Ei lukkaria vaan elämää varten

elämäkerta
asiaproosaa, faktat
kaikki kohdallaan

perheessä sydän
syli antavat suunnan
lapsen elämään

lukijan päässä
kirja syntyy luovasti
yhä uudestaan

oppilas kokee:
kirja muuttaa ihmistä
elämys sattuu

fantasiasta
intoa Tylypahkaan
koulun penkille

laiskuusko hyve?
ahkeruusko tyhmyyttä?
arvotko nurin?

puuttuva tavu
sinua etsin, huikkaa
ontuva haiku

Kirjojen ystävät kokoontuivat taas kerran, perinteisesti juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna, nyt 1.–2.7.2016, Vanhan kirjallisuuden päiville Sylvään koululle Sastamalaan, Suomen kirjapääkaupunkiin.

Tietokirjailijan elämää

Suomen tietokirjailijoiden ennakkotilaisuuden Tietokirjailijan elämää torstaina 30.6.2016 aloitti Helena Ruuska kertomalla Eeva Joenpellon kirjailijaelämäkerran kirjoittamisesta. Tietokirja elää lähteidensä varassa eikä sen aukkoja voi tilkitä fiktiolla kuten romaanissa. Kirja ”Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija” ei ole romaani eikä tieteellinen tutkimus vaan asiaproosaa (narrative non-fiction). Sitä varten Helena Ruuska on paitsi lukenut uudestaan koko Eeva Joenpellon tuotannon ja kuunnellut hänen haastattelujaan myös haastatellut hänet tunteneita ihmisiä, penkonut arkistoja ja tarkistanut niistä lukemattomia Eeva Joenpellon elämään liittyneitä yksityiskohtia.

Jaakko Heinimäki keskusteli Jukka-Pekka Pietiäisen kanssa elämänsä tietokirjoista. Hänen lapsuudenkodissaan ei ollut kirjahyllyä eikä vanhemmilla ylioppilastutkintoa, mutta hän oppi lukemaan jo nelivuotiaana katselemalla nimiä rappukäytävän postiluukuista. Vapaaksi kirjoittajaksi hän jäi vuosituhannen taitteessa. Hän eli ruuhkavuosiaan, lapset olivat syntyneet 1995 ja 1997, ja tunsi, että perhe, kirjoittaminen ja porvarillinen työ yhdessä söivät ihmistä liikaa. Niinpä hän päätti, että menköön tuo porvarillinen työ. No, tietokirjailijan pitäisi julkaista kolmisenkymmentä kirjaa vuodessa päästäkseen edes sairaanhoitajan tuloille!

Maarit Huovinen kertoo Kekkosnauhoista

Maarit Huovinen kertoo Kekkosnauhoista

Tietokirjailijan elämää -seminaarin lopuksi Maarit Huovinen esitteli meille Kekkosnauhoja. Saimme kuulla Kekkosen puhuvan ja laulavan. Lopuksi lauloimme yhdessä hänen kanssaan:

”Kivivati, savivati, puuvati, puuvati,
kivivati, savivati, puuvati, puuvati,
kivivati, savivati, puuvati, puuvati,
kivivati, savivati, ruukku.”

Avajaiset

Vanhan kirjallisuuden päivien 32. avajaiset alkoivat tuttuun tapaan Sastamalan yhdistyneiden soittokuntien sisääntulomusiikilla. Kiltti-asuinen pastori Jaakko Heinimäki juonsi avajaiset ja toivotti tervetulleiksi hamekansan ja housukansan.

Avauspuheessaan Vanhan kirjallisuuden päivät ry:n hallituksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää korosti koulun keskeistä merkitystä suomalaisille. Korpikylien lapsetkin pääsivät opintielle, ainakin tarmokkaan opettajan ansiosta, kuten hänen isänsä, joka painoi ylioppilaslakin päähänsä Inkeroisissa vuonna 1950. Nyt koululla on merkittävä rooli mm. turvapaikanhakijoiden kotouttamisessa.

150 vuotta sitten vuonna 1866 annettiin Suomen kansakouluasetus, joka velvoitti kunnat järjestämään opetusta kansalaisilleen. Niinpä tänä vuonna Vanhan kirjallisuuden päivillä juhlitaan suomalaista koululaitosta teemalla ”Lukkarin penkiltä Tylypahkaan”.

Jari Andersson puhumassa Sylvään koulun juhlasalissa

Jari Andersson puhumassa Sylvään koulun juhlasalissa

Sastamalan kaupunginhallituksen puheenjohtaja, Sylvään koulun rehtori Jari Andersson oli juuri palannut yhdeksänpäiväiseltä Kiinan vierailultaan, jossa päivittäin osallistui kokouksiin suomalaisesta koulusta. Koulutusviennille olisi edelleen tilausta.

Valtaosa Vanhan kirjallisuuden päivistä on vietetty Sylvään koululla, joka pian täyttää 50 vuotta. Koulua remontoidaan parhaillaan, joten se on ensi vuonna entistä ehommassa kunnossa. Ilman bibliofiilejä, tietokirjailijoita ja antikvariaatteja Vanhan kirjallisuuden päivät olisivat ”kuin puuttuvaa tavua etsivä ontuva haiku”.

Eduskunnan puhemies Maria Lohela oli jättänyt varapuhemiehen johtamaan eduskunnan istuntoa brexit-keskusteluineen ja tullut kertomaan meille kyläkoulun kirjahyllystä, vanhojen kirjojen tuoksusta ja viisaudesta. Kun kansanedustajat puheissaan siteeraavat kirjoja, he useimmiten poimivat lainauksensa vanhoista kirjoista. Viisaudet kyläkoulun kirjahyllyistä siirtyvät eduskuntaan. Lakialoitteiden käsittelyä varten kansanedustajat joutuvat lukemaan päivittäin satoja sivuja tekstiä. Eduskunnalla on myös määräraha suomenkielisen kirjallisuuden edistämiseen ja kirjojen kääntämiseen suomeksi.

Suomen Antikvaariset Kirjakauppiaat ry ja Suomen Antikvariaattiyhdistys ry valitsivat vuoden kirjatoukaksi Ari Savikon, joka on kerännyt maamme laajimman kalastuskirjaston.

Tämänvuotiset Warelius-palkinnot Suomen tietokirjailijoiden puheenjohtaja Markku Löytönen ja palkintolautakunnan puheenjohtaja Paula Havaste jakoivat Raisa Cacciatorelle ja Jukka Mäkiselle.

Raisa Cacciatore kuvaili runollisessa kiitospuheessaan perhettä, josta puuttui sydän, syli, suunta, äiti puuttui. Tietokirjailijana hän totesi, että johonkin asiaan perehtyminen, joka jää vain ihmisen sisään, ei hyödytä ketään. Hän lupasi käyttää palkintorahansa pienten lasten seksuaalikasvatuksen tutkimiseen.

Aristoteleen kantapäästä tuttu tietokirjailija ja kielitoimittaja Pasi Heikura muistutti, että Kalevalassa ei tunneta yhtenäistä koulua vaan opit saadaan omalta äidiltä. Kun Joukahainen tulee esittämään oppimistaan Väinämöiselle, tämä suuttuu ja laulaa aikuisopiskelijan suohon. Kiven seitsemän veljestä ovat jo aikuisopiskelijoita, 17–25-vuotiaita, ryhtyessään lukkarin koulussa opettelemaan lukemista. Veljekset karkaavat lukkarin tuvasta Impivaaraan ja monien käänteiden jälkeen oppivat lukemaan – ei lukkaria vaan elämää varten. Linna kuvaa teoksessaan Tuntematon sotilas nuorten miesten luokkaretkeä Sortavalaan.

Usein taitaa kulua monta vuotta ennen kuin aikuinen tartuuu uudestaan kirjoihin, joita koulussa luettiin pakolla. Nykyisinhän kouluissa luettavat kirjat valitaan kohtalaisen vapaasti. Toisaalta, jos edelleen kaikissa kouluissa luettaisiin samoja kirjoja, niin jokainen voisi tulla ymmärretyksi niitä siteeramalla.

Pitäisikö koulussa opettaa kirjallisuutta vai jotain muuta? Suomen Kirjailijaliitossa on seitsemisensataa jäsentä kun taas Metallityöväenliitossa on yli satatuhatta jäsentä. Metallityöväkeä tarvitaan kehittämään tuotteita, joita kulutetaan. Kirjaa ei kuluteta, jokainen lukija luo sen uudestaan päässään. Kirjat tekevät meistä luovia.

Kirjallisuus – koulun lehtolapsi

Panu Rajalan juontamassa paneelissa Kirsti Mäkinen, Helena Ruuska ja Olli Jalonen keskustelivat kirjallisuuden ja lukemisen opettamisesta. Panu Rajala muistutti, että esim. Sillanpää nautti suunnattomasti koulusta, kun torpan poikana sinne pääsi.

Kirsti Mäkinen totesi, että nykyisen some-digimaailman lapset eivät enää näe kirjoja isoäidin hyllyssä, ja kertoi Sara Heinämaan sanoneen: ”Kirjallisuuden opetus koulussa on välttämätöntä mutta mahdotonta.” Kuinka moni tuntee Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runon Maaherra ja sen taustan? Vuonna 1808 Savon ja Karjalan läänin maaherra Olof Wibelius kieltäytyy allekirjoittamasta venäläistä laitonta käskyä, joka johtaisi sotilaiden vaimot ja lapset mieron tielle ja sanoo:

”Mut laki, ennen mua syntynyt
myös jälkeheni jää.”

Vuoden 1941 opetussuunnitelmassa painotettiin kieliopin ja oikeakielisyyden tiukkaa opetusta, ja se oli vallalla vielä 1960-luvulla. 1970-luvun alussa peruskoulu käynnistyi, opettajan asema muuttui ja taide nostettiin esiin inhimillisenä perustarpeena. Opetusta hallitsi kuitenkin amerikkalainen kirjallisuus ja opittavaa punnittiin kysymällä: ”Mitä hyötyä tästä on?” Fantasiakirjallisuus on onneksi pelastanut lukijoiksi monet sukupolvet ja Kalevala on saanut koululuokissa uuden elämän. Voisiko koulut jatkossa rakentaa kirjastojen yhteyteen?

Luokaton lukio hankaloittaa inhimillistä keskustelua kirjallisuudesta, kun oppilaat ja opettajat eivät enää tunne toisiaan, ja kirjallisuus on pirstottu hajanaisiksi kursseiksi, jotka aloitetaan aina uudestaan.

Euroajan yhdentyminen tuo uusia trendejä kirjallisuuden opetukseen. Fiktion lukeminen näkyy lukijan aivoissa monta päivää. ”Se, joka vie nuorisolta toivon, on pahan asialla.” Nuori tarvitsee kokemusta omasta merkityksestään. Edelleen eläydymme teattereissa Anna Liisan tarinaan, vaikka emme enää lue Minna Canthin lehtikirjoituksia.

Helena Ruuska muisteli opettajaansa Hellin Tuuraa, joka esitellessään itsensä oppilailleen sanoi, että etunimi ”on hellä-sanan superlatiivi, mutta älkää ymmärtäkö sitä väärin.” Vuonna 1997 äidinkielen oppiaineen nimeksi tuli ”äidinkieli ja kirjallisuus”. Opettaja olisi kaivannut opetussuunnitelman laatijoilta jonkinlaista kaanonia luettavasta kirjallisuudesta, mutta kun sellaista ei saatu, niin käytännössä oppikirjailijat päättävät, mitä kouluissa luetaan. Lukion ensi syksynä voimaan astuvassa opetussuunnitelmassa on mukana myös tietokirjallisuus. Norssissa lukiolaiset haluaisivat lukea kirjoja mieluummin englanniksi kuin suomeksi.

Helena Ruuska kertoi lukevansa oppilaille tuntien alussa ääneen suomenkielisiä romaaneja, varsinkin, jos kyse on vaikeasta luokasta. Hidas romaani rauhoittaa toisin kuin nopea elokuva. Kirjoista myös keskustellaan luokassa ja pienryhmissä.

Lukeminen auttaa kirjoittamaan. Kun uuden luokan oppilaat kirjoittavat ensimmäisenä tehtävänään kirjeen opettajalle, niin kirjeistä näkee nopeasti, ketkä oppilaat harrastavat lukemista ja ketkä eivät. Kouluissa luettavista kirjoista hän luetteli mm. Sinkkosen Solveigin laulun, Viidan Moreenin ja Tolstoin Anna Kareninan. Oppilaat ovat huomanneet, että Anna Kareninan lukeminen muuttaa ihmistä, sen jälkeen kukaan ei ole samanlainen kuin ennen.

Opettajien pitää itse uskoa kirjallisuuden voimaan ja tehdä se eläväksi luokkahuoneissa. Parhaimmillaan opettaja kannustaa, auttaa ja panee oppilaat töihin.

Olli Jalonen kävi koulunsa Hämeessä kauan ennen peruskoulua. Tuolloinkin kouluja vertailtiin keskenään, eikä oma koulu pärjännyt vertailussa kovinkaan hyvin. Kuitenkin eräänä päivänä lehdistön edustajat pääkaupunkiseudulta tulivat heidän kouluunsa kuvaamaan oppilaita välitunnilla. Ylpeinä nämä poseerasivat kuvaajille. Kun lehti sitten ilmestyi, artikkelin otsikko oli yllätys: ”Tässä ovat Suomen tyhmimmät oppilaat.” Noin oppilasjoukko otsikon muisti. Otsikko taisi kuitenkin olla: ”Tässä ovat Suomen tavallista tyhmemmät oppilaat.”

Olli Jalonen nautti ainekirjoituksista koulussa. Otsikko taululta, lyijykynä paperiin ja uppoutuminen kirjoittamaan. Kieliopistakin hän piti – mutta ymmärsi olla kertomatta siitä kenellekään. Vaikka koulu tuntui ajan tuhlaukselta, siihen sisältyi vaikuttaviakin kokemuksia. Kerran opettaja vei luokan pihalle ja näytti piikkilanka-aidan jäännökset, kertoi, että paikalla oli sisällissodan aikana ollut vankileiri ja vankeja oli viety lähistölle ammuttaviksi.

Onko Suomessa muita kouluromaaneja kuin Olli Jalosen Poikakirja ? Naapurimaassamme Virossahan kouluromaaneja löytyy Tammsaaren ja Krossin tuotannosta. Poikakirjassa kerrotaan uudesta opettajasta, joka ei osannut pitää kuria edes sen verran, että poika parin metrin päästä olisi kuullut opettajan puheen luokan muun melun yli.

Opettaja työskentelee ihmiseltä ihmiselle; parhaimmillaan hän on läsnä, opettaa kiinnostavasti, mutta osaa auktoriteettina myös pitää oikeanlaista kuria.

Tila ja mielentila kirjoissa

Hilkka Olkinuora Pukstaavissa

Hilkka Olkinuora Pukstaavissa

Pukstaavissa Hilkka Olkinuora kertoi kirjoittamisestaan. Mikä pullahtaa esiin ja mikä tulee vastaan? Vastaan saattaa tulla elävä lukija, joka sanoo: ”Sä et tunne mua, mut sun kolumnisi on meidän jääkaapin ovessa.”

Kolumnit ovat metromatkan mittaisia. Jaettu tila on usein iän rajoittama, joten keskustelukumppani pitäisi valita sen mukaan. Vanhuus on luopumista, ”sitä on vaikea pirtelöidä.”

Tila markkinoilla pitää ottaa itse. Hilkka Olkinuora kertoi järkyttyneensä, kun eräässä kirjakaupassa hänen kirjansa oli sijoitettu self-help-kirjojen joukkoon. Nehän ovat self-help-kritiikkiä!

Miksi kirjailija ei aloita, vaikka on raskaana kirjansa aiheesta, vereslihalla sen sisällöstä? Hilkka Olkinuora kirjoittaa jo kirjoitettujen papereiden kääntöpuolelle, suttupaperille, mikä alentaa kirjoituskynnystä. Kirjailijoilla saattaa olla omia, turvallisia rutiineja, pipoja tai sukkia, jotka vievät oikeaan tilaan. Jotkut kirjailijat tuntuvat ajattelevan, että hidas alkoholisoituminen on tie kirjoitustilaan.

Eeva Joenpelto rakennutti Sammattiin itselleen talonpoikaistalon, upean kartanon, mutta talon valmistuttuakin siirtyi nuhjuiseen saunamökkiin kirjoittamaan. Hän sanoi, että jos olisi jäänyt taloonsa kirjoittamaan, niin ensin olisi pitänyt siivota ja sitten järjestää kaapit. Kaikki eivät kuitenkaan tarvitse erillistä kirjoittamistilaa. Kirsti Manninen kirjoitti lapsilauman keskellä keittiön pöydän ääressä. Alpo Noponen kirjoitti joululaulun ”Arkihuolesi kaikki heitä” juhannuksena saunakamarissa. Juhannuksen vietto kyllästytti, joten hän pakeni saunakamariin ja joulutunnelmaan. Paavo Haavikon kynä kävi jatkuvasti, mistä tahansa löytyi pieniä papereita, joille hän saattoi kirjoittaa, myös kokouksissa ja ystävien seurassa. Hän ylläpiti kirjoitustaitoaan, uskoi aivojen ja muun kehon yhteyteen.

Kun teksti on valmis, kirjailija painaa tietokoneensa ”lähetä”-nappia. Siitä alkaa aamupahoinvointivaihe, joka jatkuu kunnes kustantaja soittaa. Sofi Oksanen kirjoitti Puhdistuksen kahdeksaan kertaan ennen kuin se hyväksyttiin julkaistavaksi. Mika Waltari taisi joka kirjansa jälkeen toipua Kammion mielisairaalassa.

Kirjan lyhyt elinaika koettelee kirjailijan itsetuntoa. Nykyään kirjan tekeminen saattaa käynnistyä niin, että ensin laaditaan kansikuva ja otsikko julkaisuluetteloon ja vasta sen jälkeen ruvetaan miettimään, mitä itse kirjan pitäisi sisältäisi.

Kirja luo kertomisen taikapiiriin. Kun Harry Potter -elokuvan ensi-illasta uutisoitiin ja haastateltiin nuoria elokuvateatterin ulkopuolella, niin eräs Harry Potter -asuinen 11-vuotias poika sanoi, että hän ei halua nähdä elokuvaa vaan säilyttää lukuelämyksensä hohdon. Parhaan elämyksen tavoittaakin yhtä aistia käyttämällä.

Kirjailija on oikea ihminen oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita, ymmärryksen äärellä. Luova työ on pyhää, siinä syntyy ajattomuuden kokemus. Kirjoittaminen on vaikeapääsyistä, luopumista, eristäytymistä, yksinäisyyttä, vetäytymistä – ja eheytymistä. Elämää voi kunnioittaa elämällä, kirjoittamalla ja ymmärtämällä.

Kirjateekki

Bibliofiilien Kirjateekki, vasemmalta Sakari Katajamäki, Markku Envall, Minna Lindgren, Mirjami Heikkinen ja Ahti Jokinen

Bibliofiilien Kirjateekki, vasemmalta Sakari Katajamäki, Markku Envall, Minna Lindgren, Mirjami Heikkinen ja Ahti Jokinen

Bibliofiilien Seuran järjestämässä ja Sakari Katajamäen juontamassa Kirjateekissa Kirjajukat Minna Lindgren ja Markku Envall keskustelivat valitsemistaan kirjallisuuden helmistä, joita esittivät Mirjami Heikkinen ja Ahti Jokinen. Tekstejä pitäisi tulkita kontekstissaan, ei irrallisina. Suomalaisessa perinnössä koulu tuntuu olevan kielteinen asia, mikä näkyy kirjallisuudessakin Kiven Seitsemästä veljeksestä Jalosen Poikakirjaan.

Turhan moni opettaja arvioi oppilaiden aineosaamista heidän käytöksensä perusteella. Niinpä on hyvä, että meillä on ylioppilaskirjoitukset, joissa oppilaan suorituksen arvioi joku, joka ei oppilasta tunne. Yli neljänkymmenen oppilaan luokassahan opettajalla on sitä helpompaa, mitä useampi oppilas istuu hiljaa. Monet tuntuvat ajattelevan, että on hyve olla laiska ja vain tyhmä on ahkera. Vitsit ja anekdootit jäävät mieleen ja säilyttävät opitun paremmin kuin pelkkä teoria.

Opettajan into omaan aineeseensa innostaa oppilaitakin. Tämä näkyy varsinkin kun siirrytään ala-asteelta yläasteelle, jossa kutakin ainetta opettaa siihen erikoistunut opettaja. Wilma on pilannut poissaololappujärjestelmän, jossa oppilas itse saattoi väärentää selityksen poissaololleen – toinen toistaan luovemmin. Onko koulukiusaaminen raaistunut? Onko tabusanojen vapauttaminen sitonut aiemmin vapaasti käytettyjä sanoja uusiksi tabusanoiksi?

Kirjajukat valitsivat kirjallisuuden helmiä seuraavista teoksista:

Elämän tietokirjoja

Jaakko Heinimäen valitsemat elämänsä kymmenen tietokirjaa ovat:

  • Charles Chaplin: Oma elämäkertani. 1964
    Lapsena Chaplin tai sapliini tarkoitti jotain hauskaa ja koomista. Se houkutteli tarttumaan elämäkertaan, mutta kirjan sisältö yllätti.
  • Seppo A. Teinonen: Rakkauden tieto. Saksan ja Alankomaiden suuret mystikot. 1985
    Kun Jaakko Heinimäki aloitti teologian opintojaan, Seppo A. Teinonen oli jo jäänyt eläkkeelle, mutta hänen henkensä leijuu edelleen teologisessa tiedekunnassa – kuten hyvästä viinistä jää pitkä jälkimaku. Eläkkeelle jäätyään Teinonen muutti Espanjaan ja kääntyi katoliseksi. Kirjassaan hän käsittelee mm. Mestari Eckhartia ja apofaattista kieltämisen teologiaa, jonka mukaan on järkevintä pitäytyä kertomaan, mitä Jumala ei ole, koska kaikki käsityksemme Jumalasta olisivat väistämättä väärinkäsityksiä.
  • David Remnick: King of the World. Muhammed Ali and the Rise of an American Hero. 1998
    Teos on loistavasti laadittu tietokirja, jossa yksilön elämän kuvauksen rinnalla kulkee kulttuurihistoria ja sosiologia. Lapsena kirjastosta löytämäänsä Muhammad Alin omaelämäkertaa ”Suurin ja kaunein” Jaakko Heinimäki ei uskalla lukea uudestaan, koska sen hohto voisi kadota. Kirjastot ovat upeita paikkoja, sieltähän löytää kirjoja, joita ei tiedä etsivänsä!
  • Jussi Talvi: Gastronomian historia. 1989
    Kirjassa on paljon kulttuurihistoriaa, esimerkiksi tomaatti on Kolumbuksen Amerikan tuliainen, jota ilman Italia selvisi vuosisatoja, mutta ei selviä enää. Upean kirjan on kuvittanut Virpi Hämeen-Anttila.
  • David Hugh Farmer: The Oxford Dictionary of Saints. 1978
    Jaakko Heinimäki on käyttänyt teosta esikoiskirjassaan Pieni mies jalustalla. Lapsena hän istui Lohjan kirkossa, jonka seinät ovat täynnä maalauksia pyhimyksistä. Vasta myöhemmin hän oivalsi, että yksi maalauksista, jota hän usein katseli, esitti Pyhää Kristoforosta. Miksi kukaan ei kertonut tarinoita kirkon maalauksista? Siellähän on kuvattu sarja veijareita ja pyhimyksiä.
  • Christopher Vogler: The Writer’s Journey. Mythic Structure for Writers. 1992
    Kirjasta on ollut hyötyä mm. elokuvakäsikirjoituksissa.
  • Ludvig Wittgenstein:  Yleisiä huomautuksia. 1979
    Koulussa matematiikan sijaisopettaja innosti Wittgensteinin filosofiaan. Rusinaleivoksessa parasta ovat rusinat, mutta jos joku tarjoaisi säkillisen rusinoita, hän ei voisi tarjota mitään niin hyvää kuin rusinaleivos; se ei ole laimennettuja rusinoita. Vastaava pätee saunaan: vilvoittelu on saunassa parasta, mutta jos joku tarjoaisi kuukauden ajan vilvoittelua, se ei päihittäisi saunaa.
  • Simone Weil: Painovoima ja armo. 1957
    Kirja on koottu Simone Weilin uskonnollisista ajatuksista hänen kuolemansa jälkeen. Juutalaisena hän pakeni Pariisin saksalaismiehitystä Lontooseen, missä tiedettiin, mitä maailmassa juuri silloin tapahtui. Niinpä Weil ei suonut itselleen isompia ruoka-annoksia kuin sellaisia, joita keskitysleireillä tarjottiin, ja kuoli nälkään.
  • Joel Kraemer: Maimonides. The Life and World of One of Civilization’s Greatest Minds. 2008
    Kirja kertoo sefardijuutalaisesta kulttuurista.
  • Todd Collins: Absolute Beginners Mandolin. 2006
    Mandolinin soiton opettelu häivytti keski-iän kriisin. Kirja auttoi alkuun ja netistä löytyi apua, mutta oikeaa mentoriakin tarvittiin.

Teemu Keskisarja keskusteli elämänsä tietokirjoista Anne Rutasen kanssa. Väitöskirjassaan hän tutki 1700-luvun suomalaisten eläimiin sekaantumista ja sotahistoriaa hän kirjoittaa pienten ihmisten näkökulmasta. Seksi on mukana kaikesssa historiassa, myös taloushistoriassa. Hän pitää tilaustöistä ja kirjoittaa parin sivun päivävauhdilla. Hyvä tietokirja on sellainen, joka on kirjoitettu hyvällä suomen kielellä ja jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Elämänsä tietokirjoiksi hän valitsi:

  • Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra. 1974
  • Eino Jutikkala: Kuolemalla on aina syynsä. 1987
    Teemu Keskisarja kertoi lukeneensa kirjan jo ennen lukioaikaansa ja piti tätä ainoana Jutikkalan kirjoittamana hyvä kirja. Yleensä väestöhistoria tilastoineen on kuivaa.
  • Jaakko Paavolainen: Poliittisen väkivaltaisuudet Suomessa 1918, osa I: Punainen terrori. 1966
    Teos pohjautuu Paavolaisen lisensiaattityöhön ja on vaikuttanut silloiseen ajankuvaan. Teemu Keskisarja kertoi lukeneensa tämänkin koululaisena, jolloin teloitukset ja väkivalta kiinnostivat. Nyt tutkijana näkökulma on toinen.
  • Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski. 1996/2003
    Teemu Keskisarja kertoi, että tämä on ensimmäinen kirja, jonka hän osti omilla rahoillaan. Saarikosken omat kirjoitukset eivät häntä kiinnostaneet, mutta Tarkan kirja on täydellinen. Siinä Tarkka kuljettaa elämäkerran mukana kulttuurihistoriaa ja poliittista historiaa.
  • Arvo Tuominen: Kremlin kellot. 1956
    Muistelmateos on ilmestynyt pian Stalinin kuoleman jälkeen. Muita Tuomisen samaan sarjaan kuuluvia teoksia ovat ”Sirpin ja vasaran tie” ja ”Maan alla ja päällä”. Kirja tarjosi toisenlaisen näkökulman Neuvostoliittoon kommunistiperheen kasvatille. Muistelmien ei tarvitse olla tarkkoja – toisin kuin elämäkertojen.
  • Markku Kuisma: Metsäteollisuuden maa. 2006
    Yrityshistoriikit ovat yleensä ongelmajätettä, jota divaritkaan eivät huoli. Tämä kirja on toisenlainen: se kertoo, mistä me suomalaiset taloudellisesti olemme kotoisin. Se on inhimillisten ihmisten ja nousu- ja laskukausien historiaa.
  • Peter Englund: Voittamaton. 2001
    Kirja kertoo vanhan ajan sotahistoriaa, suuren sodan vuosista ja Pultavasta. Englundin kirjojen suomennokset ovat tasokkaita.
  • Panu Rajala: Unio Mystica. 2008
    Kirjan päälähteinä ovat haastattelut ja kirjeenvaihto sekä Waltarin omat kirjat. Siinä kuvataan hyvin kirjailijan työtä, sekä flow’ta että kritiikkiä ja loppuunpalamista. Waltari oli tuottelias ja monipuolinen. Sinuhen hän kirjoitti ilman muistiinpanoja kolmessa ja puolessa kuukaudessa. Sota-aikana hän kirjoitti kymmenisen tietokirjaa.
  • Kalervo Palsan päiväkirjat. 1990
    Kirja avartaa tai synkistää maailmankuvaa, seksuaalisuus näkyy voimakkaana ja ongelmallisena. Kun lukee Palsaa, tuntee, että itsellä menee hyvin. Palsa oli omasta mielestään väärinymmärretty nero, vaikka hän sai kohtalaisesti apurahoja.
  • Topelius: Maamme kirja. 1976
    Kirjaa on koululaitoksessa käytetty ilmestymisestään lähtien aina 1940-luvulle asti. Topelius kirjoitti lähes lukutaidottomille lapsille, jotka eivät olleet käyneet kaupungeissa, jotka suhtautuivat kielteisesti kouluun ja joille ”yhteiskunta” oli uudissana. Topeliaaninen maailmankuva on totuudellisempi kuin moni muu. Pieni on suurta ja suomalaisuudessa on paljon hyvää. Topelius suhtautuu kunnioittavasti vieraisiin kansoihin. Hänen kuvauksissaan heimorajoista on paljon sellaista, jonka edelleen tunnistamme.

Kjell Westö keskusteli Jukka-Pekka Pietiäisen kanssa elämänsä tietokirjoista.

  • Kirsti Topparin  ja Kaija Hackzellin kuusi kirjaa Helsingin vanhoista kortteleista. 1983–2001
    Kirjat kattavat koko Helsingin kantakaupungin kortteli korttelilta. Niiden myötä ymmärrys kaupungin kulttuurihistoriasta syvenee. Valokuvat ovat hienoja, voi katsoa, millaista oli ennen ja millaista on nyt. Kjell Westö kertoi kävelevänsä kesäsunnuntaisin Helsinkiä ristiin rastiin reilussa kymmenessä tunnissa. Hän on julkaissut vain kuusi romaania. Neljä vuotta on sopiva aika uuden romaanin synnyttämiseen. Lyhyemmässä ajassa päkistetyt tuntuvat keskeneräisiltä. Seuraava romaani on jo lähes valmis, odottaa vielä olennaista osaansa, hyvää suomennosta. Siinähän ei kyse ole käännöksestä vaan toisesta alkuperäisteoksesta.
  • Anna Kortelainen: Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa. 2003
    Kjell Westö myönsi, että kritiikki hänen ensimmäisten kirjojensa naishahmojen ohuudesta oli aiheellinen. Kortelaisen kirjoista –hän on lukenut myös Virginian – saa eväitä romaanien naishahmojen syventämiseen. Levoton nainen -kirjassa kerrotaan mm. tunnetusta lääkäristä, joka hoiti Pariisin sairaalassa hysteriapotilaita. Siitä saa historiallisen näkökulman parisuhdekiistelyn tokaisuun: ”Älä tule hysteeriseksi.”
  • Peter Englund: Menneisyyden maisema. 2011 & Hiljaisuuden historia. 2004
    Englund avaa historiaa pienillä ihmiskohtaloilla – kuten pörssikuplan vaikutuksilla tulppaanin sipuleiden maailmanmarkkinahintoihin ja kaupunkien melun sietämättömyydellä. Englund oli vuosikausia Ruotsin akatemian pysyvä jäsen, mikä heijastui kielteisesti hänen tuotantoonsa. Nyt hän on luopunut kyseisestä tehtävästä, joten hyviä kirjoja saattaa taas olla luvassa.
  • Paul Virilio: Katoamisen estetiikka. 1994
    Virilio on ranskalainen postmoderni filosofi. Eteenpäin laukkaava teknologian kehitys pakottaa meidät jatkuvasti muuttumaan yhä nopeammin. Kirjassa näkyy tietty vanhakantaisuus, koska viestintäteknologia on kirjan ilmestymisen jälkeen muuttunut valtavasti; alkuperäinen teoshan ilmestyi vuonna 1989. Silti jo tuolloin, ennen webbiä ja somea, Virilio näki, miten jatkuva kommunikointi muuttaa meitä. Kun ihmisen aivojen rakenne on edelleen samanlainen kuin kymmeniä tuhansia vuosia sitten, niin miten voisimme täyttää nykyisen viestintäteknologian vaatimukset?
  • Piers Brendon: Den Mörka dalen – Panorama över 1930-talet. 2002
    Kaikki hyvät historiateokset kuvaavat henkilöitä ja arkea mukaansatempaavasti. Maailmassa oli 1930-luvulla niin paljon jännitteitä, että sen piti päättyä katastrofiin, diktaattorien esiinmarssiin. Kun toinen maailmansota käynnistyi, tarkoituksena oli lopettaa kaikki sodat. Ihmiset olettivat, että sota kestäisi vain pari viikkoa. Kun ensimmäinen maailmansota vuonna 1914 käynnistyi, joka maassa hurrattiin ja uskottiin, että oma maa voittaisi sodan. Ja siitä sitten alkoi valtava teurastus.
  • Punamustavalkea – 1918 kuvat. Jukka Kukkonen ja Elina Heikka (toim.). 2008
  • Olle Leino: Utsikt från Skillnaden – inbördeskriget i Helsingfors 1918 sett med gamla och nya ögon. 1997
    Sisäasiainministeri Yrjö Leinon poika kuvaa kirjassaan kahta nuorta helsinkiläisnaista, joista toinen asuu Hakaniemessä ja toinen Erottajalla. Mikrohistoria avaa sisällissodan tuntoja. Helsinkiä ei yleensä pidetä sisällissodan näyttämönä toisin kuin Pentinkulmaa ja Tamperetta.
  • Tony Judt & Timothy Snyder: Thinking the Twentieth Century. 2012
    Teos on säkenöivän älykäs kahden rohkean ihmisen keskustelu, jonka Snyder, Neuvostoliiton ja Venäjän asiantuntija, julkaisi pari vuotta sen jälkeen, kun Judt oli menehtynyt ALS:iin.
  • Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa. 2010
    Galeano on avarakatseinen vasemmistolainen ja klassinen humanisti, joka kertoo jalkapallon ohella koko maanosansa historiaa. Eräs pelaaja nautiskeli ennen otteluja kanapataa ja pullollisen punkkua, ja teki sitten paljon maaleja. Kun uusi valmentaja kielsi punkun ennen ottelua, maalien teko tyrehtyi. Kun valmentaja sai potkut ja punkku sallittiin, pelaaja jatkoi taas maalien tekemistä.
  • Jukka Rislakki: En kyyneltä vuodattanut. Olavi Laihon elämän 18 vuodenaikaa. 1995
    Teos kertoo turkulaisesta kommunistista Olavi Laihosta, joka oli viimeinen Suomessa teloitettu suomalainen. Hänet teloitettiin 2.9.1944, jolloin rauhanneuvottelut olivat jo pitkällä.
  • Roland Barthes: A Lover’s Discourse. Fragments. 1990
    Teos kuvaa rakastamista ja rakastumista. Puhelin, joka ei soi, muuttuu rakastuneen viholliseksi. Teos on kirjoitettu lankapuhelimen aikaan.
  • Julia Kristeva: Muukalaisia itsellemme. 1992
    Teos kertoo nykyajasta ja tulevaisuudesta, toiseudesta ja vieraudesta. Voisitko tunnistaa muukalaisen itsessäsi? Et pysty tappamaan toista ihmistä, jos katsot häntä silmiin.
  • Ian Mcdonald: The People’s music. 2003
    Teos kertoo musiikista, joka puhuttelee koko Eurooppaa masentuneine sukupolvineen.
Kategoria(t): kirjallisuus, Opetus Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *