Aktiivisesti elämään

milleniaalit
immigrantit kasvavat
aktiivisuuteen

ketä kiinnostaa
sinua, häntä, meitä
yhteinen juttu

liikennekaaos
ilman sääntöjä tilaa
kunnioittaen

Posterit oli kävelty, kun 24.9.2010 yhdentoista maissa ehdin Taitotalolle Aktiivi-hankkeen Avoimissa oppimisympäristöissä aktiiviseksi kansalaiseksi -seminaariin. Kristiina Kumpulainen Opetushallituksesta lopetteli puheenvuoroaan avoimista, yhteisöllisesti rakentuvista oppimisympäristöistä ja kaikkiallisesta oppimisesta.

Kommenttipuheenvuorossaan Tarmo Toikkanen AVO-hankkeesta korosti oppijan omia oppimisympäristöjä, joiden tärkein yhdistäjä on ihminen itse eikä teknologia. Tekninen ja fyysinen ympäristö, kuten auditorion tiukat tuolirivit, rajoittavat toimintaa, tosin monet penkkiriveissä istujista olivat samaan aikaan aktiivisia Qaikussa tai Twitterissä. LeMill on avoin ympäristö opettajille oppimismateriaalien tuottamiseen, kehittämiseen ja löytämiseen. Suomessa LeMillin suosio on vaatimaton, koska meillä on muitakin oppimateriaalivarastoja toisin kuin Georgiassa, josta löytyvät LeMillin suurkäyttäjät.
Aktiiviset kansalaiset työelämässä
Mikko Rissanen Demokselta toi työelämän näkökulman aktiivisuuteen. Vastavalmistunut maisteri, joka on lähettänyt yli parisataa hakemusta ja päässyt kolmeen haastatteluun, on varmasti juuri nyt aktiivinen. Mutta riittääkö potentiaaliselle työnantajalle viiden edellisen vuoden aktiivisuuden näytöksi pelkkä koulutusohjelman suorittaminen?
Tämän päivän käytännön todellisuus muodostuu silppumaisesta työelämästä; täydennyskoulutusta, lisää vapaa-aikaa, työn mielettömyyttä. Erilaiset trendit putoilevat kuin tetrispalikat, joihin emme voi vaikuttaa, mutta joihin meidän pitäisi reagoida. Megatrendit ovat systeemisiä muutoksia; niiden yhteys ihmisten arkeen sumenee.
Yksittäisen ihmisen pitäisi tämän päivän työelämässä olla jatkuvasti kehittyvä, vuorovaikutustaitoinen ja muutoskykyinen, vastuullinen, hyvän itsetuntemuksen omaava monialainen huippuosaaja. Innovaatiot eivät kuitenkaan synny tyhjiössä vaan yhteisöllisesti, niitä ei tee yksilö vaan työyhteisö. Työ ei ole sidottu paikkaan, mutta fyysiset tapaamiset, käytäväkeskustelut ja yhteiset kahvihetket edistävät työyhteisön syntyä.
Mieleeni palautui oivallus parinkymmenen vuoden takaa, kun menin kokoukseen yrityksemme toimipisteeseen toiseen kaupunkiin. Käytävillä, työskentelytiloissa ja ruokalassa aistin, miten jatkuvat kohtaamiset ja projektitöiden edistäminen nykäisemällä avainhenkilöä hihasta mahdollistivat tyystin toisenlaisen työyhteisön kuin oman työarkeni yksinäiset työhuoneet, kahviautomaatit ja lounaat lähiravintoloissa. Nyt katselen hajautettua organisaatiota, jossa osa ihmisten työpäivästä kuluu liikennevälineissä ja vapaan työtuolin etsinnässä.
Mikko Rissanen totesi, että ihmisen pystyvyyteen vaikuttaa aiempi menestys ja kokemus vertaisista, mutta muutoksen nopeatahtisuus synnyttää epävarmuutta. Yhteisössä on kollektiivista osaamista, joten yhteisö voi tarttua ongelmiin ja ratkaista niitä. Osaajana pitäisikin nähdä työyhteisö, jossa vallitsee kiittämisen ja auttamisen työkulttuuri.
Kommenttipuheenvuorossaan Marja-Liisa Viherä Tietotaitotalkoot-hankkeesta kertoi, että monet ihmiset elävät suorituskykynsä alapuolella ja ostavat tarpeettomia tavaroita. Palkkaa ja työllisyyttä olennaisempaa olisi työn sisältö, johon parhaimmillaan liittyy mielekäs työ, elämän sisältö ja onni.
Tarpeellista työtä on riittävästi ja vapaaehtoistyötä tehdään vaikka kuinka paljon yhteisöissä ja järjestöissä. Jos eläkeikää nostettaisiin, vapaaehtoistyö vähenisi, kun ihmiset yhä pidempään puurtaisivat turhakkeiden parissa.
Jokainen voisi kysyä itseltään, miltä tuntuu aamulla lähteä töihin. Marja-Liisa Viherä oli keskustellut tästä taksinkuljettajan kanssa, joka kertoi hypänneensä oravanpyörästä ja nauttivansa nyt elämästään.
Yksi ihmisen perustarpeista on jäsentyminen ajatuksen avulla; että hän kokisi tekevänsä arvokasta työtä, ei hakkaavansa kiveä vaan rakentavansa katedraalia. Tämän saavuttamisesta olisi helppo huolehtia jokaisessa työpaikassa, mutta harvassa se on tehty.
Verkkotyöskentelyn hyödyt ja kipupisteet
Taitotalon erinomaisen lounaan jälkeen jakauduimme teemaistuntoihin. Verkkotyöskentelyn hyödyt ja kipupisteet -istunnossa osa istui auditoriossa, osa Adobe Connect -videoneuvottelussa. Kommentteja seurattiin  Qaikussa, Twitterissä ja videoneuvottelun chatissa.
Tarmo Toikkanen aloitti salama-alustuksella ”Kysy mitä haluat, vastaan mitä haluan.” Ketä kiinnostaa? Miksi verkossa pitäisi olla ja tuottaa sisältöä? Näihin kysymyksiin etsittiin vastausta videosta koulun päättäjäisistä ja todistusten jaosta. Kyseinen video kiinnostaa pieniä koululaisia, heidän vanhempiaan ja sukulaisiaan, vaikka ei ylittäisikään suuren päivälehden uutiskynnystä. Riittää, että verkossa oleva sisältö kiinnostaa joitakin ihmisiä ja että eri alojen toimijat löytävät jotain yhteistä.
Toinen video, joka avasi näkökulmaa verkkosisältöihin, kuvasi Intian vallatonta liikennettä: vilkasliikenteisellä kadulla autot tekivät U-käännöksiä ja väistivät toisiaan, pyöräilijöitä ja jalankulkijoita. Tilannetta ei ollut hoidettu viran puolesta liikennevaloin ja -säännöin vaan oma-aloitteisesti, kiinnostuksesta, yhteisen tilan kunnioittamisesta. Vastaava yhteisen tilan kunnioittaminen näkyy suhtautumisessa kerrostalon pihaan.
Liikennekaaos toi mieleeni Helsingistä Mannerheimintien ja Eino Leinon Kadun ja Toivonkadun valo-ohjatun risteyksen. Ikävän usein bussia odotellessani näen, miten valon vaihtuessa punaiseksi Mannerheimintietä ajavat autot ovat tukkineet risteyksen eivätkä pääse eteenpäin pois vihreällä valolla risteykseen pyrkivän poikittaisliikenteen tieltä. Kun autojono Mannerheimintiellä vihdoin etenee, kun jossain edessäpäin valo vaihtuu vihreäksi, valo poikittaisliikenteelle on ehtinyt vaihtua punaiseksi. Kun valo vaihtuu uudestaan, uudet autot tukkivat risteyksen ja poikittaisliikenteen jonot venyvät Töölönkadulle ja Urheilukadulle asti.
Kerran, kun kyseisen risteyksen liikennevalot eivät toimineet, autot antoivat yllättävän sujuvasti tietä toisilleen, samoin päästivät jalankulkijat ja pyöräilijät ylittämään kadun. Helsingissä valo-ohjaus tuntuu kuitenkin meille jalankulkijoille ja ennen kaikkea pienille koululaisille turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin puikkelehtiminen isojen autojen ja raitiovaunujen välissä.
Anne Rongas jatkoi teemalla ”Ammatti-identiteetti uusiksi. Minun rajapinnalleni saa tulla – auts ja aah.” Opettaja laskeutuu tiedon jättiläisen olalta sen jalkojen juureen ohjaamaan oppimista. Tieto muuttuu hämärärajaiseksi, epämääräiseksi ja suureksi. Enää opettaja ei yksin raivaa viidakkoveitsellä tietä viidakkoon tai lapiolla umpihankeen vaan jakaa viidakkoveitset tai lapiot opiskelijoille, jolloin yhdessä saadaan laveampi ote tiedon maailmaan.
Elias Aarnio jatkoi teemalla ”Avoimuus tarkoittaa myös teknologista avoimuutta ja saavutettavuutta.” Flash ja kolmiulotteiset maailmat eivät kuulu esteettömiin verkkopalveluihin. Osa verkkopalveluista on optimoitu vain joillekin selaimille eivätkä toimi kunnolla muilla. Palomuurit eivät päästä kaikkia sovelluksia lävitseen. Riittääkö, että sovellus toimii useimmille käyttäjille? Verkostotyöskentelyssä ollaan vasta alkumetreillä, kun teknologiset rajoitteet ovat edelleen suuret.
Teemaistunnon puheenjohtaja Ossi Kuittinen Sitrasta haastoi alustajia keskustelemaan osaamisesta, jolla Suomi pärjää, vaikeiden ongelmien ratkaisemisesta yhdessä. Verkosto-osaamista ei voi opettaa opettamalla. Arvioinnin pitäisi kannustaa verkostoyhteistyöhön.  Oppilaitoksissa rakenne sitoo toimimaan tietyllä tavalla ja usein estää aidon vuorovaikutuksen, vaikka asiantuntijoita voisi löytyä verkostosta tai oppijaryhmästä.
Mitkä asiat voidaan jakaa avoimeen verkkoon? Oppivissa verkostoissa tarvitaan aikaa yhteistyölle. Työvälineet ovat vain mahdollistajia, sisällöt olennaisia. Onko avoimuus sitä, että oksentaa persoonansa kaikkia kanavia pitkin maailmalle? Entä, jos opiskelija perustelluista syistä ei halua esiintyä netissä?
Tarvitsemme myös yksin työskenteleviä, osaavia opettajia; uusia innovaatioita ei synny pelkästään twiittaamalla. Yhteistyöverkostojen avulla voidaan pyrkiä eettisesti ratkaisemaan globaaleja ongelmia. Miten saadaan yritykset mukaan verkostoihin? Miten yhteiskunta vapautetaan siiloista? Hankerahaa pitäisi voida käyttää osaamisen kehittämiseen eikä vain teknologiaan. Todellinen maailma muuttuu jatkuvasti; laahaako koululaitos perässä?
Teemu Arina
Teemu Arina Dicolesta kysyi, ketä tai mitä varten avoimia oppimisympäristöjä rakennetaan: opettajia, hallintoa vai oppimista? Perinteiset oppimisympäristöt tuntuvat lähinnä opetuksen hallintajärjestelmiltä.
Verkkosukupolven, milleniaalien, vuoden 1978 jälkeen syntyneiden koulutusta pohditaan kirjassa Educating the Net Generation. Lyhytviestintä, viesti Facebookissa tai Twitterissä, tavoittaa nuoren paremmin kuin sähköposti tai tiedotus koulun kaiuttimissa.
Ylilatautuneet odotukset nuoriin ovat myyttejä. Digitaaliset immigrantit, keski-ikäiset, lisäävät netin käyttöään siinä kuin milleniaalitkin. Tällä hetkellä voimakkaimmin kasvava osuus verkon käyttäjistä ovat yli 40-vuotiaat naiset. Nuoret suhtautuvat skeptisimmin nettiin, siinähän ei ole heille mitään uutta. Kouluissa ja työpaikoilla he opettavat muille, miten teknologiaa käytetään.
Lapsi, joka on tottunut käsittelemään kosketusnäyttöistä puhelintaan, yrittää ohjata television kuvaruutua koskettamalla sitä. Hänen on vaikea sopeutua katselemaan televisiota vain passiivisesti. Aktiivisuus on nuorilla oletuksena, ja tämä vaikuttaa persoonan kehittymiseen ja itseilmaisuun.
Netti-identiteetti on persoonamaski, erilaisia rooleja, joiden kautta tutkitaan omaa persoonallisuutta. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, aiemminhan puettiin hassuja vaatteita päälle ja mentiin niiden kanssa esiintymään. Ero on siinä, että nyt roolit jäävät nettiin.
Niinpä. Lapsuuteni näyttelyvaatteista on lukuisia mustavalkoisia kuvia, joissa poseeraamme töölöläisen kerrostalon huoneissa ja Veikkolan metsissä ja pihoissa. Muistan, miten ohikulkijat pysähtyivät katsomaan, kun istuimme lakanoista kiedotuissa hameissa hiekkatien poskessa ison kiven päällä. Kuvat ovat säilyneet villalangalla sidotussa piirustuslehtiön papereista kootussa valokuva-albumissa kirjahyllyssäni.
Teemu Arina näytti aamun ”hesariaan”, joka rakentuu twitterin pohjalta ja josta luettuja tekstejä voi halutessaan retweetata. Personal learning environment, PLE, on oppijan kädessä oleva laite, jolla hän tavoittaa koko verkostonsa. Jokaisella on kuitenkin erilainen tapa toimia. Muut ihmiset verkostossasi ovat sinun jatkeitasi. Olennaista ei enää ole, mitä ihmisen päähän tallentuu vaan mitä hänen verkostostaan löytyy.
Kurssi ilman seiniä voi kerätä tuhansia opiskelijoita. Opettaja ei millään pysty lukemaan kaikkea opiskelijoiden tuottamaa, joten hänellä pitää olla erilaiset filteröintitavat. Infoähky antaa mahdollisuuden hahmontunnistamiseen. Inforikkaus johtaa huomion köyhyyteen. Oppijan pitäisi löytää oma näkökulmansa, linssi, intentio, jolla suunnata huomionsa oikein. Oppijalla voi olla erilaiset tavoitteet kuin kurssilla.
Teemun Arina viittasi puheensa lopussa samana päivänä julkaistuun Markkinointi&Mainonta-lehden kommenttiartikkeliinsa Kollektiivisen älykkyyden varjo. Onko vain yksi kone, jonka aisteja me ihmiset olemme? Tarvitaan kuitenkin ihminen, joka kokee. Jaron Lanier julistaa artikkeliin liitetyllä videolla: ”En ole kone.”  Jos meillä on vain yksi tapa toimia, suljemme paljon ideoita ulos.