Tietokirjoja, somea ja politiikkaa

vuoropuhelu
avoimesti somessa
muuttaa maailmaa

ihminen etsii:
totuus, yhteisö, armo
salaisuus, ihme

löydätkö vielä
kuolleet sielut somesta
yhdistyksistä?

Tietokirja.fi-tapahtuma tarjosi taas monipuolista antia Tieteiden talolla 26.–27.8.2015.

Avajaiset

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen muistutti, että Suomessa yli 80 % julkaistuista kirjoista on tietokirjoja ja uutiset katsotuin televisio-ohjelma. Tietoa ei ole tarkoitettu vain asiantuntijoille, joten tarvitsemme tietokirjoja ja vuoropuhelua avoimen kansalaisyhteiskunnan eri kanavilla.

Digitalisaatio tarjoaa uusia tapoja opettaa ja oppia ja opettajankoulutusta pitää uudistaa sen mukaisesti. Kirjastot vahvistavat suomalaista sivistystä ja osaamista laadukkaalla kotimaisella oppimateriaalilla, jonka pohjana pitäisi entistä enemmän käyttää avoimia tietovarantoja. Avoin keskustelu lisää ymmärrystä eri kulttuureista. Mitä vähemmän tiedämme, sitä enemmän annamme tilaa peloille ja ennakkoluuloille.

Pirjo Hiidenmaa vastasi esityksessään kysymykseen: Onko tietokirja totta? Kari Enqvistin kirja Ensimmäinen sekunti on vetävä tarina, jossa silminnäkijä kuvaa maailmankaikkeuden ensimmäisen sekunnin tapahtumia. Se perustuu eri mantereiden tuhansien fyysikoiden tutkimuksiin. Tiedeverkostossa valheet paljastuisivat nopeasti.

Kirjassaan ”Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeusLaura Kolbe vertaa, vastaa, päättelee ja perustelee. Tietokirja on yleensä totta jostain näkökulmasta, mutta sen rinnalle voidaan tuoda toinen näkökulma. Erilaisista näkökulmista esimerkkinä on taannoinen meteorologin ennustus: ”Sateita on luvassa, mutta onneksi ne ovat siirtymässä pohjoiseen.” Lauseesta voi päätellä, että meteorologi itse on Etelä-Suomessa eikä pidä sateesta – kun taas jollekin viljelijälle sade voisi olla tervetullut.

Kirjassaan Tautitehdas – Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita? epidemiologisiin tutkimuksiin perehtynyt lääkäri Iris Pasternack pohtii terveydenhuollon menetelmiä nojaten arvoihimme.

Tarinaa dramatisoidaan kielen keinoin. Kieli, sanat, joilla maailmantilanteesta kerrotaan, rakentavat maailmaa. Puhummeko turvakamerasta vai valvontakamerasta? Termit ovat eri näkökulmia samaan laitteeseen. Kesähäissä kerrottiin, että vihkijänä on naispappi. Kauanko naisten pitää olla pappeina ennen kuin puhumme heistä pappeina emmekä naispappeina? Joku taas voisi ihmetellä puhetta haitta- ja rikkakasveista; miten luonnossa sellaisia voisi olla?

Sanat kuljettavat maailmaa mukanaan. Pasi Saukkosen kirjassa Erilaisuuksien Suomi puhutaan maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Kirjan ei tarvitse olla totta, mutta se osallistuu keskusteluun, antaa virikkeitä ja herättelee. Virpi Hämeen-Anttila kertoo kirjansa Minun Intiani esipuheessa, ettei itse ole tehnyt kirjan kuvaamaa matkaa vaan yhdistellyt kirjan kuvauksen eri matkoistaan. Kirjan perusjuoni on siis sepitettä, mutta ilman sitä kirjaa voisi olla tylsä lukea.

Kirjan Minä, Zlatan Ibrahimović toimittanut ruotsalainen David Lagercrantz on eräässä haastattelussa myöntänyt, että kirjan kuvaamia keskusteluja ei oikeasti ole koskaan käyty, vaikka hän on haastatellut Zlatania tuntikausia. Kirjaa on tulkittu monesta näkökulmasta ja se on innostanut nuoret, erityisesti pojat, lukemaan.

Tietokirjallisuuteen kuuluu myös kokemuskirjallisuus, jota kokemusasiantuntijat kirjoittavat; näin selvisin syövästä tai näin selvisin läheisen kuolemasta. Se on kirjoittajan kokemus aiheesta, josta hän haluaa kertoa.

Tietokirjallisuuteen lasketaan myös enkelihoidot, yksisarvishoidot ja horoskoopit. Ne ovat yksi kulttuurin monimuotoisuuden laji, vaikka eivät olisikaan tiedettä. Pirjo Hiidenmaa kertoi kysyneensä äidinkielen opettajilta, luettavatko he tämän lajin kirjoja oppilaillaan. Voimakkaaseen kieltoon hän totesi: ”Oppilaanne lukevat niitä sitten ilman teitä.” Eikö olisi parempi, että aikuinen olisi mukana keskustelemassa kirjoista?

Tietokirjallisuutta ovat myös kädentaitojen kuten nikkaroinnin, käsitöiden, kierrätyksen ja tuunauksen opaskirjat. Tietokirjat eivät tarvitse vetävää tarinaa, ne ovat tosia eri tavoin. Tietokirjat pitäisi viedä kouluun niin, että jokainen lapsi voisi itse valita mieleisensä kirjat ilman esilukijaa.

Niklas Herlin ihmetteli, että Minä, Zlatan -kirjasta puhuttaessa korostetaan sen innostaneen poikia lukemaan; tytöt ja pojathan ovat keskenään tasa-arvoisia lukijoita.

Tietokirjojen kirjoittaminen, toimittaminen ja lukeminen on ikävää. Huolellinen kirjoittaminen on pitkäveteistä, ja silti joku löytää kirjasta asiavirheen. Kustantajan näkökulmasta tietokirjoja ei lueta tarpeeksi. Herkälle ihmiselle nykyajan tai historian kauheuksista lukeminen voi olla vaikeaa.

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia on WSOY:n vuonna 1998 kustantama on kirja, jollaisia ei enää tehdä. Kirjassa on upea taitto, hyvin tehdyt faktaboksit, hienot hakemistot ja upea painopaperi – mutta sen tekemiseen kuluneiden työtuntien kustannuksia ei koskaan saada takaisin. Niklas Herlin kertoi itse lukeneensa kirjan moneen kertaan, onhan se on osa hänen omaa historiaansa.

Suomenkielinen tietokirja ei ole saavutettu etu, josta ei voisi luopua; siitä pitää taistella ja sen eteen pitää tehdä töitä. Rakastakaa tietokirjoja!

Tietokirjailija somessa

Riitta Suominen, Markus Leikola, Ville Lähde ja Anne Rutanen keskustelemassa tietokirjailijasta somessa.

Riitta Suominen, Markus Leikola, Ville Lähde ja Anne Rutanen keskustelemassa tietokirjailijasta somessa.

Markus Leikola, Ville Lähde ja Riitta Suominen keskustelivat Anne Rutasen johdattamina somen merkityksestä tietokirjailijalle. Riitta Suominen käyttää kaikkia somepalveluita, Markus Leikolan mielestä mediassa kiinnostavaa on vuorovaikutuksen aste ja somepalveluista Facebook tärkein, Ville Lähde käyttää somepalveluista vain Facebookia, johon ajautui, kun kustantamosta kukaan muu ei ollut siitä kiinnostunut.

Anne Rutanen herätti keskustelua työ- ja yksityisminästä somessa. Riitta Suomisella on Twitterissä sekä suomenkielinen tili Kielipoliisi että englanninkielinen tili eikä hän halua somessa erottaa yksityis- ja työminää toisistaan. Markus Leikolan brändisivu yhdistää erilaisia maailmoja. Ville Lähde huomasi nopeasti, että somessa on epäkohteliasta vain mainostaa itseään tai organisaatiotaan, joten hän on loiventanut rajoja ja osallistuu myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän perusti kirjailijasivunkin, mutta ilman erillistä maksua Facebook näyttää sivun päivityksiä vain murto-osalle sivun tykkääjistä.

Miten tietokirjailija voi hyödyntää somea? Ville Lähde synnytti kirjan somessa. Hän julkaisi kirjasta palasia, sai niistä palautetta, kritiikkiä ja uusia ideoita, joiden pohjalta työsti kirjaa edelleen. Markus Leikola pitää somen tarjoamista mahdollisuuksista kirjoitusharjoituksiin, joilla voi testata, millainen tyyli herättää reaktioita. Some synnyttää vanhoista asioista uusia yhteyksiä, vaikka kaikkea viestivirrasta ei ehdikään lukea. Riitta Suomiselle some on jatkuvaa toimintaa verkossa. Somepalveluita on satoja, ja monet niistä ovat hyödyllisiä esimerkiksi opetuksessa. Kirjailija voi Twitterissä luoda verkostoa, hankkia lisäaineistoa, testata juonen käänteitä ja markkinoida.

Millaista markkinointia somessa siedetään? Omaa kirjaa tai blogikirjoitusta saa mainostaa vain kerran. Olennaista on aktiivinen läsnäolo ja keskustelu.

Miten tietokirjailijan pitäisi suhtautua, jos kustantaja vaatii häntä Twitteriin? Ville Lähteen mielestä kustantajan oletus, että kirjailijan someaktiivisuudella tietokirjoja myytäisiin kymmenkertaisesti, on haihattelua. Markus Leikola kehotti oitis vaihtamaan kustantajaa, joka ei itse osaa markkinoida kirjojaan. Riitta Suominen kertoi Maaria Lingon tutkimuksesta tietokirjailijoiden suhtautumisesta someen. Kielteisesti suhtautuvien kannattaisi ainakin perehtyä siihen, mistä somessa on kyse.

Markus Leikola totesi, että Twitter ja Facebook ovat ameboja, joten niistä ei voi olla yhtä oikeaa kuvaa – toisin kuin painetun lehden vuosikerrasta. Some on peili eikä media. Riitta Suominen selitti, että some koostuu siitä, mitä keskustelukumppanisi haluavat jakaa. Ville Lähde toi esiin, että somessa joku muu ohjaa sitä, mitä sinä näet. Markus Leikolan mielestä tilanne somessa ei ole symmetrinen, kun toiset päivittävät kuulumisiaan päivittäin ja toiset eivät koskaan. Niin, oma lukunsa ovat kuolleet henkilöt, joilla edelleen on profiilit somessa.

Miten some kehittyy? Pitääkö kaikkien ryhtyä vloggaajiksi? Markus Leikola totesi, että mikään ei ole pakko vaan sisältö ratkaisee. Toki teknologia tarjoaa jatkuvasti uusia mahdollisuuksia yhä tehokkaampina laajakaistoina ja halpoina kännykameroina, joilla voi kuvata videoita. YouTuben videoista vain prosentti tai pari on ammattilaisten tuottamaa, muu amatöörien. Videoiden osuus netissä varmasti kasvaa ja kirjatrailerien määrä lisääntyy. Sana hyvin käytettynä puhuttelee kuitenkin edelleen. Uutta tulee vanhan päälle, mutta vanha ei poistu. Riitta Suominen painotti, että toimintatavat ovat olennaisia, monenkeskinen viestintä ja vastavuoroisuus, vaikka somepalveluiden nimet ja painotukset muuttuvat.

Lopuksi Anne Rutanen pyysi somen etikettisäännöistä vinkkejä aloittelijoille. Markus Leikola kehotti olemaan oma itsensä somessa, joka tarjoaa mahdollisuuksia törmäyksiin, seikkailuihin ja kaikkeen uuteen. Ville Lähde neuvoi olemaan moninainen, ei liian tylsä eikä liian nokkela, ottamaan vastaan ja keskustelemaan. Riitta Suominen kehotti ammentamaan omasta asiantuntijuudestaan.

Kerettiläisyys, onko sitä?

Jaakko Heinimäki, Jukka Relander, Antti Nylén ja metropoliitta Ambrosius keskustelemassa kerettiläisyydestä.

Jaakko Heinimäki, Jukka Relander, Antti Nylén ja metropoliitta Ambrosius keskustelemassa kerettiläisyydestä.

Metropoliitta Ambrosius, Jaakko Heinimäki ja Antti Nylén keskustelivat kerettiläisyydestä Jukka Relanderin johdolla. Jaakko Heinimäki määritteli, että kerettiläisyys eli harhaoppisuus tarkoittaa käsityksiä, jotka eivät ole uskonnollisen auktoriteetin mukaisia. Yksi tunnetuimmista kerettiläisistä oli Areios, joka 300-luvulla vastusti vakiintunutta käsitystä Kristuksesta jumalana ja ihmisenä. Luther lienee kuuluisimpia kerettiläisiä.

Metropoliitta Ambrosiuksen mukaan kerettiläisyys ei ole kiinnostava ilmiö. Totuuden etsintä kuuluu ihmisyyteen, joten sellaisen leimaaminen kerettiläiseksi on vallankäyttöä ja pikkusieluisuutta. Antti Nylénin mukaan harhaoppisuudesta on tullut uusi oikeaoppisuus.

Metropoliitta Ambrosius kertoi, että ortodoksisuuden totuus piilee yhteisöön kuulumisessa. Ei kysytä, onko ihme totta vaan mitä ihme meille merkitsee. Nykyisin eri kristillisissä kirkoissa suuri linja on yhteinen. Antti Nylénin mukaan roomalaiskatolisuudessa ihminen voi olla vaikka kuinka paljon eri mieltä kirkon kanssa ja silti rakastaa kirkkoa – toisin kuin luterilaisessa kirkossa, josta erimieliset eroavat.

Jukka Relander nosti esiin käsityksen vajavaisesta ihmisestä, joka oman ymmärryksensä avulla ei voi ymmärtää jumalallisia totuuksia. Jaakko Heinimäki heitti keskusteluun vanhurskauttamisopin; ihminen ei pelastu omien ansioiden nojalla vaan yksin armosta. Pelastukseen eivät myöskään vaikuta oikeat mielipiteet. Kerettiläisyyttä ja noitavainoja tuntuu nykyisin esiintyvän lähinnä ravitsemuskeskusteluissa.

Metropoliitta Ambrosiuksen mukaan kysymys totuudesta ei ole oppilauseita vaan osallisuutta Kristuksesta, elinikäisen hengellisen kasvun prosessi eikä ostettava paketti. Jukka Relander vaiheisti totuutta kohti kasvamisen Isän aikaan, Pojan aikaan ja Pyhän Hengen aikaan, joka alkoi ristiinnaulitsemisen jälkeen. Metropoliitta Ambrosius heitti, että Pyhä Henki oli jo helluntaina anarkistinen sekoittaessaan kielet. Totuuden polku on moninainen. Antti Nylénin mukaan Pyhä Henki on tahto, joka vuosisadasta toiseen kuljettaa kirkkoa. Katolisen kirkon oppi muuttuu jatkuvasti, mutta säilyttää silti yhtenäisyytensä.

Metropoliitta Ambrosius kysyi: ”Miksi kirjoitit uusimman kirjasi, Jaakko?”
Jaakko Heinimäki kertoi saaneensa idean teokseensa ”Kerettiläisen käsikirja eli mihin kristityt eivät usko” oltuaan kouluttajana pastoraalikurssilla, ammatillisessa täydennyskoulutuksessa, jossa perehdytään kirkon satoja vuosia vanhoihin tunnustuskirjoihin. Uskossa on kyse uskonnollisesta kokemuksesta, armosta ja valaistumisesta eikä oikeaoppisuuspaketista, joka meihin istutetaan.

Metropoliitta Ambrosius muistutti, että Luther halusi aina uskoa niin kuin kirkko opetti. Hänen teeseissään oli kyse kirkon tavoista toimia, esimerkiksi inkvisitiosta. Nykyisin kuitenkin kunnioitetaan kaikenlaista totuuden etsintää kirkon muurien sisällä tai ulkopuolella. Jaakko Heinimäki siteerasi Martin Lönnebota: Opin kieli on vain yksi ikkuna, josta meille avautuu tämä suuri salaisuus. Opin kieli suhteellistuu, palvelu ja diakonia ovat myös kieliä. Jos eri kielet erkanevat toisistaan, syntyy vain katekismusfetisismiä. Erilaisten kielten pitää olla harmoniassa. Metropoliitta Ambrosius totesi Lönnebun edustavan mystiikkaa, jonka pohjalla on mysteeri, salaisuus, ihme. Antti Nylén muistutti lopuksi, että uskoon liittyy monia asioita, joista vähäisin ei ole lähimmäisten palveleminen.

Venäjäkirjoja

Heikki Talvitie ja Jukka-Pekka Pietiäinen keskustelemassa Venäjäkirjoista.

Heikki Talvitie ja Jukka-Pekka Pietiäinen keskustelemassa Venäjäkirjoista.

Heikki Talvitie valitsi elämänsä venäjäkirjoja sekä tieto- että kaunokirjallisuudesta, kun häntä haastatellut Jukka-Pekka Pietiäinen ei ollut painottanut, että kirjojen pitäisi olla nimenomaan tietokirjoja.

Aleksandr Pushkin, Boris Godunov
Pushkin pyrki luomaan Venäjästä yleispätevän kuvan, joten hän valitsi kirjaansa 1400–1500-lukujen taitteen, jolloin Venäjä oli sisäisten ongelmiensa vuoksi heikko. Venäjä on ollut vahva silloin, kun joku on hyökännyt Venäjälle ja sortunut sinne. Kun Venäjä on sortunut, se on aina johtunut sisäisistä syistä.

Anton Tshehov, Kirsikkapuisto
Kirja kuvaa pysähtyneisyyttä venäläisen yläluokan elämässä. Tshehov ei voinut tietää, mitä pysähtyneisyyden ajan jälkeen seuraa. Niinpä kirjan lopun tunnelmat ovat myönteisiä, kun ollaan lähdössä Pariisiin. Pentti Saarikoski on kysynyt, mistä Tshehov ja Lenin olisivat keskustelleet, jos olisivat tavanneet toisensa.

Nikolai Gogol, Kuolleet sielut
Kun toimii yhdistyksissä ja muissa yhteisöissä huomaa, että kuolleita sieluja esiintyy lähes kaikkialla.

Mihail Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan
Kirja oli Neuvostoliitossa kielletty vuoteen 1966 asti. Kun sitä 1970-luvun lopussa esitettiin Moskovan teatterissa, kaikki olettivat, että ensi-illan jälkeen esitys kielletään. Ihmetys oli suuri, kun sitä esitettiin monta vuotta, vaikka esityksen lopussa jokainen näyttelijä toi ruusun näyttämölle rakennetulle Bulgakovin haudalle.

Juri Trifonov, Talo rantakadulla
Kirja ilmestyi suomeksi Neuvostokirjallisuutta-sarjassa, jossa on myös neuvostovirolaisia kirjoja. Kirja käsittelee Stalinin vainoja. Estraditeatterin talo sijaitsee lähellä Kremliä. Talosta rantakadulla tulee mieleen Otto Wille Kuusinen.

V.L.Lenin, Kootut teokset
Leninin kootut 55 teosta ilmestyivät vuonna 1978, Brežnevin aikaan. Kyseisessä hauteoksessa Suomi-kohta on merkittävä. Toisen maailmansodan loppuneuvotteluissa Suomen itsenäisyyttä perusteltiin Leninin sanoilla. Suomessa on aliarvioitu Leninin merkitystä. Kootut kirjat osoittavat, millainen teoreetikko Lenin oli ja millaisen kokeilun hän teki. Saksa painosti Leniniä tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Kun Lenin sen tunnusti, niin heti sen tunnustivat myös Ruotsi, Saksa ja Ranska. Heikki Talvitie sanoi, ettei tunne ketään toista ulkovaltojen päämiestä, joka olisi kirjoittanut Suomesta niin paljon ja niin myönteisesti kuin Lenin.

Tuomo Polvinen, Suomi kansainvälisessä politiikassa 1 1941–1943, Barbarossasta Teheraniin
Kirja sisältää muistiinpanoja Rooseveltin, Stalinin ja Churchillin keskusteluista toisen maailmansodan päättyessä, joista ilmenee mm., että Rooseveltin kysymykseen Suomen itsenäisyydestä Stalin vastasi, että kansa, joka on niin hyvin taistellut itsenäisyydestään, ansaitsee sen, mutta lisäsi, että suomalaiset niin uppiniskaisia, että tarvitsevat opetuksen.

Nikita Hrushtshev, muistelmat
Hrushtshevin muistelmat ilmestyvät ensin lännessä, vasta sitten Neuvostoliitossa. Hrushtshev oli ensimmäinen neuvostojohtaja, joka yritti omin sanoin sanoa jotain siitä, millaista oli olla Neuvostoliiton johtajana ja miten hän sen koki. Hänhän oli uudistaja. Suomalaisille hän ehkä näkyy lähinnä Kekkosen ystävänä ja vallattomana miehenä.

Mihail Gorbatshov, Näin sen muistan
Boris Jeltsin, Jeltsin
Ajan puutteen vuoksi kaksi viimeistä Venäjäkirjaa niputettiin yhteen. Kirjat kuvaavat päämiesten vaikeuksia harrastaa sosiaalista elämää jatkuvan tarkkailun alla. Esimerkiksi kun Gorbatshov valittiin pääsihteeriksi ja hän meni kertomaan siitä Raisa-vaimolleen, niin he menivät ulos keskustelemaan.

Oi niitä aikoja

Ari Elo, Sinikka Sokka, Miska Rantanen ja Timo Kalevi Forss keskustelemassa poliittisesta laululiikkeestä.

Ari Elo, Sinikka Sokka, Miska Rantanen ja Timo Kalevi Forss keskustelemassa poliittisesta laululiikkeestä.

Timo Kalevi Forss, Miska Rantanen ja Sinikka Sokka keskustelivat Ari Elon johdolla poliittisesta laululiikkeestä. Esillä olivat Timo Kalevi Forssin kirja Toverit herätkää Poliittinen laululiike Suomessa sekä Miska Rantasen kirja Love Records 1966–1979

Sinikka Sokka kertoi tulleensa 1960-luvun poliittiseen laululiikkeeseen tästä salista, siis nykyisen Tieteiden talon salista 104. Tässä salissa hän sai ylioppilaslakin, kävi täällä koulua ja tässä salissa ura alkoi  folkista, kansanlaulusta ja maakuntalauluista. Hän ei ollut mukana ylioppilasteatterin kuvioissa, mutta kävi toki katsomassa kaikki Orvokki-kabareen esitykset. Miska Rantanen totesi, että uudenlaisen teatterin myötä pääkaupunkiseudulla tiedostavan kerroksen ihmiset alkoivat löytää toisensa. Kun esitykset tulivat televisioon, ilmiö repesi valtakunnalliseksi.

Timo Kalevi Forssin mukaan marginaalisuudesta kasvoi vasemmiston keskuudessa iso liike, viisituhatta ohjelmaryhmää 1970-luvun puoliväliin mennessä. Miska Rantanen muisteli, miten kuusivuotiaana näki painajaisia Sinikka Sokan laulusta Joukupukki puree ja lyö. Sinikka Sokka totesi, että hänen nuoruudessaan maailman muuttaminen koettiin vielä mahdolliseksi. Kokeeko nykynuoriso enää voivansa muuttaa maailmaa?

Miska Rantanen totesi, että somessa tapahtuu paljon. Äänilevy on yksisuuntainen media, mutta kun jotain valmistellaan somessa, se tapahtuu nopeasti. 1970-luvun viestintävälineillä ei päästy samaan. Timo Kalevi Forssin mukaan ylhäältä tullut byrokratia tappoi poliittisen laululiikkeen. Sinikka Sokka myönsi, että poliittinen byrokratia uuvutti, näivetti ja tappoi, politiikka ei ottanut vastuuta innostuneista nuorista. Miska Rantanenkin muisteli, että järjestötoiminta oli loputonta pöytäkirjojen puhtaaksikirjoittamista.

Miska Rantanen korosti, että Neuvostoliiton ihannoinnin lisäksi kannettiin huolta kolmannen maailman tilanteesta. Räiskyvä kapina sarvineen ja hampaineen, oli se sitten punkia tai taistolaislauluja, kestää yleensä vain muutaman vuoden. Poliittinen laululiike oli sukupolvikysymys, sen aktiivien yleisin ylioppilasvuosi oli 1967 tai 1968. Vähitellen heihin tuli maltillisen keski-iän piirteitä, haluttiin omakotitalo, työ, perhe ja koira. Sinikka Sokka myönsi tämän, mutta korosti, että valinnat ovat olleet tietoisia. Monet silloin syntyneet laulut, kuten Euroopan syrjäkylät, ovat edelleen ajankohtaisia.

Hän muisteli Agit Propin matkaa Chileen vuonna 1973, missä näki konkreettisesti, mitä Allende oli pystynyt tekemään yhteiskunnan hyväksi. Komsomol tarjosi matkan ja joka paikassa taiteellinen menestys oli valtava. Miska Rantanen korosti Love Recordsin merkitystä poliittiselle laululiikkeelle. Laulu on hyvä väline viihteessä ja politiikassa. Äänilevy toimi käyntikorttina kuten nykyisin www-sivut.

Sinikka Sokka kysyi, tuottavatko nykynuoret sisältöjä paremman elämän puolesta vai tyytyvätkö kyynisyyteen. Missä on nuorten idealismi, usko siihen, että me pystymme? Miska Rantanen vastasi, että nuoret toimivat nykyisin somessa. Siellä kerätään yhteisrahoitusta paremman elämän puolesta.

Kategoria(t): kirjallisuus, Kulttuuri, musiikki, sosiaalinen media, uskonto Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *