Isä tietää, että tytär pärjää

Pukeva, liike
verraton, nyt kirjasto
yliopiston

Suomen neidolla
varoja talvisodan
kuntoutuksiin

Lenita matkaa
maailmaan, kertoo Suomen
työstä, noususta

Suomi-kuvassa
järvet, metsät, myös taide
ja teollisuus

sota opetti
vastuuntunteen, elämän
liikennemerkit

kun isä tietää
että tytär pärjää, niin
sitten pärjätään

Kaisa-talon auditorion täyttyi, kun Lenita Airisto esitteli kirjaansa Elämäni ja isänmaani Helsingin Akateemisten Naisten järjestämässä kirjallisuusillassa 24.4.2018. Häntä haastatteli Kristina Forsström Bazarista. Jatka lukemista ”Isä tietää, että tytär pärjää”

Ideoita opetuksen kehittämiseen

Toisen intoa
ei ammuta alas, nyt
tehdään yhdessä.

Etappi auttaa
oppijaa, opettajaa
koulun arjessa.

Oppiva koulu
tukee hyvää yhdessä
oppijan kanssa.

Diginatiivit
tutkivat ilmiöitä
moninaisesti.

Ulos oppimaan;
havainnoimaan, kuvaamaan
someen näkymään.

Opi ja kasva -konferenssi, oppimisen festarit 7. – 8.10.2013, täytti Finlandia-talon kongressisiiven näyttelypisteillä, työpajoilla, tietoiskuilla, kalamaljoilla, oppimisteknologian olohuoneella sekä sadoilla opetuksen ammattilaisilla. Sosiaalinen media yleissivistävässä koulutuksessa -hankkeet olivat hyvin edustettuina: SoMy-koordinointihanke järjesti tietoiskun, Kulkuri työpajan ja Mollalla oli oma näyttelypiste. Töölönlahden puut hehkuivat ruskan väreissä maanantain auringonpaisteessa ja tiistain tihkusateessa ja sumussa.
Jatka lukemista ”Ideoita opetuksen kehittämiseen”

Kulttuurit kohtaavat

aikuisuus alkaa
nuori etsii itseään
kohtaa aikuisen

pomo hengittää
niskaan turvallisesti
juoden kahvia

päivän päätteeksi
some tuulee uudestaan
tietoiskuna

Educa-messujen 27.-28.1.2012 runsaudensarvesta valitsin, osin Opettaja-lehden innoittamana, esityksiä kulttuuritörmäyksistä.
Kulttuurien viestintä
Roman Schatz nauratti yleisöään kuvaamalla tilanteita, joissa kulttuurit törmäävät. Kun Suomessa ihminen makaa maassa, ulkomaalainen saattaa hälyttää ambulanssin, kun taas suomalainen ensin haistaa makaajan hengitystä.
Jäävuoriteorian mukaan pinnan yläpuolella näkyvät ihmisen ulkonäkö, kieli ja tavat, kun taas normit, arvot, asenteet, perinteet, käsitys maailmasta ja puhetyyli piilevät pinnan alla.
Kun suomalainen ystävä riemuitsi uudesta omakotitalostaan, onnittelujen sijaan Roman Schatz ryhtyi pahoittelemaan, millaiseen liemeen maksuineen ja lumitöineen ystävä olikaan itsensä saattanut. Hän ei tiennyt, että omakotitalo on suomalaisen unelma, Saksassahan 75 % ihmisistä asuu vuokralla.
Puhetyylejä voisi verrata pallopeleihin. Germaanisen kulttuurin viestintä muistuttaa pingistä: keskeyttäminen on tavallista ja pallo on koko ajan liikkeessä. Välimeren maissa kaikki huutavat yhtaikaa, ryntäävät yhtaikaa pallon kimppuun. Ugrilaisen kulttuurin viestintä muistuttaa keilailua: viesti painaa neljä kiloa, jokaisella on vuoronsa ja keskeyttäminen koetaan etuiluksi.
Kulttuuritörmäyksiä syntyy mm. vauvojen nukuttamisesta ulkona pakkasessa, välimatkoista ihmisten välillä, sukupuolirooleista, historiasta, uskonnosta, työhierarkiasta ja juomakulttuureista. Suomessa kaikilla lapsilla on lähes samanlaiset ulkoiluhaalarit, kun taas Ranskassa pyritään yksilölliseen vaatetukseen.
Korkean kontekstin kommunikaatiokulttuureissa, kuten Suomessa ja Japanissa, voidaan olettaa kuulijan ymmärtävän viestin taustoja. Matalan kontekstin kommunikaatiokulttuurissa, kuten Yhdysvalloissa, monien kansojen sulatusuunissa, kontekstia pitää rakentaa jatkuvasti. Kun joku Suomessa toteaa elokuvan lopun olleen liian ”amerikkalainen”, hän tarkoittaa, että asioita selitetään liikaa, katsojaa pidetään tyhmänä, tämä ei saa itse oivaltaa.
Roman Schatz kertoi ensimmäisestä kokemuksestaan suomalaisten pomona. Hän halusi olla hyvä pomo ja kiersi päivittäin neuvomassa alaisiaan. Lopulta hänet neuvottiin omaan huoneeseensa juomaan kahvia: homma hoidettiin osaavassa tiimissä jo ennen häntä. Suomalaiset kokivat, että hän hengitti niskaan. Saksassa taas niskan takana seisova pomo luo turvallisuuden tunnetta: häneltä voi koko ajan kysyä, miten homma pitäisi tehdä.
Suomalaiset sukunimet viittaavat paikkoihin: virtanen, järvinen, laakso, kallio. Kysymmekin toisiltamme: ”Mistä olet kotoisin?” Saksassa taas sukunimet kertovat ammateista, ja niitä useimmiten ihmisiltä ensin tiedustellaankin.
Suomessa puhumattomuus toisen seurassa kertoo luottamuksesta. Puhelinkeskusteluissa yleisin lause on: ”Oletko vielä siellä?” Suomessa rahasta puhuminen on tabu.
Erilaisuus, pelot ja jännitys
Jani Toivola kertoi ulkonäkönsä herättämästä koulukiusaamisesta. Alaluokilla opettaja komensi kiusaamisen synnyttämän tappelun osapuolet eri nurkkiin ja jatkoi matematiikan opetusta selvittämättä tilannetta. Keskikoulussa tytöt seurustelivat avoimesti muiden poikien kanssa, mutta hänen kanssaan korkeintaan salassa – ettei kukaan saisi tietää. Kouluaikana pahin ongelma ei ollut lyöminen ja potkiminen, vaan yksinäisyys.
Nyt hän kiertämällä kouluissa pääsee lähelle nuorten maailmaa ja heidän tapaansa ajatella. Kerran eräs tumma poika tuli hänen luokseen ja kysyi: ”Mitä sä teit, kun susta tuntui, ettei sulla ole toivoa?”
Yläluokilla kuunnellessaan kavereiden herjoja tanssiesityksensä aikana Jani Toivola päätti, että tapahtui mitä tahansa, hän ei jätä itseään pulaan; hän sitoutuu itseensä ja elämään, joka on hänelle tärkeä.
Pohjois-Suomessa hän tutustui 9-vuotiaaseen Nikoon. Niko näki hänet koulun ruokalassa, keräsi rohkeutensa, tuli samaan pöytään, lopuksi hänen luokseen ja kertoi: ”Mulla on kotona videopeli, jossa on ihan sun näköinen tyyppi.” Tästä syntyi dialogi ja ystävyys.
Kun Pirkko Saisio kirjoitti näytelmän neljän tummaihoisen nuoren tarinoiden pohjalta, niin ensi-illan jälkeen Jani Toivolan äiti soitti pojalleen: ”Meidän pitäisi varmaan puhua.” Hän oli luullut suojelevansa poikaa, kun ei puhunut tämän kenialaisesta isästä, mutta olikin suojellut itseään.
Tummaihoista luullaan maahanmuuttajaksi ja hänelle yritetään puhua englantia, vaikka hän olisi syntynyt Suomessa ja puhuisi suomea ongelmitta. Kun työyhteisöön odotetaan maahanmuuttajaa, mietitään ehkä liikaa, mitä voidaan sanoa ja mitä ei. Kaikki haluaisivat toimia oikein, mutta pahimmassa tapauksessa pelko ja jännitys aiheuttavat sen, että kukaan ei puhu mitään uudelle työntekijälle. Ja tämä jätetään yksin.
Kolme vuotta sitten Jani Toivola sai puhelun pikkuveljeltään, jonka olemassaolosta ei tiennyt. Sen jälkeen hän pääsi Keniaan tutustumaan sukulaisiinsa. Mary-täti näytti kellastunutta valokuvaa parin kuukauden ikäisestä vauvasta äitinsä sylissä. ”Miksi et tullut aikaisemmin? Olemme odottaneet kolmekymmentä vuotta?”
Kouluista oppimiskeskuksiksi
Arno Kotro juonsi Päivi Lipposen, Esko Valtaojan ja Jouni Välijärven keskustelua tulevaisuuden koulusta. Tulevaisuudessa tarvitaan tiedonrakentelu- ja analysointitaitoja sekä keskittymiskykyä. Koulun pitäisi muuttua, kasvattaa ihmiseksi eikä vain jakaa tietoa.
Esko Valtaoja ehdotti, että kaikille opetetaan pieni tarpeellinen ydinasia, jonka jälkeen sallitaan tiedon hankkimisen anarkia. Jouni Välijärvi toppuutteli muistuttamalla, että osa oppilaista tarvitsee enemmän ohjausta kuin toiset. Päivi Lipponen puolusti draamaopetusta, jossa oppilaat tekevät kuunnelmia eri aiheista; nykyteknologiallahan tallennusmahdollisuudet ovat valtavat.
Mikä on fyysisen koulurakennuksen oikeutus? Koulut voisivat muuttua oppimis- ja tapahtumakeskuksiksi ja museaalinen luokissa nököttäminen voisi kadota. Kouluissa voitaisiin yhdessä luoda jotain uutta, teknologiahan tuo faktat kaikkien ulottuville.
Nuoret mukaan hyvään aikuisuuteen
Olavi Sydänmaanlakka kertoi, miten ravintoloissa hänen luottokorttinsa yleensä tarkistetaan keittiössä ja miten hänen ulkonäköään kommentoidaan risteilyseminaarin syventävässä vaiheessa baaritiskillä.
Miksi kaikki haluavat olla nuoria? Miksi aikuisuutta ei arvosteta? Mielikuvissa aikuisuuteen liittyy ajokortti, seksi ja viina. Miksi emme luo mielikuvia siitä hyvästä, mikä aikuisuuteen liittyy? Sen sijaan, että menemme kursseille opettelemaan ymmärtämään nuoria, nuoret voisivat mennä kursseille opettelemaan ymmärtämään aikuisia; nuorihan on matkalla aikuisuuteen.
Olavi Sydänmaanlakka kertoi isästään. Tämä ei paljon puhu, joskus ärähtelee, rakastaa perhettään oikeasti, vaikkei koskaan sano sitä. Lapsena hän luuli, että isä käytti heitä orjatyövoimana, kun otti mukaan rakennustöihin. Aikuisena, kun hän rakensi taloa isä apunaan ja potkiskeli lapsiaan pois häiritsemästä, isä otti hänet puhutteluun ja kysyi: ”Miten sinä oikein kohtelet lapsiasi?” Silloin hän oivalsi: ehkä hekään lapsina, ruuvimeisseliä isälle ojentaessaan, eivät olleet avuksi, vaan ehkä enemmän tiellä. Mutta isä otti heidät mukaan.
Somen uudet tuulet
Educani huipentui sosiaalisen median uusiin tuuliin opetuksessa, kun Tarmo Toikkasen kanssa esittelimme Sosiaalinen media opetuksessa -kirjamme uudistettua painosta.

Monikulttuurista insinööritiedettä

väitös perehtyy
monikulttuurisesti
tekniseen imuun

tulos vakuuttaa
kirjoitus siirtyy koodiin
flow osaamiseen

Sähköposti lennätti tiedon luokkatoverini Jaana Holvikiven väitöstilaisuudesta torstaina 26.3.09. Muut menot siirtyivät kun suuntasin TKK:lle, missä tapasin muita luokkatovereitani ja tuttuja eri ammattikorkeakouluista ja yhdistyksistä. Väittelijä ja väitöskirjan aihe, Tekniikan oppiminen monikulttuurisissa ryhmissä, kiinnosti monia.

Jaana Holvikivi käytti alustuksessaan taitavasti autenttisia elementtejä: opiskelijan kuvausta tiedonrakentelukokemuksen fantastisuudesta ja valokuvia eri kulttuureista tulevien nuorten yhteisistä opiskeluhetkistä. Hän kertoi konkreettisia esimerkkejä eri kulttuurien suhtautumisesta laitteisiin ja valoon sekä kirjoitusjärjestelmän vaikutuksesta koodaamiseen; jotkut eivät kykene huomaamaan puuttuvaa hakasulkua tai puolipistettä kun taas japanilaisten koodi on selvästi muita laadukkaampaa. Alustuksensa lopuksi Jaana Holvikivi esitteli kehittämänsä mallin siitä, mitä tarvitaan, jotta sisäistetystä kulttuurikokemuksesta kasvaa insinöörin asiantuntemus.
Toinen vastaväittäjä Kirsti Lonka Helsingin yliopistosta kiinnitti alustuksessaan huomiota aiempien mentaalisten ja kulttuuristen mallien vaikutukseen sekä Suomen homogeeniseen kulttuuriin. Hän toi esiin opettajan ja opiskelijan lähestymistapojen kohtaamisen ja tietämyksen siirtovaikutuksen (transfer), tutkivan oppimisen kehän, jota tuskin tiedonrakentelussa on käytetty puhdasoppisesti, sekä sosiaalisen median, joka vaikuttaa opiskelijoiden arjessa ja joka opetuksessa pitäisi ottaa huomioon. ICT-flow, ihmiset liikkeelle paneva voima, sijaitsee haasteellisuus-osaaminen -akseliston diagonaalin huipussa, kun taas diagonaalin juuressa on apatia ja sivuilla ikävystyminen ja kiukku.
Väitöskirjan läpikäynnissä opponentit Kirsi Lonka ja Judith Green Kalifornian yliopistosta kiinnittivät huomiota aivotutkimuksen ja oppimisen suhteeseen, yhteisöllisen oppimisen hedelmällisyyteen ja erilaisiin totuuksiin. He kysyivät, onko olemassa luokkahuoneessa kehittyvää insinöörikulttuuria ja onko väitöskirjan fokus oppimisessa vai opettamisessa. He totesivat, että algoritminen ajattelu, jota ohjelmointi vaatii, ei ole ihmiselle luonnollista; sen omaksuminen edellyttää vuosien kouluttautumista. He totesivat myös, että Afrikassa ja Aasiassa opiskellaan reprodusoimalla annettua, mikä eroaa Suomessa vallitsevasta oppimistavasta.
Opponentit kaipasivat situationaalista oppimismallia, videoita ja haastatteluja sekä tarinoita laadullisten menetelmien valinnasta.
Jaana Holvikivi kuvasi argumenteissaan ammattikorkeakoulujen insinöörikoulutusta, joka tähtää työskentelyyn tietyissä globaaleissa yrityksissä. Kaikissa maissa teknologia on sama, mutta siitä pitää tietää eri asioita; joissain maissa insinöörin tärkein työkalu saattaa olla ruuvimeisseli. Jotkut insinöörit kokevat helpommaksi keskustella toisen kulttuurin insinöörin kuin oman kulttuurinsa myyntimiehen kanssa.

Maailmankylän kulttuurikylvyssä

Catherine Bartlett oli juuri tullut Suomeen ja viehättyi esiintymismahdollisuudesta Suomenlinnassa Hetkyn Global Clubin ja IT Ladies’ Networkin tilaisuudessa 10.6.2003. Heti esiintymisensä jälkeen hän jatkoi matkaansa Saloon, jossa seuraavana päivänä koulutti Nokian henkilöstöä. Kiireinen aikataulu ei onneksi vaimentanut hänen hymyään tai innostustaan.
Kun ravintola Walhallan henkilökunta oli tuonut tarvittavat jatkojohdot ja kannettava työasema tykkeineen toimi, Catherine Bartlett aloitti valloittavan esityksensä kulttuurieroista ja niiden ymmärtämisestä – itse asiassa niin valloittavan, että keskityin esiintyjään itseensä ja tuskin huomasin, koska hän vaihtoi kalvojaan tai mitä niissä kerrottiin. Ensimmäisessä kalvossa taidettiin luetella sosiaalisen kompetenssin komponentteja ja seuraavassa kuvata emotionaalista älykkyyden nelikenttää: miten emotionaalinen älykkyys ilmenee suhteessa itseen ja muihin tuntemisessa (recognition) ja käyttäytymisen säätelyssä (regulation).
Keskustelukulttuureja latinalaisissa maissa leimaa puheenvuorojen päällekkäisyys, joka kuvastaa innostusta ja kiinnostusta ja vaikeneminen tulkitaan epäkohteliaisuudeksi: kyseinen henkilö ei ole kiinnostunut keskusteluaiheesta. Suomessa ja Japanissa taas keskustelupuheenvuorot ovat peräkkäisiä, toista ei keskeytetä ja puheenvuoron jälkeen voidaan pitää taukoa ennen kuin jatketaan omalla. Keskeyttäminen on epäkohteliasta ja kuunteleminen tärkeää. Myös äänen korkeus näissä keskustelukulttureissa on erilainen. Catherine Bartlett antoi neuvon: ”Älä arvioi toisia oman kulttuurisi ehdoilla.”
Hän kertoi hauskan tarinan brittikulttuurista. Englantilaisessa tavallisessa junavaunussa, jossa oli paljon ihmisiä, yksi pariskunta ryhtyi rakastelemaan – ”Tätä ei olisi voinut tapahtua muualla kuin brittiläisessä junavaunussa”, Catherine Bartlett korosti. Kaikki muut vaunussa olevat matkustajat vaikenivat, kukaan ei sanonut mitään, luki vain lehteään. Kun pariskunta oli lopettanut puuhansa ja mies sytytti tupakan, hänelle huomautettiin heti: ”Mister, this is no smoking car.” Tupakoinnin kieltävä kyltti oli vaunun seinällä, mutta missään ei ollut kylttiä, joka olisi kieltänyt rakastelun!
Vieraiden kulttuurien ihmisten puheita pitää osata lukea rivien välistä: jos englantilainen sanoo, että jokin asia on ”intresting”, hän ei välttämättä ole kiinnostunut siitä. Viestiin vaikuttaa koko kehollinen ilmaisu, ei vain sanat. Kasvot ja kasvojen ilme ovat kuva, jonka ihminen haluaa antaa itsestään muille. On hyvä muistaa, että kohteliaisuuksien esittäminen vieraalla kielellä on vaikeampaa kuin omalla äidinkielellä.
Suomalaiset ovat hyviä kuuntelijoita. Yleensä 85 % heistä tavoittaa luennon viestin, kun briteistä vain 50 %, jenkeistä 30 % ja italialaisista vain 20 % sen tavoittaa.
Jokaisella yksilöllä on hiukan erilaiset määritelmät eri käsitteille: jo niin yksinkertainen lause kuin ”taivas on sininen”, voi herättää hyvin erilaisia mielikuvia eri ihmisten mielissä. Yksilöllisten erojen lisäksi eri kulttuuritaustat tuovat tulkintaeroja viestintään. Japanilaisilla on viisitoista eri tapaa sanoa ”kyllä”.
Amerikka on kulttuurien sulatusuuni, joten siellä jokaisella on erilainen tausta: puhuja ei voi olettaa, että kuulijat tai keskustelukumppanit ymmärtäisivät asiat samalla tavoin kuin hän itse, joten asiat pitää sanoa yksinkertaisesti ja sanottu pitää toistaa. Kirjoitetulla viestillä on enemmän painoarvoa kuin puhutulla.
Kulttuurin lisäksi myös uskonto korreloi suhtautumistavan kanssa: suhtautuuko asioihin suoritusten ja niiden määräaikojen perusteella vai onko ihminen määräaikoja tärkeämpi? Jos projektikokous on alkamassa ja asiakas soittaa, niin palvellaanko asiakasta vai kiiruhdetaanko kokoukseen? Määräaikojen merkitykseen ja aikakäsitykseen yleensä tuo oman perspektiivinsä kulttuurit, joissa uskotaan uudelleensyntymiseen.
Japanissa työpöydän sijainti suhteessa ulko-oveen kuvastaa statusta: ulko-ovesta kauimpana ovat hierarkiassa tärkeimmät henkilöt. Catherine Bartlett kertoi hauskasti, miten hänen sekainen työpöytänsä ja sen ympäristö oven suussa yritykseen tulevien asiakkaiden ja partnerien ihmeteltävän nopeutti hänen siirtymistään kauemmas ulko-ovesta. Samalla muiden arvostus häntä kohtaan kasvoi – vaikka työhuoneen sijainnin muutos ei johtunut hänen asemastaan vaan sotkuisesta pöydästään!
Catherine Bartlett kertoi vielä useiden päivien koulutustilaisuuteensa liittyvän tarinan Japanista. Koulutuksessa oli mukana työntekijöiden lisäksi heidän pomonsa, joka myöhästyi joka kerta tunnin koulutuksen alusta. Tästä seurasi, että ryhmä joutui palaamaan alkuun ja käymään uudestaan lävitse asiat, jotka ensimmäisen tunnin aikana oli ehditty käsitellä. Catherinea tämä ärsytti ja kerran pomon saapuessa hän toivotti tälle kitkerästi hyvää iltaa. Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, koska tunnelma jäätyi täysin. Koulutuksen loppupalautteessa pomo sanoi hänelle: ”En pidä sinusta. En pidä sinun englantilaisesta huumoristasi. Et saa sanoa minulle tuolla tavoin – koska olet vain nainen.” Kouluttaja oli siis tässä tilanteessa väärässä, ei jatkuvasti myöhästelevä pomo!
Yksilön ja kulttuurin arvot ovat käyttäytymisen taustalla. Saksalaiset pitävät sääntöjen kirjoittamisesta, ranskalaiset niiden rikkomisesta ja englantilaiset niistä valittamisesta. Kysyimme, oliko Catherine Bertlett huomannut eroja suomalaisessa ja ruotsalaisessa kulttuurissa. Tietysti: Ruotsissa päätöksenteko kestää kauemmin, kun asioista neuvotellaan, kunnes on päästy yhteisymmärrykseen.
Mukaansa temmanneen ja innostavan esityksensä lopuksi Catherine Bertlett antoi neuvon: ”Meidän pitää ymmärtää muita kulttuureita, mutta ei muuttaa itseämme muiden kulttuurien edustajien kaltaisiksi.”