möykky kurnuttaa
suolaa alkavan haavan
transsiprosessiin
sommittelu syö
kitketyt tilkeruohot
rouherytmissä
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun viimeisellä luennolla Kaija Valkosen aiheena oli Kenelle kirjoitamme? Tekstin viritykseen vaikuttaa ajattelemamme yleisö, vaikkapa sisäistetty lukija. Lukijasta riippuu, paljonko hän löytää tekstille vastakaikua elämästään. Yksiselitteisiä kriteereitä tai mittareita on turha etsiä; kirjoittajan pitäisi lähestyä sisintään niin täydellisesti kuin voi.
Pushkin on sanonut: ”Ennen kuin oppii kirjoittamaan, pitää syödä pussillinen suolaa.” Perimmältään kirjailija halunnee ymmärrystä ja näkyvyyttä. Ymmärtämätön kritiikki avaa syviä haavoja, ymmärtävä taas vie kirjoittajaa eteenpäin. Lukijoiden kritiikki saattaa olla kirpaisevaa, mutta jos teksti nousee kirjoittajan sisimmästä, hän ei ehkä välitä siitä, mitä muut sanovat. Toisaalta uusi kirja synnyttää aina – kokeneessakin kirjoittajassa – epävarmuutta.
Koska käsikirjoitus kannattaisi viedä kustantajalle? Ei liian varhain. Monet, varsinkin nuoret miehet, saattavat olla valtavan innostuneita ja itsevarmoja ja lähettää tekstejä kustantajille oitis niiden valmistuttua – edes lukematta niitä uudelleen. Tutkimusten mukaan naiset lähettävät tekstejään kustantajille keskimäärin viisi vuotta miehiä myöhemmin, mutta heidän esikoisteoksensa julkaistaan varhemmin kuin miesten.
Lauseen pitää olla toimiva ja ilmaisuvoimainen, napakka ja rytmikäs; tarinan pitää temmata mukaansa alusta asti. Kustantaja hyväksyy saamistaan käsikirjoituksista vain puoli prosenttia kustannettaviksi, kunhan niitä on vielä hiottu: ”loppu ei toimi”, ”poista tuo henkilö”, ”ota uusi henkilö tähän”, ”tämä kohtahan alkaa kahteen kertaan”. Lauseita ei enää tässä vaiheessa hiota.
Kustantamot saavat nykyisin vuodessa tuhat käsikirjoitusta, siis kymmenkertaisen määrän aiempaan verrattuna. Uuden kirjoittajan rekrytointi taloon on iso ja hidas prosessi. Jokainen uusi kirjailija, erityisesti runoilija, on riskisijoitus. Tavallinen lukijahan etsii kirjakaupasta tuttuja, taattuja kirjailijoita. Kustamoihin tulevista käsikirjoituksista noin puolet on runoutta, puolet proosaa. Novellin pitää olla monikerroksinen ja tiivis; suuri osa tekstistähän ei ole näkyvissä, mutta on kuitenkin tarinassa.
Kustantajat haluavat kirjallisuutta, joka hahmottaa nykyistä maailmaamme uudesta näkökulmasta. Kirjoittajan pitäisi nähdä, mitä todella tapahtuu, hänellä pitäisi olla tuntosarvet uusiin tapahtumiin, muuttuviin asenteisiin, käyttäytymiseen ja arvomaailmaan – mielellään jo ennen kuin ne ovat yleisenä puheenaiheena. Psykologi ja sosiologi voisivat käyttää kirjallisuutta lähteenään – toisin kuin nyt, kun kirjailija saattaa käyttää psykologin ja sosiologin tutkimuksia lähteinään.
Pienkustantamoilla oli aiemmin vaikeuksia päästä kirjakauppoihin, mutta isojen kustantamojen valta-asema on horjunut jo vuosia. Aiemmin oli vain kolme suurta ja neljä vähän pienempää kustantamoa, mutta nyt laatukirjoja tuottavia pienkustantamoja on paljon. Kirjoittajan kannattaa seurata, missä tapahtuu.
Luova prosessi on pitkä. Lähtökohtana on kirjoittajan halu ja kyky sekä usko siihen, että kaunokirjallisuuden luominen on helppoa. Yleensä ensimmäinen käsikirjoitus on selostava tai sekoileva möykky, jota ei pitäisi näyttää kenellekään. Aloitteleva kirjoittaja kuitenkin saattaa näyttää möykkyään yhtä innolla kuin pieni lapsi pottaan tekemäänsä kasaa, omaa luomustaan, ja pettyy, jos lukija ei ymmärräkään häntä. Aloitteleva kirjoittaja ehkä ymmärtää turhan myöhään, että teksti on vasta alkuvaiheessa.
Käsikirjoituksen ensimmäinen versio on tärkeä, mutta vasta lähtökohta. Möykkyvaihe on intohimoinen, kirjoittajalla on kontakti alitajuntaansa, hän taantuu regressiotilaan kuten humalassa tai psykoosissa, hän on yhtaikaa taantuneessa ja selkeässä tilassa kuin samaani transsissa. Prosessi on joskus tuskallinen, joskus mielihyvää aiheuttava, mutta aina eheyttävä.
Möykkyvaihetta seuraa taiteellinen sommittelutyö: möykystä tehdään taideteos. Mistä aloitetaan? Missä vaiheessa kerrottavat asiat tiputetaan esiin? Miten eri vaiheet lomitetaan? Onko jokainen henkilö välttämätön? Edustaako jokainen heistä jotain ominaisuuskimppua? Ovatko he silti ihmisiä?
Kolmannessa vaiheessa lauseet hiotaan. Kirjoittajalla saattaa luonnostaan olla hyvä lause kuten toisilla hyvä sävelkorva. Silti kirjoittaminen vaatii aina kouliintumista.
Oikeakielisyys on tärkeää. Tilkesanat kitketään pois: jo, aika, melko, sitten, -kin, -han, myös ja joka-lauseet. Tilkesanat kuuluvat puhekieleen; puhuja hakee niillä lisää aikaa. Kirjoitettuun tekstiin ne eivät kuulu.
Neljäs lukukerta koittaa, kun teksti on valmiiksi hiottu. Eeva Joenpelto sanoo: ”Ja silloin minä muutan kaiken!” Valmiiksi hiottu teksti on liian siloista, sitä pitää muuttaa, saada siihen oma ääni ja reippaus, tietty rouhepinta. Klassikoista huokuu raikkaus, rivakka kerronnan ääni ja uskottavat yllätykset.
Kaija Valkonen kertoi esimerkin lehtikirjoituksestaan Aino Aallosta kuuluisan miehensä varjossa. Rouhimaton teksti oli vaisu: ”Mahtoiko Aino Aaltoa harmittaa…?” kun taas rouhittu teksti: ”Alvar Aalto! Vaikka Aino oli tehnyt…” olisi paremmin välittänyt kirjoittajan tunteen ja kokemuksen.
Kirjoitusprosessi on aina eheyttävä. Tutkimusten mukaan kirjoittajat ovat kaikkein traumaattisimpia, neuroottisimpia, mutta samalla kaikkein eheytyneimpiä ihmisiä. He ovat kokeneet elämässään turhautumia ja selvittäneet niitä itselleen ja muille.