Suvun tarinasta kirjallisuutta

luovuus luo uutta
kirja kertoo Suomesta
suomalaisista

sisällissota
talvi- ja jatkosota
kansan muistissa

sodasta kotiin
hiihtäen, lauma täitä
saattelee töihin

aloittamisen
tuskaa, epävarmuutta –
siitä selvitään

iso linnoitus
avain hukassa, hei!
ovi aukeaa

tarinoilla saa
järjestystä kaaokseen
kasvaa itseksi

datahauilla
arkistot aukeavat
kirjailijalle

Kirjan kirjoittaminen, millaista se on? Tunteeko kokenut kirjailijakin aloittamisen tuskaa? Mistä aiheet kumpuavat? Mistä tarinan faktat ja taustat löytyvät? Millainen on ollut suomalaisen kirjallisuuden tie maailmalle?

Näistä aiheista keskusteltiin, kun Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja kirjailija Sirpa Kähkönen vieraili Helsingin yrittäjänaisten KiLu-kerhon (kirjoittaminen ja lukeminen) tilaisuudessa yhdistyksen huoneistolla 23.9.2019. Ennen Sirpa Kähköstä Suomen Kirjailijaliitolla on ollut vain yksi nainen puheenjohtajana, Tuula-Liina Varis, muuten yli sadan vuoden ajan puheenjohtajat ovat olleet miehiä.

Miltä tuntuu lähettää luovan työn tulos maailmalle? Voisiko sitä verrata patenttien keksimiseen, menestyksestähän ei ole mitään takeita, kun työskennellään aineettomien asioiden parissa? Pajtim Statovcin Bollan menestys maailmalla on upeaa! Tällaista ei kukaan olisi osannut odottaa 1980-luvun Suomessa.

Kuitenkin kirjoja on kirjoitettu Suomessa 1800-luvulta asti, välillä monin uhrauksin, mitä kuvaa hyvin Juha Hurmeen Making of Lea KOM-teatterissa. Sehän kertoo ensimmäisestä suomenkielisestä teatteriesityksestä Aleksis Kiven Leasta ja sen valmistelusta, Aleksis Kiven unelmasta ja sen romahtamisesta, kun suurteos Seitsemän veljestä ei saavuttanut aikalaisten suosiota vaan näytelmän käsikirjoituksen sivuja käytettiin marsunhäkissä pehmikkeenä. Making of Lea kuvaa myös hienosti 1800-luvun Helsinkiä monine kielineen ja kielten sekamelskoineen. Katsoja saa itkeä ja nauraa.

Kukaan ei tiedä, kenestä tulee suuri klassikko. Toivoisi kuitenkin, että taiteilija saisi nauttia taiteestaan ja sen hedelmistä, että jotain putoaisi hänenkin pöydälleen.

Kun Sirpa Kähkönen 1990-luvun puolivälissä aloitteli uraansa, naiskirjailijat olivat marginaalissa. Henrik ja Märta Tikkanen olivat molemmat kirjailijoita, mutta heidän tuotantoonsa suhtauduttiin eri tavoin: nainen oli pieni ja intiimi, mies aina suuri. Sirpa Kähkösen uusinta kirjaa Muistoruohoa on jo nimitetty mummoromaaniksi, kun siinä on 60-vuotias nainen – mutta kaikki naisen ikä- ja kehitysvaiheethan ovat hänessä mukana! Suuri Eeva Kilpi leimattiin kuukautiskirjoittajaksi, kun hän kirjoitti siitä, mitä naisen kehossa normaalisti tapahtuu – kun taas mieskirjailijaa ihailtiin, kun hän kirjoitti kuppaa sairastavan miehen eritteistä. Heijastuuko tässä muinainen ajatus, että naiseus on häpeällistä?

Sirpa Kähkönen kertoi perheensä ja sukunsa vaikeista kokemuksista. Kun olisi vain halunnut ommella verhoja ja maalata kotinsa seiniä, niin tuli sota ja muutti kaiken. Tutkimusten mukaan vuosina 1902–1904 syntyneet ovat Suomen historian väkivaltaisimpia, hehän kokivat sisällissodan murrosiässä, ja aikuisuuden kynnyksellä 1920-luvulla väkivallan hyökyaalto löi yli Suomen. Ukki oli syntynyt vuonna 1904. Mummo taas oli kauneuden ystävä, hän jopa virkkasi ohuella kultalangalla teatterilaukun tyttärentyttärelleen.

Ukilleen Sirpa Kähkönen oli ensimmäinen lapsi, jota tämä saattoi seurata vauvasta asti; ukkihan oli talvi– ja jatkosodassa, kun hänen omat lapsensa olivat pieniä. Talvisodasta hän palasi hiihtäen suuren täilauman saattelemana ja seuraavana päivänä piti mennä töihin. Hän oli seppä ja alkoi taas takoa. Tänä päivänä vastaavassa tilanteessa järjestettäisiin terapiaa ja hoitoja, mutta ei sellaisista silloin tiedetty. Mummo traumatisoitui kesällä 1972 ja alkoi itkien puhua siitä, kun Kuopiota pommitettiin ja hänellä oli pieni vauva korissa sylissään. 8-vuotiaasta tyttärentyttärestä mummon purkaus tuntui kauhealta, tämähän oli aina ollut hänelle turvallinen aikuinen.

Vasta 2000-luvun alussa alettiin kirjoittaa uutta sotahistoriaa kuten Kivimäen kirja sodassa järkkyneistä miehistä. Kirjoissaan Sirpa Kähkönen käsittelee aatteen vaikutusta, millaista tavallista olemista kaipaavan ihmisen elämä oli aatteesta innostuneen kuumapään ympäristössä. Mummo ja ukki olivat kovia kertomaan tarinoita; niiden avulla voi järjestää ja käsitellä kaoottisiakin tilanteita, löytää keinoja tulla enemmän omaksi itseksemme.

Sirpa Kähkösen isä tuli Karjalasta, äidin suku Kuopiosta. Vieläkään ei ole tutkittu riittävästi sitä, miltä tuntuu, kun menettää kotinsa kuten sodassa ja Karjalasta evakkoon lähteneet menettivät. Venäläiset ovat kertoneet, että kun he tulivat, niin uunissa oli vielä lämmin puuro, jonka asunnon uudet omistajat söivät.

Uransa alkuaikoina Sirpa Kähkönen istui satoja tunteja Valtionarkistossa, nykyisessä Kansallisarkistossa. Enää ei tarvitse juurikaan istua arkistossa, kun digiaineistoihin pääsee käsiksi kotoakin. Työskentelytapa on muuttunut: aiemmin piti veivata kammella mikrofilmiä ja toivoa, että aineiston rullatessa huomaisi ne tiedot, joita etsi. Nyt on paljon helpompaa, kun hakutoiminnoilla pääsee suoraan haluamaansa tietoon.

Kirjailijan ammatissa on pitkiä yksinäisyysjaksoja, jolloin kirjaa kirjoitetaan, sitten mennään ulos keskustelemaan teoksesta kustannustoimittajan kanssa. Pienellä paikkakunnalla kirjailijatilaisuudessa saattaa olla vain kolmetoista kuulijaa, mutta kun jokainen heistä kertoo kavereilleen, niin kosketettujen ihmisten määrä on suuri. Niinpä Sirpa Kähkönen meni aina kun pyydettiin, silloinkin, kun lapsi oli pieni, isähän hoiti häntä. Esiintymistilaisuuksissa näkee nykyisin myös paljon miehiä yleisössä. Jos mieslukijan kynnys tarttua naisen kirjoittamaan romaaniin on korkea, niin tietokirja, kuten Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit voisi madaltaa kynnystä.

Kirjailijalla aloittamisen tuska on suuri. Ensin tuntee kirjoittavansa maailman suurinta teosta, sitten tulee olo, että minä olen pieni ja epäpätevä. Se tunne on tosi, vaikka tietää, että siitä on aiemminkin selvinnyt. Kirjailijan pitää tietää henkilönsä tausta lapsuudesta asti, mutta sitä ei tietenkään kirjoiteta auki vaan kuljetetaan kertomuksen mukana. Tuntuu kuin edessä olisi iso linnoitus, jossa on kaikki tarinaan liittyvä, mutta avain on hukassa. Jonain päivänä linnoituksen ovi aukaa, eikä sitten enää ole hätää, kun on jo sisällä.

Kertomuksella voi olla kymmeniä aloituksia, ja sitä kirjoitetaan uudestaan ja uudestaan. Ensin tehdään erillisiä töitä, kunnes päästään flow-tilaan. Se muistuttaa lapsuuden leikkejä, jotka kestivät ja kestivät; unohtaa itsensä ja vain tekee. 4–5 tuntia päivässä riittäisi kirjoittamiselle, jatkuva istuminenhan käy keholle, joten vastapainoksi pitäisi olla jotain muuta. Sirpa Kähköselle luovan työn vastapainona ovat Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajuus ja pilates.

Toisin kuin Siri Kolu, joka työstää teoksiaan puhumalla sanelimelle kävellessään, Sirpa Kähkönen luo teoksiaan kirjoittamalla, tosin hän saattaa samalla puhua ääneen. Kun hän työstää romaaneja tai näytelmätekstejä, hän saattaa piirtää paperille karttoja ja isoja kuvioita ihmisten välisistä suhteista. Varsinkin näytelmissä olennaista on leikkauksen taito. Sitä voi verrata sarjakuvaan: kun yhdessä kuvassa Tintti kävelee kohti avaruusalusta ja seuraavassa kuvassa hän on sen sisällä, niin lukija tietää, että Tintti on siinä välissä kiivennyt portaat avaruusalukseen, vaikka sitä ei erikseen näytetä.