poppana syntyy
satayksivuotiaan
osaavin käsin
yhtä harmaata
säkkiä mediassa
vanhat ihmiset
yksilöllinen
vanheneminen, yksi
pärjää, toinen ei
vanha, ei vanhus
toimii arjessaan ilman
toisten apua
sosiaalinen
pääoma, luottamus ja
jaettu ilo
en näe mitään
miten löydän teen? miten
täytän kuppini?
sokea liikkuu
apunaan opaskoira
Blindsquare-sovellus
Enterin vapaaehtoisia kokoontui Iiris-keskukseen 14.10.2019 tutustumaan näkövammaisten maailmaan. Ennen tilaisuutta Vappu Taipale kyseli meiltä etupenkissä istuvilta kokemuksia vapaaehtoistyöstä. Lea Grönlund kertoi vapaaehtoistyöstään paitsi Enterissä myös seurakunnassa, sielläkin tulee välillä kysymyksiä digilaitteista. Aamupäivällä hän oli tavannut seurakunnan tiloissa poppanaa tekevän rouvan, joka oli arvuutellut ikäänsä. ”No, olette varmaan täyttänyt jo 80 vuotta”, Lea arvioi. ”Olen täyttänyt jo sata ja yksi vuotta”, rouva hymyili ja jatkoi poppanansa tekemistä. Hän sanoi asuvansa edelleen omassa kodissaan ja pärjäävänsä siellä hyvin.
Vappu Taipale totesi alustuksessaan Vapaaehtoiset Ikäihmiset yhteiskunnan voimavarana, että meistä ikääntyneistä puhutaan kuin olisimme kaikki samanlaisia, yhtä harmaata säkkiä. Sen purkamiseen tarvitaan ikääntyneiden omaa panosta. Joskus muinoin, kun jonkin kansalaisille tarkoitetun digijärjestelmän käyttöliittymä oli hankala ikääntyneille ja siitä mentiin valittamaan, niin erään firman pomo kehtasi sanoa: ”Mutta sehän on häviävä ongelma.”
Vappu Taipale sanoi olevansa vanha, mutta ei vanhus. Hänen äitinsä sanoi tulleensa vanhukseksi, kun ei enää jaksanut käydä kaupassa eikä ripustaa pyykkiä kuivumaan. Vanhus tarvitsee apua jokapäiväisessä elämässään. Tuo satayksivuotias poppanan tekijä ei ole vanhus, koska hän pärjää arjessa ilman apua. Niin, jokainen vanhenee yksilöllisesti.
Digilaitteisiin kehitettiin puheohjausta jo 20–30-vuotta sitten, mutta vaikka Vappu Taipale kannatti sitä, niin muut eivät innostuneet. Nyt meillä on hipaisuohjaus ja puheohjaustakin jonkin verran – mutta miten pitkällä puheohjaus olisikaan, jos siihen olisi tartuttu jo vuosikymmenet sitten.
On luonnollista, että vanhan ihmisen lähimuisti pätkii. Joku totesikin sanoja etsiessään, että hänellä on hiukan hidas kovalevy, mutta oikeat sanat löytyivät sieltä vähitellen.
Tilastojen mukaan jo miljoona suomalaista auttaa päivittäin läheisiään. Sosiaalinen pääoma muodostuu ihmisten välille, samoin luottamus ja jaettu ilo.
Miten ihminen käsittää asiat? Mielenkiintoista, että sana ”käsittää” tulee sanasta ”käsi”. Maailmassa on paljon pedagogeja, jotka tietävät, miten lapset oppivat. Nyt kaivattaisiin gerogogeja, jotka tietäisivät, miten vanhat ihmiset oppivat. Mitä tarvitaan? Motiivia? Loogista opetusta ja rauhallista ympäristöä? Ja toistoja, toistoja, toistoja.
Me tiedämme: Väestön vanheneminen on ihmiskunnan suuri voitto.
Esitysten jälkeen pääsimme Pimé Caféseen kokemaan, miltä tuntuu toimia kahvipöydässä ilman näköaistia. Pimé Caféssa oli oikeasti pimeää toisin kuin kotona, jos joskus iltamyöhällä jättää valot sytyttämättä. Käsin tunnustelemalla löytyi tuoli, korvapuustit tuoksuivat ja kuppi löytyi. Mutta mistä saan teetä? Miten erotan kahvi- ja teetermoksen toisistaan? Mistä tiedän pumpanneeni kuppiin riittävästi teetä, mutta se ei kuitenkaan valu yli kupin reunojen?
Pimeässä lähellämme oli sokea, joka kehotti kyselemään arjestaan? Miten keität kahvia? No, panen vettä keittimeen ja sitten kahvinpuruja ja keittimen päälle. Entä miten teet ruokaa? Mistä tiedät, mitä jääkaapissa milläkin hyllyllä on? Paketit ovat yleensä hiukan eri kokoisia. Pihvin erottaa broilerista tunnustelemalla sen rakennetta. Miten pääset liikkumaan kodin ulkopuolella? Opaskoiran ja Blindsquaren kanssa. Käytkö itse kaupassa? Kyllä, opaskoiran kanssa. Toki kaupassa pitää pyytää henkilökuntaa auttamaan. Jatkoimme keskustelua opaskoirien koulutuksesta ja siitä, miten koira ja sen isäntä tai emäntä tutustuvat toisiinsa.
Reilun puolen tunnin kuluttua aloimme purkautua Pimé Cafésta, viimeksi tulleet ensin, käsi kädessä. Niin LIFO, last in first out, muutamat meistä muistelivat pinorakenteen käsittelyä tietokoneessa.
Puoli tuntia pimeydessä tuntui vahvasti. Käytävän tavallinen valo häikäisi. Edellisellä viikolla kävin Espoon teatterissa seuraamassa kuurojen maailmaa valottavaa esitystä Sanaton rakkaus. Elämyksiä, jotka syventävät näkevän ja kuulevan ymmärrystä?