Kuntaliitosten
Sastamala eksyttää
Vammalan vieraan.
Luetaan yksin,
yhdessä, sukelletaan
kirjallisuuteen.
Kirja säilyttää
kulttuurin elävänä
jälkipolville.
Vanhan kirjallisuuden päivät 28. – 29.6.2013 Sylvään koulun juhlasalissa alkoivat Kirsti Mäkisen muistopuheella Jukka Sarjalalle, jonka ohjelmalehtisen mukaan olisi pitänyt päivät avata. Keväällä sairaalassa Jukka Sarjala oli silittänyt uunituoretta ohjelmalehtistä ja todennut, että ei hän siellä enää puhu, mutta on läsnä.
Avajaisten juontaja Mikko Lahtinen muistutti, että kirjallisuudella tarkoitamme kauno- ja tietokirjallisuutta, lehdistöä ja internetiä. Kirjapäivien tämänvuotisesta teemasta moraalista on keskusteltu mm. Minna Canthin Anna-Liisan, Kiven Seitsemän veljeksen ja Darwinin Lajien synnyn ilmestyessä. Saima-lehden herättämästä keskustelusta Snellman totesi, että toimittaja ei luo moraalia vaan tulkitsee sitä. Viime aikoina olemme keskustelleet mediabisneksen ja julkisen rahoituksen moraalista.
Sastamalan kaupunginjohtaja Paavo Salli liitti puheenvuorossaan moraalin terveyteen, sosiaaliseen pääomaan, hyvinvointiin, kuntatalouteen ja kuntaliitoksiin.
Niin. Vanhan kirjallisuuden päivien vierailijoita kuntaliitokset hämmentävät. Vanhan kirjallisuuden päivät ovat vuosikausia olleet Vammalassa Sylvään koululla, mutta vuodesta 2009 lähtien Sastamalassa samalla Sylvään koululla. Pari vuotta sitten tienviitat osoittivat Vammalaan, tänään jo Sastamalaan, mitä kännyn karttaopas ei tiennyt kehottaessaan Sastamalaan ajavia edelleen seuraamaan tiekylttejä Vammalaan. VR tuntee toistaiseksi Vammalan, ei Sastamalaa.
Löytöjä vanhasta kirjallisuudesta
Arkkipiispa Kari Mäkinen nosti vanhasta kirjallisuudesta perimänsä kirjat, isoisän isän vuonna 1776 käännetyn ja vuonna 1903 painetun Raamatun, vuoden 1701 virsikirjan sekä nuorisoseuran kirjaston. Isoisän isän edustamassa rukoilevaisuudessa pitäydyttiin vanhoihin käännöksiin. Raamattu oli tarkoitettu yhteiseen, ei yksityiseen käyttöön. Seuroissa lukeminen oli välillä resitatiivista. Jos kirja putosi lattialle, se nostettiin heti ylös ja sitä suudeltiin.
Nykyisin, kun olemassa olon perusteet ovat sirpaleina maailmalla, ei enää suudella lattialle pudonnutta kirjaa.
Kari Mäkinen kertoi yrittäneensä kahteen kertaan luetteloida perimänsä nuorisoseuran kirjaston kirjoja. Ensimmäisellä kerralla hän kirjoitti luettelonsa ruutuvihon lehdille, jotka joku lapsivieras myöhemmin repi. Seuraavalla kerralla hän vahingosta viisastuneena kirjoitti luettelonsa tietokoneella. Nyt luettelo on varmassa tallessa levykkeellä, jota mikään ohjelma ei enää pysty avaamaan tai lukemaan.
1950-luvulta lähtien kaupungin kirjasto on tarjonnut kirjoja välineeksi oman etsimisen monimutkaisessa maailmassa.
Kirja kirjoitetaan yksinäisessä huoneessa ja sitä myös luetaan yksin. Kirja sitoo kirjoittajan ja lukijan samaan maailmaan ja todellisuuteen, jota kumpikin yrittää ymmärtää.
Kirja ei poista yksinäisyyttä. Kari Mäkinen kertoi sedästään, joka osti kirjoja itselleen syntymäpäivälahjaksi ja luki niitä yksin, mm. Nick Carterista. Kirjoista oli tullut ajankulua.
Edelleen tarvitaan yhdessä lukemista kuten Vanhan kirjallisuuden päivillä.
Toukat ja pöllöt
Suomen Antikvaariset Kirjakauppiaat ja Suomen Antikvariaattiyhdistys valitsivat vuoden kirjatoukaksi Kari Hämeen-Anttilan, joka kiitospuheessaan ylisti antikvariaattien äärettömän tärkeää kulttuurityötä: säilyttää suomalaista kulttuuria halki pimeän kvartaalitalousajan.
Suomen Tietokirjalijoiden Warelius-palkinto oli luovutettu tänä vuonna jo yhdistyksen 30-vuotisjuhlassa Peter von Bahgille ja Anne-Maria Mikkolalle. Vuoden Tietopöllöpalkinto annettiin lasten luontokirjoja kirjoittaneellee Iiris Kalliolalle.
Taiteilijan moraali
Seela Sella esitti Tsehovin Lokista Grigorinin monologin. Moraali syntyy ihmisyydestä. Se on kipinä, joka kertoo miksi teet, miksi sinun täytyy tehdä tai saat tehdä. Elämä on iloa ja velvollisuuksia, ja velvollisuudet voivat olla iloa. Jevtusenkon mukaan runoilija on sotilas, parempi kuin Kutuzov.
Matti Apusen tietokirjat
Matti Apunen kertoi elämänsä tietokirjoista Jukka-Pekka Pietiäisen haastattelussa.
Julian Barnesin Nothing to be Frightened of käsittelee kulttuurihistoriaa ja kuolemaa. ”Kuolema on hymytön komissaari.” Jos ajattelisimme sitä aiemmin elämässämme, tekisimme vähemmän typeryyksiä.
Antony Beevorin Stalingrad tarjoaa valtavasta aineistosta järisyttävän kuvan. Yleensä kannattaa lukea kirjoja, jotka tarjoavat erilaisia näkökulmia samaan aiheeseen. Ehkä Beevorin historiatehtaalla on pikkuapulaisten armeija etsimässä dataa. Hänen teoksiinsa tutustuminen kannattaa aloittaa Stalingradilla ja jatkaa Berliiniin ja Normandiaan.
Reino Kajavan Rakennusten puutyöt on selkeä tietokirja, josta on julkaistu jo 14. tarkistettu painos. Se antaa täsmälliset vastaukset kaikkiin talonrakennukseen liittyviin kysymykysiin eikä jaarittele mitään turhaa.
Tammen kustantama nuortenkirja Luonnon kultainen kirja, luonnon ihmeet sanoin ja kuvin jättää kuvat ja kuvaukset lähtemättömästi mieleen. Internethän tarjoaa luonnon aarrearkun, mutta siitä puuttu asenne ”selvitänpä luonnon kertaheitolla itselleni”. Matti Apunen heittikin: ”Mikä voisi olla hauskempaa, kuin Afrikan pääkaupunkien opetteleminen ulkoa?”
John Allen Pauloksen Numerotaidottomuus kuvaa, miten ihmiset keskimäärin eivät ymmärrä, paljonko on paljon. Esimerkiksi miljoona sekuntia on pari viikkoa, mutta miljardi sekuntia 30 vuotta. Jos ihminen ymmärtäisi lukuja, hän säästyisi paljolta hysterialta. Jos joku väittää jotain, on hyvä kysyä: ”Mistäs tiedät?”
Kimmo Pietiläisen Mikä on villakoiran ydin tarjoaa 50 tieteen mysteeriä. Esimerkiksi jos Tampereella työpaikka on 7 korttelin päässä, niin kuinka monta eri reittiä voi kulkea työmatkansa? Jos joka arkipäivä valitsee eri reitin, niin näin voi jatkaa yli viisi vuotta.
Tietokirjassa kielellinen sujuvuus vakuuttaa lukijan. On hyvä, että suomen kieli kasvaa ja kehittyy tieteen kielenä.
Hernando de Soton teos The Mystery of Capital – Why capitalism triumphs in the west and fails everywhere else on niin kirkkaasti ajatelut, että sen on pakko olla totta. Kehittyvissä maissa ei tiedetä, kuka omistaa kioskin alla olevan maan, joten kioskista on vaikea päästä eroon aloittaakseen jotain muuta. Köyhän kannalta tilanne muistuttaa maaorjuutta. Suomessa Isojako selvitti, kenen maa on. Neuvostoliittohan osoitti, että järjestelmä, jossa maa ei kuulu kenellekään, ei toimi. Parasta kehitysapua olisi lähettää juristeja; se parantaisi tilannetta sekä vastaanottavassa että lähettävässä maassa.
Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia – loppu enemmistön tyrannialle on sävyltään luennoiva ja perusteellinen. Jukka-Pekka Pietiäinen kertoi nukahtaneensa monessa kohdassa ja saaneensa vasta toissapäivänä koko kirjan luetuksi. Wahlroos kertoo oman näkemyksensä markkinatalouden ytimestä, joten kirjan nimen pitäisi ehkä olla ”world according to Björn Wahlroos” Jos pyrimme hahmottamaan kokonaisuuksia maailmasta, pääsemme älyllisesti eteenpäin. Sirpaleista ei synny juuri mitään. Meillä on poiskävelemisen mahdollisuus, mahdollisuus äänestää jaloilla tai lompakolla.
Käännös oikeaan – Matti Apusen pyytämiä ajatuksia on ystävien laatima kirja 50-vuotispäiville. Jokainen kirjoitti omalta alaltaan, joten lahja on imarteleva ja pysyvä. Matti Apunen kehottikin meitä kirjoittamaan toisillemme, koska digipainetut kirjat ovat edullisia, 80 kappaletta maksaa vain 200 euroa.
Jukka-Pekka Pietiäisen mukaan esiteltyjä kirjoja oli kymmenen. Moni yleisöstä laski kuitenkin vain yhdeksään.
Kirjallisuus ja moraali
Panu Rajalan juontaman monologikimaran aloitti Tarmo Kunnas pohtimalla, mitä moraali on. Ihminen on parempi kuin uskoo olevansa. Vain pari prosenttia väestöstä on lapsuuden traumaattisten kokemusten vuoksi täysin vailla empaattisia tunteita.
Mikä on myötäsyntyistä, mikä opittua? Mennyt vuosisata on ihmiskunnan verisin. Olosuhteet saavat ihmisen osallistumaan kollektiiviseen, tietämättömään pahuuteen.
Westermarckin ja Nietzschen mukaan moraali on ihmisten välisten valtasuhteiden ilmentymää. Olenko huolehtinut riittävästi eri ystävyyssuhteista? Moraali voin olla pyyteetöntä, kuten toisen posken kääntämistä ja uhrautumista toisten puolesta, tai vallankäyttöä hyvän ja pahan akselilla, jota seksuaalietiikka tukee.
Voimakas arvotietoisuus on vaarallista ja moraalilla elämöinti kuten islamissa, Neuvostoliitossa tai Kokoomuksen puolueohjelmassa on keinotekoista. Kieli on karkea instrumentti, joka ei tee oikeutta ilmiöille. Vain taide kuten tanssi ja runous pystyy välittämään moraalin ja pyhyyden.
Eri perinteissä ja uskonnoissa on eroja, mutta kaikissa moraalilla on tavoite. Passiivisuus, välinpitämättömyys ja materialismi ovat pahinta; pahinta on, jos ei keskustella eikä kamppailla, etsitä parasta tai vähiten kehnoa vaihtoehtoa.
Moraali on elämisen taitoa, yhteisymmärryksen etsimistä lähimmäisten kanssa. Aito moraali ottaa aina huomioon kontekstin, yksilön.
Katja Kettu pohti, mistä on lupa kirjoittaa. Saako vainajista puhua pahaa? Suomen lakia pitäisi noudattaa. Kirjoittaminen etsii oikeaa ja väärää, mutta on aina röyhkeä teko. Aatteellinen ja kaupallinen sensuuri näkyy suhtautumisessa Mustaan Mannerheimiin ja Pussy Riotiin.
Pekka Hiltunen kertoi esikoiskirjastaan, eettisesti tietoisesta jännäristä, jossa suomalaiset päähenkilöt tarttuvat Lontoossa näkemiinsä vääryyksiin kuten ihmiskauppaan ja äärioikeiston nousuun.
Kirjallisuudella pitäisi olla moraalinen päämäärä. Ihminen haluaa pelätä turvallisesti. Pahan äärellä tietää, että hyvä pysyy ja helvetti on olemassa maan päällä – esimerkiksi Afganistanissa ja Darfurissa.
Kaksi moraalisesti kiinnostavaa ajankohtaista kirjaa ovat Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia ja Minttu Vettenterän Enkeli-Elisa. Palopuhe, jossa kansalaisten eriarvoisuuden lisääminen näyttää hyväksyttävältä rahan vallalla kuorrutettuna, on yhteiskunnallisesti vaarallinen. Vettenterän kirjalliseen muotoon pukema virhe herätti moraalista närkästystä ja sääliä.
Millainen olisi kirja, joka saisi ihmiset muuttamaan toimintaansa, ottamaan moraalisesti kantaa? Olisiko se Pekka Hiltusen elokuun lopulla ilmestyvä Iso, joka kertoo 138-kiloisesta Annista? Isokokoinen voi olla terve, vaikka media rummuttaa muuta. Monet suomalaiset tuhlaavatkin enemmän aikaa miettimällä painoaan kuin politiikkaa.
Usko, fakta ja fiktio
Sakari Katajamäen juontaman Bibliofiilien seuran monologisikermän aloitti Kari Enqvist, joka viittasi tuoreeseen teokseensa Uskomaton matka uskovien maailmaan. Ajatus, jonka Dostojevski muotoili Karamazovin veljeksissä ”Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua” on absurdi. Kuka teistä tosissaan sanoisi vierustoverilleen: ”Jos Jumalaa ei ole, tapan sinut”?
Uskonnollinen usko voi viedä moraalittomuuteen, pahuuden arkipäivään. Stalinismi voitaneen lukea ateistiseksi ideologiaksi, mutta aikoinaan natsismi tulkittiin kristilliseksi liikkeeksi. Lähetystyössä helvetillä pelottelu on moraalitonta, samoin asioiden perustelu todeksi vain siksi, että niin lukee Raamatussa.
Korkeakirjallisuutta leimaa epävarmuus, asioita esitetään, ei julisteta. Tieteellistä tietoa voidaan käyttää hyvään tai pahaan.
Yrsa Stenius pohti välienselvittelyä avainromaanissa, faktan ja fiktion moraalista rajaa. Henrik Tikkanen esitti vuonna 1975 Kulosaarentie 8:ssa täysin keksittyjä kertomuksia. Onko oikein keksiä asioista tunnistettavista henkilöistä ja liata omaa pesää?
Aikoinaan nuorena vasemmistolaisena Yrsa Stenius ajatteli, että suomenruotsalainen yläluokka sai ansionsa mukaan, mutta nyt hän problematisoi kirjaa toisella tavalla avainromaanin todellista murhanhimoa. Niin kauan kun on kyse hyvästä kirjallisuudesta, kaikki on sallittua, mutta tahattomasti ei saa tuottaa kärsimystä toiselle, elleivät ylivoimaiset syyt siihen pakota. Kirjailijan ja kustantaja pitäisi arvioida syntyviä ongelmia ja niiden motiiveja. Millainen kirjallinen virka on kaskulla, jonka motiivina on kosto tai näpäytys?
Kun Jan Myrdal kirjoitti teoksessaan Lapsuus vuonna 1983 vanhemmistaan, tuolloin jo sairaista Ruotsin ikoneista Alva ja Gunnar Myrdalista, Yrsa Stenius kärsi vanhempien kanssa. Jan Myrdal kertoi isänsä tylyydestä ja äitinsä jääkylmästä olemuksesta. Äiti oli kiinnostuneempi urastaan kuin lapsistaan. Myöhemmin, kun myös Jan Myrdalin sisarukset ovat kertoneet vanhemmistaan vastaavia, tosin kiltimpiä kirjoja, Yrsa Steniuksen suhtautuminen myös Jan Myrdalin teokseen Lapsuus on muuttunut; Jan Myrdalin Lapsuus on vahva kuvaus epäsovinnaisesta kasvusta. Mutta olisiko se ollut yhtä hyvä kirja ilman alhaisimpia keksittyjä kohtauksia?
Yrsa Steniuksen mielestä Jan Myrdal olisi silti voinut odottaa vanhempiensa kuolemaa, tiesihän, että ei siihen enää kovin kauan olisi mennyt. ”Kirjailijalla ei ole erivapautta olla läheisilleen epäinhimillinen.”
Tänä keväänä kohutun Lavatähti ja kirjamies kirjoittanut Panu Rajala luotasi moraalin kipupisteitä Sillanpään ja Waltarin tuotannossa. Sillanpään esikoisteoksessa luonto antaa oikeutuksen päähenkilöiden tekemisille. Välillä tyttö ”kokee lämmintä vihaa poikaa kohtaan”, mutta moraalia nuoret eivät pohdi. Hurskas kurjuus kuvaa Suomea nälkävuosista joukkohautaan. Joku kuvattujen henkilöiden jälkeläinen kritisoi kirjaa toteamalla ”ei meidän isä juonut viinaa”.
Luonnosta siirrytään metropoliin Waltarin tuotannossa. Kriitikot leimasivat aikoinaan hänen teoksensa raaoiksi ja epäsiveellisiksi, eikä kustantaja 1930-luvun lopulla julkaissut pienoisromaaneja, koska niissä oli ”sairaalloisia moraalisia piirteitä”, joita ei haluttu tukea. Kansainvälinen yleisö oli onneksi suopeampi kuin suomalainen.
Aatteet ja maailmakatsomukset
Jukka-Pekka Pietiäisen vetämässä keskustelussa kristinuskon, islamin, fasismin, kommunismin ja liberalismin merkkiteosten moraalista, jokainen keskustelija esitti ensin oman määritelmänsä moraalista. Moraali on Tarmo Kunnaksen mukaan ”ihmisten tiedostettujen ja tiedostamattomien suhteiden velka, vastavuoroinen vakuutusmaksujärjestelmä”, Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan ”ohjenuora, mitä pitää ja ei pidä tehdä, hyvän elämän suuntaviivat ja ohjeet” ja Kari Kuulan mukaan ”luonnonoikeuden, yleisen järjen etiikka”.
Voidaaanko puhua monista kristinuskoista? Muodostuisivatko ne etiikan ytimestä ja kullekin kirkkokunnalle ominaisista lisäyksistä? Anteeksiantamus ja armo löytyvät myös islamista.
Uskontojen tulkitsijat voivat väärinkäytöksillä muokata niistä fasismia, sosiaalidarwinismia ja uhriajattelua. Mikään ei ole poliittista ennen kuin siitä tehdään poliittista.
Aiheeseen liittyvää suositeltavaa kirjallisuutta olisivat Koraani, Jaakko Hämeen-Anttilan teokset, Danten Jumalainen näytelmä ja Elias Simojoen Palava pensas. Adam Smith piti ihmistä pohjimmiltaan moraalisena olentona, mikä näkyy hänen teoksessaan ”Moraalituntojen teoria”. Hitlerin Mein Kampf on Tarmo Kunnaksen mukaan pitkäveteinen ja työläs luettava.
Hyvä johdanto innostaa lukijan pohtimaan asiaa eteenpäin, jolloin kirjailijan ei tarvitse kirjoittaa kaikkea. Kieli on ilmiöiden pinta; ilmiöt ovat tiiviisti syvyydessä. Väärinkäsitykset syntyvät sanoista. Mitä nuorisolle halutaan opettaa yliopistolla? Tämän pitäisi olla lähtökohta, jonka toteuttamiseen etsitään sitten keinot ja resurssit. Sana tulee lihaksi tai ei – tai menee läskiksi, jos kaikki halutaan kvantifioida.
Moraali poliittisessa kirjallisuudessa
Mikko Lahtinen vertaili Platonin Valtion ja Machiavellin Ruhtinaan käsitystä hyvästä politiikasta. Platonin ystävyyden politiikassa filosofi hallitsee, Machiavellilla kansa. Edellinen tarkoittaisi nykyisin asiantuntijavaltaa, jälkimmäinen turvallisuutta keskinkertaisen vallan alla.
Lasse Lehtinen, Timo Laaninen ja Riikka Kämppi keskustelivat Jussi Lähteen johdolla ajan mukana liikkuvasta politiikan moraalista, mikä on yhteiskunnallisesti oikein ja väärin. Kun Neuvostoliitto loppui, niin väsyikö Faustus ja lakkasiko Mefistofeles olemasta? Suomessa tiedettiin lausuttavat vuorosanat: ”Neuvostoliitto on enemmän oikeassa kuin länsi”, vaikka kaikki puolueet SKDL:n puoliväliin asti myönsivät, että Suomi kuuluu talouden ja kulttuurin puolesta länteen. Tuure Junnilan Noottikriisi kertoo paljon Suomen suhteesta Neuvostoliittoon. Riikka Kämppi totesi, että vaikka kotiin tuli Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Demari, se ei riittänyt välittämään riittävän oikeaa kuvaa tuon ajan tapahtuista.
Lojaalisuusvaatimus ei pääty, kun työsuhde päättyy, mutta länsimaisen käsityksen mukaan ihmisen pitäisi voida puhua mistä tahansa. Ei kuitenkaan ole järkevää vahingoittaa muita vain totuuden kertomisen vuoksi.
Väyrysen itse käsikirjoittama presidentinvaalimainos ”Talossa pitää olla isäntä – ja emäntä” saatoi olla harhalaukaus, kun nykyisin enää vajaa puolet suomalaista elää perinteisessä parisuhteessa.
Lasse Lehtinen kertoi paitsi kohta ilmestyvästä kirjastaan ”Vastarannan kiiski – Paavo Väyrysen ihmeellinen elämä” myös kirjastaan ”Uskottu mies”, jonka hän kirjoitti pudottuaan eduskunnasta ja työttömänä työnhakijana käveltyään Bulevardille ehdottamaan kustantajalle, että kirjoittaisi romaanin.
Jokainen keskustelija oli valinnut kolme aihepiiriin liittyvää kirjaa. Lasse Lehtisen listalla olivat Gogolin Kuolleet sielut, Viktor Vladimirovin Näin se oli ja Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu. Vladimirovin kirja on aikansa WikiLeaksia. Paavolaisen kirja oli Lasse Lehtisen mukaan vasemmistoliiton kulttikirja vuonna 1946, väärennös, joka meni yllättävän hyvin kaupaksi.
Riikka Kämppi keräsi listalleen Machiavellin Ruhtinaan, Amartya Senin teoksen The Idea of Justice, jossa intialainen filosofi pohdiskelee oikeudenmukaisuutta ja Adam Pricen televisiosarja Borgen, Vallan linnake. Sarjassa pohditaan, voiko ihminen säilyttää itsensä pyrkiessään valtaan ja säilyttäessään sitä. Siinä käsitellään koko Shakespearen tuotannon keskeiset kysymykset. Listalla olisi voinut olla myös Jussi Lähteen Känsä tietää.
Timo Laanisen listan aloitti Kimmo Rentolan väitöskirja vuodelta 1994 Kenen joukoissa seisot, joka käsittelee SKP:n vaiheita. Aikoinaan SKP:ta Teiniliitossa edustanut Kimmo Rentola kertoo väitöskirjassaan, mistä oli mahdollista vaieta ja miten nuoruuden ihanteet revitään kappaleiksi. Alpo Rusin ja Olli Rehnin Kylmä tasavalta kuvaa, miten Suomessa yksi yksilö olisi tuhottu, kun snellmanilainen perinteemme kunnioittaa liikaa esivaltaa ja käpertyy alamaiseksi. Listansa kolmanneksi Timo Laaninen valitsi Kari Hokkasen toimittamat Santeri Alkion päiväkirjat vuosilta 1914 – 1930, joissa on yhteensä 2000 sivua, ja luki teoksesta otteen vuodelta 1918. Teos kuvaa kansakunnan syntyvaiheita, päähenkilönä omaa olemustaan hakeva kansakunta.
Mikään ei estäisi olemasta alamaisten sijaan kansalaisia, mutta alamaisuus istuu meissä syvällä, ehkä jo tsaarinvallan ajalta. Ulkomailla ihmetellään, kun suomalainen kysyy lupaa ajaa pyörällä kouluun tai pelata ravintolassa korttia. Miksi emme muutu? Miksi delegoimme ajattelun edusmiehillemme?
Miten keskustelijoiden mielestä suomalaisen yhteiskunnan moraali voisi muuttua seuraavien kymmenen vuoden aikana? Yksilön ja yhteiskunnan suhde muuttuu, kansalaiset ottavat aloitteen käsiinsä lupaa kysymättä. Syrjäytymisen ja osattomuuden kierre pitäisi katkaista, työvoiman liikkuvuus murtaa käsityksen isänmaasta. Demokratia elpyy kansan valtana, joka tarkoittaa myös kansalaisten velvollisuutta ja aktiivisuutta.
Kiljuset Pukstaavissa
Kävellessämme Sylvään koululle ihmettelimme pahvihahmoja matkan varrella. Vierailu Pukstaavissa antoi selityksen: Koivun ja Rindellin piirtämät Jalmari Finnen Kiljuset olivat valloittaneet ympäristön.
Olisikohan heillä ollut jotain sanottavaa moraalista?