Konfliktit ja kohtuus

mikä ei ole
oikeus, kohtuus, ei voi
olla lakikaan

totuus, luottamus
konfliktin ensimmäiset
uhrit, yleensä

toimimattomuus
on rikoskumppanuutta
hiljaisuus puhuu

sisällissodan
arvet, voisinko itse
antaa anteeksi?

viatonta ei
saa surmata, ei edes
noitavainoissa

Iisakinkirkko
ja tyhjiksi louhitut
Suomen kalliot

mitä valitat?
sisätyö eikä kukaan
uhkaa henkeä

vanheneminen
ainoa tapa elää
pitkään ja kauan

ei kiikkustuoliin –
liikkeelle! kaikki irti
elämästämme

Mikä on oikeus ja kohtuus? Mikä se on tämän päivän konfliktialueilla? Mikä se oli sisällissodan aikana Suomessa? Miten oikeus ja kohtuus muuttuu ajan myötä – ja kuinka kauan siinä menee? Näistä kysymyksistä keskusteltiin Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä 28.–29.6.2019, jolloin Sylvään koulu täyttyi kirjanystävistä ja antikvariaateista. Olaus Petrin tuomariohjeet mainittiin keskusteluissa moneen kertaan: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei voi olla lakikaan.”

Jarkko Mäkipää monologissa Abraham Braxin kunnia

Tulimme jo torstaina junalla Vammalaan, yövyimme Liekorannassa ja nautimme päivällistä Tyrvään pappilassa. Torstai-iltana seurasimme Pukstaavissa Turun kaupunginteatterin Markus Järvenpään monologia Rikos ja rangaistus ja perjantaina Tyrvään pappilan amfiteatterissa Vammalan teatterin Jarkko Mäkipään monologia Abraham Braxin kunnia.

Luottamus ja anteeksianto

Oikeushammaslääkäri Helena Ranta muistutti, että konfliktien aikana luottamus lakiin ja oikeusjärjestelmään katoaa. Miten hoidetaan sortuneiden ja vammautuneiden yhteisöjen jälleenrakennnus? Jäävätkö naisten traumaattiset kokemukset käsittelemättä? Martti Siirala on tutkinut taakkasiirtymiä ja Jukka Aaltonen pohtinut ”silleen jättämistä ja näyttöön perustuvaa käsitteiden venymistä” esseekokoelmassaan Leijan varjo. Tietoja Suomen sodissa 1939–45 menehtyneistä voi etsiä Kansallisarkiston verkkohausta. Sodassa menehtyneen jälkeläinen saattaa nettisivusto ääressä kokea, että tässä hän on, tässä on hänen nimensä.

Sisällissodan arvet ovat edelleen olemassa. Mitä Hennalassa tapahtui? 1900-luku on ollut viheliäinen vuosisata. Voisinko itse syyllistyä samaan? Entä voisinko antaa anteeksi? Niin, ja kumpi on pahempi syyllinen, käskijä vai tottelija?

Toimimattomuus on rikoskumppanuutta, hiljaisuus on puhetta. Emme saa unohtaa eloonjääneitä, he opettavat meitä.

Kohtuus ja konfliktit

Jarkko Sipilä, Kimmo Himberg, Helena Ranta ja Aulis Aarnio

Oikeusfilosofi Aulis Aarnio, Poliisiammattikorkeakoulun rehtori Kimmo Himberg ja oikeushammaslääkäri Helena Ranta keskustelivat dekkarikirjailijan ja MTV:n rikostoimituksen päällikön Jarkko Sipilän johdolla kohtuuttomuudesta kirjallisuudessa ja todellisessa elämässä.

Konfliktialueiden kenttätutkimuksissa etsitään totuutta, joka usein on konfliktin ensimmäinen uhri. Tutkija ei voi kertoa tunteitaan edes silloin, kun joukkohaudasta löytyy odottava äiti, jonka sikiötä tutkimalla voidaan selvittää, milloin joukkosurma on tapahtunut. Syyllinen voi olla myös uhri, esim. lapsisotilas.

Annettujen tuomioiden pitäisi olla yleisesti hyväksyttäviä. Ihmisillä pitäisi olla nykyistä enemmän valmiuksia perustella mielipiteitään. Onko kohtuus suhteellisuutta? Mielenkiintoista, että ”oikeus” on viroksi ”kohus”.

Beccaria pohti 1700-luvulla paljon kohtuullisuuden ja suhteellisuuden merkitystä. Viatonta ei saa surmata – mutta ihminen on mestari keksimään poikkeuksia, kuten aikoinaan noitaoikeudenkäynneissä.

Miten pitäisi suhtautua Syyrian al-Hol-leirillä oleviin Isis-äiteihin ja -lapsiin? Suomi on allekirjoittanut Lasten oikeuksien julistuksen. Toisaalta on vaikea selvittää, ovatko lapset juuri kyseisten äitien lapsia. Tässä on haaste, johon ei ole olemassa oikeita vastauksia. Ei siis ole ihme, jos päätöksiä ei synny ihan hetkessä.

Miten oikeus ja kohtuus näkyy kirjallisuudessa? Hyvä kirja antaa tilaa moraalisille pohdinnoille. Tosin dekkarit ovat etääntyneet nykytodellisuudesta, jossa henkirikos tavallisimmin sattuu, kun kaksi kaverusta riitelee kossupullon pohjista.

Metsä, kivet ja ympäristökriisi

Mikko Pelttari, Antti Salminen, Johanna Sinisalo ja Anni Kytömäki

Kirjailijat Anni Kytömäki, Antti Salminen ja Johanna Sinisalo keskustelivat tiedetoimittaja Mikko Pelttarin johdolla luonnon ja ihmisen suhteesta kirjallisuudessa. Kansanperinne kertoo, millainen luontosuhde ihmisillä on aiemmin ollut. Suomen kielessä ”metsä” on kohtalaisen tuore sana. Miten suhtaudumme kiviin? Pietarissa on Iisakinkirkko ja Suomessa tyhjiksi louhitut kalliot.

Ilmastonmuutos on mediassa muuttunut jo ilmastokriisiksi. Taiteella voidaan kuvitella ja testata, kuivaharjoitella erilaisia tilanteita, jotka eivät noudata arkielämän lakeja. Realismin valta-asema on heikentynyt, nykyään eri lajeja sekoitetaan spekulatiiviseen fiktioon. Voiko kirjallisuus auttaa näkemään, mitä jää normaalisuuden ulkopuolelle?

Dystopiaa olisi helppo kirjoittaa: mikään ei muutu ja kaikki menee päin mäntyä. Vuonna 1975 laadituissa utopioissa Suomi oli sellainen kuin ennen Sipilän hallitusta; edullinen terveydenhoito ja koulutus sekä sukupuolten tasa-arvo.

Maailma muuttuu paremmaksi

Päivi Istala ja Tarja Halonen

Sylvään koulun juhlasali täyttyi ja osa yleisöstä jäi ilman istumapaikkaa, kun Päivi Istala haastatteli presidentti Tarja Halosta Pride-viikon lauantaina. Oikeus ja kohtuus muuttuu ajan mukana. Lapset ja lapsenlapset voivatkin kysyä: ”Kuis se noin kauan kesti?” Suomihan oli reilut kahdeksankymmentä vuotta itsenäinen ennen kuin maahan saatiin ensimmäinen naispresidentti.

Suomalaiset ovat kautta aikojen kannustaneet lapsiaan koulunkäyntiin. Kun kymmenvuotias Tarja Halonen päätti pyrkiä oppikouluun, vanhemmat lupasivat maksaa koulunkäynnin. Hän meni itse pääsykokeisiin ja itse myös kuulemaan niiden tulokset. Koulussa hän oli pinko, hänellä oli hyvä kuulomuisti ja asiat jäivät hyvin mieleen. Luokkatoverit virnistivätkin, että Halonen voi myydä koulukirjansa uusina, kun hänen ei juurikaan ollut tarvinnut niitä avata. Kallion oppikoulussa oli toisaalta työläistaustaisia ensimmäisen polven oppilaita, toisaalta kulttuurisukujen jälkeläisiä, siis monenlaisia oppilaita suloisessa sekamelskassa.

Millaisesta ammatista hän lapsena haaveili? Ensimmäinen toiveammatti oli joulukuusen koristaja – johon isä totesi, että työ olisi aika kausiluontoista. Sitten hän ajatteli ryhtyä raitiovaunun rahastajaksi. ”Stig framåt! Spotta ej på golvet!” No, myöhemminhän rahastajat katosivat raitiovaunuista .

Historiassamme oli kaksi totuutta, kuten nykyisyydessäkin. Tarja Halosen vanhemmat kärsivät vuoden 1918 tapahtumista eivätkä kannustaneet lapsiaan näkyvään poliittiseen aktiivisuuteen. He kuitenkin opettivat, että valehdella ei saa, ja että jos jokin asia on väärin, niin sitä pitää muuttaa. ”Elämä ei aina ole reilua, mutta siksihän me täällä maailmassa ollaan, että se muuttuisi paremmaksi.” Jos nuori jostain valitti, saatettiin sanoa: ”Mitä valitat? Sisätyöt eikä kukaan henkees uhkaa.”

Päivi Istala kysyi, kehittyikö ura kuten 1960-luvun laulussa sanotaan: ”En valinnut asiaa, asia valitsi minut. Ja nyt olen mukana.” Niin, kyllä, Tarja Halonen myönsi. Hän muisti, miten oli tovereidensa kanssa vastustanut Persian shaahin toimintaa istumalla käsikoukussa Havis Amandan ympärillä, josta poliiseilla oli täysi työ häätää heidät.

Televisiosarjoja hän ei juurikaan katsele, mutta tämän kevään hienon draamasarjan Tapani Brotheruksen toiminnasta Chilen vallankaappauksen aikaan 1970-luvun alussa hän on katsonut. Loistava veto Yleltä kuvata tuota tilannetta juuri nyt. Chilessä toimineet suomalaiset diplomaatit olivat oman arviointikykynsä varassa, kun Helsingissä ei tiedetty, millainen tilanne siellä todellisuudessa oli. Tuolloin otettiin Suomeen pakolaisia ja integroitiin heidät työelämään. Hehän olivat koulutettuja ihmisiä, joku voisi sanoa “eliittiä”, ihmisiä, jotka yrittivät muuttaa Chileä. Pakolaisethan ovat usein niitä, jotka ovat avanneet suunsa, kun jokin asia on väärin.

Nyt suhtautuminen pakolaisiin on muuttunut, johtuuko pelosta ja tietämättömyydestä? Ainahan ihmiset ovat muuttaneet, menneet ja tulleet maasta toiseen, ja samalla rikastaneet kulttuureita. Olihan meillä evakkoja, joita YK:n nykyisen terminologian mukaan nimitettäisiin sisäisiksi pakolaisiksi. Yleisöstä nousi useita käsiä, kun kysyttiin, kuinka moni on evakko tai evakon jälkeläinen. Samoin nousi muutamia käsiä, kun kysyttiin, kuka oli ollut tai oliko suvussa ollut sotalapsia, jotka siirrettiin Ruotsiin, kun pelättiin, että Neuvostoliitto valtaisi koko Suomen.

Miten pitäisi suhtautua siihen, että kyselyissä mielipiteitä tiedustellaan vain alle 60-vuotiailta? Tai siihen, että terveyskyselyt loppuvat 70 vuoden ikään? Jokaisessa kulttuurissahan toivotaan ihmisille pitkää ikää – ja vanheneminen on ainoa tapa elää kauemmin. On oikein ja kohtuullista elää kauan; toivotaan, että tilastot tulevat mukaan. Mummit ja ukit voivat tarjota lastenlapsilleen läsnäoloa ja kiireettömyyden tuntua. Meillä on vain yksi elämä. Kenenkään ei pidä jäädä kiikkustuoliin istumaan. Liikutaan ja otetaan elämästä kaikki irti!

Elämän tietokirjat

Jukka-Pekka Pietiäinen ja Mirkka Lappalainen

Jukka-Pekka Pietiäisen haastattelussa Mirkka Lappalainen luetteli elmänsä tietokirjoina mm. Peter Englundin Pultavan, jonka luki pääsykoekirjana pyrkiessään Helsingin yliopistoon lukemaan historiaa, Stephen Kingin Kirjoittamisesta, jossa suositellaan hyvän kaunokirjallisuuden lukemista, jos haluaa kirjoittaa hyvää tietokirjallisuutta, sekä J. R. R. Tolkienin Kirjeitä, joissa kerrotaan mm. Taru sormusten herrasta -teoksen luomisprosessista sekä kirjailijan ja kustantajan välisestä suhteesta. Tolkien innostui suomen kielestä ja kehitti siitä suurhaltijoiden kielen. Erään opiskelijan esseevastaus ilahdutti lyhyydellään esseitä lukevaa professoria niin, että tämä kirjoitti vastauksen perään: ”Kolossa maan alla asui hobitti”.

Anne Rutanen, Rusko ja Ville Niinistö

Ville Niinistö tuli Anne Rutasen haastateltavaksi koiransa Ruskon kanssa, joka oli joutunut istumaan pari tuntia autossa ja jaksoi vaivoin odottaa tunnin mittaisen haastattelun päättymistä ja pääsyä leikkimään.

Ville Niinistö luetteli elämänsä tietokirjoina mm. Grimbergin Kansojen historian, Osmo Soininvaaran Täystyöllisyyteen ilman köyhyyttä, Ilkka Hanskin Tutkimusmatkoja saarille, Isabella Lövinin Tyst hav, Raija Hentmanin Etelä-Suomen retkeilyoppaan sekä Saimi Hoyerin ja Petri Salmelan teoksen Sieniä ja ihmisiä.

Soininvaaran vuonna 1999 ilmestyneen kirjan hän luki, kun mietti Vihreisiin liittymistä ja halusi tutustua puolueen talouspolitiikkaan. Hän vakuuttui ajatuksesta perustulosta ilman raippoja. Nykyisin monet digitalisaatiota ja tekoälyä pohtivat asiantuntijat ovat myös sitä mieltä, että sosiaaliturva-ajattelu pitäisi kääntää toisinpäin. Kirja ravistelee ajattelemaan, vaikka lukija ei olisi asioista samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Hentmanin kirja tuo monipuolisia ideoita retkikohteista. Toivottavasti Suomessa lääkäritkin määräisivät potilailleen luontoretkeilyä. Hoyerin ja Salmelan kirja nostaa mieleen lapsuusmuistot ja innostaa taas sienimetsään. Sienten nimet kertovat paitsi suomen kielen monipuolisuudesta myös suomalaisten huumorista.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *