voitaisiin parantaa palautteen laatua?

Risto Ahonen ja Sirke Lohtaja-Ahonen Human Interestistä osallistivat kysymyksin Hetkyn itukerholaiset ”Kehitä ja kehity – sovi palautekäytännöistä” -tilaisuudessa Tekniskan saleilla 22.9.2010. Ryhmissä pohdimme palautteen tarkoitusta, kohdetta, sisältöä sekä antajaa ja saajaa. Aiheet kietoutuvat toisiinsa: palautteen sisältöön ja tarkoitukseen vaikuttaa, kuka antaa palautetta kenelle. Pohditaanko vain esimiehen palautetta alaiselle vai kollegoiden palautteita toisilleen tai asiakkaan palautetta virkailijalle tai toimittajalle. Vilkkaat keskustelut kiteytyivät seinille nostetuille papereille.
Jokaisella on velvollisuus antaa palautetta jokaiselle, ja sitä voi antaa kaikesta näkyvästä toiminnasta. Palaute voi olla kannustavaa tai korjaavaa, mutta sillä ei ole etumerkkiä. Palautteen antamiseen ei tarvita lupaa, johtamiseen tarvitaan. Luottamuksen ilmapiirissä palautetta on helppo antaa. Esimiehetkin kaipaavat palautetta alaisiltaan.
Palaute on lahja; lahjan saaja päättää itse, mitä sillä tekee. Palautteen antajan ja saajan pitäisi osata palautteen antamisen jälkeen sulkea suunsa eikä ruveta lisäämään siihen ohjeita ja neuvoja tai selittelemään tekemisiään.
Muistan neljännesvuosisadan takaa palautteen uudessa työpaikassani. Edellisessä työpaikassa olin hallinnut työni ja luottanut osaamiseeni. Uusiin töihin en mielestäni vielä ollut päässyt riittävän hyvin sisään, kun nuorehko esimies tuli kysymään, miten menee. Selitin jotain ja tunsin itseni noloksi. Esimies kuitenkin kehui tekemisiäni superlatiivein. Hän ehkä halusi antaa kannustavaa palautetta, mutta itse koin saavani valheellista palautetta.
Ahoset suosittelevat 3T-palautetta: kerro toiminta, tilanne ja tulos. Esimerkiksi kun kollega myöhästyy kokouksesta, palaute voisi olla yksinkertaisesti: ”Myöhästyit kokouksesta varttitunnin, kun me neljä muuta olimme paikalla. Jouduimme odottamaan sinua ja menetimme yhteensä tunnin työaikaa.”
Muistan, miten 1980-luvulla vakuutusyhtiössä konkretisoitiin viiden minuutin myöhästyminen muuttamalla se markoiksi: jaettiin keskimääräinen tuntipalkka kahdellatoista ja kerrottiin saatu viiden minuutin palkka kokoushuoneessa myöhästyjää odottaneiden henkilöiden lukumäärällä. Näin paljon henkilön myöhästyminen maksoi yritykselle.
Ahosten mielestä hampurilaispalaute on yksi vahingollisimmista keksinnöistä; siinä varsinainen palaute sokeroidaan molemmin puolin myönteisillä asioilla, kun ei uskalleta suoraan antaa korjaavaa palautetta. Itukerholaisten joukosta tätä ihmeteltiin ja todettiin, että hampurilaispalaute on kehitetty NLP:ssä ja sen tarkoituksena on sallia ihmisen säilyttää kasvonsa.
Palaute pitäisi antaa mahdollisimman pian – mutta ei kuitenkaan vielä silloin, kun palautteen saaja on tunnekuohun vallassa.
Illan keskustelu poukkoili opettajan koulussa antamasta palautteesta itsetuntoon, armeijaan ja brittiläiseen ”Yes.. but..” -keskustelukulttuuriin.
Opettajan antama palaute
Ahoset totesivat, että opettajan roolissa on lupa neuvoa ja ohjata opiskelijaa palautteen myötä.
Verkko-opettajana neljätoista vuotta olen opetellut kirjallisen palautteen antamista opiskelijoille. Muistan yli kymmenen vuoden takaa, kun tapasin verkko-opiskelijan kurssin puolivälin jälkeen. Hän kysyi, olivatko hänen suorituksensa todella olleet niin huonot. Hämmennyin. Mielestäni hänen suorituksensa olivat keskimääräistä parempia. Kirjallisissa palautteissani hänelle olin kuitenkin kiinnittänyt huomiota vain niihin kohtiin, joita hänen pitäisi korjata.
Tuon kokemuksen jälkeen aloitin jokaisen palautteeni jollain myönteisellä lausella. Muistan, miten opiskelijat luokassa naureskelivat palautteilleni, joista monet alkoivat lauseella: ”Ratkaisunne on mielenkiintoinen.”
Nykyisin muotoilen palautteen opiskelijan tai opiskelijaryhmän suorituksen rakenteen mukaisesti. Edelleen huomaan, että hyvistä suorituksista annan niukempaa palautetta kuin niistä, joissa on paljon korjaamista. Korjattaviin kohtiin pyrin kiinnittämään huomiota kysymyksillä: ”Voisiko tässä ajatella toisenlaista näkökulmaa tai ratkaisua? Entä jos..” Palauttella pyrin ohjaamaan oppimista ja yleensä annan opiskelijoille mahdollisuuden korjata suoritustaan palautteen jälkeen.