Veikkolan henki

Särkyneet siivet
Veikkolan parantola
korjaa hengellään.

Yhdessä tehden
ihminen eheytyy,
siipirikkokin.

Elämän mausteet,
ilot, surut, kaatavat,
kantavat meidät.

Näkymä Lammaskalliolta vastarannalle.

Näkymä Lammaskalliolta vastarannalle.

Matkalla uimaan 5.7.2013 poikkesimme seuraamaan Särkyneiden siipien korjaamoa, joka kuvasi lämpimästi Veikkolan parantolan historiaa, nykypäivää ja tulevaa. Säätiedotuksen uhkaamat ukkoskuurot ja rankkasateet eivät raaskineet tulla häiritsemään esiintyjiä tai parisatapäistä yleisöä.

 

Kyläpoliisin mökki.

Kyläpoliisin mökki.

Veikkolan Kartanoteatterin esitys kertoi, miten hoitajat ja potilaat vuodesta 1929 lähtien yhdessä loivat Veikkolan hengen, toisista välittämisen ja yhdessä tekemisen kulttuurin. Mukaan mahtui kreivitär viuhkoineen, siipirikko häkkilintuineen, ikkunasta katolle kiipeilevä runoilija, näyttelijä miekkoineen ja puuhevosineen, hiljainen muusikko, saunamajuri piippuineen, puissa kiipeilevät ja Lammaskalliolla uivat lapset, prantolan kahvilla käyvä kyläpoliisi sekä hevosenhoitaja Stava, joka näytelmän lopussa kutsui lapsia pelastamaan Museoviraston suojelemaa Veikkolan parantolaa Mielenterveysseuran ja kunnan uusilta suunnitelmilta. Sitä ennen parantola tyhjennettiin, kun ministeriö määräsi potilaat avohoitoon – kenet minnekin. Veikkolassa kehitetty ja vaalittu yhteisöllinen kulttuuri, yhdessä tekeminen, keskustelu ja ihmisestä välittäminen korvattiin lääkkeillä.

Huvila vuonna 1964.

Huvila vuonna 1964.

Lapsuuden kesät uimme Lamminjärvessä. Pieninä pysyttelimme pikkukalliolla, isompina saatoimme viettää koko päivän järvessä hypellen kumikanootilta tai autonrenkaalta veteen tai uida Lammaskalliolta Välipuron rantaan ja takaisin. Sade ja kylmä ilma ei haitannut; kesä oli uimista. Sen sijaan ihottuma vaivasi, kun vesi ei ollut yhtä puhdasta kuin nykyisin.

Eija kesähuvilan metsässä vuonna 1969.

Eija kesähuvilan metsässä vuonna 1969.

Huvilamme ei ollut järven rannassa, mutta monta kertaa päivässä juoksimme kivien ja puunjuurien yli rantapolkua ja savipolkua rantaan. Joskus pysähdyimme syömään muutaman ketunleivän suuren kuusen juurelta.

Metsämme oli suosittu kävelypaikka; kerran joku eksyi saunakamarin ovesta sisään ja verannan ovesta ulos keskelle aterioivaa perhettämme – ja isä neuvoi häntä jatkamaan matkaa Lamminjärventielle.

Haljennut kivi rantapolun varrella.

Haljennut kivi rantapolun varrella.

Eräänä kevättalvena 1970-luvulla löysimme jonkun, hiukan liian myöhään, kiven suojasta rantapolun varrelta.

Lapsuuden maisema on muuttunut, huvilan paikalla seisoo parikerroksinen sininen talo, savipolku peittyy asfalttiin ja metsä kasvaa kivitaloja. Silti näkymä Lammaskalliolta vastarannalle rauhoittaa edelleen.

Kategoria(t): Kulttuuri, teatteri Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta kohteessa Veikkolan henki

  1. Pirkko Kautto sanoo:

    Eija, katsoimme näytelmän peräkkäisinä päivinä – tuskin olisimme tunteneet toisiamme, jos olisimme olleet samassa näytöksessä, – näin sinut viimeksi silloin 1970-luvulla. Kertomuksesi on kaunis ja herkkä. Veikkolan henki elää edelleen meissä asukkaissa. Usein olet ollut mielessäni kun olen seuraillut pihaltani lapsuutesi maiseman muuttumista ja vahvan metsikön katoamista.
    Terveisin, Pirkko tien toiselta puolelta.

  2. Eija sanoo:

    Pirkko,

    Suurkiitos viestistäsi! Sisareni toi minut torstaina nostalgiamatkalle Veikkolaan. Kahlasimme ensin Välipurolla ja kun vesi oli puhdasta, menimme Lammaskalliolta uimaan. Otin kuvia tutuista paikoista, Suomisen lihakaupastakin.

    Päätimme sitten tulla perjantaina katsomaan, saisiko teatteriin vielä lippuja – ja teatterin jälkeen menimme uudestaan Lamminjärveen uimaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *