sisällissota
taiteilijan kutsumus
naisen kohtalo
romaani kertoo
monen äänen tarinaa
menneisyydestä
tutkimusta ja
yksinäisyyttä, niistä
kirja ammentaa
ET-lehti kutsui lukijansa 21.11.2017 Otavaan kirjallisuusiltaan, jossa päätoimittaja Riitta Korhonen haastatteli Heidi Köngästä ja Kati Tervoa. Otavan graniittilinna, joka on rakennettu vuonna 1906, on edelleen saman suvun hallussa ja toimii samassa tarkoituksessa kuin reilut satakymmenen vuotta sitten.
Sandra
Heidi Köngäs kertoi aloittaneensa teoksensa Sandra useaan kertaan, mutta tielle oli tullut muuta kuten Speeristä kertova Dora, Dora ja Hertta Kuusisesta kertova Hertta. Hänen romaaneissaan on useita kertojaääniä. Miten hän pystyi eläytymään Speerin maailmaan? Hän totesi, että kun ohjaajana on joutunut eläytymään lehmään ja panssarivaunuun, niin kyllä se mieskin siinä menee. Uuden kirjan kirjoittamisen hän aloittaa usein kolmannessa persoonassa, mutta päätyy sitten siihen, että jokaisella romaanin päähenkilöllä on oma ääni.
Hän etsi nuorta isoäitiään ja löysi sukunsa juuria osin suullisesta perinteestä. Isovanhempien torppa sattui olemaan Vilppulan taistelun keskellä. Mummo asui siellä viiden lapsensa ja appivanhempiensa kanssa, kuudes lapsi oli tulossa. Oltiin keskellä pimeyttä eikä tiedetty, mitä oli tulossa; nähtiin vain se, mitä klasista näki.
Millainen luonne meillä suomalaisilla onkaan, kun pari viikkoa itsenäistymisen jälkeen aloitimme sisällissodan? Meidän tämän päivän ihmisten pitää tietää, mitä on tapahtunut, jotta voimme päästää siitä irti. Kun nyt seuraamme mediaa ja somea, niin tuntuu pelottavalta, että sata vuotta sisällissodan jälkeen Suomessa ollaan taas menossa omiin poteroihin.
Heidi Köngäs kertoi kirjoittavansa päivässä niin pitkälle kuin jaksaa, kävelee sitten työhuoneelta kotiin ja jatkaa seuraavana päivänä. Kun romaani on kerran kirjoitettu, alkaa leikkaaminen. Kirjoittaessa ihmettelee, mistä ne kaikki henkilöt kirjaan ilmestyvätkään. Menihän Waltarikin kesähuvilan ullakolle, jossa Sinuhe odotti häntä.
Intensiivisen kirjoitusprosessin aikana kirjailija lukee lähinnä runoja, Saaritsaa, Mannerta, Meriluotoa ja Södergrania. Kirjallisia esikuvia ovat Maria Jotuni, Aino Kallas, Minna Canth ja Joel Lehtonen. Heidi Köngäs sanoi kokevansa vanhan kirjallisuutemme tärkeämmäksi kuin 1950-luvun modernismin. Joka aikakaudella on oma kielensä.
Sandra on pasifistinen #metoo-romaani, jossa on yhtymäkohtia menneisyyteemme. Se kertoo ihmisistä, joilla on valtaa toisten ihmisten yli, ja nuorista naisista, joilla ei ole edes kenkiä. Uutta on, että mieslukijatkin itkevät. Hyvä, jos jäätynyt tunnelukko avautuu.
Iltalaulaja
Kati Tervo kertoo romaanissaan Iltalaulaja 75-vuotiaasta Ellen-taiteilijasta ja 16-vuotiaasta Taimista Muroleenkosken rannalla. Kirjassa on kaksi pääkertojaa; kolmas päähenkilö on maisema, jossa tarina tapahtuu.
Iltalaulajan idea oli olemassa jo ennen kolmea aiempaa kirjaa. Taustalla on äidin siskon kohtalo; hän eli erakkoelämää, mutta Taimin ikäisenä 1940-luvulla haaveili taiteilijuudesta. Myöhemmin hän kävi vähintään kerran vuodessa Helsingin Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin tauluja. Niin, ja hänen jäämistöstään löytyi taiteilijan paletti.
Kuinka pitkälle elämämme on ennalta määrätty? Taimi oli piikalikka ja haaveili taiteilijuudesta. Nykyään opettajat tukevat visuaalisesti lahjakkaita nuoria ja harrastusmahdollisuuksia on paljon, mutta kodin merkitys on tärkeä. Ellen Thesleffin isä tuki tyttöään jo lapsena. Myös suku ja siskot kannattelivat aina pientä Elleniä ja palvelivat hänen taidettaan.
Miten Kati Tervo pystyi eläytymään 16-vuotiaan ja 75-vuotiaan maailmoihin? Millä tekniikalla hän löysi heidän äänensä? Hän kirjoitti Iltalaulajan ensimmäisen version vain Taimin äänellä ennen kuin sai luvan lukea Ellen Thesleffin kirjeitä. Kun lupa tuli, teos piti kirjoittaa uudestaan. 63-vuotiaana voi jo kuvitella, millaista elämä 75-vuotiaana voisi olla. Myös 16-vuotiaan maailma on tärkeä ja läheinen, siinä on elementtejä omasta itsestä, vaikka Taimi elää maalla ja kirjailija itse on kaupunkilainen – ja ikäeroa on kolmekymmentä vuotta.
Kirjoitusprosessi loppui juhannuksen tienoilla, mutta se tuntuu edelleen. Alkuun tutkimustietoa Ellen Thesleffistä oli niukasti, ja kirjailija raapi sitä kasaan ja antoi maalausten vaikuttaa. Iltalaulaja herättänee uteliaisuutta ja tuo henkilön maalausten takana eloon. Elämäkertatutkimus on ilmestynyt hiljan, mutta tarvittaisiin kansantajuista elämäkertaa. 1930-luvulla Suomessa elettiin vaatimattomasti, kädestä suuhun.
Lopuksi aineistoa oli jo runsaasti, ja osasta piti luopua. Romaanista piti poistaa osia ja rakenteita, jotka eivät siihen kuuluneet, niin kuin kuvanveistäjä poistaa veistoksestaan ylimääräistä ainesta. Pitää olla kirjan kokoinen aihe; romaani syö ihan hirveästi materiaalia. Kaikki alkoi SKS:n kansanrunousarkiston Murole-korteista. Kirjoitusprosessin aikana lukemisessa keskittyy lähinnä tietojen tarkistamiseen. Nykyisin netti auttaa paljon, mutta välillä pitää soittaa jonnekin.
Kenelle Kati Tervo kirjoittaa? Hän kertoi kirjoittavansa anonyymille siskolla tai ystävälle, mutta iloitsee jokaisesta mieslukijasta. Olisi kiva, jos joku nuori nainen lukisi Sandran ja kertoisi mielipiteensä siitä. Someaikana palaute tulee heti, joten välillä pitää pitää tassut maassa, ettei ylpistyisi. Kirjoittaminen on yksinäistä, joten on ihanaa, kun saa palautetta.
Mistä romaanin nimi Iltalaulaja? Ensin nimenä oli ”Taimi”, sitten ”Kutsu vaikka Jumalaksi”. Toissakesänä Kati Tervo keskusteli nimivaihtoehdoista puolisonsa Jari Tervon kanssa. Kun lintu lauloi, hän tokaisi: ”Jokin iltalaulaja siellä vielä laulaa”, johon mies totesi, että ”iltalaulaja” olisi hyvä nimi romaanille.