Kulttuuri- ja ict-poimintoja

Kirjapäivät ja naisen paikka

—

kirjoittaja

Eija Kalliala
in

mikä on nainen
kuuntele, mitä sanon
pidä ruususi

äiti? kotona
leipoo pullaa – vai töissä
ansaitsee leipää?

hauska, sopiva
sallittu; siitä kertyy
hyvinvointia

Irja Askola:
eteenpäin vievät koulu
kirjasto, kirkko

öisin kotona
Virtaranta litteroi
itkuvirsiä

lukevaa lasta
ei saa häiritä, luku
loppuun ja syömään

Mikä on naisen paikka? Kahvinkeittäjä? Pullan leipoja? Vähemmistön edustaja? Näistä asioista keskusteltiin Vanhan kirjallisuuden päivillä 30.6.2018. Sää suosi sisätapahtumia, kuten avajaisten juontaja Karo Hämäläinen totesi. Sylvään koululle kerääntyivät niin antikvariaatit kuin kirjanystävät ympäri maata. Seurahuone hoiti kirjatapahtuman vaativan lounastarjoilun koulun pihalle pystytetyssä ruokateltassa. Välillä jonot olivat pitkiä, lohikeitto lopussa ja tarjottimet likaisia, mutta kun maittavan ruuan sai eteensä, sen söi hyvällä ruokahalulla. Innokas puheensorina viestitti, että kirjoja ei vain lueta vaan niistä myös keskustellaan.

Etkot

Vanhan kirjallisuuden päivien teemana oli Naisen paikka, mutta torstaina Suomen tietokirjailijoiden järjestämillä etkoilla keskusteltiin Alvar Aallosta, Jean Sibeliuksesta ja Gustaf Mannerheimista, suomalaisista suurmiehistä, joista on kirjoitettu eniten tietokirjoja. Aallosta kertoi Paavo Lipponen, Sibeliuksesta Vesa Sirén ja Mannerheimista Laura Kolbe. Heitä haastattelivat Jukka-Pekka Pietiäinen ja Anne Rutanen.

Aalto

Paavo Lipponen ja Jukka-Pekka Pietiäinen

Paavo Lipponen oli valinnut hyllynsä neljästäkymmenestä Aalto-kirjasta kymmenen, jotka toi matkalaukussa Sylvään koululle. Hän pahoitteli vartin myöhästymistään; perheen auto oli mökkiliikenteessä; jäätyään vähemmistöön hän joutui tulemaan Sastamalaan julkisilla. Jukka-Pekka Pietiäinen muisteli Paavo Lipposen aloitteesta laadittua teosta, jossa pilapiirroksin kuvattiin Suomen tietä EU:hun. Sitä juhlittiin Kesärannassa pilapiirtäjien kanssa. Joku taisi levittää filttinsäkin nurmelle. Paavo Lipponen kertoi tallettaneensa itsestään piirretyt pilapiirrokset, niin, ja oppineensa aikoinaan lukemaan Fantom-sarjakuvista.

Hän paljasti, että aikoinaan hän olisi halunnut ryhtyä arkkitehdiksi – mutta huomasi sitten, että matematiikka oli vaikeaa ja seuraavaksi, että ei osannut piirtää. Arkkitehtuurin harrastus kuitenkin jatkuu läpi elämän, erityisesti barokin arkkitehtuurin. Monet Alvar Aallon suunnittelemista rakennuksista ovat kokonaistaideteoksia ovenkahvoja myöden; niissä yhdistyy arkkitehtuuri ja design.

Schildtin teos kuvaa Alvar Aallon kehitystä uusklassismista funktionalismiin. Jäppisen ja Oikarisen teos kertoo sarjakuvan keinoin Alvar Aallon elämästä. Holman ja Lahden teos on huippulaatuinen juhlakirja, joka on toimitettu monella kielellä. Kinnusen toimittama teos käsitteli Aino Aaltoa, naista miehen varjossa, joka oli alusta asti mukana miehensä suunnittelutyössä, erityisesti designissä.

Aallon Sunila ja Paimion sairaala toteuttavat klassista Vitruviuksen filosofiaa siitä, millainen rakennuksen pitää olla. Helsingin ravintola Savoyn katolta voi ihailla upeaa suomalaista arkkitehtuuria katsoo mihin suuntaan tahansa. Jos suomalaistan arkkitehtuuria haluaa mennä katsomaan muualle, niin Kotka on hyvä valinta. Kotkassa oli aikoinaan arkkitehtuurikilpailu kaupungintalon suunnittelemisesta, jota P. E. Blomstedt ei voittanut, mutta hänen suunnittelemansa WTC-talo Stokkan kulmalla Helsingissä on aivan upea. Seinäjoki hävisi kiistan piispanistuimesta Lapualle, mutta Lakeuden risti, näkyvin Aallon taideteoksista, näkyy Lapualle asti. Viipurin kirjasto on upea kokonaistaideteos, jossa pidetään huolta perinteestä. Paavo Lipposelle läheinen Jyväskylän työväentalo on myös sisältä upea.

Sibelius

Vesa Sirén ja Anne Rutanen

Vesa Sirén nosti esiin kolme henkilöä, Sibeliuksen, Heikinheimon ja Majanderin, jotka vaikuttivat hänen uraansa tietokirjailijana. Kun Sibeliuksen syntymästä tuli kuluneeksi satakolmekymmentä vuotta, Vesa Sirén lähti haastattelemaan Sibeliuksen tunteneita henkilöitä. Haastatteluihin ja aineiston työstämiseen meni viisi vuotta, mutta vuonna 2000 ilmestyi ennen julkaisematonta aineistoa sisältävä Vesa Sirénin tietokirja Aina poltti sikaria – Jean Sibelius aikalaisten silmin. Sitten Helsingin Suomalainen Klubi tilasi Sibelius.fi-sivuston, jota Vesa Sirén edelleen ylläpitää. Sibeliuksen merkitystä hän kuvaa kirjassaan Kohtalona Sibelius.

Sibeliuksen sisarelleen omistama Furuhjelmin teos löytyy Ainolan kirjastosta. Teoksen faktat ovat kohdallaan, mutta Furuhjelm ja Sibelius olivat eri mieltä kielikysymyksistä. Finlandia tilattiin vuoden 1899 Sanomalehdistön päivien kuvaelmamusiikiksi. Se on siis sävelletty sananvapauden puolesta Bobrikovin aikana. Sävellyksessä kuuluu lokomotiivin ääni.

Sibeliuksen mielestä sekä Furuhjelmin että Ekmanin teoksissa oli liikaa suoria sitaatteja häneltä, sellaisiakin, joita hän mielestään ei ollut sanonut. Kirjojen ilmestyttyä hän tunsi kuin ”kulkisi alasti ihmisten keskuudessa”. Hän suuttui Ekmanin väitteestä, että Cajander olisi vaikuttanut häneen. Ainolan kirjahyllyssä olevaan Ekmanin kirjan versioon Sibelius on merkinnyt vain kuusi korjausta. Oliko niin, että Ekman sittenkin tiesi paremmin kuin Sibelius, mitä tämä kulloinkin oli tehnyt? 1930-luvulla Suomi oli hyvin valkoinen, myös Sibelius. Ekmanin teoksen vuoden 1956 painoksesta on poistettu muutamia sitaatteja, jotka eivät enää 1950-luvulla olleet sopivia.

Tawaststjernan teos on käsittämättömän fantastinen, se sulkee lukijan taikapiiriinsä. Siinä käsitellään ehkä turhan pitkään viidennen sinfonian syntyä ja teoksen viides osa on jäänyt torsoksi. Dahlstömin työ on ollut valtava, saksankielisessä teoksessa on 176 sivua lähdeviitteitä. Dahlströmin Jean Sibelius dagbok 1909-1944 kannattaa lukea ruotsiksi.

Anna Elina Isoaro ja Janette Hannukainen

Glenda Dawn Goss selittää amerikkalaisille Suomen suurmiehiä ja kulttuurista heräämistä. Hänen mielestään lutherilainen kirkko on ahdistava ja 1930-luvun Suomi militaristinen. Jacksonin ja kumppaneiden toimittamassa kirjassa vuodelta 2010 pohditaan, oliko Sibelius natsi. Epäilyksen tueksi esitetään Sibeliuksen vuonna 1917 säveltämä Jääkärinmarssi. Sibelius oli nuorena svekomaani, mutta tutustuttuaan Päivälehden porukoihin hän opiskeli suomen kieltä, niin, ja sävelsi Kalevala-aiheisen Kullervon. Sibelius ei ylistänyt kolmatta valtakuntaa – mutta toki otti sieltä tekijänoikeuskorvaukset ja kunnianosoitukset. Johnson oli suorasukainen, mutta harvoin ilkeä. Hän ihaili Sibeliusta, mutta ei pitänyt tämän ”voileipäsävellyksistä”, välitöistä, joita tämä teki sinfonioiden ohella, jotta lapset saivat ruokaa.

Jokapäiväinen ihme

Etkot päätti Anna Elina Isoaron ja Janette Hannukaisen naisen elämästä ja lapsiperheen arjesta äänen ja tanssin keinoin kertova runodialogi Pukstaavissa.

Avajaiset

Kamarikuoro Trilli toivotti kirjaväen tervetulleeksi Sylvään koululle Kaarlo Sarkian runohin sävelletyllä musiikilla. Juontaja Karo Hämäläinen muistutti, että kirjallisuutta on muuallakin kuin kirjoissa. Esimerkiksi viimeiseksi kuulemamme Sarkian runo oli säilynyt lehtileikkeenä ja sävelletty Trillille.

Leena Majander-Reenpää iloitsi kirjoja lukevista päättäjistä, harmitteli Nobelin kirjallisuuspalkinnon sotkuista tilannetta ja lopetti puheenvuoronsa Minna Canthin sanoihin: ”Naiskysymys on ihmiskunnan kysymys” ja ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko koskaan tässä matoisessa maailmassa.”

Ulla Yli-Hongisto julisti, että naisen itsenäisyys merkitsee vapautta valita hyvän ja pahan välillä ja muuttua. Hän kysyi: ”Mikä on nainen?” ja luetteli pitkän listan eri sävyisiä nimityksiä naisesta. Hän lopetti esityksensä Märta Tikkasen sanoihin: ”Pidä ruususi! Kuuntele, mitä sanon!”

Pirkko Saisio

Pirkko Saisio tiesi jo neljävuotiaana leikkiessään kotia naapurin pojan kanssa, mikä on naisen paikka ja miehen tie. Kotileikissä hän halusi aina itse olla isä ja poika sai olla äiti. Isä oli se, joka lähti töihin tai Ruotsiin tai Amerikkaan; isä pääsi jonnekin, kun taas äiti pysyi kotona. Kävihän hänen omakin äitinsä töissä, mutta tuon ajan naiskuvassa nainen oli kotona ja leipoi pullaa. Niin, vaikka useimmissa perheissä pulla ostettiin kaupasta. Sukupuoliroolileikkejä hän harrasti myöhemminkin avatessaan miehille oven tai auttaessaan näille takin päälle.

Homoseksuaalisuuden olemassaolo tuli hänelle yllätyksenä opiskeluaikoina yliopistossa, kun joku tyttö tunnusti rakastavansa häntä. Silloin se oli rikos ja myöhemmin sairaus. Alakulttuuri kokoontui Kalevankadun kellarissa, missä pojat tanssivat keskenään ja tytöt keskenään. Nyt vanhana hän olisi kompromissihaluinen; kirkko voisi avata ovensa ja papit saisivat itse valita, vihkivätkö samaa sukupuolta olevat avioliittoon. Vihkimiseen valmiita pappeja löytyisi kuitenkin riittävästi. Tänään jo isot liikelaitokset tukevat Pridekulkuetta.

Vasta vajaa pari viikkoa sitten, 18.6.2018, WHO päätti, että transseksuaalinen muunsukupuolisuus ei ole mielenterveysongelma. Tasa-arvoinen kohtelu on tärkeää riippumatta siitä, kuinka paljon ihmisiä kulloiseenkin vähemmistöön kuuluu. Eräässä suuressa päivälehdessä kerrottiin hiljan Impistä, joka koki olevansa väärässä sukupuolessa. Mielisairaalassa hän sai diagnoosin ”moraalinen hulluus”.
Käsitys naiseudesta ja seksuaalisuudesta laajenee. Se, mikä on sopivaa, sallittua ja hauskaa, lisää kaikkien hyvinvointia.

Palkinnot

Suomen tietokirjailijailijoiden Warelius-palkinnon saivat tänä vuonna Lasse Lehtinen ja Kalevi Rikkinen. Suomen Antikvariaattiyhdistys julkisti Vuoden kirjatoukaksi Seppo Martiskaisen, joka on kerännyt mahtavan urheilukirjakokoelman. Kokoelmahan on enemmän kuin osiensa summa. Aristoteles on aikoinaan sanonut: ”Kokoelma on järjestetty pakkomielle.”

Naisidoleita

Anna-Stina Nykänen

Anna-Stina Nykänen muisteli, että koulussa luettiin vain miehistä, seitsemästä veljeksestä ja jostain tuntemattomattomasta sotilaasta. Yksi naishahmo mahtui joukkoon, Anna Karenina – siinäpä idoli koulutytölle.
Omia naisidoleitaan hän luetteli neljä. L. Onervan Mirdja vuodelta 1905 kertoo, miten naisen pitää suhtautua krapulaansa – ja hävetä omaa häpeämistään. Satu Waltarin Sadepilvikirjassa vuodelta 1956 kerrotaan, miten luja tahto voi viedä läpi harmaan kiven – ja harmaan kiven sisään, kun mies tykkää kissastaan enemmän kuin naisestaan. Marianne Alopaeuksen Pimeyden ytimessä vuodelta 1967 kerrotaan naisesta, joka rakastaa lapsiaan ”hymyilevän välimatkan” päästä. Irja Salla kuvaa vuonna 1944 teoksessaan Rakkautta raunioilla, miten uneksijasta tulee kyynikko. Niin, rakkaus ei riitä. Haluamme vapauden ja solidaarisuuden maailman.

Heikki Haapavaaran tietokirjat

Heikki Haapavaara ja Anne Rutanen

Heikki Haapavaara kertoi tiestään tietokirjailijaksi, että kun Suomi–Neuvostoliitto-Seura täytti neljäkymmentä vuotta, hänet nakitettiin kirjoittamaan juhlakirjaa. Suomi on arktinen suurvalta, meillä olisi osaamista vientiin, niin, myös sosiaalista ja koulutusosaamista. Saunan jälkeen on kiva istua mielituolissa ja lukea kirjaa, jossa Suomi ja Neuvostoliitto kamppailevat. Niin, tai saunan jälkeen juoda keltaista jaffaa ja derivoida.

  • Otavan iso tietosanakirja 1–10. 1960–1965.
    1960-luvulla kirjahyllyt myytiin kirjojen myötä, kustantajilla oli siihen oma verstas. Koulussa kavereiden kanssa merkittiin muistiin sanat, joita ei tiedetty, ja tarkistettiin ne sitten kotona tietosanakirjasta. Opittiin paljon.
  • Suomen kansallisbiografia 1–10. SKS 2003–2007.
    Teoksessa on kolmentuhannen suomalaisen pienoiselämäkerrat. Se on hyvä hakuteos, nyt, kun Kuka kukin on on pantu pakkolomalle.
  • Yrjö Karilas (toim.): Antero Vipunen – Arvoitusten ja ongelmien, leikkien ja pelien sekä eri harrastelualojen pikkujättiläinen. 1950.
    Kirjat olivat tuohon aikaan suhteellisen kalliita, joten oli hienoa, että vanhemmat hankkivat tämän. Teos oli yliveto, sitä luettiin kavereiden kanssa koulussa, siinä olivat klassiset arvoitukset ja tulitikkuleikit.
  • Toisen maailmansodan sankareita ja vakoilijoita 1-2. Valitut Palat. 1967.
    Teos on kiehtova ja jännittävä. Läntinen sotapropaganda on lujasti läsnä.
  • Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä – Muistelmat vuosilta 1919 – 1965. 1972.
    Aino Kuusinen oli lahjakas ja kielitaitoinen, Otto Wille Kuusisen toinen vaimo, joka vietti viisitoista vuotta vankileireillä, loikkasi Suomeen 1960-luvulla ja eli loppuelämänsä Italiassa. Muistelmateos ruokkii perusuteliaisuutta kertoessaan suomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa ja sukeltaessaan Kominternin ja kommunismin maailmaan.
  • Kaari Utrio: Eevan tyttäret : eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historia. 1984.
    Utrio näki, mikä tietokirja maailmalta ja Suomesta puuttui. Teos on ulkoasultaan fantastinen, loistavasti kuvitettu, upeimpia suomalaisia tietokirjoja, mitä koskaan on kirjoitettu. Utrion romaanitkin ovat täynnä löytöjä, joista voi oppia muinaisia kädentaitoja. Hän onkin kertonut, että kun lukijat jokaisen romaanin jälkeen kyselivät teoksen yksityiskohdista, niin yksittäisten vastausten sijaan oli parasta kirjoittaa tietokirja.
  • Antony Beevor: Ardennit 1944. 2015.
    Beevor on narratiivisen historiankirjoituksen mestari ja Ardennit Hitlerin viimeinen uhkayritys. Kirjassa sivuhenkilönä on mm. Hemingway, sotaturisti. Beevorin teoksissa ihmiset saavat ympärilleen luuta ja lihaa – noinkin kauan sodan jälkeen. Venäjällä hänen teoksensa poistettiin kirjastoista.
  • Hannu Karttunen: Vanhin tiede: Tähtitiedettä kivikaudesta kuulentoihin. 1987.
    Teosta on kiva selata ja lukea. Kun avaruudesta löydetään jotain uutta, on kiva etsiä, mitä Karttunen siitä kirjoitti. Avaruusteoria on liian vaikeaa, mutta Karttusen teoksessa on rationaalisen lineaarisuuden ohella tyyliä ja runollisuutta.
  • Markku Kuisma: Kylmä sota, kuuma öljy: Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa 1948–1979. 1997.
    Tämä on ensimmäinen suomalainen yrityshistoria, joka täyttää kansainväliset vaatimukset. Se pärjää myös seikkailukirjojen joukossa. Kuisma jäi eläkkeelle, mutta hänen kouluttamiaan Markun koulukunnan kirjoittajia on esim. Teemu Keskisarja.
  • John Simon: Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä. 2009.
    Teos vei mukanaan ja liikutti, se on hyvin rakennettu, näkee, että kirjoittaja on harrastanut Beckettiä. Paavo Rintala oli 1980-luvulla Herlinin torpparina ja kirjoitti silloin teoksensa Maatyömies ja kuu.

Naisen paikka kirjallisuushistoriassa

Markku Eskelinen, Mervi Kantokorpi ja Touko Siltala

Mervi Kantokorpi ja Markku Eskelinen keskustelivat Touko Siltalan johdolla naisen paikasta kirjallisuushistoriassa aina Minna Canthista Saara Turuseen.

Kirjallisuushistoriassa naisen paikka on ollut sama kuin mikä se oli muussakin yhteiskunnassa samaan aikaan – vastaavasti kuin taiteen historiassa. Aino Kallas kirjoitti runsain attribuutein varustettua proosaa ja joutui koskenniemeläisten kritiikin kohteeksi, kun ei puristanut proosaansa modernismin kaapuun. Maskuliinisissa rakenteissa naiselle jää lähinnä kahvinkeittäjän rooli kuten Väinö Linnan tuotannossa.

Mikä on sukupuolisuuden paikka? Nainen rinnastuu köyhään kansaan. 1900-luvun alun työläiskirjailijoissa oli paljon naisia, mutta heidät vaiennettiin. Pitäisikö heidät nostaa Minna Canthin rinnalle? Maria-Liisa Nevalan vuonna 1989 toimittama teos Sain roolin johon en mahdu : suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja tarjosi tilaisuuden muutokseen, mutta siihen ei tartuttu. Kirjallinen jäte kiertää, mutta sitä on vaikea tutkia. Valvoja vahvisti kaanonia, näytti, mitä kierrätetään.

Miehen kirjoittamasta on saatettu todeta, että se syntyi ”terveen miehen kynästä”, kun taas naisen kirjoittamaa pidettiin ”yöpaitaromantiikkana” tai vain ”naismaisena”. Kun naispuolisella kirjailijalla, kuten Minna Canthilla, oli sanottavaa, korostettiin, että teos ei ole kirjallisesti laadukasta. Minna Canthia moitittiin karkeudesta ja kärjistämisestä, vaikka hän oli hyvä keskustelija ja osasi formuloida asiansa laajalle lukijakunnalle ymmärrettävästi. Hänelle tuli kaikki pohjoismaiset lehdet ja hänen kirjekokoelmansa on uskomaton. 1890-luvulla hän kirjoitti avoimen kirjeen äitiyttä naisen korkeimpana arvona pitäneelle Ellen Keylle. Minna Canth, leski ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja, puhuttelee tätä kirjeessään ”neidiksi” ja korostaa äitiyden sijaan naisen koulutuksen merkitystä.

2000-luvulla debytoineet kirjailijat ovat syntyneet 1980- ja 1990-luvulla netin runsaan aineiston maailmaan. Saara Turusen kirja kolmekymppisestä naisesta ”on koskettanut ihmisiä, mutta ei miehiä”. Eivätkö miehet yleensä lue naisten kirjoittamia kirjoja? Ovatko naiset kirjojen pääasiallista lukijakuntaa? Vieroksuvatko suomalaiset lukijat leikittelyä? Jos kirjoittaa monimutkaisemmin kuin Saara Turunen, niin jääkö katveeseen? Onhan 2000-luvulla paljon hyviä naispuolisia kirjailijoita? Olemmeko kansakuntana alkeellisesti lukutaitoisia niin, että luemme juoni edellä ja nyanssit menevät ohi? Onko lukutaitomme nuorta? Onko lukeminenSuomessa osa sosiaalista nousua?

Naisten sisällissota

Tuomas Hoppu, Anneli Kanto ja Maarit Tastula

Anneli Kanto ja Tuomas Hoppu keskustelivat Maarit Tastulan johdolla punaisten ja valkoisten naisten sisällissodasta. Kun punakaartiin liittyneet naiset rikkoivat perinteisen naiskuvan, Ilmari Kianto pöyristyi ja nimitti heitä kirjoituksessaan 12.4.1918 punaryssiksi ja naarassusiksi. Samanlainen näkökulmahan oli myös valkoisilla Lahdessa. Sen sijaan Tampereella naiskaartilaisia kohdeltiin pitkälti tehtaan tyttöinä.

1800-luvun lopussa naiset vastasivat kodin tunnetaloudesta, heidän tehtävänsä oli olla kotona ja synnyttää lapsia. Punaisella puolella myös naiset kävivät töissä, kun yhden palkalla ei perhe pärjännyt. Tosin tuohon aikaan naisen palkka oli vain puolet miehen palkasta. Punakaartissa miehelle maksettiin 15 markkaa päivässä, mikä oli lähes tehdastyöläisen viikkopalkka. Naisille luvattiin punakaartissa sama palkka kuin miehille, mutta niille, jotka eivät olleet rintamalla vaan hoitivat sairaita tai valmistivat ruokaa, maksettiin vain 10 markkaa päivässä. Toini Mäkelä säilyi hengissä Stalinin vainoissa. Toisen maailmansodan aikana hän haastatteli suomalaisia sotavankeja.

Sisällissotaa leimasi juopottelu ja rotuhygienia. Molemmilla puolilla päälliköt olivat juovuksissa. Rotuhygienia nostettiin esiin erityisesti Hans Kalmin pataljoonassa sekä veljesten Tahko ja Martti Pihkalan toiminnassa. Seilin saarelle lähetettiin löysämoraalisia naisia.

Raiskattiinko sisällissodassa? Yksittäisiä tapauksia toki on voinut olla, mutta joukkoraiskauksista ei ole tietoja. Valkeakosken naiskaartin kohtalosta kirjoittaessaan Anneli Kanto käytti kirjailijan vapautta: hän kuvitteli, mitä oli voinut tapahtua. Mitä haluttiin salata, kun kaikki naiset teloitettiin?

Mitä valkoisista naisista tiedetään? Osa heistäkin olisi halunnut tarttua aseeseen ja lähteä rintamalle, mutta Hilja Riipinen, IKL:n kansanedustaja ja Lotta Svärd -järjestön vaikuttaja, vetosi Mannerheimiin, joka ei sitten suositellut naisten tarttumista aseisiin. Kalmin joukoissa taisteli kuitenkin Martti Heino. Kaikki tiesivät, että hän oli tyttö, mutta olivat kuin eivät tietäisi. Verna Eriksson, kemian opiskelija Helsingissä, oli salainen suojeluskuntalainen ja kuljetti punakaartin valtaamassa Helsingissä patruunoita ja viestejä valkoisten joukoille. Hän kuoli syöpään pian sodan jälkeen.

Anneli Kanto kertoi isoisänsä, Ilmajoen suojeluskuntalaisen, muistelleen, että sodassa oli kauhea nälkä ja heille annettiin korppuja. Sota teki tervepäisestä ihmisestä tappajan parissa kuukaudessa. Punaisista tiedetään nykyisin melkein jokainen ladon seinään ammuttu, mutta valkoisista ei tiedetä, kuka oli teloittamassa. Vapaussoturin sankarikuva on sementoitu. Muistelmissa on eufemismeja tai rehvastelua, ei realistisia kuvauksia teloituksista.

Miksi punakaartiin liittyneet naiset olivat niin nuoria, monet alle parikymppisiä? Naimattomana oli helpompi lähteä punakaartiin, vanhemmilla naisilla oli lapset hoidettavina. Tuohon aikaan 24-vuotiasta pidettiin jo vanhahkona. Koko kansakuntammehan oli nuorta, keski-ikä parinkympin tienoilla. Suomen nykyisellä ikärakenteella mitään vastaavaa tuskin voisi tapahtua.

Runoja

Anna Valpuri Kankila, Mikko Perkola ja Jussi Lehtonen

Tämän runon haluaisin kuulla -tilaisuudessa runoja esittivät Anna Valpuri Kankila, Jussi Lehtonen ja Mikko Perkola. Kuulimme mm. Eeva Kilven, Edith Södergranin, Eeva-Liisa Mannerin ja P. Mustapään runoja.

Kirjateekki

Sakari Katajamäki, Minna Joenniemi ja Antti Tuuri

Bibliofiilien Seuran järjestämässä ja Sakari Katajamäen juontamassa kirjateekissa kirjajukat Minna Joenniemi ja Antti Tuuri olivat valinneet naisen paikka -teemalla kirjallisuudesta otteita, joita lukivat Anna Valpuri Kankila ja Jussi Lehtonen. Kuulimme otteita Sirpa Kyyröseltä, Anita Konkalta, Koko Hubaralta, Kari Hotakaiselta, Anton Tšehovilta, Helena Kalliolta, islantilaisesta Poltetun Njállin saagasta, Rosa Liksomilta ja Aleksis Kiveltä.

Nainen paikallaan

Irja Askola ja Päivi Istala

Päivi Istala haastatteli Irja Askolaa, jolle kirjat ovat olleet elämän helpotus ja innostaja. Vuonna 2010 hän oli nainen paikallaan, kun hänet valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi.

Nainen johtavassa asemassa joutuu helposti vihapuheen kohteeksi, sitä tuli osin myös kirkon sisältä. Osa ei hyväksynyt naispappeutta naispiispasta puhumattakaan, osa taas ei hyväksynyt hänen mielipiteitään turvapaikanhakijoiden oikeuksista, monikulttuurisuudesta ja samaa sukupuolta olevien avioliittojen siunaamisesta. Toki hän sai myös paljon myönteistä palautetta.

Helpotusta vihapuheen tuomaan ahdistukseen hän sai runoista ja puhumisesta ystävien kanssa. Hän yritti ymmärtää, miettiä, mitä vihapuheen takana on. Kun yksinhuoltaja kirjoitti, että miksi piispa hyysää turvapaikanhakijoita, kun kirjoittajalla ei ole varaa ostaa verenpainelääkkeitä, koska haluaa lapsille aamulla jugurttia, niin sellaisen vihapuheen ymmärsi. Mutta muut? Onko suomalaisissa purkamatonta vihaa niin paljon? Ihminen kivettyy sisältä, jos ei voi purkaa pahaa oloaan. Joitakin auttaa kirjoittaminen.

Irja Askola on kotoisin Lauritsalasta. Hän oli perheen esikoinen, isä oli poliisi ja äiti verovirkailija. Yhdeksänvuotiaana hän menetti isänsä ja perhe joutui muutamaan uuteen kotiin. Koulu ja kaveripiirikin muuttuivat. Uuden kodin naapurissa oli vanhaa koulua muistuttava mukava puinen rakennus, seurakuntakoti. Irja Askola vietti siellä paljon aikaa ja ajatteli sitten, että jos kirkon ihmiset ovat noin mukavia, niin varmaan Jumalakin on. Hänellä onkin kolme K:ta, jotka ovat vieneet eteenpäin: koulu, kirjasto ja kirkko.

Vuonna 1971 hän lähti opiskelemaan teologiaa. Hän tunsi saaneensa seurakunnalta niin paljon, että halusi maksaa takaisin. Kun opiskelijaryhmä aikanaan valmistui, niin miesten ura lähti heti nousukiitoon, naisten ei; tuolloinhan Suomessa ei vielä ollut naispappeutta. Niinpä vähemmistöasiat alkoivat kiinnostaa häntä. Sukupuoli on meille annettu, samoin ihonväri, siihen ei voi itse vaikuttaa. Kun tehtävä tarjoutui Genevestä, hän totesi, että tilaisuuteen pitää tarttua, muuten sitä katuu vanhana keinutuolissa.

Kun Eero Huovinen jäi eläkkeelle, Irja Askola alkoi saada pyyntöjä ja painostusta. Hän ymmärsi, että jos hän hakisi piispan virkaa, niin valinnasta riippumatta se vaikuttaisi koko hänen loppuelämäänsä. Hän mietti kolme viikkoa: aamulla kahdeksalta saattoi tuntua, että ”lähden mukaan”, varttitunnin kuluttua, että ”ei missään tapauksessa” ja puolelta, että ”ehkä sittenkin”. Myönteisen päätöksen puolesta puhuivat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja roolimallin tarjoaminen muille naisille.

Päivi Istala luki muutamia Irja Askolan runoja, joista monet ovat ironisia tai sarkastisia. Yhdessä runoista mies kiittää, ettei syntynyt naiseksi, toisessa mietitään naisihmistä ja ihmisnaista. Runot ovat käyttölyriikkaa. Joku lukija oli kirjoittanut: ”Mistä tiesit, että musta tuntuu tuolta?” Niinpä. Identiteetti rakentuu vuorovaikutuksessa, siinä, mitä meiltä odotetaan, mitä odotetaan mieheltä ja mitä naiselta.

Me suomalaisethan suoritamme perhettä ja joulua. Vaatii herkkyyttä nähdä toinen ja rohkeutta sanoa sellaista, mistä kaikki eivät tykkää. Naisten pitäisi oppia kannustamaan toisiaan.

Virtaranta

Haastattelija sekä Jaakko Yli-Paavola, Marja Torikka ja Kirsti Virtaranta

Tyrvääläisessä trykissä Kirsti Virtaranta, Marja Torikka ja Jaakko Yli-Paavola muistelivat Pertti Virtarantaa. Kirjapäivillä ilmestyi Torikan ja Yli-Paavolan toimittama teos ”Täyttä työtä – Pertti Virtarannan satavuotismuisto”. Pertti Virtarannan ansiosta kirjapäivät ovat käynnistyneet ja menestyneet, hän markkinoi niitä Helsingin yliopiston Suomen kielen laitoksella ja muuallakin. 75-vuotisjuhlakirjaan Pertti Virtaranta kirjoitti vielä itse ”kynällä kylmällä, kädellä lämpimällä”.

Vuonna 1995 ilmestyi Virtarannan ja Yli-Paavolan teos Suomeen suostuneita, johon Helmi ja Pertti Virtaranta kirjoittivat esipuheen. Helmi Virtaranta kirjoitti ”elämänkerta”, jonka Yli-Paavola korjasi muotoon ”elämäkerta”. Helmi Virtaranta korjasi sanan uudestaan, jolloin Yli-Paavola korjasi sen vielä kerran ja lähetti suoraan painoon. Kun teos ilmestyi, siinä luki ”elämänkerta”. Virtarannoilla oli hyvät suhteet painotaloon.

Marja Torikka muisteli, että Helmi Virtaranta opetti hänelle paljon asioita. Pertti Virtaranta ei ohjannut, mutta häneltä kysyttiin usein neuvoja. Hän korostikin kielen merkitystä: ”Mitä ihmisen identiteetistä jää jäljelle, jos häneltä viedään äidinkieli?”

Kirsti Virtaranta muisteli isänsä sanontoja: ”Kyllä kaikki järjestyy” ja ”Ei tässä mitään dramaattista ollut”. Bensa-asemalla isä kyseli autoa tankkaavalta pojalta, mistä tämä oli kotoisin. Poika vastasi ja kysely jatkui taloista ja tienmutkista. Pertti Virtarannalla oli hyvä nimimuisti, samoin topografinen muisti.

Virtarannan lapset olivat avain-kaulassa-lapsia. Siinä ei ollut mitään kummallista, kun kaikkien ystävienkin äidit 1950- ja 1960-luvulla olivat töissä. Sisaruksia oli neljä ja heillä oli tiski-, siivous- , kaupassakäynti- ja roskientyhjennysvuorot. Yksi sisaruksista oli poika, muut tyttöjä. Veli teki joskus kauppoja niin, että siskot saivat pitää hänen radiotaan muutaman päivän, jos tekivät kotitöitä hänen puolestaan.

Kirsti Virtaranta kertoi kerran yöllä herättyään kuulleensa itkua isän työhuoneesta ja menneensä varovasti katsomaan. Isä litteroi itkuvirsiä öisin. Se oli lapselle järkyttävä kokemus, josta puhuttiin pitkään. Eiväthän itkuvirret kuuluneet meidän kulttuuriimme.

Jenni Westerbacka

”Henkiseen pääomaan kannattaa panostaa”, isä sanoi. Kirjat olivat tärkeitä, lapsia kannustettiin lukemaan eikä lukevaa lasta saanut häiritä. Jos lapsi oli lukemassa kun ruoka valmistui, niin perunat ja kastikkeet odottivat, että lapsi luki luvun loppuun. Luetusta myös keskusteltiin yhdessä. Musiikkikin oli tärkeää, lapsia kannustettiin soittamaan erilaisia instrumentteja.

Pertti Virtaranta keräsi lauluja mm. Tyrväältä, Karkusta ja Suodenniemeltä. Jenni Westerbacka esitti niistä omia sovituksiaan. Häneltä ilmestyi kirjapäivillä CD-levy Häijyä härjänsarvee – Kansanlauluja varrelta Virtarannan.

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *