riisuttuun tekstiin
maustuu tuokiokuvin
elämän mahla
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa sunnuntaina 29.4.07 Hannu Simpura puhui tekstin keskittämisestä ja tuokiokuvista, Kaija Valkonen teoksen yhtenäisyydestä.
Hannu Simpura pohjusti Philippe Delermin ”Ensimmäinen siemaus olutta – ja muita pieniä iloja” tekstipätkällä kontekstin keskittämistä oikeaan suuntaan. Simpura muisteli Kari Suomalaisen pilapiirrosta jouluhumusta, jossa Jeesus seisoo Stokkan ovella ja ihmiset kokevat hänen häiritsevän ostoksiaan. Pilapiirroksessa ydin oli näkyvissä, sanoma avautui lukijalle oitis.
Hannu Simpura neuvoi muuttamaan maailmalliset tuokiokuvat keskityksineen ja rytmeineen, kiintopisteineen ja niiden välisine etäisyyksineen kirjallisuudeksi. Ydinasiat rytmittävät tekstiä. Tuokiokuvaksi ei riitä kertoa, mitä nähdään kaupassa. Jokaisen kirjoituksen on askellettava jostain johonkin. Jos tekstissä palataan vuosikymmenten jälkeen lapsuuden leikkimökille, menneisyyden ja nykyisyyden aallot iskevät yhteen. Niiden pitää saada velloa aikansa kunnes päästään loppuratkaisuun.
Onko esinerakkaus kohtalomme? Kiinnymmekö maailmaan esineiden avulla? Mistä muodostuvat puhtaat, pienet kokemukset, jotka ovat meille kaikkialla läsnä?
Kaija Valkonen kysyi, miten rajaamme tekstimme. Liian tiivis kirjoitus on kuin lehdetön puu, liian runsas hajoaa peittäen ydintapahtumansa. Hyvä teksti on tarpeeksi tiivis, silti elämän makuinen.
Vertasimme muutamaa asiatekstiä. Toinen kertoi tiiviit faktat elämän makuisesti, toinen tiputteli irrallisia yksityiskohtia vailla dramatiikkaa, tiedonjyviä kokoavaa tarinaa. Uuden tiedon pitää kytkeytyä meissä johonkin. Liika tieto pienessä tilassa ei jäsenny eikä lukija voi ottaa sitä vastaan.
Kaunokirjallisessa tekstissä turhat sivupolut sekoittavat lukijaa. Tekstin iskevä alku voisi kertoa jotain olennaista koko lopputekstin kannalta. Kirjoittajan ei tarvitse aloittaa kirjoitusprosessia alkulauseiden hiomisesta – varsinkaan, jos ei aloittaessaan tiedä, mistä kirjoittaa.
Kaunokirjallisuudessa ei esitetä vastauksia vaan kysymyksiä. Sivumerkitykset herättävät oivaltamaan, oppimaan tarinan alta.
Muutamilla kirjailijoilla on tarinoista riippumatta aina sama taustatarina. Kaija Valkonen mainitsi esimerkkinä tällaisesta teemakirjailijasta Jaan Krossin, joka kaikissa romaaneissaan ja novelleissaan käsittelee samaa teemaa: häpeää, jonka ihminen tuntee joutuessaan luopumaan omista periaatteistaan sopeutuakseen valtaeliitin tahtoon.
Antti Hyryn ”Aitta”, joidenkin kirjallisuustieteilijöiden mielestä ainoa kymmenen vuoden sisällä kirjoitettu suomalainen klassikko, Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1999, kertoo tarinan miehestä, joka ostaa aitan ja siirtää sen paikasta toiseen. Niukalla kerronnalla Hyry on saanut tarinaan uskomattoman jännitteen.
Suomalaisessa kirjallisuudessa työtä kuvataan rutiininomaisesti ja keskittyneesti kuten Veikko Huovisen ”Koirankynnen leikkaajassa” tai Arto Paasilinnan tekemisen intohimoa kuvastavassa tuotannossa. Ranskassa, Paasilinnaa on verrattu jopa valistusfilosofeihin. Paasilinnan ”Ulvova mylläri”, ”Onnellinen mies” ja ”Jäniksen vuosi” kertovat miehestä, homo faberista, joka pakenee järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja rakentaa metsään toimivan yhteisön itselleen.
Antti Hyryn ”Aitassa” olennainen piilee ydintapahtumien välissä. Aitta jää kesken – samoin elämä. Ihmisen pyrkimys on turhaa – ja kuitenkin tärkeää. ”Tärkeintä on liike, ei päämäärä”, kuten Mauno Koivisto on Eduard Bernsteinia lainaten todennut. Raamatussakin pohditaan ihmisen elämän turhuutta.
Kirjan saa mukaansatempaavaksi alussa olevalla kysymyksellä, joka ei ratkea välietapeissa kuin korkeintaan osittain tai väärällä tavoin kuten saduissa tai vanhanaikaisissa suljetun huoneen dekkareissa. Kaija Valkonen neuvoi kirjoittajaa lukemaan dekkareita ja katsomaan television saippuasarjoja, niissä ydinkohtien rakenne on selkeästi näkyvissä. Faktat voi selvittää netistä, mutta netistä vohkimista pitää varoa, ettei tarina luisu sivuraiteille,
Netistä ”vohkimisessa” pitää ymmärtääkseni kunnioittaa tekijänoikeuksia: referoituihin teksteihin lähde merkitään näkyviin ja suoriin lainauksiin lähteen lisäksi lainausmerkit. Creative commons -lisenssit antavat vapauksia levittää ja muokata teoksia, mutta teoksen tekijä on mainittava ja mahdolliseen muokattuun uuteen teokseen tartutettava alkuperäisen kanssa identtinen lisenssi. Nettiin kirjoittavat haluavat levittää ajatuksiaan ja teoksiaan, mutta vaivattomasta kopioinnista huolimatta netin sisältö ei yleensä ole vapaata riistaa vailla tekijän moraalisten oikeuksien kunnioitusta.
Metafiktiivinen proosa ja käännösrunous
kielen merkitys
aktivoi vaihtoehdon
säkeen kaikumaan
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa lauantaina 28.4.07 Harry Forsblom kertoi Italo Calvinon novellien ja romaanien maailmasta ja Eino Santanen käännösrunoista. Harry Forsblom toivoi kirjallisuuteen nykyistä enemmän vaihtoehtoja naiivin realistisille romaaneille, jotka eivät kyseenalaista mitään.
Calvinon ”Jos talviyönä matkamies” on kirja kirjasta, maailman ja fiktioiden maailman kohtaaminen, erilaisten romaanityyppien parodiaa. Calvinon lyhyissä novelleissa kurkistamme jatkuviin kaupunkeihin, kätkettyihin kaupunkeihin, Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarhassa” taas suomalais-ugrilaiseen mytologiaan.
Kirjallisuuden tehtävänä on etääntyä deterministisestä maailmastamme, tuoda siihen liikkuvia osia, herättää uusia oivalluksia. Myyttistä, primitiivistä ihmistä kahlitsevat monet uskomukset, mutta eikö pörssikursseja tuijottava tai työhön sidottu ihminen ole vastaavalla tavalla kahlittu vaihtoehdottomuuteen? Milan Kundera rinnastaa kirjassaan ”Kuolemattomuus” nykyaikaisen kulutusyhteiskunnan ja romantiikan ajan. Mikä on kuolematonta?
Lacanilaisen kielikäsitteen mukaan minuus tuottaa tekstejä ja minuus on teksti. Teksti sinänsä on todellisuutta. Fiktio on ensisijainen, viittaukset maailmaan toissijaisia. Sanoilla on merkitys.
Vapauden ja vankeuden kysymyksiin uppoavat myös kirjallisuuden perinteiset teemat kuten rakkaus, muuttuminen sekä yksilön ja yhteiskunnan suhde. Näitä voidaan käsitellä fiktioina, erilaisina tapoina tulkita todellisuutta. Raja fiktion ja todellisuuden välillä häilyy.
Teatteri haluaa aina aktivoida katsojan; se ei kymmeniin vuosiin ole suostunut passivoijan rooliin. Samaan pyrkii metafiktiivinen proosakin: lukijan aktivointiin.
Eino Santaselle runojen kääntäminen on kulttuuriteko, mutta harvoin saamme suomennoksissa tutustua tiensä alussa oleviin runoilijoihin. Antologiat esittelevät käännösrunoja hyvin. ”Puiden lohtuun” on koottu sodanjälkeistä saksalaista runoutta kuudenkymmenen vuoden ajalta. Kokoelman runoilijoista vanhimmat ovat syntyneet 1930-luvulla, nuorimmat 1970-luvulla. ”Onni on varallista” sisältää hollantilaista runoutta. Elävien runoilijoiden klubi julkaisee vuosittain yhden runokirjan, yleensä yhteen runoilijaan keskittyvän.
Virolaisen, viime vuonna julkaistun ”Ajattelen koko ajan rahaa” runoilijoista vanhin on syntynyt 1920-luvulla, nuorimmat 1980-luvulla. Viron kirjailijaliiton silloinen puheenjohtaja ja nykyinen hallituksen jäsen Jan Kaus toteaa teoksen esipuheessaan, että virolainen runous suomalaiseen verrattuna on suorasanaisempaa ja yhteiskunnallisempaa.
Luimme Hasso Krullin ”Demokratian”, nelirivisiksi säkeistöiksi kootun yhteiskuntaan kantaaottavan tekstin. Tyhjä rivi säkeistöjen välillä jättää edellisen säkeen kaikumaan – ennen kuin lause seuraavan säkeistön alussa loppuu.
Jos runoilija on leikkinyt kielellä eikä se käänny, kääntäjän pitää tavoittaa alkuperäisen runon tunnelma ja heittäytyä leikkiin mukaan. Tällaiset runokäännökset tuovat merkityksiä, nostavat esiin yksityiskohtia.
Avasin blogini
blogi puhaltaa
vanhaan sivustoon tuoreen
verkostohengen
Riittävä määrä informaatiota tuotti tuloksen: avasin blogini. Verkkosivustoni on elänyt ja kehittynyt kymmenen vuotta, mutta viime aikoina uuden sisällön tuottaminen ja päivittäminen on kangerrellut. Blogi jouduttanee ajatusten julkaisemista – ajassa eteen- ja taaksepäin.
Blogit ja wikit
ilta avartaa:
istuuko blogaaminen
it-viisaille?
Tarmo Toikkanen puhui blogeista ja wikeistä Hetkyn IT-viisaiden jäsenillassa 23.4.07. Blogi korvaa kotisivun; se on interaktiivinen ja helpompi toteuttaa kuin perinteinen kotisivu. Blogialustaksi Tarmo suositteli WordPressiä tai Bloggeria.
Blogaaminen ei tarkoita, että henkilö pitää omaa monologiblogiaan. Blogaaminen tarkoittaa, että henkilöllä on blogi, hän seuraa muita saman aiheen blogeja, kommentoi niitä ja muut kommentoivat hänen blogejaan.
Blogien seuraamisen avainkäsite on RSS, web 2.0:n keskeinen standardi. Web 2.0 -tekniikka sallii paitsi lukemisen myös kirjoittamisen, kaksisuuntaiset linkit sekä sovellusten kytkemisen. Se toteuttaa web-tekniikan alkuperäisen ajatuksen, joka unohtui vaivattomassa selailussa.
Wiki sopii työryhmien yhteistyöhön tai vaikka yrityksen intranetin teknologiaksi. Erilaisia wiki-ohjelmistoja löytää osoitteesta http://www.wikimatrix.org/.
Teknisten innovaatioiden kehitys on kolmivaiheinen; ensin tulee teknologia, sitten lisäominaisuudet ja lopuksi yksinkertaisuus. Tämä näkyy paitsi tekstinkäsittelyssä myös web-julkaisemisessa.
Entä tulevaisuus? Kestääkö sosiaalisen median kehitys, kun energian hinta nousee?
ITK 07
opit elämän
faktat? faktat elämää
varten? valitse!
podcast virittää
aivot, työmatka liitää
uutta oppien
konnektiivisuus
synnyttää merkitykset
webkaksverkostoon
Vuosi sitten ITK-päivillä web 2, blogit, wikit ja sosiaalinen media lanseerattiin uusina opetukseen soveltuvina ilmiöinä. Tänä vuonna jo puolet ITK-päivien osallistujista pitää blogia ja viitisen prosenttia kannustaa opiskelijoitaan tuottamaan oppimistehtävinä sisältöä wikipediaan.
Avauspuheenvuorot
Torstaina 19.4.2007 professori Karsten Wolf herätteli oivaltamaan, miten sosiaalinen media ja yhteisöllisyys muuttaa käsitystämme oppimisesta? Pitäisikö puhua we-learningista? Miten valita tuhansista web 2 -työkaluista itselle sopivat, kun työkaluja tulee päivittäin lisää? Muuttuuko perinteinen ”learning about” uudeksi oppimiskäsitykseksi ”learning to be”? Voidaanko yhteisöllistä tiedonrakentelua perustella lauseella ”We are smarter than Me”? Pitäisikö web 2:n myötä ruveta puhumaan learning 2:sta? Esityksensä lopuksi Wolf huomautti, että hänen runsaasta verkko-oppimismateriaalistaan 90 % on oppijoiden tekemää.
Professori Roger Säljö pohti, miten kehitetään osaavia yksilöitä. Luolamaalauksen sanoma aukeaa vuosisatoja sen piirtämisen jälkeenkin. Ihminen ei voi lukea toisen ajatuksia, mutta toisen kirjoituksia voi lukea. Lukutaidon sijasta tarvitsemme digitaalista lukutaitoa, johon kuuluvat navigointi, metatieto, taito arvioida materiaalin luotettavuutta ja lukeminen vieraalla kielellä.
PBL-tutoriaalit ja sosiaalinen media
Maija Kärnä ja Marja Kallioniemi kertoivat sosiaalisen median ja PBL:n soveltamisesta Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa yhdeksän hengen opiskelijaryhmälle. PBL:n koko sykli siirrettiin verkkoon eXpertia-oppimisympäristöön, joka koostui toisiaan täydentävistä työkaluista Moodlesta, Marratechista, blogeista, www-editoinnista sekä SAP-ohjelmistosta. Merkityksistä on vaikea keskustella verkossa, joten niiden välittämiseen tarvitaan kasvokkaisia ryhmäkeskusteluja. Tärkeiksi koetut synkroniset työkalut ovat oppimisympäristön kiinteä osa.
Tietoyhteiskuntalinjaukset puntarissa
Marja Kylmälä, Terhikki Rimmanen ja Liisa Huovinen kertoivat tietoyhteiskuntalinjauksista. Enemmistö kuulijoista oli tutustunut Kansalliseen tietoyhteiskuntastrategiaan, mutta vain harvat sen jalkauttamissuunnitelmaan. LUMOUS viittaa luovaan, monimuotoiseen oppimiseen uudistuvasssa Suomessa. Uuden hallituksen ohjelmassa luvataan kehittää verkko-opetusta ja tukea oppilaitosten tietoyhteiskuntahankkeita.
