Kaiken takana on huumori

kratti palvelee
ovelaa isäntäänsä
pilke silmässä

Andrus Kivirähkin vierailu 21.4.09 keräsi Tuglas-seuran seminaarihuoneen täyteen väkeä. Lisää tuoleja kannettiin ovensuuhun ja naapurihuoneisiin, jotta kaikki pääsivät istumaan ja ainakin kuuntelemaan Juhani Salokanteleen ja Andrus Kivirähkin keskustelua.

Andrus Kivirähk opiskeli journalistiikkaa Tarton yliopistossa, jossa opiskelijaelämä oli mukavaa, vaikkei luennoille juurikaan ehtinyt. Historia ei häntä juurikaan houkutellut, mutta kirjallisuus viehätti ja erityisesti Marju Lauristinin sosiologian luennot. Kun 1990-luvun alussa uusia lehtiä perustettiin uudelleen itsenäistyneeseen Viroon vilkkaasti, alan opiskelijoilla oli jatkuva kysyntä, ja ensimmäisen vuoden opiskelija saattoi päästä päätoimittajaksi. Andrus Kivirähk itse ryhtyi kulttuuritoimittajaksi ja huumorisivun täyttäjäksi. Nykyisin hän tuottaa viikoittain kolumninsa lehteen.

Andrus Kivirähkin teksti vilisee viittauksia muuhun kirjallisuuteen, traditioon, jonka tuntemusta edellytetään lukijalta. Viron kansanperinteessä ihmiset eivät pyri kuninkaiksi vaan pysymään elossa ja pärjäämään maailmassa. Kansalliseepoksen asemaa tavoitteleva Rehepapp (Riihiukko) kratteineen kuvaa ovelan rahvaan ja tyhmien kartanherrojen maailmaa. Kratti tai para on ihmisen tekemä olento, joka saa hengen paholaiselta ja palvelee isäntäänsä, ei tee muille pahaa vaan omistajalleen hyvää. Kyse on alhaalta päin hallitsemisesta, mikä on Viron historiassa olennaista, ovathan virolaiset saaneet moneen kertaan vallitsevan luokan muualta. Valtiaiden määräyksistä huolimatta virolaiset useimmiten tekivät kuitnekin niin kuin itse halusivat.

Andrus Kivirähkin kaksi muuta romaania ovat Estonia-teatterin syntyä kuvaava Liblikas (Perhonen), ja erään kansan sukupuuttoon kuolemisesta kertova Mees kes teadis ussisõnu (Mies, joka osasi käärmeenloitsut). Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut lastenkirjoja. Hän laatii viikoittain improvisoituja radiokeskusteluja, joita voi Suomessakin kuunnella.

Pohjimmiltaan Andrus Kivirähk pitää itseään näytelmäkirjailijana, olivathan hänen vanhempansa näyttelijöitä ja isä myös nukketeatterin johtaja. Draamateaternin ohjelmistossa on parhaillaan neljä hänen näytelmäänsä, joista Aabitsa kukk (Aapiskukko) on hänen ohjaamansa. Näytelmät liittyvät Viron kulttuuriin, joten niitä olisi vaikea kääntää muille kielille muihin kulttuureihin.

Yleisö innostui kyselemään. Kysymykseen, muuttaisiko kirjailija Suomeen, hän vastasi, että yhteiskunta harvoin menee niin huonoon jamaan, että kirjailijan pitäisi jättää isänmaansa. Pakolaiskirjailijoista kuten Karl Ristikivestä hän totesi, ettei heillä ollut helppoa, eivätkä he aavistaneet, miten pitkä hetkelliseksi tarkoitetusta maanpaosta tulisi. Kysymykseen Neuvosto-Viron oloista hän totesi, ettei nuori polvi enää välttämättä ymmärrä, millaista silloin oli. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirjoista hän totesi, että niissä varmasti käsitellään asioita oikealla tavalla, mutta virolaiset ovat kuulleet kyydityksistä kyllästymiseen asti. Suomalaisille taas nämä kirjat avaavat tapahtumia, joista emme ole tienneet.

Kategoria(t): kirjallisuus, teatteri, Viro Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *