Tieteen paini

Päivän painissa
työ, some, mittaaminen –
hyvään vai pahaan?

Media muuttuu:
kun porttivahti väistyy,
kansa vaikuttaa.

Työssä kilpailu,
kiire – missä yhteisön
turva, luottamus?

Mittari ohjaa
tutkimusyhteisöä;
syökö luovuuden?

Tutkimus matka
jonnekin, anna aikaa,
luo timantteja!

Tieteen päivien 9. – 13.1.2013 päivän painit käsittelivät mm. sosiaalista mediaa, mittaamista ja työelämää. Jatka lukemista “Tieteen paini”

Projektijohtaminen on tiedettä ja taidetta

Innovaatiot
tehokkuuden lähteinä,
ei työuupumus.

Projekti muuttaa
prosessin. Stressaantuuko
pieni ihminen?

Projektipäivät keräsi kahdeksansataa projektipäällikköä ja muuta projektiammattilaista Dipoliin 13. – 14.11.2012. Jatka lukemista “Projektijohtaminen on tiedettä ja taidetta”

Kulttuuria, hengittämistä ja avoimuutta

Mene museoon,
hengitä ja keskity;
elät pidempään.

Ole arjessa
läsnä, rauhoita mielen
poukkoilu hetkeen.

Helsingin yliopiston Sosiologian alumnit lupasivat selvittää, miten työelämässä selviää hengissä, vaikka muutos murjoo ja tulospaineet tuupertavat. Kymmenet alumnit kokoontuivat 7.11.12 Social- och kommunalhögskolanin luentosaliin kuulemaan, millaisia neuvoja työhyvinvointiin tarjoavat ylilääkäri Markku T. Hyyppä, Mindfulness-kouluttaja Reija Suntio ja Futuricen henkilöstöpäällikkö Lenita Lempainen. Jatka lukemista “Kulttuuria, hengittämistä ja avoimuutta”

Koulutus eilen, tänään ja huomenna

Itko innostaa
jakamaan tiedot verkkoon
ope oudoksuu

opimme töissä
emme turhan tyhjiön
koulutuksissa

ope, valpastu
kun nuori ryntää verkkoon
ethän jää alle

oppija poimii
verkon tietomerestä
omat helmensä

IT-kouluttajat juhli kymmenvuotista taivaltaan  näkyvästi hotelli Arthurissa 9.11.11. Monipuolinen esiintyjäkaarti johdatti meidät salama-alustuksin koulutuksen kolmeen vuosikymmeneen ja työsti heittämiään haasteita kanssamme learning cafe -menetelmällä. Tilaisuuden sponsorit HAAGA-HELIA, Suomen Liikemiesten Kauppaopisto ja Laurea heittivät sekaan muutamia lisähaasteita. Irmeli Pietilä juonsi juhlaseminaarin rautaisella ammattitaidollaan.
Seminaarin aloitti kuvakollaasi IT-kouluttajien jäsentilaisuuksista. Puheenjohtaja Tarmo Toikkasen tervehdys kuultiin nauhoitettuna, kun Tarmo3 päätti syntyä maailmaan juhlaseminaarin aattoiltana.
IT-kouluttajien kymmenvuotinen taival
Esittelin lyhyesti IT-kouluttajien kymmenvuotistaipaleen tärkeimmät tapahtumat. “Koulutamme uuden teknologian käyttöä ja samalla käytämme uutta teknologiaa ja uusia pedagogisia lähestymistapoja koulutuksessamme”, kerrottiin IT-kouluttajista ITviikossa vuonna 2007.
Jäsentilaisuuksissamme on käsitelty verkko-oppimista, sosiaalista mediaa ja työssä oppimista, työvälineohjelmistoja (ATK-ajokortin matka maailmalle ja paluu ECDL:nä), oppimisalustoja, avoimia ohjelmistoja, jotka tukevat tiedonrakentelua ja yhteisöllisyyttä. Olemme vierailleet monissa yrityksissä ja organisaatioissa Suomenlahden molemmin puolin: Tieto-konserni, Tieturi ja Haaga-Helia, Tallinnan yliopisto, Viron keskuspankki, Webmedia, Tieto Estonia ja tietysti Estonia-teatteri.
Valtakunnallinen IT-kouluttajat-yhdistys panostaa jäsenistön verkkopalvelun kehittämiseen. 2000-luvun alussa yhdistykselle teetetty sivusto asennettiin Fle3-tiedonrakenteluympäristön kanssa PC-käyttäjien palvelimelle. Kesällä 2004 IT-käyttäjien verkkopalvelut siirrettiin TTL:n tuoreelle yhdistyspalvelimelle, jossa niitä on edelleen kehitetty.
TVT opetuksessa, keskiajalta kohti uutta aikaa
Teemu Leinonen aloitti maailmoja syleilevän esityksensä 7-vuotiaan tyttärensä neuvojen mukaan smurffeista ja wikipediasta, motivoituneista joukoista. Opiskeluaikaisesta web-sivujen suunnittelusta hän eteni oppimisympäristöjen design-tutkimukseen Fle3-tiedonrakenteluympäristön ja LeMill-oppimisresurssiympäristön myötä.
Uuden teknologian tuotteet tai palvelut tarjoavat aluksi elämyksiä käyttäjille, muuttuvat sitten välttämättömyyksiksi, vähitellen taiteeksi ja osaksi todellisuutta – kunnes todellisuus muuttuu osaksi uutta teknologiaa.
Antiikin hyveet mielletään uudella ajalla edelleen hyveiksi. Antiikin ja uuden ajan välissä on pimeä keskiaika ruottoineen ja noitavainoineen. Vastaavan kehityksen voi nähdä tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä. Pimeää keskiaikaa vastaa 1970-luvun puolivälissä alkanut mekaaninen harjoittelu (training), esimerkiksi kielten opetuksessa, aluksi disketeillä ja cd-rompuilla, myöhemmin verkossa. Verkko-opiskelun myötä olemme siirtyneet uuden ajan sosiaalisiin ohjelmistoihin ja vapaaseen ja avoimeen sisältöön.
Löytyykö tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytöstä antiikin aika hyveineen? Douglas Engelbart, joka vuonna 1968 kehitti maailman ensimmäisen hiiren, ideoi tietokoneavusteisen ryhmätyön, jossa videoyhteydellä kirjoitetaan yhteistä koodia. Hän näki, miten tieto- ja viestintätekniikkaa voitaisiin käyttää yhteistyössä yhteisten ongelmien ratkaisemisessa.
Engelbrandtin ideat näkyvät Steward Brandin vuonna 1968 toimittamassa teoksessa “The Whole Earth Catalog”  sekä Google Wawessa ja Google Plussassa. Nasan vihdoin julkaisema avaruudesta otettu kuva maapallosta auttoi ihmisiä hahmottamaan, että elämme yhdellä yhteisellä planeetalla.
Oppimisen haasteet tulevaisuudessa
Jyrki J. Kasvi näki tulevaisuuden synkkänä: maailman ikärakenne muuttuu ja suomalainen yhteiskunta juoksee suoraan seinään, kun yli 65-vuotiaan väestön osuus kaksinkertaistuu nopeasti. Globaali verkostoituminen ei paranna tilannetta: sama kehitys odottaa arabimaissa ja Japanissa panostetaan jo vanhustenhoitorobotiikkaan.
Suomen talous on murroksessa; paperimarkkinat kasvavat, mutta kuka investoisi paperitehtaisiin Suomessa? Väestöpyramidimme kertoo, ettei viidenkymmenen vuoden kuluttua Suomessa ole enää työvoimaa.
Mika Mannermaan mukaan olemme tulleet maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnan kautta tietoyhteiskuntaan ja jatkamme kohti bio- ja fuusioyhteiskuntaa. Rytinä on vasta alussa ja murroksen tahti kiihtyy. Kenellä tulevaisuudessa on valta ja kuka omistaa? Onko maahanmuuttajien perhekäsityksissä mitään ihmettelemistä, kun itse elimme vastaavan laisessa perheyhteisössä sata vuotta sitten?
Muuttunut viestintä kuvastaa teknologian kehittymistä ja pian käytämme viestintätapaa, jollaista ei vielä ole edes keksitty. Sosiaaliset innovaatiot ovat uusia oivalluksia siitä, miten olemassa olevaa teknologiaa käytetään uudella tavalla. Taannoin maailmalta tultiin kysymään, miten Suomessa edistytään, mutta nyt innovaatioita etsitään Virosta ja vastaavista nopean teknologisen kehityksen maista.
Miten koulutamme Suomen takaisin 2000-luvun alkuun? Sähköiset palvelut ja verkkokauppa ovat tehneet tuloaan yli kymmenen vuotta. Botswanassa voi maksaa kännyllä, mutta Suomessa ei. Suomi on viimeinen maa maailmassa, jossa ihmisille edelleen toimitetaan pääsääntöisesti paperilaskuja.
Tieto- ja viestintätekniikan osaamisemme on pelkkä myytti. Taulukkolaskentaohjelmisto voidaan kokea hankalaksi, jos rivisummat lasketaan taskulaskimella. Osaavasta työvoimasta tulee pulaa. Mikä työelämässämme aiheuttaa pahoinvointia, kun ihmiset fyysisen ja psyykkisen pahoinvoinnin vuoksi ajautuvat ennenaikaiselle eläkkeelle, ja eläkkeelle päästyään pystyvät vähentämään psyyken lääkkeitään?
Kertakäyttökoulutuksen paradigma on kuollut ja kuopattu, vaikka järjestelmämme rakentuu edelleen sen varaan. Suomessa kysytään: “Mikä on sun duuni?” Hajoaako identiteetti, jos ei ole työtä? Työn ja harrastusten lisäksi ihmisen elämään voi kuulua lasten ja vanhempien, lastenlasten ja puolison hoitoa. Aiemmin työttömän piti odottaa 500 päivää ennen kuin pääsi opiskelemaan.
Metsäkone on erikoisesti pakattu tietokone, mutta on vaikea löytää ohjelmointitaitoisia nuoria, jotka haluaisivat työskennellä metsässä. Oli oivaltavaa nähdä, miten F-Securen kaverit menivät mönkijällä metsään, kun virus halvaannutti metsäkoneen.
Oppiva organisaatio kehittyy luovaksi organisaatioksi. Suomessa ei sallita riskinottoa vaan konkurssiin mennyt startup-yrittäjä leimataan loppuiäksi. Tarvitsemme luovaa anarkiaa, emme valmiita projektisuunnitelmia, joiden mukaan edetään.
Tietoyhteiskunnan osaamistarpeiksi nousevat elämän ja osaamisen hallinta, sosiaaliset taidot sekä tiedonhallinta- ja verkostoitumistaidot. Missä ovat tietotekniset osaamistarpeet?
Salama-alustukset
Jaana Holvikivi on laatinut väitöskirjan tietotekniikan kansainvälisestä koulutuksesta. 1990-luvun alussa suomalaisen ammattikorkeakoulun englanninkielinen koulutus kehitettiin yksinkertaisesti kääntämällä valmis suomenkielinen kurssi englanniksi. Suomalaiset opiskelijaryhmät ovat kuitenkin huomattavasti homogeenisempia kuin muista kulttuureista tulevat. Yksilöiden väliset erot kansainvälisissä opiskelijaryhmissä ovat valtavat. Tieteellinen ajattelu on kulttuurisidonnaista, ohjelmointi vaatii logiikkaa ja ongelmanratkaisukykyä.
Ihmisen toiminta määräytyy kulttuurisista skeemoista. Esimerkiksi tässä seminaarissa voimme olettaa, että joku menee kohta puhujapönttöön pitämään powerpoint-esityksen.
Esimerkki ruokailusta Japanissa voi auttaa meitä ymmärtämään erilaisia skeemoja. Meidän kulttuuristamme tulevan voi olla vaikea hahmottaa, miten kymmenen eri ruokalajin kanssa edetään tai että padan kantta ei saa nostaa, kun herkkä ruoka on siellä hautumassa.
Toista kulttuuria edustava opiskelija saattaa myöhästyä oppitunnilta yksinkertaisesti siksi, että hänen pitää ensin tervehtiä kaikki tuttunsa. Perinteisesti monissa kulttuureissa opitaan seuraamalla toisen toimintaa – kuten meilläkin oppipoika on oppinut seuraamalla kisällin toimintaa. Myös valokatkaisimet, vesihanat ja liikeohjatut ovat voivat hämmentää sellaista, jonka omassa kultturissa ne ovat harvinaisia.
Tero Toivanen puhui tulevaisuuden koulusta, näkymättömästä oppimisesta, avoimuudesta ja jakamisesta, jolla oppiminen kehittyy sosiaalisessa mediassa nopeasti. Maiden väliset erot muuttuvat merkityksettömiksi. Tiedonhaku- ja hallintataidot nousevat entistä tärkeämmiksi. Tulevaisuuden lukutaidottomuus on kyvyttömyyttä oppia, poisoppia ja uudelleen oppia.
Miten voi oppia, jos ei opi? Voisiko unelmoida silmät auki?
Systeemisessä, vertailevassa ajattelussa tiedot liitetään ympäröivään yhteisöön. Luovuuteen tarvitaan dynaaminen aikakäsitys, ei kelloon sidottua. Vapaus tuo vastuuta oppijoille. Miten kohtaamme epävarmuuden? Osaammeko työskennellä yhdessä erilaisten ihmisten kanssa?
Autotelinen ihminen asettaa itse päämääränsä ja ohjaa toimintaansa eikä ole riippuvainen ulkoisesta palkitsemisesta. Virheistä opitaan.
Tuoreen tutkimuksen mukaan pojat ovat menneet tyttöjen ohi englannin kielen osaamisessa, kun he oppivat englantia pelaamalla. Miten oppiminen saataisiin takaisin kouluun?
Anne Rongas puhui matkasta, hitaudesta, turvasta ja tästä hetkestä. Olemme matkalla avoimeen oppimiskulttuuriin. Asiat etenevät hitaasti vaikka aina on kiire. Turvallisuutta luo identiteetti, toisten läsnäolo, oppimisen ilo omalla ja yhteisellä polulla. Oppiminen tapahtuu ihmisen aivoissa, ei suljetussa koetilassa kynän ja paperin kanssa. Oppilaitoksen läpäisemätön palomuuri ei luo turvallisuutta vaan estää parasta oppimista. Tällä hetkellä voisimme ajatella oppimiseen liittyvät resurssit uudella tavalla ja löytää muitakin resursseja kuin rahan.
Teemu Arinan oppimis- ja työympäristöllä ei ole seiniä eikä rajoja. Yliopisto on maailma, koko universumi, jossa elämme. Aiemmin pienellä kotipaikkakunnalla oli vaikea löytää ihmisiä, joiden kanssa olisi kiinnostunut samoista asioista. Netin myötä emme enää tarvitse keskitettyjä kirjastoja. 1990-luvulla alettiin puhua verkko-oppimisesta ja verkkokaupasta, 2000-luvulla löydettiin sosiaalisesta mediasta vuorovaikutus, jossa paluukanava on yhtä paksu kuin menokanava. 2010-luvun pilvioppimisessa fyysisesti hajautetut ihmiset ja sisällöt kyteytyvät toisiinsa, asiakkaat auttavat lopputuotteiden valmistamisessa, ja aiemmin paljon aikaa vieneet asiat tapahtuvat yhdessä yössä.
Twitter-hashtag ei ole poliittinen liike vaan verkosto, johon kuka tahansa voi liittyä. Pilven myötä laitteet muuttuvat taikasauvoiksi. Jokainen rakentaa oman ruumiinsa jatkeeksi työkalupakin, verkoston muita ihmisiä. Perun andeilla sademetsissä arvostetaan vastavuoroisuutta: jotta pystyt antamaan jotain, sinun pitää ottaa jotain ja tietää, mitä otat. Olemme kytköksissä toisiimme. Millaisia haasteita pilvioppiminen asettaa, kun ei saa suorituspaperia eikö ole keskitettyä oppimispaikkaa eikä oppiminen ole opettajan vastuulla?
Ville Venäläinen haluaa auttaa yksilöitä ja ryhmiä löytämään oman äänensä. Sosiaalisessa mediassa viihdytään, mutta unelmat lakkaavat, kun puhutaan koulusta. Miten tieto- ja viestintätekniikan luoma toimintaympäristö on meille niin vieras? Ennen pärjättiin kynällä, mutta nyt kaikki pitää integroida oppilaitoksen verkkoon. Ajatellaan, että lapsia ei voi lähettää verkon sosiaaliseen mediaan, mutta heidät voi ongelmitta lähettää kadulle tekemään tehtäviä. Onko pedofiili verkossa todellisempi kuin kadulla?
Toimintaympäristö, savimaja tai kaupunki pilvenpiirtäjineen, vaikuttaa taitoihimme. Digikuilussa on kyse eri ihmisten räikeästä erilaisesta kokemustaustasta. Olemme syntyneet maalaisyhteiskunnassa, mutta tuskin osaisimme enää elää siellä. Suurkaupungissa taas ei opi toimimaan ennen kuin on elänyt siellä.
IT voisi olla ihmisteknologiaa tai interkatiivista teknologiaa. Mihin IT viedään?
Esko Kilpi kysyi, onko olemassa ympäristöä, joka ei olisi oppimisympäristö, ympäristöä, johon ei sisältyisi oppimisen mahdollisuutta. Teollisen yhteiskunnan prosesseihin ei saanut sekaantua eikä tehdä niihin muutoksia, mutta nyt pitäisi jättää taakse teollisen ajan ihanteet ja nähdä työ luovana prosessina, informaation rakentamisena, sosiaalisena, toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutuksena. Entistä ihmiskeskeisempi maailma on tulossa osaksi todellisuuttamme ja pääsemme lähemmäksi yksilön omaa historiaa, tarinaa.
Oppimistarinat ovat erilaisia. Kuka olisi minun edelläni tarinassa, jota elän? Twitterin asymmetrisen seuraamisen prosessi on tärkein oppimisprosessi. Miten valitsen, ketä seuraan?
Ketkä ovat toisiaan tarvitsevia ihmisiä? Eivät välttämättä ne, jotka ovat fyysisesti toistensa lähellä. Miten löydetään globaalisti omaa tarinaa eteenpäin vievät ryhmät? Mitä verkko ja verkot meille mahdollistavat ja miten ne toimivat oppimisen moottorina? Verkostoista pois jäävät ihmiset jäävät pois oppimisprosesseista. Oppiminen ei ole työstä erillinen asia, se on tapa suhtautua elämään.
Teollisessa ajassa painottuivat työroolit. Luovassa työssä tämä olisi mahdotonta, koska työn tekeminen on oppimisen tärkein moottori. Työ nähdään tehtävinä, jotka voidaan hajauttaa verkossa. Oppiminen on niiden tehtävien tekemistä, jotka vievät minun uniikkia tarinaani eteenpäin yhdessä muiden ihmisten kanssa.
Learning cafe ja yhteenveto
Työstimme learning cafen kolmella kierroksella kahdeksassa pöydässä yhdessä esiintyjien heittämiä haasteita. Kokoavassa yhteenvedossa Jaana Holvikivi nosti pöytäkeskustelustaan esiin monikulttuuurisuuden, yhteisöllisyyden, ryhmätyön ja tiimiytymisen, jossa myös opettaja oppii. Maahanmuuttajat ovat motivoituneita oppimaan, mutta meidän pitäisi yhdessä monipuolistaa kuvaa siitä, mitä korkeakouluista valmistuvan pitäisi oppia ja osata.
Teemu Leinonen toi omasta pöydstään esiin aiemmin hankitun osaamisen, CV:t ja osaamisrekisterit, joissa voisi mainita vaikka onko ollut mukana assembly-joukkueessa.
Ville Venäläisen pöydässä nousivat esiin metataidot, tunneäly, tunteiden kohtaaminen, usko omiin kykyihin oppia ja kasvaa, työryhmälähtöisyys, projektilähtöinen työskentely, it välineenä sekä yhteistuottaminen ja yhteistoiminta.
Esko Kilven pöytäkeskustelussa ihmeteltiin, onko koululla tulevaisuutta. Ihmisiä ei pitäisi valmistaa työelämään vaan uudenaiseen vastuunottoon. Onko meillä Teemu Leinosen kuvaamaa länsimaista sivistystä vai olemmeko kriisiissä, emmekä näe valoa pimeästä tunnelista?
Tero Toivasen pöydässä oli pohdittu ekaluokkalaista lasta, joka innostuneena on aloittanut koulutaipaleensa, mutta itkee tehdessään läksyjä ja kysyy, miksi koulussa ei voi olla kivaa. Miten motivaatio tapetaan ensimmäisen kouluvuoden aikana? Monet koulut ovat päivähoitopaikkoja ja oppiminen on jaettu merkityksettömiin oppiaineisiin. Työn ja koulun raja-aidat on rikottava ja annettava ihmisten oppia eri tavoilla.
Teemu Arinan pöydässä puhuttiin pilvioppimisesta, avoimuudesta, läpinäkyvyydestä, itseohjautuvuudesta ja ennaltamääräämättömyydestä? Kuka antaa leiman paperiin, joka kertoo osaamasi asiat? Yksilö saattaa etsiä täysin uniikin alueen, josta hän voi löytää töitä tulevaisuudessa.
Anne Ronkaan pöydässä keskusteltiin resursseita, työstä, perheestä ja harrastuksista. Miten oppijat voivat olla voimavara toisilleen? Työelämän pahoinvoinnissa, kun työpaikan ihmissuhteet eivät toimi, jätetään hyödyntämättä paljon käytettävissä olevia resursseja. Mikä on palkkatyön tulevaisuus? Raha ei anna riittävästi motivaatiota nuorille.
Jyrki Kasvin pöydässä kysyttiin, missä ja miten opitaan tietoyhteiskunnan perustaitoja, digisosiaalisia taitoja. Pitäisikö niitä oppia jo päiväkodissa ja koulussa? Entä aikuishoivapalveluissa? Edistääkö perheen sisäinen sosiaalinen paine oppimista? Mistä saadaan sosiaalinen paine yhden hengen talouksiin? Onko pilviyliopisto uusi käännös elearningille?
Yleiskeskustelussa todettiin, että Tanskassa ei suosita kilpailua, koska halutaan, että lapset viihtyvät koulussa. Ongelmakeskeinen oppiminen edellyttäisi pienen kurssisilpun muuttamista suuriksi ja mielekkäämmiksi kokonaisuuksiksi. Nykyinen koulu ja oppiminen ovat menneen talven lumia, niiden sijaan pitäisi löytää jotain, jota voitaisiin uudistaa. Suomalainen koulu pitäisi avata kaikille iästä riippumatta. Opintosuunnitelmassa joku on määritellyt, mitä pitää osata. Asiat pitäisi kuitenkin uskaltaa tehdä eri tavoin, vaikka kollegat odottaisivatkin erilaisen epäonnistumista.
Mihin oppimisen ilo katoaa? Kouluarkkitehtuuri, ryhmäkoot ja kalustuksen sijoittelu vaikuttaa oppimiseeen. Suositaanko teollisuusparadigmaa standardipolkuineen ja valmistumisaikoineen vai monialaista tutkintoa? Eikö pitäisi hyväksyä, että joku etsii itseään ja yhdistää useita tutkimusaloja ja löytää uusia kysymyksiä ja jopa vastauksia niihin?
Applen menestystarina lähtee musiikista eikä kalenterista; kaikkialla on musiikkia mutta kaikilla ei ole kalenteria. Kaadetaan koulun ja työelämän raja-aita ja nostetaan osaamisperustainen opintosuunnitelma tietoperustaisen sijaan.

Kohtuullinen muutos

muutos: kauniita
tasankoja, aikaa ja
epävarmuutta

oman sydämen
ääni hypähtää, johtaa
tienhaarassa

Downshifting, elämän kohtuullistaminen, oli aiheena ICT Ladies -verkoston jäsenillassa Talentum Median tiloissa 27.10.2011.
Antti Oksanen toivotti meidät tervetulleiksi Talentumin tiloihin ja kertoi Tietoviikosta, joka kohta täyttää 35 vuotta. Lehti ilmestyy edelleen paperimuodossa, mutta verkkolehti laajenee jatkuvasti.
Muistin: Tietoviikko oli syy liittyä Hetkyyn vuonna 1984. Lehti kiersi silloisella työpaikallani Helsingin yliopiston laskentakeskuksessa, mutta oli kohtalaisen vanha ehtiessään pöydälleni. Hetkyn jäsenenä sain lukea lehden tuoreena.
Leena Kojonen kertoi elämänmuutoksestaan käyntikortti muistilappuna. Kauppatieteen maisterin gradu käsitteli tietokoneavusteista kieltenopetusta, ura kiiti Kasanen Koulutusyhtiöistä muutoshallinnan konsultiksi Accentureen. Sapattivuonna 2000-luvun alussa hän kierteli maailmaa, tapasi ihmisiä, joilla oli enemmän aikaa ja vähemmän rahaa kuin hänelle itselllään. Hän pysähtyi miettimään: Mitä vielä tekisi urallaan, elämällään? Voisiko keventää? Olisiko muutos mahdollista?
Hän opiskeli lisää, sielunhoitoa, psykologiaa, työnohjausta ja musiikkiterapiaa, hyppäsi kuiluun, jossa oli kauniita tasankoja ja ihmisiä, joiden kanssa oli kiva elää epävarmuudessa. Viulunsoitto ja kuorolaulu jatkuivat ja Valmennustalo Viritys syntyi. Yrittämisen taloudellinen epävarmuus toi rinnalle puolipäiväisen it-konsultoinnin.
Mikä muuttui? Taloudellinen turvallisuus heikkeni, mutta vapausasteet lisääntyivät, työpäivät ovat tiiviit, eivät veny iltaan eivätkä viikonloppuun, lomaa on paljon. Muutoksen jälkeen kaipaa eniten työyhteisöä ja tarpeellisuuden tunnetta.
Marjaana Will-Vidlund hehkutti ikuista oppimista ja kielitaitoa, erityisesti ranskan kieltä, jota jatkuvasti haluaisi oppia lisää. Yrityksen nimi Casa d’Angelique tulee ranskan opettajan Marjaanalle antamasta nimestä.
Intuitio ja henkisyys, oman sydämen ääni, ovat johtaneet Marjaana Will-Vidlundia elämän risteyskohdissa useaan kertaan hyppäämään tyhjän päälle uusiin mahdollisuuksiin. Myyntipäällikkönä ja konsultointiprojektien vetäjänä monia yrityksiä ostaneessa Tiedossa hän oli mukana integroinneissa ja analysoinneissa.
Uran noustessa sisäinen tyhjyys kasvoi; koko ajan tuntui, että oli tekemässä vääriä asioita. Toiminnan virtaviivaistaminen ja tehostaminen toi esiin raadollisia asioita, jotka eivät enää olleet oman arvomaailman mukaisia. Yrityskaupat 2000-luvun puolivälissä muuttivat ilmapiiriä ja kypsyttivät uuteen hyppyyn, joka käynnistyi vuorotteluvapaalla vuonna 2008.
Oma yritys Casa d’Angelique Porvoossa valmentaa yksittäisiä ihmisiä ja ryhmiä ja järjestää tähän liittyviä matkoja Ranskaan ja Brasiliaan. Kirjassa Kauneuden Tie, Matka näkymättömään maailmaan on kuvia näiltä matkoilta. Osaamista ei tarvitse markkinoida, verkostot ja viidakkorumpu toimivat.
Marjaana Will-Vidlund on hidastanut vauhtia, tekee työtä vain itselleen ja pitää vapaapäiviä keskellä viikkoa. Hän kokee, että luovuus on astunut uudella tavalla hänen elämäänsä.
Jokainen voisi laatia itselleen projektisuunnitelman. Mitä haluaa elämältä? Mistä nauttii? Mikä tuo iloa? Tavoitteeseen voi edetä pienin askelin. Muutoksenhallintaan on hyvä panostaa: ympäristö, kaverit ja sukulaiset saattavat vastustaa muutosta. Kun itse tietää tavoitteensa ja suunnan, ei tarvitse selitellä niitä muille. Muutokseen tarvitaan rohkeutta, meillä itsellämme on kaikki avaimet käsissämme.
Keskustelussa pohdittiin, onko naisten downshiftaaminen korvapuusti tasa-arvolle. Muistan 1960-70-luvun taitteesta, jolloin tasa-arvokeskustelu lainehti kuumana, tarinan naisesta, jonka osaamiseen hänen esimiehensä uskoi. Naiseen panostettiin, häntä koulutettiin ja hän sai yhä vaativampia tehtäviä. Eräänä päivänä hän ilmoitti odottavansa lasta ja jäävänsä kotiäidiksi.
Jyrki Kirjalainen lähti koodaus- ja testaushommista tekemään taidetta, kiertämään sissimeiningillä esittelemässä taidettaan kaikkialla, minne autolla pääsi. Hän päätti keskittää energiansa siihen, mitä halusi tehdä, missä oli hyvä jo lapsena.
Taidekaupat eivät kuitenkaan kannattaneet, joten hän perusti osa-aikaisen service deskin, jossa kokee voivansa auttaa ihmisiä. Entisessä työpaikassa hän ei nähnyt, kuka hyötyi hänen tekemisistään. Hänet kuitenkin kutsuttiin takaisin, ensin kerran, sitten uudestaan. Hän palasi, mutta saneli itse ehtonsa. Nyt hän tekee kolmesta neljään päivää töitä kahdessa työpaikassa ja jättää aikaa taiteelleen.
Taiteen tekeminen on yksinäistä, sen myötä oppi arvostamaan työyhteisöä. Työpaikka ja säännöllisyys on hyvä juttu. Enää urakehitys ei ole kiinnostava vaan se, että on töissä, saa käyttää osaamistaan ja työyhteisössä on rento tunnelma.
Henkisen kodin, oman itsen löytämiseksi voi joutua matkustamaan paljon -huomatakseen, että koti on lähellä, ehkä ihmisen sisällä. Ajatukset pitäisi suunnata myönteiseen, ei kielteiseen.

Koulujen kuumaa viestintää

juttu koulusta
kuvat ja haastattelut
tarvitaan oitis

maailma tahtoo
tarinoita, lieneekö
meillä mukavaa?

Kuumakuntien ja Hyvinkään viestintäkoulutuspäivässä Järvenpään lukiossa 10.3.2011 Olli Ihamäki valotti peruskoulujen ja lukioiden rehtoreille median arkea.
Onko kouluilla aktiivista halua olla julkisuudessa? Jos on, niin olisi hyvä ymmärtää toimittajan arkea ja aikarajoja. Toimittajat ja uutispäällikkö kokoontuvat aamuisin toimituskokoukseen miettimään, mitä sellaista maailmassa on tapahtunut, johon pitäisi tarttua. Aiheita on aina tarjolla enemmän kuin mihin mediassa on tilaa. Uutispäällikkö poimii virrasta ideoita. Jos haluaa oman asiansa esille, se pitäisi tuoda tuohon kokoukseen.
Kun toimittaja soittaa, koulussa pitäisi olla valmius siihen, että toimittaja saa jutun kuvineen ja haastatteluineen seuraavan päivän lehteen.  Kuulijoiden joukosta huomautettiin, että lasten kuvaamiseen ja haastattelemiseen pitää saada lupa heidän vanhemmiltaan, ja lupien kysymiseen menee aikaa. Joku huomautti, että luvan voisi kysyä tekstiviestillä ja antaa toimittajan kuvata ja haastatella niitä lapsia, joiden vanhemmilta lupa on saatu. Tai luvan voisi kysyä lukukauden alussa, jos koululla on tämän kaltaista yhteistyötä median kanssa.
Olli Ihamäki totesi, että jutun tekeminen ei ole projekti, jonka eri vaiheisiin olisi aikaa samalla tavalla kuin koulussa. Toimittajalla on työnsä ja jutuilla aikataulut; jos juttua ei synny, niin kyseiseen kouluun ei tulla sitä tekemään. Silloin mennään toiseen kouluun tai valitaan uusi aihe, josta saadaan juttu aikataulussa.
Sujuvat, avoimet ja luottamukselliset suhteet toimittajaan voivat edistää jutun syntymistä. Toimittajan kanssa ei kuitenkaan pidä heittäytyä liian hyväksi kaveriksi ja kertoa hänelle kaikkea mahdollista ajatellen, ettei hyvä ystävä mitään negatiivisista kirjoita. Toimittajalla on lupa kysyä mitä vain ja kaikki on hänelle juttujen raakamateriaalia. Hyvässä jutussahan on yleensä kritiikkiä ja ärhäkkyyttä.
Tärkeintä on, että jutussa faktat ovat kohdallaan. Kun toimittaja on hyväksytty toimitukseen, hän noudattaa journalistien eettisiä ohjeita. Jos jutussa on virheitä, ne voidaan korjata uudessa jutussa.
Toimittajalla on omat kiinnostuksensa ja ennakkoluulonsa. Asioita ei tarvitse lähestyä tasapuolisesti kaikista näkökulmista. Jos joku kokee median käsitelleen itselleen tärkeää asiaa liian yksipuolisesti, tilannetta voi korjata tarttumalla puhelimeen tai puuttumalla siihen asiallisessa, miellyttävän sävyisessä yleisönosastokirjoituksessa.
Lounaalle lähtiessämme Olli Ihamäki muistutti, että maailma tarvitsee hyviä tarinoita. Lisäksi meidän pitäisi miettiä, onko meillä koulussa mukavaa?
Oman esitykseni aikana pohdittiin, voisiko sosiaalinen media tarjota kouluille perinteistä mediaa joustavamman tavan luoda omaa julkista profiilia? Voisiko se auttaa yhteydenpidossa oppilaisiin ja näiden vanhempiin? Kun osalle vanhemmista yhteistyöpäivän ajankohta ei sovi, niin voisiko heihin saada yhteyden esimerkiksi Skypellä?
Sosiaalinen media ei toimi, jos kouluilta puuttuvat laitteet ja yhteydet. Suomi tietoyhteiskunnaksi -hankkeissa 1990-luvun lopulla tavoitteena oli varustaa kaikki koulut tietoyhteiskunnan vaatimusten mukaisiksi.  Sitten ihmeteltiin: Mistä sisältöä tietoverkkoihin? Eikö viime vuosituhannen hankkeiden päätyttyä laitteita ja yhteyksiä  enää olekaan päivitetty kaikkialla?

Sateinen kesäpäivä

poimi hitaasti
kukkaviehe viehättää
sadeviitassa

Haaga-Helia vietti kesäpäivää 14.6.2010 Backaksen puimalassa. Jokaista odotti lautasen vieressä vihreä pallo ja teksti: “Sateen sattuessa kierrä pallo auki ja pukeudu viittaan.” Läpinäkyvä sadeviitta hohtikin iltapäivällä monen kulttuurikävelijän ja akrobaatin yllä.
Brunssin jälkeen Hidas tarjosi meille hengen ravintoa. Mikko Kuustonen kurvasi kesäämme kehitysmaiden yhteisöllisyyden ja vankiloiden kiireettömyydestä. “Jos kävelet yksin, pääset nopeammin, jos yhdessä, pääset pidemmälle.” Lapsen hellyttävät jalat seisoivat aikuisen jaloilla.
Jouko Paananen esitteli meille työpaikan tyypit: ahkera puurtaja, vastuullinen avainhenkilö, piittaamaton sooloilija ja seuraaja, joita Iiro Rantala ja Jukka Perko havainnollistivat soittimillaan.
Kiire helpottaa, kun laskee vain joka neljännen tahdin ja hengästyttävän juoksun sijaan etenee kävelyvauhdilla, kun keskittyy olennaiseen, jättää turhat touhut ja kokoukset, joihin ei kukaan kuitenkaan tulisi.
Turha touhu valtaa tilaa kun pitäisi vaikka sovittaa Finlandia uuteen uskoon. Luovuus astuu esiin vasta kun turha hälinä väistyy. Luovuus sisältää luopumista ja uuden luomista.
Iltapäivällä floristi Hanna Marttinen johdatti meidät niitylle valmistamaan kukin kukkavieheen itsellemme.

Pekko, karhu ja ohra

elämä päättyy
kunnia jää, maan aarteet
kaivetaan esiin

laulujen mukaan
ihmisen kaltaisia
karhu ja ohra

Setukaisten ystävien ja SKS:n järjestämässä kansainvälisessä seminaarissa SKS:n juhlasalissa 14.5.2010 Pellonpekkoa jäljitti iso joukko Pekosia ja muutama meitä muitakin.
Karhueeposta etsimässä
Juha Pentikäinen muisteli taloon liittyviä opiskeluaikojaan 1960-luvulla, jolloin hän toimi tutkijoille mm. tulkkina ja valokuvaajana. Setukaisten ystävien pitkäaikaisen puheenjohtajan Seppo Suhosen kanssa heillä oli kolmen opiskelijan kalkkerijärjestelmää: joku heistä kolmesta kävi aina luennoilla ja kirjoitti muille muistiinpanot kalkkeripaperin lävitse.
Karhun nimiä löytyi paitsi Pekosten sukunimestä myös suomalaisista etunimistä: Osmo, Otso, Matti, Tapio, Ursula. Setukaisten ystävien nykyisen puheenjohtajan ja tilaisuuden juontajan Osmo Pekosen nimessä karhu esiintyy monta kertaa. Jos karhua ei muuten saada heräämään, sitä nimitetään naiseksi kuten loitsussa: “Nousepas nokinen neiti nokiselta vuoteheltas”. Karhun kehtolaulu kertoo taivaallisen karhun syntymisen Otavasta ja laskeutumisen maan päälle. Luolakarhun palvonta on yhtä vanhaa kuin ihmisen olemassaolo, mistä voidaan päätellä, että jo Neandertalin ihminen oli uskonnollinen, vaikka yleisesti ajatellaan, että uskonto olisi homo sapiensin ominaisuus.
Marina Takalon maailma
Juha Pentikäinen tapasi Marina Takalon ensimmäisen kerran 8.8.1960 Heikkilän talossa, jossa kuvausmatkallaan joutui yöpymään, kun autosta puhkesi rengas. Marina Takalo kutsui savusaunaan ja nuoren miehen elämä muuttui.
Miten toisenlainen oma elämänkulkuni olisi ehkä ollut, jos olisin jatkanut ensimmäisen pääaineeni, uskontotieteen, opiskelua kauemmin kuin puoli vuotta! Sinä aikana Olli Alho kertoi mm. Juha Pentikäisen tutkimuksesta Marina Takalon uskonnosta.
Marina Takalolta Juha Pentikäinen oppi, että karhu kuuluu ihmiskuntaan tai päinvastoin. Karhut eivät äänestä, mutta kuuluvat perustuslakiimme. Roskien käsittelyä pitäisi parantaa, ettei syntyisi uutta lajia, roskalaatikkokarhua. Ympäri maailmaa kiertävä Juha Pentikäisen ideoima näyttely “Karhun vuosi”, johon voi tutustua Tampereen Vapriikki-museossa, on herättänyt paljon keskustelua karhun uhanalaisuudesta. Peko-eepoksessa karhu tavataan pariin kertaan, ensin metsässä ja sitten Siperiassa.
Uskonto on kulttuurinen äidinkieli. Laulun mitta on kieltä vanhempi, sama Amurilta Atlantiin. Marina Takalon maailmaa on vaikea luokitella tieteellisiin kategorioihin.
A.O.Väisänen kohtasi Anne Vabarnan vuonna 1914 ja Marina Takalon vuonna 1915. Hän tavallaan yhdisti näitä kahta laulavaa ja vapaasti luovaa naista. Marina Takalon hän kohtasi Vargasaaressa, jossa kävi eukkoja joiuttamassa, ja nämä alkoivat joiuttaa joukon nuorinta, Marinaa, Väisäselle.
Ihminen punoo ketjua elämästään. Ensin on eläin, ihminen, elämä, josta syntyy kertomus, runo, itkuvirsi, satu. Marinan Takalon eepos on kolmituntinen häärunoelma “Kokko lensi koillisesta”. Sulho tuli, samalla tytöstä tuli nainen.
Marina Takalo laulaa samanistisesta maailmasta, jossa elämän ja kuoleman raja hämärtyy ja karhu kuuluu ihmiskuntaan. Jos karhua sanoo karhuksi, niin karhu käy sanojan päälle.
Karhun päivää, karu päev, vietetään Virossa  13. heinäkuuta.
Setojen lauluemo Anne Vabarna
Tarton yliopiston dosentti, itsekin setukainen Paul Hagu kertoi setukaisten lauluemosta, Anne Vabarnasta, joka syntyi 21.12.1877 ja kuoli 7.12.1964. Anne Vabarnan lapsuudesta kertoivat setokielinen aamurukous ja murskautunut nenä, josta Andreas Kalkun runoilee. Anne Vabarna avioitui 18 vuotiaana ja synnytti yhdeksän lasta. Hän osallistui moniin runo- ja laulujuhliin ensin yksin, sitten kuoronsa kanssa. Vuodesta 1925 hän sai Viron valtiolta kuukausittaista apurahaa ja vuodesta 1947 lähtien Neuvosto-Viron henkilökohtaista eläkettä. Anne Vabarna lauloi Paulopriit Voolaiselle Peko-eepoksen ensimmäisen osan vuonna 1927 ja toisen osan vuonna 1929. Eepos on hyvä ja naisellinen.
Anne Vabarnan laulumaailma käsittelee monenlaisia asioita. Eeposten rakenne on samanlainen, sukulaiset kokoontuvat ja keskustelevat, pyrkivät saamaan selville, kuka olisi paras ihmisten auttaja. Kirkon perustaja -eepoksessa setopoika myy paljon kaloja, ihmettelee, mitä tekisi saamillaan rahoilla, rakentaa vanhempiensa neuvosta kirkon ja pääsee  hyviin naimisiin. Tulen laulussa Kristus sytyttää tulen, yksi tulista pääsee hyvään taloon, toinen huonoon, kolmas metsään. Metsään joutuneelta kysytään, eikö kaupungissa olisi parempi, mutta tuli vastaa, että ehkä tulen on metsässä parempi, kun kaupungissa on sähkö. Huonoon taloon joutunutta tulta kehotetaan polttamaan koko talo, mutta tuli ei halua, kun sen käy sääliksi talon lapsia.
Clive Tolley, Pellon pekko ja Beowulf
Osmo Pekonen tapasi Clive Tolleyn Unkarissa, kun sattumalta astui väärään luentosaliin. Hän kuuli Clive Tolleyn julistavan Pellonpekkoa muinaisena haltijana. Hän esitteli itsensä ja hedelmällinen yhteistyö käynnistyi.
Runo Beowulfista ja Staffordshiren aarteesta kertoo Beowulfin taistelusta kolmea hirviötä vastaan. Ensimmäinen asuu suossa ja hyökkää kuninkaan linnaan, toinen, ensimmäisen äiti, hyökkää seuraavaksi. Kolmas hirviö, lohikäärme, koituu harmaantuneen sankarin kohtaloksi.
Runoelma kertoo elämän ja ihmissuvun katoavaisuudesta; mitä elämästä jää jäljelle? Elämästä jää kunnia; Beowulf oli “kunniastaan kiivain”. Kohteliaisuus on heijastusta maailman järjestyksestä, se edellyttää lahjojen antamista ja saamista, mikä puolestaan edellyttää loistavien esineiden takomista ja loistavien runojen sepittämistä. Runoelmassa on kyse ajasta, jolloin ylenpalttista loistoa arvostettiin.
Staffordshiren aarre löytyi viime kesänä. Aarre on koottu sotasaaliista, jotka ovat peräisin yhdestä tai useammasta taistelusta. Mutta miksi aarre on haudattu? Ja miksi se on haudattu lähelle kuninkaan linnaa, mutta ei kuitenkaan linnaan? Aarrekätkö kertoo hierarkkisesta yhteiskunnasta. Beowulfin runo käsittelee ylimyksiä, mutta sen maailma ei kuitenkaan ole kaukana maanviljelyksestä, josta kaikki riippuu.
Runo Sampsa Pellervoisesta kertoo ajasta, jolloin ihmisiä oli vähän ja he olivat hajallaan. “Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme”, kuten Kalevalassa lauletaan. Kevään tullen sankari on herätettävä karulta saareltaan ja syksyllä hän taas palaa sinne. Osmo Pekonen luki Sampsa Pellervoisen loitsun ja huudahti: “Nyt olemme nostattaneet tämän hahmon ja kevät tulee, katsokaa ikkunasta!”
Pellonpekko oli olutta tuottava jumala; olut vertautuu runouteen kuten simakin. Pekko muotoutui kolmivuotiaan lapsen kokoiseksi ja sen juhlissa poltettiin kynttilöitä. Pekko kaitsi muutakin kuin olutta, se toi menestystä koko yhteiskunnalle, erityisesti siihen kotiin, jossa Pekkoa säilytettiin.
Pekko on lainasana, joka ehkä tarkoittaa ohraa. Ohraa on kuvattu ihmisen kaltaiseksi olennoksi. Sadon voima kestää hedelmättömän kauden yli ja palaa taas. Vehnä syödään, ohra juodaan. Tarinat ovat syklisiä talvesta kesään ja taas takaisin.
Runot Beowulfista, Pellonpekosta ja Sampsa Pellervoisesta täydentävät toisiaan. Niistä on saanut vaikutteita myös Tolkienin Taru sormusten herrasta.
Joutilaisuudesta
Seminaarin tauolla vierustoverini ihmetteli eläkeläisten kiireistä elämää ja siteerasi Egon Friedelliä: “Autuaita ovat joutilaat hetket, sillä silloin sieluni työskentelee, autuaita toimettomat, sillä he perivät maan.”

Aikavaras varastaa

kiire pahenee
aikavaras varastaa
työn urho uupuu

TTL:n Hetkyn ITU-kerhon 4.3.09 iltatilaisuuden “Aikalisä! Miten saan aikani riittämään kaikkeen tarpeelliseen” nimi lupasi niin paljon, että toipilaana taitoin matkan ratikalla Töölöstä Ruoholahteen – enkä enää harmitellut liikuntatunteja, jotka tilaisuuden vuoksi jouduin jättämään väliin.

Eläkkeellä jo kahdeksatta vuotta oleva Göran Lindgren ravisti turhat odotukset heti kättelyssä vakuuttamalla, ettei aiheeseen ole yleispätevää lääkettä. Aikaa on, sen käyttö on priorisointikysymys.

Kalvoilla vilahtelivat elämän aikasegmentit, kiire ja touhu, hyvä ja paha stressi sekä työn ruuhkautuminen, joka estää tekemästä työtä hyvin. Aiemmin työmarkkinoilla tavoiteltiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamista, mutta nyt sekin tuntuu haihtuvan utupilven tavoin.

Göran Lindgren kuvasi eläkeläisen arkeaan: lasten perheet ovat lähellä, joten aika kuluu heidän tukemisessaan, koiran ulkoilukaverina sekä niissä konsulttitöissä, jotka edelleen tuntuvat kiinnostavilta.
Organisoitumattomuus on asiantuntijaorganisaatioille tyypillistä. Hyvänä aikana se toimii, huonona aikana muodostaa ongelman. Byrokratiahan ei ole vain pahasta.
Motivaatio on sisäsyntyinen, johtajan tehtävä ei ole motivoida alaisiaan, mutta työyhteisön pitäisi luoda motivoitumisen edellytyksiä, joista tärkein on onnistumisen tunne. Siihen jokaisella on oikeus.
Ongelmia syntyy, jos työnantaja ei ymmärrä henkilöstössä piilevää osaamista, koska ihmiset itse eivät tule kertomaan omasta osaamisestaan. Työnantaja on vastuussa työkuormituksesta. Japanissa työpaineiden vuoksi itsemurhan tehneen työntekijän omaiset haastoivat työnantajan oikeuteen ja tämä tuomittiin kuolemantuottamuksesta.
Työuupumusta nimitetään usein loppuun palamiseksi, mutta mikäänhän ei ole palanut loppuun: ihmisen kaikki energia vain on sitoutunut työhön ja vienyt voimat niin, ettei ihminen jaksa edes nousta sängystä ylös. “Puhukaa, ette te siihen kuole!” Göran Lindgren kehotti. “Puhumattomuuteen kyllä kuollaan.”
Yksilön voimavarat nousevat nelikentästä: parisuhde, perhe, työ sekä ihminen itse, ystävät ja harrastukset. Parisuhde on eri asia kuin perhe ja sitä pitää hoitaa, ettei tyhjän pesän vaiheessa huomaa jakavansa kotiaan vieraan ihmisen kanssa – eikä työn loppuminen eläkeiässä tai aiemmin eri syistä saisi tulla kenellekään niin, ettei hän olisi siihen varautunut.
Ratkaisuksi aikavarkaiden torjumiseen Göran Lindgren tarjosi jämeryyttä, positiivista aggressiivisuutta, oikeutta itsekkyyteen, taitoa sanoa “EI”. Ihmisen pitää pitää itse itsestään huolta. Jämeryyden rakennusaineiden ytimen muodostaa itsetunto. Osaaminen – haasteellisuus -ulottuvuuksien diagonaalilla virtaa flow, työn imu, jota ahdistuksen ja ikävystymisen sijaan jokaisen pitäisi tavoitella.
Selkeimmän reseptin aikavarkaisiin Göran Lindgren paljasti tilaisuuden lopulla tärkeä – kiireellinen -nelikentällä: kun tehtävät luokitellaan nelikenttään, niin ne, jotka eivät ole tärkeitä eivätkä kiireellisiä voidaan unohtaa.
Olisiko tuolla reseptillä tämä blogiteksti jäänyt kirjoittamatta?
Muistan 1980-luvun puolivälin Time/System-koulutuksen, jonka perintönä kirjahyllyssäni komeilee vieläkin viisitoista mustaa vuosiarkistomappia. Tuolloisessa koulutuksessa kehotettiin unohtamaan kaikki ei-tärkeät tehtävät. Niin, miksi kiireelliset työt pitäisi tehdä, jos ne eivät ole tärkeitä?

Oppiminen ja innovaatio työelämässä

vuorovaikutus
kysy, vastaa, reflektoi
luota itseesi

konflikti, uuden
opin, luovuuden lähde
osa elämää

innovoi uutta
tagit, wikit, tarinat
folksonomiat

IT-kouluttajien seminaari Oppiminen ja innovaatio työelämässä, 20.11.08, keräsi noin 60 osallistujaa, osan Haaga-Helian Pasilan tiloihin, osan verkkoon Humacin tarjoamalla Connect Pro -yhteydellä.

Luovaa työtä vuorovaikutuksessa
Esko Kilpi aloitti innostavan esityksensä Samuli Parosen sanoin: ”Vastaukset elävät aikansa, kysymykset tulevat uudestaan”.
Miten työn tuottavuutta voitaisiin parantaa? Yleensä tuottavuutta tarkastellaan input-output-mittarein. Terveydenhoitoalalla on kuitenkin todettu, että jos leikkausten määrä kasvaa, niin viipymisaika teho-osastolla kasvaa. Siis suoritteiden määrän kasvattaminen yhdellä osastolla kasvattaa suoritteita muualla. Onko tässä järkeä?
Työsuoritus perustuu kollektiiviseen, yhteisölliseen ajatteluun. Työpahoinvoinnin suurin syy on se, että yksilöltä edellytetään suoritusta, johon tarvittaisiin tiimi. Jos teet hyvin työsi, se tarkoittaa, että teemme yhdessä. Miten tietotekninen työn tuki mahdollistaa tämän?
Tietointensiivinen työ on luovaa työtä vuorovaikutuksessa, puhumista ja kuuntelemista, jonka keskeisiä elementtejä ovat kysymykset ja vastaukset. Haku on kysymistä, mutta hakuja on kolmen tasoisia. Ensimmäinen on Googlen kontekstuaalinen tilannehaku, toinen RSS-syötteet, joilla tilaan tietoa minua kiinnostavien asioiden muutoksista, ja kolmas muiden tekemät haut, sosiaalinen filteröinti, johon kuuluvat tagit ja sosiaaliset kirjanmerkit.
Perinteiset taksonomiat ovat jäämässä folksonomian varjoon. Kun kirjoitat hakukenttään kaksi ensimmäistä kirjainta, näet, mitä tageja muut ovat käyttäneet. Kokosanahakujen rinnalla tagit ovat tärkeitä, koska ne heijastavat toisaalta yhteisiä merkityksiä, toisaalta työn attribuutteja.
Informaatio on yhä visuaalisempaa ja narratiivisempaa. YouTubessa pystyt kertomaan älykkäästi kompakteja lyhyitä hauskoja tarinoita paremmin kuin perinteisillä diaesityksillä.
Kuinka kauan vastausta pitää odottaa? Esimerkiksi Nokian globaalissa verkostossa vastauksen pitäisi tulla parissa minuutissa. Mikään vastaus ei sinällään voi olla oikein. Asiantuntijan vääriksi arvioimat vastaukset tarjoavat organisaatiolle mahdollisuuden oppia. Kyseiset vastaukset olisivat kuitenkin jossain olemassa, näin ne saadaan näkyviksi.
Wiki mahdollistaa yhteisen keskustelun, johon voivat osallistua niin enemmän kuin vähemmänkin osaavat henkilöt. Tämä on vaikeaa monissa yrityksissä, jotka ovat pelon vallassa. Kollektiivinen editointi jää pois, kun ei uskalleta tulla esiin väärien ajatusten kanssa. On olennaista tunnistaa pelon kulttuuri.
Tavoitteet ja suunnitelmat toteutuvat harvoin. Todellinen elämä on epävarmaa. Pitäisi ymmärtää, mitä oikeasti tapahtuu tässä ja nyt. Yrityksissä fokus on ollut strategioissa, tavoitteissa ja tuloksissa, ei siinä, mitä oikeasti tapahtuu. Reflektion systematisointi tarkoittaa sitä, että jokainen kirjoittaa omaa sisäistä blogiaan ja työstää sitä, mitä oikeasti tapahtuu, jolloin toiminta tulee läpinäkyyväksi.
Perinteisesti yrityksessä jokaisella on vastuunsa eikä muiden pidä tulla neuvomaan. Suoritekeskeisyys on ongelmallista, keskustelu on aina rajoja ylittävää. Luova työ on aina valintoja: miksi teen tuon enkä tätä? Kun valintojen perusteet tehdään näkyväksi, voidaan päästä seuraavalle tasolle. Kolmas taso olisi yhteinen editointi. Millainen on yrityksen perusdokumentti? Onko se narratiivinen video- tai äänitiedosto?
Miten organisaatioissa päästäisiin yhteiseen oppimisprosessiin? Tavoitteiden ja suunnittelujen prosessi sinänsä on mielenkiintoinen, mutta ei ainoa vaihtoehto. Voidaan myös edetä improvisoiden tietämättä, minne ollaan menossa. Suunnittelu on tärkeää, mutta suunnitelmien pitää saada elää; suunnitellaan yhdessä ja katsotaan tilannetta koko ajan mukautuvasti.
Moniäänisyys on luovuuden lähtökohta. Ryhmissä on aina soraääniä, joista ei pääse eroon. Mitä enemmän pomotetaan, sitä enemmän toinen alistuu – ja sitä enemmän taas pomotetaan. Jos ihmiseen ei luoteta, hänellä ei ole itseluottamusta. Jos ihmiseen luotetaan, hänen itseluottamuksensa paranee ja hän alkaa luottaa muihin. Vuorovaikutusten verkostossa ongelmatilanteet ohittuvat neuvotellen ja keskustellen.
Yhden ihmisen kontribuutio ohimennen voi olla olennaista. On hyvä, että ryhmä on työskennellyt kauan yhdessä, mutta ohikulkijoiden kommentit voivat tuoda jotain uutta. Kontekstuaalisia verkostoja ei silti pitäisi yhdistellä, koska tekemisen pohjalla oleva tarve on aina kontetekstuaalinen.
Alustuksensa lopuksi Esko Kilpi painotti: Löydä omat kiinnostuksen kohteesi ja mieti, miten kutsut muut mukaan ja saat heidätkin kiinnostumaan! Jalkautusta ei ole olemassa, mukaan ottamista on.
Työn kehitys käsityöstä yhteiskehittelyyn
Yrjö Engeström kuvasi työn historiallisia kehitystyyppejä käsityöstä sarjatuotannon, prosessien parantamisen ja massaräätälöinnin kautta yhteiskehittelyyn. Muutoksessa mikään ei korvaudu kokonaan uudella vaan monikerroksisuus sisältää piirteitä eri aikakausilta.
Esimerkki nykyajan käsityöpajasta, jossa asioita opitaan ja käsitellään kätten kautta opittujen taitojen ja hiljaisen tiedon avulla, voisi olla eräs uusmediayritys, joka kasvoi lyhyessä ajassa muutaman hengen yrityksestä suureksi. Alun luovuus muuttui skaalan kasvaessa pyrkimykseksi tehdä enemmän ja tehokkaammin. Yritys ei enää pysynyt budjeteissa vaan ajautui kriisiin. Alkuun yritys oli markkinajohtaja, nyt kyseistä yritystä ei enää ole olemassa.
Sarjatuotannon maailma on erilainen kuin käsityöpaja. Sarjatuotannossa prosessit kuvataan täsmällisesti. Etulinjan tekijät, toteuttajat, eivät ole kiinnostuneita prosesseista. Seuraavassa, prosessijohtamisen vaiheessa jokainen tarkkailee ja parantaa prosessiaan, mutta tuote on edelleen vakio.
Massaräätälöinnissä aletaan kiinnittää huomiota tuotteen kehittämiseen tyyliin ”räätälöi oma autosi”. Vakuutusyhtiöissä oli ensin erilliset vakuutustuotteet, sitten kehitettiin standardoiduista palasista arkkitehdin taidoin kokonaispaketti. Asiakaspalvelija joutuu entistä enemmän vuorovaikutustilanteeseen, nykyisin usein netissä. Osaaminen on siirtynyt prosessien hallinnasta tuotteen ja asiakkaan miettimiseen.
Yhteiskehittelyssä tavoitellaan monimutkaisia, pitkän elinkaaren tuotteita, joita varten solmitaan pitkäaikainen yhteiskehittelysopimus. Jos aiemmin myytiin vain paperikoneita, niin nyt myydään pitkäaikaista yhteistyömallia, jossa yritys on mukana jatkuvasti kehittämässä ja ylläpitämässä asiakkaalla olevia tuotteitaan. Kokonaisuuteen liittyy tuotteen jatkuva uudistaminen ja kehittäminen. Aiemmin insinööreille laite sinänsä oli myytävä tuote ja vikailmoitukset miellettiin käyttäjävirheistä johtuviksi.
Yhteiskehittelyssä on paljon mahdollisuuksia ja haasteita oppimiselle ja työn organisoinnille. Flunssat voidaan hoitaa sarjatuotantona, mutta pitkäaikaissairaat, jotka yrittävät pärjätä kotona, vaatisivat pitkää yhteistä hoitokaarta; yllätyksiähän voi tulla koko ajan. Ratkaisevaa on määritellä oikea työtapa kohteen mukaisesti. Esimerkiksi flunssapotilaan kanssa ei välttämättä kannata ryhtyä keskustelemaan elämän hallinnasta. Toinen esimerkki yhteiskehittelystä liittyy pitkäaikaissairaiden kotihoitoon, jolloin sairaan ovella muutenkin käyvät posteljoonit voivat tarkistaa, onko kaikki hyvin.
Olennaista on määritellä tuotettava kohde: keille tuotetaan mitä ja miksi – eikä vain: miten? Yhteiskehittelyssä hallitaan nopeasti muuttuvan tuotteen kokonaisuutta, mikä murtaa perinteisiä käsityöläisyyteen liittyviä ammattikuntarajoja. Nyt aletaan vaatia yhä monimutkaisempien toimijaverkkojen yhteistyötä.
Asiakasälykkyys on tapa kirjata asiakkaan kokemuksia tuotteen käytöstä vastavuoroisen oppimisen pohjaksi. Solmutyöskentely edellyttää jazzmaista jammailevaa työtapaa. Ennakoivat elinkaarisopimukset muistuttavat enemmän puitesopimuksia kuin perinteisiä transaktiosopimuksia.
Yhteiskehittelyssä olennainen käyttöhäiriöistä oppiminen edellyttää häiriöiden mahdollisimman monipuolista kirjaamista; merkinnät sinisessä vihossa eivät riitä. Yhteinen suunnittelu ei onnistu, jos kokouksessa jokaisella on nippu papereita, joita he selaavat eri tahdissa.
Muutoslaboratoriossa kohde on erilainen kuin yksittäinen sairausepisodi. Muutosprosessissa henkilöt keräävät tietoa kriittisistä häiriöistä. Oppimishaasteena on uusi, neuvotteleva solmutyöskentely. Enää ei ole vain yhtä pomoa, joka määräisi, mitä tehdään. Kaikilla on kokonaiskuva, mutta kukaan yksin ei voi määrätä seuraavaa toimenpidettä.
Sairaaloissa kaikki kirjoittavat, mutta kukaan ei lue, koska kukaan ei ehtisi lukea; kroonikon sairauskertomus saattaa hyllyssä olla puolen metrin mittainen. Jotkut potilaat pitävät pientä mustaa vihkoa siitä, mitä heille on tapahtunut. Ihminen on usein vain yhden lääkärin varassa eikä tiedä muita vaihtoehtoja eikä sitä, millaisia hoitoja hän voisi saada.
Miten kiteyttää olennainen nopeasti kaikille näkyväksi ajantasaiseksi kokonaiskuvaksi? Vuonna 2002 ei vielä ymmärretty wikeistä mitään, mutta nyt voitaisiin rakentaa mahdollisimman aktiivisesti tuettu sosiaalisen median verkko. Useimmissa organisaatioissa ei ole infrastruktuuria jatkuvaan reflektointiin vaan keskustelu on mielipiteiden heittämistä eikä todellista keskustelua, johon sisältyisi analyysia.
Yhteiskehittämiselle tarvitaan hyvää neuvottelupohjaa, ei sanelua. Ekspansiivisessa oppimisessa joku tekee jotain, mistä seuraa laajeneva oppimisprosessi. Kansan opettaminen valistuskampanjoilla ei toimi. Aitoa yhteiskehittelyä tuskin löytyy, mutta askeleita siihen suuntaan on paljon. On totta, että monet asiat kannattaa tehdä suoraviivaisesti, eikä yhteiskehittely korvaa kaikkea, mutta olennaista olisi ymmärtää vanhojen lähestymistapojen rajat.
Loppukeskustelu
Ammattikorkeakoulujen pitäisi miettiä, miten voisivat toimia kumppaneina yrityksille ja rakentaa opetustaan sen pohjalle. Suljetut luokkatilat perinteisine tuoliriveineen ovat kaukana yritysten nykyisyydestä, tosin näissä tiloissa yritykset ehkä joskus reflektoivat omaa toimintaansa.
Meillä olisi mahtava vuorovaikutuksen potentiaali vastata haasteisiin, mutta meidän pitäisi panna asiat tapahtumaan, havaita elämässämme toistuvat toimintamallit ja kysyä niiden tarkoituksenmukaisuutta. Kuinka paljon saamme informaatiota, joka kyseenalaistaa ajatteluamme?
Oppimisessa keskeinen asia on perusturvallisuus, ilman sitä yritämme suojautua. Kukaan ei pysty oppimaan yksin, tarvitsemme vuorovaikutusta, jossa rajoitamme ja mahdollistamme toisiamme. Jatkuva konflikti on oppimisen ja luovuuden lähde. Mistään asiasta ei voi olla yhtä totuutta, yksi totuus kertoo aina valtarakennelmasta. Oppiminen on osa elämää ja missä tahansa saavutettu osaaminen pitäisi voida todentaa missä tahansa.
Mitä enemmän olet valmis tekemään ilmaiseksi, sitä enemmän tienaat. Ongelmat ovat vanhentuneissa asenteissa ja ansaintamalleissa.