Terhikki Rimmanen kertoi hyvien käytänteiden hiljaisen tiedon keräämisestä. Miten voitadaan joustavasti kääntää väärään suuntaan menossa olevaa laivaa? Suomessa on resurssoitu laitteisiin, mutta monin paikoin koneet ovat seisoneet tyhjinä. Muutos ei synny teknologiassa vaan toiminnassa ja asenteissa. Kollektiivinen tuki on tärkeää. Opettajan pitäisi kehittyä ohjaajaksi ja oppijoiden päästä tekemään ja innostumaan. Oppiainerajat voidaan ylittää teemoilla ja yhteistyöllä.
Liisa Huovinen korosti tieto- ja viestintätekniikkaa ajattelun apuvälineenä. Koulujen tietoyhteiskuntatoiminta paranee langattomilla verkoilla ja kannettavilla työasemilla. Tietokoneesta tulee televisio ensi syksystä alkaen. Helsingin opetusvirasto etsii perustoimintaan yhdistettäviä kärkihankkeita kuten Forum Viriumia ja Innoschoolia. Jälkimmäinen mallintaa tulevaisuuden koulua.
Sosiaalinen media ja oppiminen
Luennoijat tulivat audioina Lontoosta ja Kanadasta. Brasilialainen Barbara Dieu oli käymässä Lontoossa. Hänellä ei ollut kameraa eikä hän kuullut puhettamme. Teemu Arina chattaili hänelle reaktioitamme. George Siemens oli kotonaan Kanadassa, mutta hänkään kuullut ääntämme. Ilmeisesti vika oli Aulangolla eikä Lontoossa. Teemu Leinonen kertoi Wiki Foundationista sillaikaa kun Teemu Arina availi linjoja ulkomaille.
Barbara Dieu kertoi käsitteestä Communities of Practice, oppimisen laajenemisesta luokkahuoneen ulkopuolelle. Learning to interact – vai interact to learn?
Kun Barbara Dieu ja Teemu Leinonen totesivat, että tuntuu absurdilta puhua tunnin ajan kuulematta yleisön reaktioita, Jarmo Viteli heitti, että tilannehan on tuttu suomalaisesta luokkahuoneopetuksesta.
George Siemens puhui konnektivismista, yhdessä kehitettävästä tietämyksestä. Mitä tietämys on? Ulkoista? Objektiivista? Sisäisen representaatiota? Uuden rakentamista? Nopea muutos edellyttää tietämystä. Datasta tulee informaatiota ja siitä tietämystä, mutta tarvitaan oppimista, jotta tietämys muuttuisi merkityksiksi ja viisaudeksi (data, information, knowledge, learning, meaning, wisdom). Meaning is a function of network.
Yleisö totesi, ettei konnektivismi vaikuta kovin uudelta asialta. Teemu Arina kertoi, että Siemensin mukaan kirja on pysähtynyt prosessi, kun taas wikissä kirja on jatkuva vuorovaikutusmuoto. Tästä syntyi mielenkiintoinen väittely, kun Teemu Leinonen puuskahti, että tieteessä tutkimus on jatkuvassa vuorovaikutuksessa uusien tutkimusten viittauksissa. Ero on vain aikajänteessä ja laadun valvonnassa. Wikissä teksti julkaistaan välittömästi kun taas tieteellisen artikkelin julkaisuun saattaa mennä useita vuosia. Pitkä tarkistusaika takaa, että julkaistu on tiedeyhteisön tarkistamaa ja hyväksymää laadukasta tietoa.
Mitä Webkaksnollaa: sosiaaliset ohjelmistot oppimisessa
Perjantaiaamuna 20.4.07 Teemu Arina veti esityksellään salin täyteen niin että myöhästyneet eivät päässeet ovensuun ihmismuurin läpi. Teemun mielestä IT pitäisi tulkita uudestaan, I:n pitäisi tarkoittaa informaation sijaan interaktiota. ICT:ssä C eli kommunikointi unohdettiin aluksi – tänä päivänä se on entistä tärkeämpää. Konnektiivisuus tuo yhteisöllisen reflektion oppimiseen. Yhteyksien luominen on tärkeämpää kuin yhteyksissä liikkuva sisältö.
TKK:n tuotantotalouden luennoilla on yksi opettaja ja sataneljäkymmentä opiskelijaa, mikä jo asetelmana on typerä, jos opettajan pitäisi antaa kaikille ja olla vuorovaikutuksessa kaikkien kanssa. Kun opiskelijoiden välille syntyy vuorovaikutusta, tilanteesta saa paljon enemmän irti. Aluksi opiskelijat eivät innostuneet vuorovaikutuksesta vaan kysyivät, eivätkö voisi suorittaa kurssia perinteisellä lopputentillä. Vähitellen he oivalsivat, kuinka paljon saivat vuorovaikutuksesta. Opettajat arvioivat sekä konnektiivisuutta että sitä, miten opiskelijat innostavat toisiaan uusiin oivalluksiin. Tyhjentävä luento ei herätä ajatuksia; hyvä luento on provosoiva ja haastava.
Podcasting ja webcasting – mullistava opetusmenetelmien muuttaja
Leena Vainio johti istunnon ja kertoi, miten vuosi sitten oivalsi iPodin mullistaneen opiskelun maailmalla.
Jarmo Levonen kertoi käyttäneensä kuusituntiset työmatkansa itseopiskeluun. Myöhemmin työmatka lyheni puolitoistatuntiseksi; kädet olivat ratissa ja maisema päivittäin sama, joten aivot kaipasivat stimulointia. Työmatkoilla voi kuunnella kirjallisuuden lisäksi artikkelien kirjoittajien haastatteluja tai organisaatioiden tilannekatsauksia. Jatkuvan matkustelun sijaan konferenssien annista voi nauttia äänitiedostona saunan lauteilla Suomen suvessa. Asiantuntijat tuottavat myös materiaalia podcastina.
Taina Joutsenvirta olisi voinut kertoa kokemuksista Helsingin yliopiston Sosiologian laitoksen peruskurssien nauhoitetuista luennoista. Opiskelijat kuuntelevat luennot missä haluavat ja tulevat sitten yhteen prosessoimaan kuulemaansa. Tilanne on tyystin toinen kuin aiemmin, jolloin opiskelijat kerääntyivät yhdessä kuuntelemaan luentoja ja prosessoivat niitä jälkikäteen yksin. ”Piirtoheitin”-hakusanalla löytää tämän prosessin kuvauksen netistä. Nauhoitetut luennot vapauttavat opettajat tiedon jakamisesta oppimisen ohjaajiksi.
Yleisön joukosta kysyttiin, kuinka pitkälle editoituja nauhoitetut luennot ovat ja miten niitä ylläpidetään. Jarmo Levonen myönsi, että nauhoituksia pitää editoida niin, että ne kuulostavat hyviltä. Miten podcastit eroavat perinteisestä opetuskasettien kuuntelusta? Jakelu on nopeampaa ja materiaalit ovat interaktiivisia; jokainen voi olla tuottaja.
Tarmo Toikkanen kertoi podcasteista käyttäjän näkökulmasta. Kun työpäivän istuu kirjoittamassa työasemalla, niin reilun puolen tunnin työmatkalla erilainen media, ääni, piristää vapaata aivokapasiteettia. Usein podcasteja kuunnellaan muualla kuin työaseman ääressä, työmatkalla tai kuntolenkillä metsässä, joten sähköpostit ja kahvitauot eivät keskeytä kuunteluun keskittymistä.
Tarmo kertoi, että yhä useammin hän huomaa aloittavansa keskustelun sanomalla ”kuulinpa kerran podcastissa..”.
Webcastissa on äänen lisäksi video, joka vaatii työaseman ääreen eikä vapauta samalla tavoin kuin podcast. Konferenssiesityksiä kuunnellessa ei kaipaa puhuvaa päätä – harvoin esityskalvojakaan.
Tarmo esitti näytteitä muutamasta brittiläisestä podcastista. Hän totesi, että Ylen audio-ohjelmat vaativat RealPlayerin eivätkä valu vaivatta tulitikkuaskia pienempään kannettavaan laitteeseen.
Tulevaisuudessa podcast yleistyy. Se vaatii enemmän kuin tekstin tuottaminen – ja sen ympärille kehitetään rahastusta ja lisäpalveluita.
Marja-Riitta Ritanoro kertoi läntisen naapurimaamme tilanteesta. MKFC Stockholms Högskolanin kotisivu on blogi-muodossa. Edulink-oppimisalustan kaikki materiaalit siirtyvät nappia painamalla iPodiin luettaviksi, katseltaviksi ja kuunneltaviksi. Oppijat voivat lukea materiaaleja pitkillä metromatkoillaan.
Nuoret ja media
Satu Heliö esitteli tutkimustaan Sulaken Habbo-hotellin käyttäjistä. He ovat tavallisia nuoria eri maista.
Teppo Turkki johdatti meidät kuvamatkalle Japanin otakuihin. Japanilaiset ovat aktiivisia vielä 80-vuotiaina. Kännyjä suunnitellaan jopa alle 10-vuotiaille. Japanilaiset kuluttavat symboleja enemmän kuin muut kansat. Kuva keskittyneestä soittajatytöstä puistossa kertoi sisäisen kosmoksen tavoittelusta. Monilla japanilaisilla nuorilla ei ole näköalaa tulevaisuuteen. Sisäistä arvotyhjiötä täytetään fantasioilla ja kulutuksella. Elämä online on muodostumassa yhä tärkeämmäksi. Mitä se merkitsee ihmisten minä-kuvalle ja sosiaalisille suhteille? Nuoria ei saa päästää liukumaan liian syvälle nettiin, koska arvot ja moraali syntyvät vuorovaikutuksessa.
Tutkimusten mukaan nuoret haluaisivat kaikkein mieluiten pelata omien vanhempiensa kanssa. Nettipalveluissa he tekevät mitä haluavat – riippumatta siitä, mitä tarkoitusta varten tuottaja on palvelun kehittänyt.
Tulevaisuus nyt ja eilen
Sam Inkinen luotsasi meitä tulevaisuuteen Wagnerin Jumalten tuhon nornista, joiden menneen, nykyisen ja tulevan kohtalonlangat sotkeutuivat ja katkeilivat, löytöretkelle kohtaamaan jotain parempaa, sitä, mitä olemme etsimässä. Ihmiskunnan suuret keksinnöt penisilliinistä teflonpannuun ja tekstiviestiin ovat syntyneet sattumalta.
Media-arkeologia on uusi tieteenala. Fyysikko ja hologrammitekniikan isä Dennis Gabor on sanonut: ”Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta sen von keksiä.” Sam Inkinen suositteli kaikille Stewart Brandin kirjaa ”The Media Lab” 1980-luvulta.
Nykynuori löytää helposti globaaleja, samoista aiheista kiinnostuneita juttukumppaneita. Edellisen sukupolven pikkukaupungin nuori, joka oli kiinnostunut vaikkapa kirjallisuudesta, saattoi joutua toteamaan, ettei omalla paikkakunnalla kukaan muu ole kiinnostunut samasta aiheesta.
Sam Inkisen esityksen otsikossa on tarkoituksella vuosiluvut 1984-2014. Edellinen oli Orwellin kuuluisan kirjan vuosiluku. Se olisi edelleen lukemisen arvoinen, tietoyhteiskunnan fantastinen uhkakuva yhdessä Huxleyn Uuden uljaan maailman kanssa. Vuonna 1984 tapahtui muutakin: markkinoille tuli MacIntosh haastamaan PC:n ja otaku-keskustelu alkoi.
Informaatioyhteiskunta olisi Sam Inkisen mielestä osuvampi termi kuin tietoyhteiskunta.
Inkinen kritisoi yliviihteellistä postmodernia maailmaa ja taustakalvolla näkyi parin kirjan kansilehdet, Ulrich Beck: Risk Society ja Gene Edward Veith, Jr: Postmodern Times. Lopuksi Inkinen mainosti Mika Ala-Korpelan ja Teemu Sunan kanssa kirjoittamaansa, tänä keväänä Finn Lecturalta ilmestyvää Kyborgin käsikirjaa, joka yhdistää luonnontieteellistä ja ihmistieteellistä ajattelua ja tutkimusta.
Sytyken MallinnusOSY
abstrakti malli
kehittää ketterästi
verkkopalvelut
Historian siivet havisivat, kun Sytyken OlioOSYn tuhkasta nousevan MallinnusOSYn ensimmäisessä miniseminaarissa 18.4.07 SysOpenilla kaksi puhujaa ja kaksi osallistujaa muistelivat yhdessä Sytyken Oliotyöryhmää, jossa viisitoista vuotta sitten työstivät yhdessä raporttia Oliot systeemityössä.
Jukka Tamminen aloitti historiakatsauksella 1980-luvun lopulla Finnairilla tehtyihin SRM-tutkimuksiin, jotka paljastivat yksitoista asiakastietojärjestelmää; joka sovelluksella oli omansa ja jokaisessa niistä tiedot eri tiloissa. Kokonaismallintaminen selkeytti tilannetta, mutta toi raskaat vuosia kestäneet projektit, jotka vastasivat huonosti nopeasti muuttuvan liiketoiminnan tarpeisiin.
Tänään tietojärjestelmiä kehitetään ketterästi. Muutamassa päivässä laadittava abstrakti oliomalli auttaa hallitsemaan useat samanaikaiset ketterät projektit. Malliin kootaan kaikki keskeiset käsitteet, joista liiketoiminta tarvitsee tietoa. (Otus, jota Jukka Tamminen nimitti oliomalliksi, on mielestäni UML:n mukainen luokkamalli.)
Malli tuottaa todellisuudesta toisen todellisuuden, lennoista varausjärjestelmän. Tarvitsemme älykkään ihmisen, joka huomaa vastaavuudet näiden todellisuuksien välillä – ja tämän älykkään ihmisen soisi olevan mukana jo järjestelmän rakennusvaiheessa.
Jukka sanoi, että jos liiketoiminnan abstrakti malli tietää jotain käyttöliittymistä, se on saastunut. (Saman tapaista ajatusta olen itse vuosikausia yrittänyt tolkuttaa opiskelijoilleni.)
Sakari Lehtonen heitti, että olioiden aika oli vuosina 1991-2006, mutta nyt on siirrytty SOAan. 1980-luvulla meillä oli moduulit, 1990-luvulla käyttötapaukset ja 2000-luvulla palvelut. Modulaarisuus tarkoittaa metsän näkemistä puilta. B2B tarkoittaa verkostoliiketoimintaa. Domain Modelista eli liiketoimintamallista saadaan XML-malli – niin, yksinkertaisesti väkäsillä.
Tilakaavion käyttö ja merkitys on herännyt uudestaan henkiin, kun mallinnetaan liiketoimintatapahtuman tilaa. Nykyisin puhutaan rekisterien sijaan komponenteista, mutta transaktiot ovat samoja kuin ne ovat olleet neljännesvuosisadan ajan. Uutta on integraatiokerros ja sen BPEL-kieli. BPM-prosesseissa orkesteroidaan liiketoimintaprosessit karkealla tasolla kun taas UML:n käyttötapaukset kertovat käsittelysäännöt tarkemmalla tasolla.
Sakarin mielestä luokkamallia ei pidä esittää liiketoiminnan edustajille vaan heidän kanssaan keskustellaan käyttöliittymien avulla. Oma kokemukseni on erilainen: käyttäjät, asiakkaat tai tilaajat, vaikka heillä ei olisi it-alan koulutusta, osaavat lukea luokkamallia ja ottaa kantaa luokkiin ja niiden välisiin yhteyksiin, kunhan heille annetaan selkokielellä mallin lukuohjeet. Käyttäjät ovat toimintansa asiantuntijoita; juuri he pystyvät kertomaan, voiko tilauksella olla yksi vai monta tilaajaa – tai asuntolainalla monta lainanottajaa, esimerkiksi mies ja vaimo.
Joku yleisön joukosta tiesi kertoa Ivar Jakobsonin sanoneen viime vuoden lopulla Suomen-vierailullaan, että UML on kuollut. Mielenkiintoista! Kun viisitoista vuotta sitten työstimme Sytyken Oliotyöryhmässä Oliot systeemityössä -raporttia, ei UML ollut vielä syntynyt eikä käyttötapauksia keksitty.
Sakari ja Jukka väittelivät kiivaasti käyttötapauksista ja kollaboraatiokaavioista. Sakari kannatti edellisiä ja piti jälkimmäisiä tarpeettomina kun taas Jukka oli täysin toista mieltä.
Illan viimeinen esiintyjä, nuori teoreetikko Tomi Reinikainen kertoi intressiperusteisesta lähestymistavasta. Intressejä on eri tahoilla ja niitä päivitetään järjestelmän elinkaaren ajan, myös ylläpitovaiheessa.
Kaksi maata, kaksi arvomaailmaa
kohtaat naapurin
arvot, tavat, menneisyys
selittää erot
Tuglas-seura järjesti Kansalaisfoorumin Kaksi maata – kaksi arvomaailmaa 13.4.07 Tieteiden talossa. Virolaiset kertoivat asenteistaan suomalaisiin ja suomalaiset virolaisiin. Tutkija Iivi Masso ihmetteli 1990-luvun alussa suomalaisia opiskelijoita, jotka eivät juttele keskenään luennoilla ja pitävät hipoissa kiinni omasta pullostaan jakamatta muille. Vaikka virolaiset nuoret olivat köyhiä, he jakoivat muille omastaan. Ehkä asenteiden taustalla oli Suomen hyvä sosiaaliturva, ajatus: ”Minun ei tarvitse auttaa muita kun yhteiskunta auttaa.” Virossa tilanne oli toinen. Toisaalta Jaana Vasama kuvasi nyky-Viron yksilöllisiä menestystarinoita, jotka voivat vähentää haluja auttaa heikompia.
Pastori Hannele Repo kertoi vieraasta kulttuurista, johon hän törmäsi Tallinnan Pyhän Hengen kirkon kirkkoherrana. Aluksi hän tunsi olevansa kylmässä maassa Jumalan selän takana kunnes kuuli, että virolaisille ”Jumalan selän takana” tarkoitti turvallista olotilaa. Ajatus lämmitti. Kaupungille mennessään hän riisuu papinkauluksensa. Virolaiset suhtautuvat uskontoon ennakkoluuloisesti. Suomessa papinkaulus helposti antaa julkisissa liikennevälineissä istumapaikan, sammuttaa tupakat ja saa kiroilijat pyytämään anteeksi. Naisten keskinäinen lämpö Virossa on suurempaa kuin Suomessa, samoin vieraanvaraisuuus, mutta pappien keskuudessa hän pienenä naisena kokee jäävänsä näkymättömäksi. John Wikström on sanonut: ”Kulttuuri on kuin vesi, jossa kala ui.” Hannele Repo myönsi, että tullessaan laivalla Suomen satamaan, hän tuntee hengittävänsä paremmin kuin Tallinnan vieraassa kulttuurissa.
Johtaja Gunnar Okk kertoi, että virolaiset johtajat ovat huomattavasti nuorempia kuin suomalaiset. Liikeneuvotteluissa virolaisille määräajat ovat vain suuntaa-antavia – toisin kuin suomalaisille. Suomessa liikeneuvotteluissa pitäisi osata keskustella purjeveneistä, purjehtimisesta ja golfista, kun taas palkasta ja uskonnosta ei saisi keskustella.
Professori Mikko Lagerspetz puhui anomiasta, tilanteesta, jossa normijärjestelmä ei anna suojaa. Viron nopea yhteiskunnallinen muutos on johtanut tilanteeseen, jossa neuvottelukäytäntöjen ja päätöksenteon pelisäännöt puuttuvat. Sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja sanoi kerran, ettei aidsin hoitamiseen tarvita lisäresursseja, koska aids on vain siihen sairastuneiden oma ongelma. Professori järkyttyi: miten kyseisessä asemassa oleva mies ajattelee noin ja sanoo sen vielä ääneen. Professori Mart Saarma toppuutteli ja selitti, miten Virossa 1980-luvulta lähtien on selitetty, että aids on tuotettu Pentagonin laboratoriossa ja leviää vain homoseksuaalien keskuudessa, joten pitkäaikainen propaganda ei voi olla jättämättä jälkiään.
Virossa muutos ja kyky muutokseen ovat arvoja sinänsä. Johtaja Jaana Vasama korosti, että virolaisten ”Nokia” on koti ja koulu. Kun suomalainen puhuu käsitteistä ”koti, uskonto ja isänmaa”, virolainen puhuu käsitteistä ”koti, kieli ja koulutus”. Virolaisille kieli on uskonto, mutta toisaalta heiltä puuttuu uskontojen lukutaito: he eivät erota kelta-asuista rumpua lyövää munkkia liperikauluksisesta papista.
Virolaisissa kansanlauluissa kerrotaan murheellisista asioista iloisin sävelin kun taas suomalaisisssa kansanlauluissa kerrotaan iloisista asioista murheellisin sävelin.
Verkko koulutuksessa ja kouluttaja verkossa
tiikeri loikkaa
projekteihin Virossa
strategiatta
huominen lupaa
verkkoon ääntä, viihdettä
oppiin iloa
IT-kouluttajien kevätseminaari suuntasi Tallinnaan 16.-17.3.07. Aktiivisia kouluttajia eri puolilta Suomea Oulua myöten osallistui yli kolmekymmentä, vaikka varsinainen ilmoittautumisaika kesti vain muutaman viikon ja ohjelma oli kohtalaisen tiivis. Matkanjärjestelyistä vastuullisena huomasin, miten paljon liikkuvia ja lennossa muuttuvia osia mahtuu parin päivän seminaariin, kun porukkaa on riittävän paljon. Kunnioitukseni ryhmämatkojen järjestäjiä kohtaan kasvoi kohisten.
Kelluen Tallinnaan
Aktivoiva pariesittely aloitti seminaarimme. Verkko-ohjauksen asiantuntija Hanne Koli avasi meille verkko-opetukseen laajan näkökulman, johon kuuluvat valmistelu ja ennakointi, opiskelijan toiminnan ohjaus sekä ohjauksen arviointi ja kehittäminen. Ohjaaja luo oppimisen edellytykset: mitkä asiat edistävät oppimista, minkä tiedon varassa opiskelijat pystyvät opiskelemaan. Ohjeistuksella, tiedottamisella ja oppimisprosessien suunnittelulla ohjaaja pyrkii edistämään oppijan aktiivisuutta, kiinnostusta ja metakognitiivisten taitojen kehittymistä.
Oppimisprosessi voi alkaa vaikka aiheeseen johdattavalla videolla tai opettajan lähettämällä sähköpostilla. Opettaja antaa selkeät aikataulut ja ohjaa koko oppimisprosessin ajan.
Hamkissa on kehitetty Moodleen liitettävä ohjausympäristö Logi tai MobiLogi, joka tekee opettajan ja opiskelijan vuorovaikutuksen näkyväksi, auttaa muistamisessa ja ohjauksessa, ajatteluprosessien ulkoistamisessa. Ohjausympäristö tarjoaa opettajalle valmiita ohjauslauseita.
Maarit Alppiranta Edusolutionista kertoi, miten monikulttuurisessa MKFC Stockholms folkhögskolassa kaikki koulutus siirrettiin verkkoon Edulink-oppimisalustalle. Muutostilanteessa jotkut kouluttajat lähtivät pois, mutta useimmat jäivät kehittämään opetustaan verkkoon – ja ovat valintaansa tyytyväisiä.
Kouluttajan työ on muuttunut: valtaosa työstä tehdään etukäteen ja ohjaukselle jää aiempaa enemmän aikaa. Kohderyhmä on haastava: maahanmuuttajia, vammaisia ja muita oppijoita, joilla on erityistarpeita. Verkko-oppimisympäristöön on integroitu erityistarpeisiin apuvälineitä, jotka eivät edellytä erillisten ohjelmien asentamisia omiin työasemiin; kaikki opiskelussa tarvittava tavoitetaan vaikka kirjaston työasemalta.
ReadRunnerin avulla oppija voi kehittää omaa lukunopeuttaan. Educast tarjoaa tilattavia äänitteitä RSS-feedin tapaan, jolloin oppija saa oppimismateriaalin mobiilina pakettina, jota voi kuunnella vaikka pitkillä työmatkoillaan.
Äänitiedostoina jaettava oppimismateriaali toimii myös Itä-Afrikassa, jossa tietokoneita on harvassa, mutta pieniä kannettavia päätelaitteita runsaasti.
Tallinnan yliopistossa
Isäntämme Mart Laanpere kertoi yliopiston käymistilasta, miten Tallinnan pedagogisesta yliopistosta kymmenvuotisessa prosessissa kehittyi Tallinnan yliopisto – vastapainoksi suurelle Tarton yliopistolle. Aloite tuli Tallinnan teknilliseltä yliopistolta, mutta lopulta tämä pudottautui hankkeesta kokonaan ja on edelleen itsenäinen. Tallinnan yliopisto on suuruudeltaan puolet Tallinnan teknillisestä yliopistosta ja kolmasosa Tarton yliopistosta.
Tallinnan yliopistoon kuuluvat Haapsalu kollege ja Rakveren opettajakoulutusseminaari. Jälkimmäisen huonokuntoisia tiloja paranneltiin kaupungin tuella.
Tallinnan yliopisto järjestää opettajakoulutusta mm. Georgiassa, Gruusiassa, Moldoviassa ja Ukrainassa. Näissä maissa opettajakoulutusta ei järjestetä englanniksi, joten venäjäntaitoisille virolaisille on kysyntää.
Tallinnan yliopiston ohjelmistokehitystä edustavat parhaimmillaan paljon suosiota saavuttanut, Hans Põldojan opinnäytetyössä syntynyt VIKO, Fle3:n pohjalta kehitetty oppimisympäristö IVA, Krihvel, jossa 6-7-vuotiaat ratkovat open source -ympäristössä oppimistehtäviä sekä ammatillisen kehittymisen reflektointiin tarkoitettu e-portfolio.
Yliopiston monien projektien rahoituslähteinä on Tiikerinloikka-ohjelma. Ilveksen loikka ehkä viittaisi paremmin hankkeen isään, silloiseen ulkoministeriin ja nykyiseen presidentti Toomas Hendrik Ilvekseen. Tiikerinloikka-käsite kertoo, miten suuresta muutoksesta on kysymys.
Oikeat ihmiset tapasivat saksalaisessa olutravintolassa vuonna 1996 ja yksi heistä sai idean. Tästä syntyi Tiikerinloikka, Tiigrihüpe. Strategia ja analyysi puuttuivat, mutta poliittinen tahto ja rahat riittivät ohjelman käynnistämiseen. Mart Laanperen kuvausta tapahtumista referoi ”Sun äitis” blogissaan.
Vuonna 1997 oppilaitosten teknologiahankkeiden rahoituksesta kolmasosa tuli paikallisesti, kaksi kolmasosaa Tiikerinloikalta, nykyisin päinvastoin. Asenteet ovat hankkeen myötä muuttuneet; kuntatasolla tietotekniikka koetaan tärkeäksi. Viron kouluissa yritteliäisyys on kasvanut: pienissäkin kouluissa syntyy innovatiivisia teknologiahankkeita, jotka hyvin perusteltuina saavat rahoitusta. Hankkeiden myötä teknologiaosaaminen on kasvanut; ne, jotka osaavat, opettavat muita ja näin vanhuksetkin pääsevät nettimaailmaan.
Ensimmäisen Tiikerinloikan päättyttyä toinen, Tiigrihüpe Plus -ohjelma, käynnistyi automaattisesti – ja päätöstä ihmeteltiin vasta jälkikäteen. Uusi ohjelma pyrkii takaamaan ICT-taidot kaikille, virtuaaliset oppimisympäristöt, tukea kehitykselle sekä yhteistyötä eri instituutioiden kanssa. Toisen strategian aikana saavutettiin parhaat tulokset: Viron 56 000 opettajasta 10 000 sai hyvän tietoteknologiakoulutuksen.
Viron hallitus on hyväksynyt viisivuotisen Oppiva tiikeri -ohjelman. ICT-taitojen sijaan puhutaan e-oppimisesta (e-learning). Kouluille suositellaan wikien ja blogien käyttöönottoa ja opettajat kehittävät itse oman koulunsa Digitaalinen tiikeri -ohjelmaa. Teknologiahuumassa on silti tärkeä muistaa, että pedagoginen ajattelu on välineitä tärkeämpää ja sosiaalinen verkosto tärkeintä.
Tiikerinloikka-säätiö rahoittaa täyspäiväisten tukihenkilöiden palkkaamista kouluihin. Nämä tukevat ihmisiä ja kehittävät järjestelmiä – eivät siis vain hallinnoi palvelimia.
Lopuksi Mart Laanpere kertoi, miten innoissaan hänen seitsenvuotias poikansa ratkoo joka ilta viisikymmentä ylimääräistä matematiikan tehtävää – kun saa niistä välittömän palautteen.
Hans Põldoja kertoi LeMill-hankkeesta, jota voisi luonnehtia pikemminkin laboratorioksi tai opettajien huoneeksi kuin oppimisympäristöksi. Sinne voidaan viedä myös tarinoita opetuksesta ja oppimisesta (teaching and learning stories). Hans Põldoja mainitsee esityksen blogiviestissään.
Hotellissa
Inge Martonen kertoi WebFair-projektinhallintatyökalusta, jota on kehitetty yhteistyöpartnereiden kanssa EU-projektissa avoimeen ympäristöön.
Hotelli Vana Wirun palomuuri oli aiheuttaa demoefektin, mutta lennossa porattua käytävää myöten pääsimme tutustumaan työkalun toimintaan.
Tuomas Lehtinen Mediamaisterilta kertoi Moodle-oppimisalustan monipuolisista käyttöliittymistä ja mediamahdollisuuksista. Moodlea voidaan käyttää monin eri tavoin. Oppilaitoksen intranetiä ei kuitenkaan pitäisi korvata millään oppimisalustalla, koska niiden hakutoiminnot eivät ole riittäviä intranetin tarpeisiin.
Veli-Pekka Lifländer Evtekistä kertoi Moodlen käyttökokemuksistaan. Verkkokoulutus vaatii aina tarkan pedagogisen suunnittelun. Teknisissä aiheissa vapaa jutustelu ei ole yhtä luontevaa kuin kielissä tai mielipideaineissa, joten eriaikainen keskustelu rajautuu suunnitelman mukaisiin puheenvuoroihin, joista yksi on oppimispäiväkirja. Toisilla kursseilla se on pakollinen, toisilla siitä saa lisäpisteitä. Jokaisella opiskelijaryhmällä on oma wiki. Kurssit voisivat toimia verkossa ilman kasvokkaisia tapaamisia, mutta laboratoriotyöt ja projektien tarkistuspisteet vaativat läsnäoloa. Vertaispalaute syntyy luontevasti, kun yksi projektiryhmä on toisen johtoryhmä. Jokaisen opiskelijan pitää siis seurata kunnolla oman ryhmänsä lisäksi ainakin yhden muun ryhmän työskentelyä.
Moodle tarjoaa visuaalisuuden viilaamiseen monipuolisia mahdollisuuksia, mutta perusnäkymäkin on ihan riittävä. Kysymykseen opiskelijatöiden tekijänoikeuksista Veli-Pekka Lifländer totesi varautuvansa ongelmiin vasta jälkikäteen.
Kelluva paneeli
Asiantuntevat paneelistit ja aktiivinen yleisö huipensivat seminaarimme paluumatkalla. Voisiko oppimisalustoja käyttää projektinohjauksessa? Voisivatko opiskelijat palauttaa oppimistehtäviään äänitiedostoina? Millä keinoin voisimme vapautua muistamisesta? Miten pääsisimme eroon välineiden asettamista rajoituksista? Auttaisivatko EU-projektit? Voisiko samaan ohjelmistoon integroida kaiken opetukseen liittyvän, myös opiskelijahallinnon suoritusmerkintöineen ja opettajien töiden järjestelyn palkanlaskentoineen?
Tulevaisuus lupaa avoimuutta, autettavuutta ja sulautuvuutta. Web service -tyyppiset ratkaisut tuovat samaan käyttöliittymään kaiken, mikä liittyy oppimiseen, harrastamiseen ja työhön. Formaali ja informaalinen oppiminen kulkevat rinnan, oppijakeskeisyys korostuu. Pelillisyys ja viihteellisyys tehostavat oppimista. Me kaikki tuotamme sisältöä. Mobiilisukupolvella on erilaiset ongelmat, tarpeet ja valmiudet kuin aiemmilla sukupolvilla – mutta identiteetti ja verkostot saattavat kadota kännyn myötä.
Elinikäinen oppiminen on tullut jäädäkseen ja teknologia integroituu ihmisen koko kulttuuriin hipaisuineen, implantteineen ja japanilaisine vessoineen. Viime kädessä kaikki integroituu kuitenkin oppijaan itseensä; mikään järjestelmä ei pysty integroimaan kaikkea formaalia ja informaalia oppimista.
Tarvittaisiin pieni käänne, jonka idut orastivat tässä seminaarissa. Keskustelun ja ideoinnin pitäisi jatkua omissa organisaatioissa ja verkostoissa.
Tieto kulkee – vai kulkeeko?
multimedia
antiikin esteettinen
aistikimara
Lokakuisena lauantaiaamuna puoli kymmeneltä Suomen Tietokirjailijat kokoontuivat ennen Helsingin Kirjamessuja Messukeskukseen seuraamaan Tapio Variksen hengästyttävän vauhdikasta ja monipuolista esitystä. Hesarin aamun pääkirjoituksessa oli ylistetty kirjan käyttöliittymää. Jostein Gaarder toteaa Sofian maailmassaan, että kirja on kaikista välineistä vuorovaikutteisin, interaktiivisin. Sähköisen median napin painallusta ja koneen vastausta Tapio Varis taas nimittää interpassiivisuudeksi.
Päivittäiset mediat siirtyvät verkkoon ja lehtien lukeminen vähenee. Sosiaalinen web nousee ja tietokirja kilpailee Wikipedian ja vastaavien kanssa. Kapea käsitys e-oppimisesta rappeutuu, ja digitaalinen lukutaito nousee uudeksi konseptiksi, kuten Tapio Varis kuvailee artikkelissaan Parnassossa.
Tapio Varis tutki tiedon kulkua eri tieteiden näkökulmista ja luetteli viestinnän, pedagogiikan, kirjallisuustieteen ja sosiologian tutkijoita kuten Freire, Dewey, McLuhan, Innis ja Ong. Jokainen uusi media mahdollistaa uudenlaisia ajatteluprosesseja. Minkä median maailmassa toimimme ja minkä valitsemme päämediaksemme? Vai sokaistummeko vain yhdelle medialle?
Jakaminen ja välittäminen, sharing and caring, nousevat arvoonsa, samoin avoimet ympäristöt. Retoriikka (puhuminen) oli aiemmin yksi tärkeimmistä taidoista, mutta enää sitä ei arvosteta. Kuitenkin opiskelijoista valtaosa haluaisi mieluummin hyvän opettajan kuin sähköisen materiaalin. Vaan mistä löydämme hyviä opettajia?
Sähköiset mediat ovat hyviä välittämään tietoa, joka muuttuu päivittäin, mutta meillä pitää olla myös pysyvää tietoa. Kirjan tekeminen vaatii erilaista älyllistä ponnistelua kuin jonkin asian heittäminen verkkoon. Syntyykö kirja uudestaan? Pääseekö siitä nauttimaan vain eliitti, kun muille tarjotaan sähköisen median sirkushuveja?
Kasvatuksen vallankumous, uusi renesanssi, tuottaa uudenlaisia ajatuksia, ylittää tieteen ja taiteen rajoja. Tunne ja uskonto ovat älykkyyden yhdeksäs ulottuvuus. Maailman hallitsemiseen tarvitaan erilaisia taiteen lajeja. Aikakautemme ei suosi diletantteja – mutta emmehän me tarvitse millään alalla ihmisiä, joiden tunne-elämä olisi nolla.
Unescossa tutkitaan monilukutaitoa, multimodaalisuutta. Pitäisikö puhua monikulttuurisesta maailmasta eikä digi-ajasta? Vahvistammeko EU:ssa huomaamattamme tekno-tieteellistä ajattelutapaa?
Ihmisen muistirakenne muuttuu. Kirjoitettu ajatus irtoaa puhujasta. Yliopistomaailmassa alkuperäiseen puhujaan viitataan referenssein. Yhden tutkijan osuus yhteisestä tuotoksesta on yleensä mitättömän pieni.
Innisin mukaan viestintärakenteen häiriintyminen tuhoaa valtakunnan. Maissa, joissa sensuuri vallitsee, verkko tarjoaa kansalaisille mahdollisuuksia, joita heillä muuten ei ole.
Tapio Variksen mukaan televisio on häviävä maailma. Eri aisteja yhdistävä multimedia taas voisi yltää Aristoteleen runousopin tavoitteisiin.
Tapio Varis näytti tuoretta juhlakirjaansa ”Communication and learning in the Multicultural World”, jonka ovat toimittaneet Pekka Ruohotie ja Rupert MacLean ja julkaissut Tampereen yliopisto.
Keskustelussa todettiin, että vaikka tieteen kieli on englanti, tieteestä pitäisi kirjoittaa myös suomeksi, jotta suomalainen tieteellinen käsitteistö eläisi.
Kirjaklinikka
helppo vaikea
kirjan taival kynästä
lukijan käteen
Kai Vakkuri pohti kirjan tekemisen helppoutta ja vaikeutta Suomen Pienkustantajien ja Suomen Tietokirjailijoiden Kirjaklinikassa Ellivuoressa 29.6.06, Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien aattona. Kaikilla on jotain sanottavaa, mutta tietotekniikan helppous houkuttelee ihmiset aliarvioimaan kirjantekoprosessin. William Faulknerin mukaan kirjan tekemiseen tarvitaan kynää, paperia ja wiskiä. Toisaalta asioita ei pidä monimutkaistaa tarpeettomasti eikä pysähtyä kalkkiviivoilla kuten opiskelija, joka jää gradua vaille valmiiksi.
Hemingwayn mukaan lahjakkaalla kirjailijalla pitää olla totuuden kaipuuta, rehellisyyttä ja aitoutta, muuten tämän olisi parempi pitäytyä toisten kuvailemisessa. Jokaisessa kirjailijassa pitäisi olla iskunkestävä paskanilmaus: kun kirjailija havaitsee epäkohdan, hän ilmaisee sen! Linnankosken Pakolaisuuden sanomaksi voisi kiteyttää ”Antakaa anteeksi, ymmärtäkää toisianne”. Kiven Seitsemässä veljestä paljastaa donquijotemaisesti silloisen yhteiskunnan epäkohtia.
Kirjan rakenne yleensä paranee, kun siitä poistaa ensimmäisen luvun. Elämä on kuin helminauha, täynnä onnellisia tai onnettomia asioita. Kaunokirjallinen teos pitäisi aloittaa mieluisimmasta kohdasta ja saada lukija heti koukkuun. Esimerkkeinä hyvistä aloituksista Kai Vakkuri luetteli seuraavia: ”sinä päivänä aurinko nousi lännestä” tai kuvaus raskaana olevasta vaimosta, joka tulee Stokkan kulmalla vastaan pilkullisessa hameessa suuri aurinkohattu päässään.
Romaaniin ei sovi jaksotettu rakenne, jumputus. Se ei ole jatkokertomusten kokoelma, jonka joka luvussa tapahtuu jotain – kuten Kauniissa ja rohkeissa. Romaaniin tarvitaan jännite. Vakkuri kertoi kirjoittavansa parhaillaan dekkaria Kauniin Elisen murha, jossa ranskan opettaja ryhtyy huoraksi.
Tarvitaanko kaunokirjallisuuden tuottamiseen flowta? Kirjan kirjoittamisesta 95 prosenttia on työtä, joten inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan.
Kirjailija ei useinkaan tiedä, mitä on kirjoittamassa. Aiheet löytyvät yleensä asioista, joihin kaikki ihmiset joutuvat ratkaisemaan suhteensa: aikaan, kuolemaan, omaan seksuaalisuuteen ja omaan syyllisyydentuntoon. Ihminen kirjoittaa yleensä päästäkseen eroon jostain itselleen kipeistä asioista. Vakkuri sanoi kirjoittavansa huonosta itsetunnosta.
Vakkuri jakaa ihmisen elämän neljään vaiheeseen: nuoruuden valmistautumiseen, aikuisuuden valintaan, keski-iän vallankäyttöön ja yli 70-vuotiaan kuolemanläheisyyteen, järkiintymisen aikaan. Joskus vastaan tulee ulkokohtaisesti toimivia ihmisiä, jotka eivät osaa ilmaista tunteitaan eivätkä puhua niistä. Ehkä he kärsivät aleksitymiasta.
Tietokirjat ovat luonteeltaan erilaisia kuin kaunokirjat, mutta niissäkin voi ylittää tavanomaisen ajattelun rajoja kuten Korkalan, Feltin ja Vakkurin kirjassa ”Hiiri kissan korvassa”. Hulluja on ehkä vaikea ajatella, mutta yli 70-vuotiaan järkiintymisen aikaan se voisi sopia: dekkarissa 90-vuotias voisi ryöstää pankin.
Kuunnelmia tarjotaan kustannettavaksi huomattavasti vähemmän kuin kirjoja. Kai Vakkurin opaskirja ”Sinä kirjoitat radiokuunnelman” vuodelta 1997 voisi olla edelleen ajankohtainen. Nyrkkisäännön mukaan kuunnelman yhden sivun esittämiseen menee noin kaksi minuuttia, joten tästä voi laskea puolen tunnin kuunnelman käsikirjoituksen pituuden.
Reima T. Luoto muistutti, että ihmiset ovat aina pitäneet hyvistä jutuista ja muinoin tarinankertojia arvostettiin. Hyvät tietokirjat ovat usein tiukkaa ja tiivistä asiaa kuten Mantere-Sarvan historiakirjat hyvine valokuvineen ja runsaine petiitillä esitettyine lisätietoineen. Kunnon välistykset auttaisivat likinäköisiä lukemaan tiuhaankin painettua tekstiä.
Juhani Vesikko kertoi Pilot-kustannuksen palvelukonseptista, johon kuuluvat oma-, palvelu- ja täyskustanteet. Palvelukustanteessa kirjoittaja sitoutuu lunastamaan jonkin määrän painettuja omia kirjojaan, kustantaja puolestaan toimittaa kirjan tiedot nettisivulle, kirjakauppoihin ja kirjastoihin.
Kyse on pienuuden filosofiasta. Pilot-kustantajan seuraava kohderyhmä ovat kouluttajat: pienkustantaja voi esimerkiksi yrityskoulutusta varten räätälöidä kirjan kohderyhmän mukaiseksi. Taitto on standardoitu, käsikirjoitus toimitetaan kustantajalle digitaalisessa muodossa. Kirjan ulkoasusta ei tingitä, mutta on muistettava, että kyse on tarinan julkaisemista eikä taide-esineen tekemisestä. Kovakantiset kirjat ovat 5 – 6 euroa pehmeäkantisia kalliimpia, koska niiden kansitus on käsityötä.
Pilot-kustanteet luokitellaan omakustanteiksi, mikä näkyy ISBN-koodissa. Omakustanteilla on ikävä maine, ”turhamaisuuskustanne”.
Lopuksi Kai Vakkuri pohdiskeli kirjan markkinointia. Vakkuri kertoi nähneensä kirjailijan myymässä omakustanteitaan käsikärryillä Alkon edessä ja kauppa oli käynyt.
Markkinointisuunnitelman laatiminen alkaa yleensä jo kirjan ideoinnista: Mikä on kohderyhmä? Miten sen kiinnostus herätetään? Kirjan kuumin elinikä on kuitenkin vain noin kolme kuukautta ilmestymisestä.