päästä oppija
verkkoon ahmimaan omat
tiedonjyvänsä
EVTEKin Verkkokoulutus tutuksi -tilaisuutta oli ideoitu Eeva Hara-Lindströmin, EVTEKin Virtuaaliammattikorkeakouluyhdyshenkilön kanssa viime syksystä lähtien. Helatorstain aatto ei ole optimaalisin ajankohta, mutta verkkokoulutus veti väkeä, innostunutta ja epäilevää. Tuomo Rintamäki korosti, että EVTEKissä verkkoa käytetään pääasiassa lähiopetuksen tukena.
Valotin esityksessäni verkko-opetuksen mahdollisuuksia ja ongelmia sekä Virtuaaliammattikorkeakoulun joustavan opiskelun mahdollisuuksia. Keskustelu oli aktiivista ja sivalsi oikeita kysymyksiä. Miksi opettaja opettaisi verkossa? Miten korvaukset hoidetaan? Entä tekijänoikeuskysymykset? Kelpaisiko Creative Commons -lisenssi? Miksi opiskelija hakeutuisi Virtuaaliammattikorkeakouluopintoihin, kun oma oppilaitos tarjoaa laadukkainta opetusta? Miten opetusministeriön verkko-opetuksen määritelmä käytännössä tulkitaan? Mittaako se oikeaa asiaa?
Entä onko mielekästä vaatia oppimispäiväkirjoja nörteiltä siinä kuin humanisteilta? Suosiiko oppimateriaalin jakelu iPodilla kuunneltavina tiedostoina auditiivisia oppijoita? Riittääkö audioneuvottelu vai tarvitsemmeko videoneuvottelun välittämät ilmeet ja kehon kielen? Miten saamme videoneuvotteluihin katsekontaktin? Miten opiskelijoille väännetään rautalangasta, että verkko-opiskelu vie viikoittain aikaa, joka pitää varata kalenterista? Ylittääkö opettajan laatima oppijakeskeisen opintojakson runko teoskynnyksen?
Erkki Rämö esitteli OVI-portaalin ominaisuuksia: pikaviestejä kampuksille, keskustelupalstaa, omien tiedostojen katselua ja opintojaksototeutuksen perustyökaluja, joita ovat tiedotteet, kuvaus, toteutus, materiaali, tehtävät, osallistujat ja ilmoittautuminen. Opiskelumateriaali koostuu väliotsikoista, tiedostoista ja linkeistä, tehtäviin saa lisäksi kuvauksen ja liitetiedoston. Osallistujalistan saa kätevästi taulukkolaskentaohjelmaan arviointia varten. Lyhyinä videopätkinä toteutetut tutoriaalit erilaisten ohjelmistojen perustoiminnoista antavat opettajalle mahdollisuuden keskittyä perustoimintojen läpikäynnin sijaan vaativampiin opetustehtäviin.
Anu Helkkula antoi vinkkejä Moodlen käytössä. Oppimisalusta auttaa opettajaa käytännön asiakashallintarumbassa: hän näkee, kuka on palauttanut mitä ja koska. Tunnukset välitetään opiskelijoille sähköpostin sijaan OVI-portaaliin. Keskustelualueiden viestejä ei kannata pakottaa sähköpostiin. Silmällä ja neliöllä voi säädellä alueiden näkymistä näytöllä. Moodlessa materiaalit voivat olla opiskelijoiden saatavissa pitkään opintojakson jälkeenkin. Onhan järkevää, että opiskelija voi soveltaa oppimismateriaalia muissa opinnoissaan ja työelämässään.
John Greenen mukaan Moodle helpotti monikulttuurisen projektin hallintaa ja vähensi merkittävästi sähköpostia. Retkikohteen esittely ja retkivalokuvat vietiin oppimisalustalle ja kysymykset ja vastaukset ohjattiin keskustelualueelle. Moodelssa olivat myös projektin tehtävät, asiantuntijavideot ja niihin liittyvät kysymykset.
Pasi Lankinen kertoi Viestinnän sisällöntuotantorenkaasta Virtuaaliammattikorkeakoulun kolmivuotisessa ESR-projektissa, jonka aikana kehitti opintojakson ”Kaunokirjallisuus oman ammattiosaamisen tukena”. Hän on kirjoittanut Lasse Koskelan kanssa tähän aiheeseen liittyvän SKS:n vuonna 2003 kustantaman teoksen ”Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen”.
Kirjallisuutta voi lukea kahdella tavalla, elämyksellisesti tai tietoa etsivästi. Voisiko tietokirjoja lukea elämyksellisesti? Millaisia tunteita herättää: 2+3=5? Voisiko kaunokirjallisuuteen liittää hakusanoja samoin kuin tietokirjoihin? Miltä maistuisivat Hannu Raittilan Canal Granden hakusanoina ”ESR-projekti” ja ”tiimityöskentely”?
Miltä lukeminen tuntuu? Mitä opin lukemastani? Yksinäinen lukukokemus jaetaan muiden opiskelijoiden kanssa. Opintojakson elementit motivoivat ja ohjaavat opiskelijoita lukemisessa ja ajatusten jakamisessa. Paneelikeskustelu novellien herättämistä ajatuksista ja kulttuurisista näkökulmista houkuttelee hiljaisia esiin paremmin Moodlessa kuin luokan edessä. Lopuksi opiskelijat kiteyttävät oppimansa tarinaan ja tankaan.
Avainsana: kirjallisuus
Unet ja asiantuntemus
hengen jylinä
heijastaa keppiaasin
hevosillaksi
intohimoinen
kaistapää kääntää aikaa
suomen kielelle
Kirjoittajakoulussa Hannu Simpura puhui unista, joita kokemattomat kirjoittajat käyttävät aasinsiltoina tai keppihevosina tarinoissaan. Onko uskottavaa, että lapsuusuni paljastaisi unohtuneita, merkityksellisiä asioita? Purammeko unissamme menneisyyden dokumenttikuvastoa? Tai voiko kirjoittaja liittää unilla merkityksiä kuvaamiinsa päivän mitättömiin tapahtumiin? Hannu Simpura neuvoi: ”Jos käytät kirjoituksessa jotain, niin käytä sitä, äläkä vain ole käyttävinäsi.”
Arjessa unen kertominen toiselle luo luottamuksen ilmapiiriä. Esimerkkinä luottamuksesta Simpura kertoi Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin keskustelusta. Juhani sanoi: ”Näin kaksi vanhaa varista lentämässä.” Elisabeth kysyi: ”Mutta Jussi kulta, lensivätkö ne varikset?” johon Juhani totesi: ”Eiväthän ne lentäneet.” Vaistollaan Elisabeth oli päässyt Juhanin näyn sisään.
Uni on outokielinen filmi, vain yhdelle ihmiselle tarkoitettu. Kirjallisuudessa liian usein uni supistetaan ja siitä käytetään vain ydinaines. Simpura suositteli meille Anita Konkan vuonna 1999 kirjoittamaa ”Nainen unen peilissä”, jossa kirjoittaja selittää uniaan innokkaasti ja hauskasti.
Unityöllä voi nousta kirjoituskriisistä. Unet paljastavat enemmän ja syvemmältä kuin valvetila, lataavat merkityksiä arjen taakse. Pyrkiihän kirjoituskin luomaan arkeen uusia merkityksiä. Unityössä käsketään kipeitä ajatuksia mieleen illalla ja aamulla kirjoitetaan unet muistiin. Unten tarkkailu muuttaa ja linkittää niitä toisiinsa.
Taide on näkyjen näkemistä, oman persoonallisen hengen heijastamista yhtenäiseen taideteokseen. Ilman hengen jylinää ei synny taidetta. Toisten kirjoittamisesta voi saada vinkkejä, mutta taiteen luominen on aina henkilökohtaista.
Antero Viinikainen mietti, millä kirjoittaja elää. Kääntäminen on eräs vaihtoehto. Lukukokemus alkukielellä ja suomeksi ovat erilaisia. Käännöskirjan lukija saattaa jäädä miettimään jotain ilmaisua alkukielellä – riippumatta siitä, onko käännös hyvä vai huono.
Kääntäjät voidaan jakaa ammattikääntäjiin ja intohimoisiin asiantuntijakääntäjiin. Edelliset tekevät tilaustöitä aikatauluineen kun taas pienen aihepiirin asiantuntija innostaa kustantajan kirjallisesta löydöstään ja suomentaa sen ilman lukkoonlyötyä aikataulua. Tuula Kojo on hyvä esimerkki intohimoisesta asiantuntijakääntäjästä: hän innostui Turkista, tutustui Orhan Pamukiin ja sopi kääntämisestä kustantajan kanssa – jo ennen kuin kukaan aavisti Pamukin saavan Nobel-palkinnon.
Jos joku meistä löytäisi kiinnostavan kirjailijan, hän voisi tarjota Hesariin tai Parnassoon tästä kirjoittamaansa juttua ja muutamia käännöksiä tämän teksteistä. Jos juttu menisi lävitse, tekijä nousisi kyseisen kirjailijan asiantuntijaksi – jonka jälkeen kaikki olisi kiinni kyvystä markkinoida itseään.
Asiantuntijakääntäminen on antoisaa, muuhun kirjoittamiseen sopivaa työtä. Ensin pitää hankkia asiantuntemusalue, jota voi syventää ja laajentaa. Nykyaika suosii asiantuntijoita, kunhan osaa levittää tietoa erikoisosaamisestaan tai harrastuksistaan muille.
Viinikainen vei meidät mielikuvitusmatkalle Etelä-Italiaan, jossa sateisena päivänä löydämme pienestä kirjakaupasta Luigi Pirandellon teoksia ja innostumme niistä, kasvamme asiantuntijoiksi ja tuomme ennen suomentamattomia teoksia suomalaisille lukijoille.
Pirandello kuvaa oikeaa ja kuviteltua todellisuutta. Oikeat henkilöt ovat meille ehkä epätodellisempia kuin kuvitellut. Saamme historian henkilöistä ristiriitaista tietoa, mutta tunnemme kaikki Sancho Panzan. Parhaimmillaan kirjailija luo henkilöitä, jotka ovat todellisempia kuin tosi maailma.
Kirja-arvostelut voivat myös tarjota leipäpuun kirjoittajalle. Samoin kuin kääntäjät, arvostelijatkin voidaan jakaa ammattiarvostelijoihin ja oman asiantuntemusalueen kirjallisuuden arvostelijoihin. Asiantuntijan kritiikki on aina kiinnostavampi kuin ammattiarvostelijan, jolta puuttuu kyseisen erikoisalueen tuntemus.
Asiantuntijana löytää toisen näkökulman maailmaan, toisen kotimaan, jonka tapahtumia voi seurata vaikka nettilehdistä ja kirjallisuudesta. Pitäähän kirjailijankin jatkuvasti osata katsoa maailmaa toisen henkilön, roolihenkilönsä näkökulmasta.
Media tekee kirjoittajista hetkessä suosittuja. Vastustus voi kääntyä voitoksi, pahinta on vaikeneminen. Postmodrnissa maailmassamme ei enää ole auktoriteetteja kuten Ahlqvist-Oksanen tai Kajava.
Antero Viinikainen sanoi, että Ahlqvist oli Kiven Seitsemän veljestä teilaavassa kritiikissään monessa mielessä oikeassa. Kivi oli kehittänyt kielen kotimurteestaan eikä se levinnyt teoksen ulkopuolelle. Seitsemän veljestä ei oikeasti kuvannut silloista normaalia kansanelämää. Mutta Ahlqvistin kritiikissä oli yksi suuri ongelma: hän ei ymmärtänyt mitään romaanitaiteesta.
Pirstottu nykyaika hankaloittaa asiantuntemuksen hankkimista ja siihen keskittymistä. Jos hajotamme itsemme joka alueelle, emme ole mitään, mutta asiantuntemuksella vahvistamme persoonaamme.
Onko intohimokääntäjä kaistapää? Onko hänen päässään kaksi kaistaa, toisella hän kääntää, toisella kirjoittaa?
Miksi ihmiset ennen vanhaan saivat lyhyen elämänsä aikana aikaan paljon enemmän kuin me pitkän elämämme aikana? Lisääntyykö aika, kun sitä kulutetaan? Luoko tekeminen aikaa? Ja kuluuko aika nopeammin nykyisin, kun sitä kaikin keinoin yritetään säästää? Hukkuuko aika sen pilkkomiseen ja keskittymisen mahdottomuuteen?
Runon palapeli
arki tihentää
tislaa sisäisen auki
pirstoutuu soimaan
Kirjoittajakoulussa Harry Forsblom puhui runoista lähteenään Piritta Maavuoren toimittama Kuuna päivänä -runoantologia uudesta englantilaisesta, skotlantilaisesta ja irlantilaisesta runoudesta.
Runollinen dramatisointi vie asioita eteenpäin. Elliot oli mestaridramatisoija pitkissä runoissaan, vaikka niistä puuttui ranskalaisille runoille ominainen sisäinen soiminen ja sosiaalisen ja puhuvan minän hajoaminen. Uskonnollisissa runoissaan hän tutki todellisuutta tihentämällä, tislaamalla ja kääntämällä nurin, laajentamalla ja mystifioimalla metaforaa.
Toisen maailmansodan jälkeen runoilijat etääntyivät romantiikasta. Dylan Thomas, mestari vailla vertaa, hajotti runoissaan lyyrisen minän ja kulttuurin lukijan koottavaksi palapeliksi. Englantilaisessa kirjallisuudessa vahvistui antiromanttinen ja -modernistinen asenne ja erityisesti työläiskirjallisuus nousi. Oliko englantilainen runous tuolloin kuitenkaan niin uusyksinkertaista kuin Maavuoren antologia kuvaa? Eikö se kokeillut enempää?
Ashbery edustaa modernin jälkeistä amerikkalaista lyriikkaa, vaihtelevien diskurssien kokeilua ja avointa, osaksi selittämätöntä metaforisuutta. Hän ei kuvaa varsinaisia kohteita eikä tutki syvyysulottuvuuksia vaan horisontaalisia kielen ulottuvuuksia.
Englantilainen runous puhuu globaalisti ja temaattisesti. Runossaan Korppi Poe kääntää esiin arjen takaista näkymätöntä toista todellisuutta. Englannissa runoja luetaan sosiaalisissa tilaisuuksissa, jolloin runoilijat kohtaavat lukijoitaan ja toisiaan. Atk-alalla aloittanut John Burnside pakenee virtuaalimaailmaa runon sävyihin ja laajennettuun metaforaan. Runossaan The light trap, Valopyydys, Burnside etenee yleisistä yksityisiin, päinvastoin kuin runoilijat yleensä. Johtuneeko tämä virtuaaliajan epämääräisistä ja abstrakteista käsitteistä?
Uusseelantilaisen Fleur Adcockin runoissa aistii baudelairemaista sisäistettyä kokemusta.
Harry Forsblom ihmetteli, miksi runoilijat eivät käytä tällaisia keinoja enempää. Miksi he tuhlaavat niin paljon arjen kuvaamiseen?
Kirjoittamisen vaikeus ja sekavuus
tarina surraa
tekijästä lukijaan
valmistumatta
lämmin läppäri
hurisee kirjoittajan
parivuoteessa
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Ranya Paasonen puhui kirjoittamisen ongelmista. Kielellisesti rikas teksti ei tarvitse jännitteitä, mutta jotain kokoavaa kuitenkin, kuvaa tai vastaavaa. Kirjoittajalle pitää antaa lupa luovaan hiljaisuuteen tekstin ja omien ajatusten ääressä, aikaa, jolloin ei ole pakko tuottaa. Miksi tässä yhteiskunnassa pitäisi koko ajan tuottaa? Sosiaalinen paine? Määräajat? Kirjoittaja voi kirjoittaa mielessään pitkiä pätkiä vaikka mitään ei syntyisi paperille tai biteiksi läppärin uumeniin.
Ensimmäisen kirjan luominen on kuin hienon runon kirjoittamista, se on kivaa, pakoa jostain muusta velvollisuudesta, vaikkapa väitöskirjan työstämisestä. Ensimmäisen kirjan jälkeen tilanne on toinen: kirjoittaminen on muuttunut ahdistavaksi velvollisuudeksi. Miten saisi takaisin kirjoittamisen vapauden? Syntyykö hyvä kirjallisuus onnettomasta ja ahdistavasta elämästä? Eikö onnellinenkin ihminen voisi luoda hyvää kirjallisuutta? Vai onko kirjoittamisen tarve vähäisempi kun kaikki on hyvin?
Pitääkö huonotkin kirjat kirjoittaa? Riittäisikö kirjoittaa ne vain itselle tai suppealle tuttavapiirille? Saisihan silloinkin rakentavaa kritiikkiä.
Kirjalliset verkostot auttavat oivaltamaan, ettei kirjoittaja luovassa hiljaisuudessaan ole yksin ongelmineen vaan olennaisten ja tärkeiden asioiden äärellä. Missä kirjoitamme? Ja mistä saisimme alustan, joka estäisi läppärin kuumenemisen sängyssä? Voisiko kaunokirjallisuutta luoda tiimissä samoin kuin tietokirjallisuutta? Fantasiakirjallisuudessa ainakin löytyy esimerkkejä tiimityöstä.
Kirjoittajalle voi olla luonnollista lähteä omista muistoistaan ja vähitellen edetä fiktiiviseen suuntaan, pois tapahtuneesta. Monet kirjoittajat kirjoittavat koko ikänsä samoista asioista. Henkilöhahmot, juoni ja kerronta ovat keskeisiä. Fiktiivisiä nimiä voi olla vaikea keksiä, jos kertoo itselleen läheisistä ihmisistä, joiden todellisiin nimiin sisältyy tärkeitä merkityksiä.
Ranya Paasoselle kieli on tärkeä. Hän tuntee olevansa eri ihminen puhuessaan englanniksi ja kaipaa suomen kielestä puuttuvia arabialaisia äänteitä. Suomen puhekielen etäisyys kirjakielestä tuo kirjoittamiseen ongelmia. Kirjoittaja voisi synnyttää oman äidinkielensä sisään uuden kielen, jokaiselle teokselleen omansa.
Ranya Paasonen suositteli meille Maurice Blanchotin teosta Kirjallinen avaruus.
Eino Santanen esitteli meille Markku Pääskysen polveilevaa ja runollista proosaa, hurjaan tyyliin hurjista aiheista kirjoitettua. Tekstit saattavat jäädä kesken, jos lukijan päässä alkaa liikaa surrata. Pääskysen postmodernissa kirjallisuudessa fiktio tiedostaa vahvasti oman sepitteellisyytensä. Teoksissa todellisen elämän kohtaukset sekoitetaan niin, ettei lukija tiedä, mikä on totta ja mikä ei – ja tuntuu siltä, ettei kirjoittajakaan tiedä. Onko kirjailija ammattivalehtelija?
Käsittelimme yhden päivän romaania ”Tämän maailman tärkeimmät asiat”. Tapahtumat kuvataan yhtaikaa menneessä ja tässä hetkessä eri henkilöiden näkökulmista. Romaani kulkee Helsingin Kalliossa, mutta valtaosa tapahtuu muistissa. Kerronta on ornamenttista, toistuvia maneereja, koko ajan kehitetään asioita, jotka eivät valmistu, hypätään tarinasta toiseen, palataan, syvennetään, linkitetään.
Eino Santanen totesi, että romaaneja kirjoittaakseen voi elää minkä tahansa elämän – kunhan unohtaa sen ja keskittyy kirjoittamiseen.
Viikatetanssi maailman raunioissa
viikatetanssi
kasaa nollapisteestä
uuden ihmisen
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Harry Forsblom puhui Marko Tapion vuonna 1956 kirjoittamasta romaanista ”Aapo Heiskasen viikatetanssi”, eksistentiaalisesta, metafiktiivisestä ja psykologisesta syväluotauksesta, jota silloinen sosiaalieettinen ja proosamodernistinen kirjallinen kenttä ei ollut kypsä vastaanottamaan. Modernismi pyrki behavioristiseen objektiivisuuteen. Uskottiin, että ihmisen ulkoisen käyttäytymisen kuvaaminen esittää koko totuuden ihmisestä.
Veijo Meren Peiliin piirretty nainen, yksi 1950- ja 1960-lukujen taitteen merkittävimmistä romaaneista, kuvasi itsenäisten ihmisten marionettimaista käytöstä erottelematta pää- ja sivuhenkilöitä.
Marko Tapio kyseenalaistaa kirjassaan fiktion, rakentaa elämän nollapisteestä päähenkilölle identiteetin. Elämän teatteri tarjoaa ihmisille erilaisia rooleja. Elämä ei koskaan ole sellaista, miltä se näyttää. Aapo Heiskaselle sodan jälkeinen elämä tuntuu merkityksettömältä, sotakokemukset ovat horjuttaneet elämänasenteen.
Sodan jälkeisen maailman pessimismi heijastuu mm. Albert Camus’n ja monien ruotsalaisten kirjailijoiden tuotantoon sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen. Kun ideologiat ovat kuolleet, elämä ihmis- ja maailmankuvineen rakennetaan tyhjän päälle. Jokainen kirja syntyy omassa nykyajassaan.
Marko Tapion kirjoitustyyli muistuttaa Samuel Beckettiä. Tämä pilkkaa novellissaan Karkotettu poroporvarillista elämäntapaa ja luonnehtii satiirisesti vastaantulevia idyllisiä lapsiperheitä. Vastaavaa löytyy Aapo Heiskasen kriisiytyneestä olemuksesta, demonisesta sotakokemuksesta, yö- ja päiväpuolen keskenään ristiriitaisista kartoista, kyvyttömyydestä tarttua käsillä olevaan hetkeen, sisyfosmaisesta tenttiin lukemisesta, infernomatkasta, jonka jälkeen päähenkilö ymmärtää elämää ja osaa arvostaa sitä. Jäljelle jää myönteisyys ja optimismi.
Anne Fried toteaa Marko Tapiota analysoidessaan, että suomalainen proosa sisältää paljon eloonjäämistarinoita, kuvauksia ihmisistä, jotka yrittävät selvitä elämänsä vaikeissa olosuhteissa.
Marko Tapion keskenjäänyt haave oli tehdä individualistinen vastine Väinö Linnan Pohjantähdelle, mutta hän juuttui kuuntelemaan kotikulmien sotaveteraanien juttuja eikä saanut teostaan valmiiksi.
Sodan jälkeen maailma oli raunioina vailla ideologioita, suuria kertomuksia, uuden rakentamisen kynnyksellä, avoinna eksistentialismille. Ihminen ei tarvinnut identiteettiä vaan saattoi itse rakentaa sen tyhjästä.
Harry Forsblom muistutti, että Kiergegaard on tärkeä filosofi, joka yhdistää erilaisia asioita mielenkiintoisista näkökulmista ja kristillisenä eksistentialistina puhuu vapaudesta, ideologiasta, jonka varaan elämä voidaan rakentaa. Modernismi kuvaa käyttäytymistä eikä edellytä arvomaailmaa. Realismi taas käsittelee yhteiskunnan ongelmia melko perinteisellä tavalla ja esittää helposti ymmärrettäviä päämääriä – silloinkin, kun ne poikkeavat normista.
Nykykirjallisuudessa ei ole sankareita. Joka luulee onnistuneensa, huomaa pian erehdyksensä. Puutteesta huolimatta toisen maailmansodan jälkeistä aikaa leimasi toivo ja optimismi. Aapo Heiskasen viikatetanssissa kaiken ruman keskelle kohoaa suomalaisen suviyön idylli, tanssiaiset. Tanssikappaleessa kudotaan kangasta, mutta työ ei etene.
Tuokiokuvat ja teoksen yhtenäisyys
riisuttuun tekstiin
maustuu tuokiokuvin
elämän mahla
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa sunnuntaina 29.4.07 Hannu Simpura puhui tekstin keskittämisestä ja tuokiokuvista, Kaija Valkonen teoksen yhtenäisyydestä.
Hannu Simpura pohjusti Philippe Delermin ”Ensimmäinen siemaus olutta – ja muita pieniä iloja” tekstipätkällä kontekstin keskittämistä oikeaan suuntaan. Simpura muisteli Kari Suomalaisen pilapiirrosta jouluhumusta, jossa Jeesus seisoo Stokkan ovella ja ihmiset kokevat hänen häiritsevän ostoksiaan. Pilapiirroksessa ydin oli näkyvissä, sanoma avautui lukijalle oitis.
Hannu Simpura neuvoi muuttamaan maailmalliset tuokiokuvat keskityksineen ja rytmeineen, kiintopisteineen ja niiden välisine etäisyyksineen kirjallisuudeksi. Ydinasiat rytmittävät tekstiä. Tuokiokuvaksi ei riitä kertoa, mitä nähdään kaupassa. Jokaisen kirjoituksen on askellettava jostain johonkin. Jos tekstissä palataan vuosikymmenten jälkeen lapsuuden leikkimökille, menneisyyden ja nykyisyyden aallot iskevät yhteen. Niiden pitää saada velloa aikansa kunnes päästään loppuratkaisuun.
Onko esinerakkaus kohtalomme? Kiinnymmekö maailmaan esineiden avulla? Mistä muodostuvat puhtaat, pienet kokemukset, jotka ovat meille kaikkialla läsnä?
Kaija Valkonen kysyi, miten rajaamme tekstimme. Liian tiivis kirjoitus on kuin lehdetön puu, liian runsas hajoaa peittäen ydintapahtumansa. Hyvä teksti on tarpeeksi tiivis, silti elämän makuinen.
Vertasimme muutamaa asiatekstiä. Toinen kertoi tiiviit faktat elämän makuisesti, toinen tiputteli irrallisia yksityiskohtia vailla dramatiikkaa, tiedonjyviä kokoavaa tarinaa. Uuden tiedon pitää kytkeytyä meissä johonkin. Liika tieto pienessä tilassa ei jäsenny eikä lukija voi ottaa sitä vastaan.
Kaunokirjallisessa tekstissä turhat sivupolut sekoittavat lukijaa. Tekstin iskevä alku voisi kertoa jotain olennaista koko lopputekstin kannalta. Kirjoittajan ei tarvitse aloittaa kirjoitusprosessia alkulauseiden hiomisesta – varsinkaan, jos ei aloittaessaan tiedä, mistä kirjoittaa.
Kaunokirjallisuudessa ei esitetä vastauksia vaan kysymyksiä. Sivumerkitykset herättävät oivaltamaan, oppimaan tarinan alta.
Muutamilla kirjailijoilla on tarinoista riippumatta aina sama taustatarina. Kaija Valkonen mainitsi esimerkkinä tällaisesta teemakirjailijasta Jaan Krossin, joka kaikissa romaaneissaan ja novelleissaan käsittelee samaa teemaa: häpeää, jonka ihminen tuntee joutuessaan luopumaan omista periaatteistaan sopeutuakseen valtaeliitin tahtoon.
Antti Hyryn ”Aitta”, joidenkin kirjallisuustieteilijöiden mielestä ainoa kymmenen vuoden sisällä kirjoitettu suomalainen klassikko, Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1999, kertoo tarinan miehestä, joka ostaa aitan ja siirtää sen paikasta toiseen. Niukalla kerronnalla Hyry on saanut tarinaan uskomattoman jännitteen.
Suomalaisessa kirjallisuudessa työtä kuvataan rutiininomaisesti ja keskittyneesti kuten Veikko Huovisen ”Koirankynnen leikkaajassa” tai Arto Paasilinnan tekemisen intohimoa kuvastavassa tuotannossa. Ranskassa, Paasilinnaa on verrattu jopa valistusfilosofeihin. Paasilinnan ”Ulvova mylläri”, ”Onnellinen mies” ja ”Jäniksen vuosi” kertovat miehestä, homo faberista, joka pakenee järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja rakentaa metsään toimivan yhteisön itselleen.
Antti Hyryn ”Aitassa” olennainen piilee ydintapahtumien välissä. Aitta jää kesken – samoin elämä. Ihmisen pyrkimys on turhaa – ja kuitenkin tärkeää. ”Tärkeintä on liike, ei päämäärä”, kuten Mauno Koivisto on Eduard Bernsteinia lainaten todennut. Raamatussakin pohditaan ihmisen elämän turhuutta.
Kirjan saa mukaansatempaavaksi alussa olevalla kysymyksellä, joka ei ratkea välietapeissa kuin korkeintaan osittain tai väärällä tavoin kuten saduissa tai vanhanaikaisissa suljetun huoneen dekkareissa. Kaija Valkonen neuvoi kirjoittajaa lukemaan dekkareita ja katsomaan television saippuasarjoja, niissä ydinkohtien rakenne on selkeästi näkyvissä. Faktat voi selvittää netistä, mutta netistä vohkimista pitää varoa, ettei tarina luisu sivuraiteille,
Netistä ”vohkimisessa” pitää ymmärtääkseni kunnioittaa tekijänoikeuksia: referoituihin teksteihin lähde merkitään näkyviin ja suoriin lainauksiin lähteen lisäksi lainausmerkit. Creative commons -lisenssit antavat vapauksia levittää ja muokata teoksia, mutta teoksen tekijä on mainittava ja mahdolliseen muokattuun uuteen teokseen tartutettava alkuperäisen kanssa identtinen lisenssi. Nettiin kirjoittavat haluavat levittää ajatuksiaan ja teoksiaan, mutta vaivattomasta kopioinnista huolimatta netin sisältö ei yleensä ole vapaata riistaa vailla tekijän moraalisten oikeuksien kunnioitusta.
Metafiktiivinen proosa ja käännösrunous
kielen merkitys
aktivoi vaihtoehdon
säkeen kaikumaan
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa lauantaina 28.4.07 Harry Forsblom kertoi Italo Calvinon novellien ja romaanien maailmasta ja Eino Santanen käännösrunoista. Harry Forsblom toivoi kirjallisuuteen nykyistä enemmän vaihtoehtoja naiivin realistisille romaaneille, jotka eivät kyseenalaista mitään.
Calvinon ”Jos talviyönä matkamies” on kirja kirjasta, maailman ja fiktioiden maailman kohtaaminen, erilaisten romaanityyppien parodiaa. Calvinon lyhyissä novelleissa kurkistamme jatkuviin kaupunkeihin, kätkettyihin kaupunkeihin, Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarhassa” taas suomalais-ugrilaiseen mytologiaan.
Kirjallisuuden tehtävänä on etääntyä deterministisestä maailmastamme, tuoda siihen liikkuvia osia, herättää uusia oivalluksia. Myyttistä, primitiivistä ihmistä kahlitsevat monet uskomukset, mutta eikö pörssikursseja tuijottava tai työhön sidottu ihminen ole vastaavalla tavalla kahlittu vaihtoehdottomuuteen? Milan Kundera rinnastaa kirjassaan ”Kuolemattomuus” nykyaikaisen kulutusyhteiskunnan ja romantiikan ajan. Mikä on kuolematonta?
Lacanilaisen kielikäsitteen mukaan minuus tuottaa tekstejä ja minuus on teksti. Teksti sinänsä on todellisuutta. Fiktio on ensisijainen, viittaukset maailmaan toissijaisia. Sanoilla on merkitys.
Vapauden ja vankeuden kysymyksiin uppoavat myös kirjallisuuden perinteiset teemat kuten rakkaus, muuttuminen sekä yksilön ja yhteiskunnan suhde. Näitä voidaan käsitellä fiktioina, erilaisina tapoina tulkita todellisuutta. Raja fiktion ja todellisuuden välillä häilyy.
Teatteri haluaa aina aktivoida katsojan; se ei kymmeniin vuosiin ole suostunut passivoijan rooliin. Samaan pyrkii metafiktiivinen proosakin: lukijan aktivointiin.
Eino Santaselle runojen kääntäminen on kulttuuriteko, mutta harvoin saamme suomennoksissa tutustua tiensä alussa oleviin runoilijoihin. Antologiat esittelevät käännösrunoja hyvin. ”Puiden lohtuun” on koottu sodanjälkeistä saksalaista runoutta kuudenkymmenen vuoden ajalta. Kokoelman runoilijoista vanhimmat ovat syntyneet 1930-luvulla, nuorimmat 1970-luvulla. ”Onni on varallista” sisältää hollantilaista runoutta. Elävien runoilijoiden klubi julkaisee vuosittain yhden runokirjan, yleensä yhteen runoilijaan keskittyvän.
Virolaisen, viime vuonna julkaistun ”Ajattelen koko ajan rahaa” runoilijoista vanhin on syntynyt 1920-luvulla, nuorimmat 1980-luvulla. Viron kirjailijaliiton silloinen puheenjohtaja ja nykyinen hallituksen jäsen Jan Kaus toteaa teoksen esipuheessaan, että virolainen runous suomalaiseen verrattuna on suorasanaisempaa ja yhteiskunnallisempaa.
Luimme Hasso Krullin ”Demokratian”, nelirivisiksi säkeistöiksi kootun yhteiskuntaan kantaaottavan tekstin. Tyhjä rivi säkeistöjen välillä jättää edellisen säkeen kaikumaan – ennen kuin lause seuraavan säkeistön alussa loppuu.
Jos runoilija on leikkinyt kielellä eikä se käänny, kääntäjän pitää tavoittaa alkuperäisen runon tunnelma ja heittäytyä leikkiin mukaan. Tällaiset runokäännökset tuovat merkityksiä, nostavat esiin yksityiskohtia.
Tieto kulkee – vai kulkeeko?
multimedia
antiikin esteettinen
aistikimara
Lokakuisena lauantaiaamuna puoli kymmeneltä Suomen Tietokirjailijat kokoontuivat ennen Helsingin Kirjamessuja Messukeskukseen seuraamaan Tapio Variksen hengästyttävän vauhdikasta ja monipuolista esitystä. Hesarin aamun pääkirjoituksessa oli ylistetty kirjan käyttöliittymää. Jostein Gaarder toteaa Sofian maailmassaan, että kirja on kaikista välineistä vuorovaikutteisin, interaktiivisin. Sähköisen median napin painallusta ja koneen vastausta Tapio Varis taas nimittää interpassiivisuudeksi.
Päivittäiset mediat siirtyvät verkkoon ja lehtien lukeminen vähenee. Sosiaalinen web nousee ja tietokirja kilpailee Wikipedian ja vastaavien kanssa. Kapea käsitys e-oppimisesta rappeutuu, ja digitaalinen lukutaito nousee uudeksi konseptiksi, kuten Tapio Varis kuvailee artikkelissaan Parnassossa.
Tapio Varis tutki tiedon kulkua eri tieteiden näkökulmista ja luetteli viestinnän, pedagogiikan, kirjallisuustieteen ja sosiologian tutkijoita kuten Freire, Dewey, McLuhan, Innis ja Ong. Jokainen uusi media mahdollistaa uudenlaisia ajatteluprosesseja. Minkä median maailmassa toimimme ja minkä valitsemme päämediaksemme? Vai sokaistummeko vain yhdelle medialle?
Jakaminen ja välittäminen, sharing and caring, nousevat arvoonsa, samoin avoimet ympäristöt. Retoriikka (puhuminen) oli aiemmin yksi tärkeimmistä taidoista, mutta enää sitä ei arvosteta. Kuitenkin opiskelijoista valtaosa haluaisi mieluummin hyvän opettajan kuin sähköisen materiaalin. Vaan mistä löydämme hyviä opettajia?
Sähköiset mediat ovat hyviä välittämään tietoa, joka muuttuu päivittäin, mutta meillä pitää olla myös pysyvää tietoa. Kirjan tekeminen vaatii erilaista älyllistä ponnistelua kuin jonkin asian heittäminen verkkoon. Syntyykö kirja uudestaan? Pääseekö siitä nauttimaan vain eliitti, kun muille tarjotaan sähköisen median sirkushuveja?
Kasvatuksen vallankumous, uusi renesanssi, tuottaa uudenlaisia ajatuksia, ylittää tieteen ja taiteen rajoja. Tunne ja uskonto ovat älykkyyden yhdeksäs ulottuvuus. Maailman hallitsemiseen tarvitaan erilaisia taiteen lajeja. Aikakautemme ei suosi diletantteja – mutta emmehän me tarvitse millään alalla ihmisiä, joiden tunne-elämä olisi nolla.
Unescossa tutkitaan monilukutaitoa, multimodaalisuutta. Pitäisikö puhua monikulttuurisesta maailmasta eikä digi-ajasta? Vahvistammeko EU:ssa huomaamattamme tekno-tieteellistä ajattelutapaa?
Ihmisen muistirakenne muuttuu. Kirjoitettu ajatus irtoaa puhujasta. Yliopistomaailmassa alkuperäiseen puhujaan viitataan referenssein. Yhden tutkijan osuus yhteisestä tuotoksesta on yleensä mitättömän pieni.
Innisin mukaan viestintärakenteen häiriintyminen tuhoaa valtakunnan. Maissa, joissa sensuuri vallitsee, verkko tarjoaa kansalaisille mahdollisuuksia, joita heillä muuten ei ole.
Tapio Variksen mukaan televisio on häviävä maailma. Eri aisteja yhdistävä multimedia taas voisi yltää Aristoteleen runousopin tavoitteisiin.
Tapio Varis näytti tuoretta juhlakirjaansa ”Communication and learning in the Multicultural World”, jonka ovat toimittaneet Pekka Ruohotie ja Rupert MacLean ja julkaissut Tampereen yliopisto.
Keskustelussa todettiin, että vaikka tieteen kieli on englanti, tieteestä pitäisi kirjoittaa myös suomeksi, jotta suomalainen tieteellinen käsitteistö eläisi.
Kirjaklinikka
helppo vaikea
kirjan taival kynästä
lukijan käteen
Kai Vakkuri pohti kirjan tekemisen helppoutta ja vaikeutta Suomen Pienkustantajien ja Suomen Tietokirjailijoiden Kirjaklinikassa Ellivuoressa 29.6.06, Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien aattona. Kaikilla on jotain sanottavaa, mutta tietotekniikan helppous houkuttelee ihmiset aliarvioimaan kirjantekoprosessin. William Faulknerin mukaan kirjan tekemiseen tarvitaan kynää, paperia ja wiskiä. Toisaalta asioita ei pidä monimutkaistaa tarpeettomasti eikä pysähtyä kalkkiviivoilla kuten opiskelija, joka jää gradua vaille valmiiksi.
Hemingwayn mukaan lahjakkaalla kirjailijalla pitää olla totuuden kaipuuta, rehellisyyttä ja aitoutta, muuten tämän olisi parempi pitäytyä toisten kuvailemisessa. Jokaisessa kirjailijassa pitäisi olla iskunkestävä paskanilmaus: kun kirjailija havaitsee epäkohdan, hän ilmaisee sen! Linnankosken Pakolaisuuden sanomaksi voisi kiteyttää ”Antakaa anteeksi, ymmärtäkää toisianne”. Kiven Seitsemässä veljestä paljastaa donquijotemaisesti silloisen yhteiskunnan epäkohtia.
Kirjan rakenne yleensä paranee, kun siitä poistaa ensimmäisen luvun. Elämä on kuin helminauha, täynnä onnellisia tai onnettomia asioita. Kaunokirjallinen teos pitäisi aloittaa mieluisimmasta kohdasta ja saada lukija heti koukkuun. Esimerkkeinä hyvistä aloituksista Kai Vakkuri luetteli seuraavia: ”sinä päivänä aurinko nousi lännestä” tai kuvaus raskaana olevasta vaimosta, joka tulee Stokkan kulmalla vastaan pilkullisessa hameessa suuri aurinkohattu päässään.
Romaaniin ei sovi jaksotettu rakenne, jumputus. Se ei ole jatkokertomusten kokoelma, jonka joka luvussa tapahtuu jotain – kuten Kauniissa ja rohkeissa. Romaaniin tarvitaan jännite. Vakkuri kertoi kirjoittavansa parhaillaan dekkaria Kauniin Elisen murha, jossa ranskan opettaja ryhtyy huoraksi.
Tarvitaanko kaunokirjallisuuden tuottamiseen flowta? Kirjan kirjoittamisesta 95 prosenttia on työtä, joten inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan.
Kirjailija ei useinkaan tiedä, mitä on kirjoittamassa. Aiheet löytyvät yleensä asioista, joihin kaikki ihmiset joutuvat ratkaisemaan suhteensa: aikaan, kuolemaan, omaan seksuaalisuuteen ja omaan syyllisyydentuntoon. Ihminen kirjoittaa yleensä päästäkseen eroon jostain itselleen kipeistä asioista. Vakkuri sanoi kirjoittavansa huonosta itsetunnosta.
Vakkuri jakaa ihmisen elämän neljään vaiheeseen: nuoruuden valmistautumiseen, aikuisuuden valintaan, keski-iän vallankäyttöön ja yli 70-vuotiaan kuolemanläheisyyteen, järkiintymisen aikaan. Joskus vastaan tulee ulkokohtaisesti toimivia ihmisiä, jotka eivät osaa ilmaista tunteitaan eivätkä puhua niistä. Ehkä he kärsivät aleksitymiasta.
Tietokirjat ovat luonteeltaan erilaisia kuin kaunokirjat, mutta niissäkin voi ylittää tavanomaisen ajattelun rajoja kuten Korkalan, Feltin ja Vakkurin kirjassa ”Hiiri kissan korvassa”. Hulluja on ehkä vaikea ajatella, mutta yli 70-vuotiaan järkiintymisen aikaan se voisi sopia: dekkarissa 90-vuotias voisi ryöstää pankin.
Kuunnelmia tarjotaan kustannettavaksi huomattavasti vähemmän kuin kirjoja. Kai Vakkurin opaskirja ”Sinä kirjoitat radiokuunnelman” vuodelta 1997 voisi olla edelleen ajankohtainen. Nyrkkisäännön mukaan kuunnelman yhden sivun esittämiseen menee noin kaksi minuuttia, joten tästä voi laskea puolen tunnin kuunnelman käsikirjoituksen pituuden.
Reima T. Luoto muistutti, että ihmiset ovat aina pitäneet hyvistä jutuista ja muinoin tarinankertojia arvostettiin. Hyvät tietokirjat ovat usein tiukkaa ja tiivistä asiaa kuten Mantere-Sarvan historiakirjat hyvine valokuvineen ja runsaine petiitillä esitettyine lisätietoineen. Kunnon välistykset auttaisivat likinäköisiä lukemaan tiuhaankin painettua tekstiä.
Juhani Vesikko kertoi Pilot-kustannuksen palvelukonseptista, johon kuuluvat oma-, palvelu- ja täyskustanteet. Palvelukustanteessa kirjoittaja sitoutuu lunastamaan jonkin määrän painettuja omia kirjojaan, kustantaja puolestaan toimittaa kirjan tiedot nettisivulle, kirjakauppoihin ja kirjastoihin.
Kyse on pienuuden filosofiasta. Pilot-kustantajan seuraava kohderyhmä ovat kouluttajat: pienkustantaja voi esimerkiksi yrityskoulutusta varten räätälöidä kirjan kohderyhmän mukaiseksi. Taitto on standardoitu, käsikirjoitus toimitetaan kustantajalle digitaalisessa muodossa. Kirjan ulkoasusta ei tingitä, mutta on muistettava, että kyse on tarinan julkaisemista eikä taide-esineen tekemisestä. Kovakantiset kirjat ovat 5 – 6 euroa pehmeäkantisia kalliimpia, koska niiden kansitus on käsityötä.
Pilot-kustanteet luokitellaan omakustanteiksi, mikä näkyy ISBN-koodissa. Omakustanteilla on ikävä maine, ”turhamaisuuskustanne”.
Lopuksi Kai Vakkuri pohdiskeli kirjan markkinointia. Vakkuri kertoi nähneensä kirjailijan myymässä omakustanteitaan käsikärryillä Alkon edessä ja kauppa oli käynyt.
Markkinointisuunnitelman laatiminen alkaa yleensä jo kirjan ideoinnista: Mikä on kohderyhmä? Miten sen kiinnostus herätetään? Kirjan kuumin elinikä on kuitenkin vain noin kolme kuukautta ilmestymisestä.