Poimintoja Martin markkinoilta

Tanssijoita Martin markkinoilla

sukkanauhat ja
vauvakuvat, pieniä
lapsuusmuistoja

tyttö portaalla
O putoaa kaulalle
vai oliko U?

pääsikö äiti
Siperiasta kotiin?
pääsi, lopulta

Viroon uusimmat
tietokoneet ja softat
tiikeri loikkii

museo täyttyy
tarinoista: vapaus
miehitys, arki

Tuglas-seuran Martin markkinat täytti Kaapelitehtaan 23.–24.11.2019. Teemana oli tänä vuonna Valga ja Valgamaa. Kulttuurikahvila Koidulan tarjonnasta jäivät mieleeni erityisesti Leelo Tungalin, Harri Tiidon ja Liis Meriküllin haastattelut.

Toveri lapsi

Sirpa Kähkönen ja Leelo Tungal

Kirjailija ja Tuglas-seuran johtokunnan jäsen Sirpa Kähkönen haastatteli Leelo Tungalia tämän hiljan suomennetusta autofiktiosta Toveri lapsi, joka on 1950-luvun alun Neuvosto-Viroa lapsen silmin kuvaavan trilogian ensimmäinen osa. Kävin edellisenä päivänä katsomassa Moonika Siimetsin elokuvan Seltsimees laps Martin markkinoiden Kinokomerossa. Mustatakkiset miehet tulivat ja veivät Leelon äidin, ja isä yksinhuoltajana joutui opettelemaan mm., miten pienen tytön sukkanauhat kiinnitettiin. Sukkahousujahan ei vielä tuolloin ollut keksitty. Niin, minäkin muistan sukat ja sukkanauhat lapsuudestani Helsingissä.

Leelon täti oli töissä kampaamossa Tallinna keskustassa ja lapsi sai viettää aikaa siellä, kun isä hoiteli asioita kaupungilla. Kerran lapsi istui kampaamon rapulla syömässä eväitään, kun kampaamon oven yläpuolelta juuksur-sanan kirjaimista yksi U putosi lapsen päälle ja keikahti ympäri niin, että lapsi jäi sen sisään. Elokuvassa täti juoksee hädissään kampaamosta lapsen luo ja ensin moittii: ”Mitä sinä teit?” ja toteaa sitten, että onneksi se oli U eikä K, joka olisi tehnyt ikävämpää jälkeä. Anja Salokannel on luovasti suomentanut pudonneen kirjaimen O:ksi, jonka sisään lapsi jää; eihän suomen sanassa kampaamo ole U-kirjainta.

Tarinassa Leelo juoksee karkuun kotiin tunkeutunutta mustapukuista miestä. Mitä hänellä on mukanaan, jota ei halua miehelle luovuttaa? Valokuva-albumi. Leelo Tungal selittää, että 1950-luvun alussa otettiin pienistä lapsista myös sellaisia valokuvia, joissa nämä olivat ilman vaatteita – eikä tyttö missään nimessä halunnut, että vieras mies näkisi moiset kuvat. Vastaavia kuvia otettiin Suomessakin. Ja juu, hyllystäni löytyy vanhempieni 1950-luvun alussa laatima valokuvakansio, johon he ovat kuvanneet vauvaa vaatteet päällä ja ilman – ja joka päättyy vauvan ristiäisiin.

Seltsimees laps on käännetty monelle kielelle, myös venäjäksi. Leelo Tungal kertoi miettineensä, miten venäläiset siihen suhtautuisivat, mutta ihan hyvin he suhtautuivat. He halusivat kovasti tietää, pääseekö äiti Siperiasta. Ensimmäinen kirjahan loppuu siihen, kun saadaan tietää tuomion pituus, 25 vuotta Siperiassa. Alkuun luultiin, että äidin pidättäminen oli erehdys, ja se korjataan, hänhän oli opettaja eikä mikään poliittinen henkilö. Myöhemmin Leelo Tungalille on selvinnyt, että tuohon aikaan Neuvosto-Viron kouluista vietiin monia opettajia Siperiaan. Stalinin kuoleman jälkeen vankileireiltä vapautettiin ensin rikolliset, myöhemmin myös poliittiset vangit. Leelon äiti siis palasi kotiin, mikä näytetään myös elokuvan lopussa.

Viro ja tietotekniikka

Kirsti Narinen ja Harri Tiido

Suurlähettiläs Harri Tiido keskusteli Kirsti Narisen kanssa Mart Laarin kirjasta Viro vuonna nolla. Hän totesi, että Suomi oli virolaisille ensin ikkuna ja sitten ovi, mutta nyt se on vain yksi naapurimaista. Suomen päättäjät eivät ymmärrä tietotekniikkaa, mikä on iso ongelma. Kun Viro itsenäistyi, sinne olisi saatu vanhoja tietokoneita naapurimaista, mutta niitä ei haluttu, vaan hankittiin uusimmat tietokoneet ja uusimmat ohjelmistot. Näin Viro hyppäsi kerralla tietotekniikassa monien maiden ohi.

Niinpä. Muistan, kun 1990-luvun lopulla opetin ammattikorkeakoulussa it-tradenomeille verkkopalvelujen kehittämistä ja pyysin Suomen eduskunnan tiedottajaa kertomaan eduskunnan verkkopalveluista opiskelijoilleni. Mutta kun vuonna 1997 kävin Hetkyn Akva-kerhon kanssa Viron riigikogussa, huomasin, miten paljon pidemmällä siellä oltiin. Virossa päästiin aloittamaan puhtaalta pöydältä eikä siellä tarvinnut huolehtia vanhojen tietojärjestelmien ylläpidosta ja yhteensovittamisesta uusien järjestelmien kanssa.

Miehitysten ja vapauden museo Vabamu

Tapio Mäkeläinen, Liis Meriküll, Neeme Punder ja Petteri Aarnos

Liis Meriküll kertoi, että Viron Miehitysmuseo avattiin vuonna 2003 Olga Kistler-Ritson lahjoituksen tuella. Ukrainalaisen Olgan äiti oli kuollut ja isä lähetetty Siperiaan, joten setä toimitti pienen Olgan ja tämän veljen kotimaahansa Viroon adoptoitaviksi. Olga valmistui Tarton yliopistosta silmälääkäriksi, mutta joutui pakenemaan uudestaan vuonna 1944. Yhdysvalloissa hän toimi silmäkirurgina, ja palasi Viroon ensimmäisen kerran vuonna 1976. Hän lahjoitti kotimaahansa museon perustamista varten noin kolme miljoonaa euroa ajatellen, että kun ihmiset tuntisivat lähihistorian rikokset, niin vastaavaa ei enää koskaan tapahtuisi.

Nyt museota on laajennettu tilaltaan kaksinkertaiseksi, eikä enää puhuta miehityksestä vaan miehityksistä ja vapaudesta. Siksi museolla on uusi nimi, Miehitysten ja vapauden museo Vabamu. Museossa on tarinoita Viron uudelleen itsenäistymisestä, mutta myös Neuvostomiehityksestä ja arjesta miehityksen aikana. Lisäksi Pikk- ja Pagari-kadun kulmassa on KGB:n sellimuseo.

Muistan, kun Miehitysmuseo vuonna 2003 avattiin ja suomalaisen ystäväni kanssa yritimme houkutella Viiralti Kohvikussa virolaisia ystäviä mukaan tutustumaan siihen. He kieltäytyivät jyrkästi, sanoivat, että ovat itse eläneet sen ajan. Miksi he menisivät katsomaan sitä museoon? Niinpä.

Olisiko nyt aika vierailla Vabamu-museossa uudestaan, ehkä jonkin suomalaisen yhdistyksen porukan kanssa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.