jokainen sota
yksilön tragedia
pienen ihmisen
vihaa kylvetään
eilen ja tänään, mitä
tunnet, ymmärrät?
siviilit sodan
varjossa, dataa miten
tähän on tultu
fakta ja fiktio
suloisesti sekaisin
näyttää, avartaa
tutkimus multaa
josta romaani kasvaa
muistobuumissa
vain vapaa pystyy
kapinoimaan aiheillaan
tavallaan tehdä
kansanperinne
valitusvirret, Tinder
kala sylissä
Helsingin kirjailijat ry ja Kivi-talon säätiö houkuttelivat Taiteiden yön 24.8.2017 ohjelmallaan ”Kirjallisuuden Suomi 100” Villa Kiven täyteen kirjallisuuden ystäviä seuraamaan kirjailijoiden keskusteluja sisällissodasta, historiallisista romaaneista, kirjallisuuskapinasta ja 2000-luvun minäkeskeisyydestä.
Maarit Niiniluoto kertoi vetäneensä vuonna 2001 alkaneita kirjallisuuskeskusteluja Villa Kivessä kolmetoista vuotta. Hän painotti, että kirjallisuutta ei olisi ilman lukijoita – eikä kirjailijoita puhumassa kirjallisuudesta ilman kuulijoita. Siis kiitos kaikille paikallaolijoille.
Sisällissota yksilön ja suvun traumana
Heidi Köngäs ja Samu Nyström keskustelivat Venla Hiidensalon johdolla sisällissodan vaikutuksista pieneen ihmiseen.
Kaikki sodat synnyttävät uhreja, yksilöiden tragedian. Suomen sisällissodasta on vaiettu pitkään. Nimitykset ”kapina”, ”luokkasota”, ”vapaussota” ottavat kantaa. Suomi oli vasta itsenäistynyt, Leniniltä oli saatu lupalappu vuoden 1917 viimeisinä päivinä, kun jo parin viikon kuluttua syntyi taisteluja keskelle ei-mitään. Sisällissotaa kesti Helsingissä noin kymmenen viikkoa. Me tiedämme sen, mutta aikalaiset eivät tienneet. Kuitenkin heidän piti päättää omasta ja perheensä elämästä. Anteeksianto alkaa vasta kun tiedetään, mitä on tapahtunut. Kansallisarkistosta löytyy ihastuttavan tarkasti kaikki kuulustelupöytäkirjat.
Miltä Suomen sisällissota näyttää verrattuna tämän päivän Syyrian pakolaisiin, Turun puukkoiskuihin ja vihapuheeseen? Nyt kylvetään vihaa samalla tavoin kuin vuonna 1917 ennen sisällissotaa. Silloin oli neljä eri todellisuutta, jokainen luki oman leirinsä lehteä ja syytti toisia ryhmiä ja vihapuhe yltyi. Silloin kiersivät huhut hirmuteoista, nyt räyhätään somessa. Onko vihapuhe koskaan hävinnyt? Silloin vaadittiin kaikille ilmaista koulutusta ja terveydenhoitoa – sekä viinaa pois. Vaatimattomista oloista oli vaikea päästä eteenpäin – toisin kuin nyt. Satavuotias Suomi onkin menestystarina.
Mitä yksilö voisi tehdä, jotta vihapuhe ei eskaloituisi väkivallaksi? Ihminen voisi kertoa, minkä näkee, ymmärtää ja tuntee. Kansatieteessähän käsitellään todellisten ihmisten tuntoja. Joka suvulle tekisi hyvää tietää, mitä takana on; ihmisellähän on halu ymmärtää omia vanhempiaan. Onko täällä Villa Kivessä ketään, joka ei tietäisi, millä puolella isovanhemmat olivat sisällissodassa? Kaksi kättä nousi.
Tiede ja kulttuuri ovat lähteitä populismin vastustamiseen. Jokapäiväistä hyvyyttä pitäisi viljellä. Sisällissodankin aikana naapurit kutsuivat nälkää näkeviä lapsia syömään tai antoivat heille eväspalan. Tällaiset pienet arkiset siirrot, hyvän tekeminen, jättävät aina jäljen. Lapsi tarvitsee vähintään yhden ihmisen, joka katsoo häntä hyvällä silmällä.
Historialliset romaanit
Sirpa Kähkönen, Katja Kallio ja Tuomas Tepora keskustelivat Venla Hiidensalon johdolla historiallisista romaaneista.
Miksi Tuntematon sotilas tulee taas? Kun Suomi täyttää sata vuotta, niin onko Tuntematon korvannut Vänrikki Stoolin tarinat? Sirpa Kähkönen totesi, että tuntemattomassa kuvataan miehiä sodassa, mikä puhuttelee osaa suomalaisista, osaa taas ei. Pitäisikö ennemmin kuvata siviilien elämää sodan varjossa? Uusi sotahistoria on kehittynyt paljon, sen valossa Tuntematon tuntuu vanhalta ja väsyneeltä. Katja Kallio sanoi toivovansa, että näkisi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan elokuvana.
Mikä on kaunokirjallisuuden merkitys historiakäsityksen tuottajana? Miten mentaliteetit syntyvät tietyssä paikassa, miten aatteet muovaavat ihmistä? Ihminen kuvaa omaa kohtaloaan, jotain, mikä meitä liikuttaa sukupolvesta toiseen.
Katja Kallio kuvaa Yön kantajassa kylpylän tunnelmaa Seilin saaren mielisairaalassa ja sitä, miten viranomainen kohtelee potilasta. Dataa toki löytyy tutkijoille, mutta kaunokirjallisuus näyttää sisäisen näkökulman ihmiseen, sen, mitä ihminen on tuntenut.
Jossain historiallisissa romaaneissa on lähdeluettelo. Mikä sen rooli on fiktiivisessä teoksessa? Jossain on vaadittu, että kirjailijoiden pitäisi kertoa, mistä ovat ”napsineet” tietonsa. Tieteenharjoittajat ehkä toivovat tulevansa mainituiksi kaunokirjallisen teoksen lähdeluettelossa – mutta teoshan usein on syntynyt kymmenien vuosien työstämisen tuloksena.
Yksilön tai ihmisryhmän kokemuksia ymmärretään myös tutkimuksessa, jota ei enää ajatella vain objektiivisena. Tutkimuskin valottaa eri osapuolia ja kirjoittaa asioita auki. Historiantutkimuksen tyyli on muuttunut kerronnalliseksi.
Menevätkö fiktio ja fakta sekaisin? Kertovatko historialliset romaanit meistä itsestämme? Tavoitteenahan on selvittää tietty historiallinen hetki.
Sirpa Kähkönen sanoi, että sota-ajan perhetodellisuudesta kertoo pikkuilmoitus lehdessä: ”Annetaan puolivuotias pikkupoika hyvään hoitoon. Nimimerkki Epätoivoinen äiti.” Hän kertoi henkilöstä, joka traumatisoitui Kuopion pommituksissa pienten lasten äitinä 1940-luvulla, mutta puhui siitä vasta 1970-luvulla.
Historiallisen romaanin lukeminen lisää tietoisuutta siitä, millaista on olla ihminen tässä päivässä. Puretaan asfaltti ja näytetään, mitä kaikkea sen alta löytyy. Miten tähän on tultu, mitä tässä oli ennen ja miten minä olen osa tuota jatkumoa?
Historiallisen romaanin kirjoittajat eivät olisi mitään ilman historiantutkimusta. Tutkimus on multaa, johon historiallinen romaani kasvaa. Se luo realismin illuusion. Lukijat ovat tarkkoja, mutta joskus epätotuudella päästään lähemmäs totuutta. Toisaalta, kirjailijahan on valehtelun ammattilainen. Aristoteles on sanonut, että historioitsija kertoo, mitä joku teki ja koki, runoilija taas kertoo, mitä olisi voinut tapahtua. Kaunokirjailijoilla on lupa liikkua täysin lähteittensä ulkopuolelle, mutta historiantutkija ei voi kirjoittaa virhettä.
Mitä tulevaisuudessa kirjoitetaan tästä ajasta? 1990-luvun suuresta lamasta ja sen vaikutuksista perheisiin ja sukuihin? Toisen maailmansodan muistobuumi toi mukanaan tietoa sotaveteraaneista ja sotalapsista. Nyt tanssitaan taas kuilun partaalla.
Kirjallisuuden kapina
Pia Pesonen ja Susinukke Kosola keskustelivat Riikka Ala-Harjan johdolla kirjallisuuden kapinasta.
Kirjoitetaanko nykyromaaneissa liian helpoista ihmiskohtaloista, keskiluokasta, mutta ei syrjäytyneistä? Kuka haluaisi lukea alkoholisoituneesta naisesta?
Pitäisikö kapinan sijaan puhua kyseenalaistamisesta? Tai normeista poikkeavista teoista? Anarkia ja kapina ovat hyviä sanoja. Äiti kommari, itse anarkisti, tytär vegaani? Toisinajattelu ja oppositiossa oleminen on yritys haastaa olemassa olevia arvoja. Kirjailijan tehtävä on päättää, miten käyttää näkyvyyttään.
Eino Santasen Raha-trilogian runothan ovat valtavan poliittisia. Märta Tikkasen kirjat ovat vaikuttaneet keskustelijoihin. Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista oli hieno lukukokemus, kaunis, mutta ei synnyttänyt pysyvää muutosta. Sen luettuaan näki arkkitehtuurin hetken ajan uudessa valossa.
Ovatko nuoret vain älylaitteilla ja onko painettu printti vanhanaikainen? Kun kirjojen elinkaari on lyhyt, niin eikö niillä enää ole samanlaista vaikutusta kuin ennen?
Kokeellisuus on aina kapinallista ja vain vapaa pystyy kapinoimaan. Kapinallisuus on paitsi aiheessa myös tavassa tehdä.
2000-luvun minäkeskeisyys
Pajtim Statovci, Henriikka Rönkkönen ja Terhi Törmälehto keskustelivat Laura Honkasalon johdolla 2000-luvun minäkeskeisyydestä kirjallisuudessa.
Pajtim Statovci sanoi saaneensa virallisen maahanmuuttajakirjailijan leiman, vaikkei pidä itseään kahden maailman välissä kasvaneena. Hänen äidinkielensä on albania, mutta hän on asunut Suomessa kaksivuotiaasta asti ja käynyt suomalaisen päiväkodin. Harmittaa, jos haastattelussa huomaa, että tarina itsestä on jo ennalta päätetty. Eikä hän ole kaiken uskonnollisuuden asiantuntija, vaikka onkin kirjoittanut romaanin Kissani Jugoslavia. Toimittajat saattavat nimittää häntä jugoslaaviksi tai kertoa, että kirja käsittelee Bosnian sotaa. Ilmeisesti alue ei ole yleisesti hahmottunut heille.
Henriikka Rönkkönen, joka on toiminut äidinkielen opettajana ja sitten seksuaalineuvojana ja kirjoittaa Sinkkublogia, totesi, että Mielikuvituspoikaystävä on ronski teos, rikkoo tabuja kunnolla ja saa lukijat nauramaan. Hän ei olisi kirjoittanut samalla tavoin kymmenen vuotta sitten. Nyt häneltä sitten kysellään Tinderistä, vaikka hän ei juurikaan käytä sitä eikä osaa suhtautua sen tarjoamiin potentiaalisten kumppanien kuviin. Muuten, miksi miehillä on Tinderin kuvissa iso kala sylissä?
Laura Honkasalo totesi, että Henriikka Rönkkösen ronskiudessa on paljon samaa kuin suomalaisessa kansanperinteessä, jossa emäntä seisoi hajareisin portin päällä – aikana, jolloin pikkuhousuja ei tunnettu – kun karja laskettiin laitumelle, että ”lehmät saisivat vitun voimaa”. Seksuaalisuushan alkaa kehittyä jo kohdussa ja päättyy vasta mullan alla.
Toimittajat tai muut haluavat lokeroida meitä, mutta nimilaput kuuluvat pakasterasioihin, eivät ihmisiin. Ehkä media haluaa yksinkertaistuksia, sehän ei välttämättä ole valehtelua. Nuoriin voidaan uskoa, he eivät lokeroi toisiaan niin kuin me. Seksuaalisuuskaan ei ole heille samanlaista kuin meille. Pitäisikö ”lapsettoman” sijaan puhua ”lapsivapaasta”?
Terhi Törmälehto totesi, että kirjailijalla on valta valita henkilönsä. Joku lukija saattaa kokea, että kirjan henkilöt eivät vastaa hänen käsitystään uskovaisesta tai kolumbialaisesta. No, sille ei voi mitään. Jos joku kirjoittaisi naisista, jotka vastustavat naisten äänioikeutta, niin ehkä joku tulisi sanomaan, että ”eivät naiset ole tuollaisia”.
Kaunokirjallisuudessa on tilaa olla poliittisesti epäkorrekti. Jos ei olisi piintyneitä käsityksiä, niin voisiko silloin hajottaa rakenteita? Onko yksilökeskeisyys itsekeskeisyyttä? Tuleeko psykologisoinnista kirjailijoille painetta selittää henkilöidensä sanomaa?
Vanhemmat sukupolvet, 1940-luvulla syntyneet, eivät käyneet terapiassa. 1800-luvun ihmiset eivät puhuneet tunteistaan eivätkä muista kipeistä asioista. Virret ja valitusvirret olivat ehkä oman sisimmän purkamista.
Onhan romaani narsistinen projekti: pari vuotta kirjoitat yksiksesi jotain ja kamalassa paniikissa lähetät sen kustantajalle. Arkielämän ongelmat sen rinnalla: ”hohhoijaa”.