Kadonneet päivät

harmaa maisema

nuoret lukittu
syyttöminä vankilaan –
missä olemme?

ulkomaailmaan
yhteydet katkaistaan –
miten pää kestää?

poikkeuslaki:
huoltajan oikeudet
mitätöityvät

todennäköisyys
tutkijoiden mallissa
vangitsee nuoret

puoli vuotta on
ikuisuus syyttöminä
eristetyille

lukitut nuoret
ahdistuvat, elämä
jää elämättä

Salla Simukka vieraili Helsingin Yrittäjänaisten KiLu-kerhossa puolitoista vuotta sitten kertomassa kirjoittamisestaan. Kirjoitin Salla Simukan vierailusta blogiini artikkelin Tarina muhii kävelylenkillä. Sen jälkeen ahmin hänen Lumikki-trilogiansa.

Kun häneltä tänä keväänä ilmestyi uusi teos Lukitut, lainasin sen oitis kirjastosta. Ihmettelin: miten vasta ilmestynyt teos löytyy kirjaston hyllystä? Lukitut on dystopia viidestäkymmenestä 17-vuotiaasta nuoresta, jotka suljetaan vankilaan, koska tutkijoiden mukaan on todennäköistä, että kukin heistä syyllistyisi johonkin rikokseen – joskus tulevaisuudessa.

Salla Simukan Lukitut

Käsittelimme Lukittuja Annamari Typön johdolla KiLu-kerhossa 3.12.2020. Kaikki osallistujat eivät olleet ehtineet lukea teosta loppuun, joten emme avanneet ajatuksiamme karmeasta loppuratkaisusta. Kirja kesti kaksi lukukertaa – ja saattaisi kestää useammankin.

Nuoret joutuvat vankilaan, vaikka eivät ole syyllistyneet rikokseen. Heidät haetaan kotoa keskellä kirkasta päivää eikä kukaan protestoi. Kun yhden nuoren vanhemmat yrittävät vedota viranomaisiin saadakseen syyttömän lapsensa ulos vankilasta, vedotaan poikkeuslakiin, joka ylittää vanhempien oikeudet huoltajina. Voisiko tällaista tapahtua totalitaarisessa yhteiskunnassa?

Kirjan vankila on automatisoitu, siellä ei ole muita vartijoita kuin ne, jotka nuorista ylennetään vartijoiksi. Rannekkeet kertovat, ketkä milloinkin ovat keittiövuorossa ja ketkä siivous- ja pyykinpesuvuorossa. Vankilasta löytyy kirjasto, musiikkihuone, kuntosali ja sisäpiha ulkoilua varten. Mutta nettiyhteyttä ei ole, siis ei mitään yhteyttä ulkomaailmaan.

Salla Simukka kuvaa nuorten tuntoja, kun vankeutta on kestänyt puoli vuotta:
”Puoli vuotta on meidän ikäisillemme ikuisuus. Siihen mahtui aivan liikaa päiviä, jotka meiltä oli nyt varastettu ja joita emme saisi koskaan takaisin.. Meidän olisi pitänyt olla tanssimassa itsemme hikeen valojen välkkeessä .. suutelemassa porttikongissa, juomassa itsemme humalaan, nauramassa hysteerisenä lattialla parhaan ystävämme kanssa, heittelemässä koripalloa, vaeltamassa tunturissa, liftaamassa vieraaseen kaupunkiin, ajamassa päämäärättömästi metrolla, raitiovaunulla, junalla.. Meidän olisi pitänyt saada olla elossa.”

Niin, mitä kaikkea nuoret haluaisivat tehdä? Mitä me kaikki haluaisimme?

Kirjan nuoret etsivät itseään ja kasvavat ihmisinä, tutustuvat kohtalotovereihinsa, toteavat, että joitain heistä ei voi sietää, toisista voi pitää, johonkin ehkä rakastua. Kun kirjan lopussa vapaus vihdoin koittaa, nuorten yhteys toisiinsa tuntuu vahvemmalta kuin asiat, jotka heitä erottavat.

Eräs KiLu-kerhon keskustelijoista ihaili, miten hyvin Salla Simukka on päässyt pureutumaan nuorten maailmaan. Kun keskustelee lähellään olevien nuorten kanssa, niin tuon tapaisia asioitahan he pohtivat.

Tutkijoiden kehittämä malli osoittaa, ketkä nuoret todennäköisesti tulisivat tekmään rikoksia. Heidät sitten tässä dystopiassa suljetaan vankilaan. Tutkijoiden malleilla voidaan tehdä paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa – ja kaikkea siltä väliltä.

Kun Lukittujen kafkamainen tilanne lopuksi absurdilla tavalla päättyy, eräs nuorista purkautuu äidilleen: ”Sun jos kenen pitäisi tietää, kuinka paljon voidaan valehdella sillä, mitä näytetään ja mitä jätetään näyttämättä.”

Purkauksen voisi osoittaa myös tämän päivän somevaikuttajille, -peukuttajille ja -jakajille. Miten karmea loppu kolahtaa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.