Vanhoja kirjoja ja digikirjoja

sivistys-Suomen
kouluihin lukemista
keskustelua

hiljainen kirja
huutaa kovaa lukijan
elämyksenä

kirjoista oppii
faktoja, empatiaa
tunneälyä

Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiviä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1985. Niitä vietettiin siis 30. kerran tänä vuonna 27.–28.6.2014, nyt teemalla Kirjan ja kirjallisuuden puolesta.
Sastamalan seudun puhallinorkesterin sisääntulomusiikin saattelemana avajaisyleisö kokoontui perjantaina Sylvään koulun juhlasaliin, jossa edellisenä päivänä oli avattu Abckiriasta Mustaan orkideaan -näyttely sadasta merkittävimmästä tietokirjasta. Kun istumapaikat olivat täynnä ja osa yleisöstä seisoi seinien vierustoilla ja käytävillä, järjestysmiehet sulkivat ovet. Niinpä jouduimme hetken odottelemaan tilaisuuden juontajaa, toimittaja-kirjailija Matti Rönkää, joka oli juuttunut ovien ulkopuolelle jääneisiin ihmismassoihin.
Avajaiset
Avajaispuheesaan Leena Majander-Reenpää pohti talousvaikeuksiin juuttuneen Suomen roolia globaalissa digimaailmassa. Miten tie tulevaisuuteen rakennetaan maailmassa, joka on täynnä uusia termejä? Tarvitsemme järkeä, kekseliäisyyttä, osaamista ja omaperäisyyttä. Meidän on siis panostettava sivistykseen: Lisää resursseja koulutukseen ja opettajien ammattitaidon tukemiseen! Lisää lukemista kouluihin! Kaikki kulttuuria ja sivistystä arvostavat rakentamaan yhdessä sivistys-Suomea!
Aikoinaan Topelius pohti samoja kysymyksiä, joita nyt pohdimme. Maamme-kirjassa, joka oli koulukirjana kymmeniä vuosia, Topelius kuvasi Suomen maana monien muiden joukossa. Kirjoja lukemalla oppii ymmärtämään todellisuutta, toisia ihmisiä ja vuorovaikutusta. Vanhan kirjallisuuden päivän syntysanat lausui Martti Helin Vammalan kaupungin matkailuseminaarissa toukokuussa vuonna 1984, jolloin hän puheessaan ”Mitä helvetin tekemistä turistilla on Vammalassa” ehdotti vanhoihin kirjoihin keskittyvän tapahtuman järjestämistä. Nykyisin Sastamala on Suomen kirjapääkaupunki, jonne vuosittain kokoontuu Suomen paras kirjayleisö.
Asunto- ja kulttuuriministeri Pia Viitanen puhui kirjallisesta sivistyksestämme. Kirjallisuuden kieli on yleismaailmallinen kieli. Frankfurtin kirjamessujen teemamaa tänä vuonna on Suomi, perinteisesti vahva kirjakulttuurin maa, jossa kirjasto on kultturielämän kruununjalokivi. Pisa-tuloksista saamme kiittää koulujen ja opettajien lisäksi maksutonta kirjastoa, jossa lapset pienestä pitäen totutetaan kirjoihin. Kirjasto tarjoaa seikkailuja lapsille ja elämänviisauksia aikuisille. Tove Janssonin tuotannosta löytyy molempia yhtaikaa.
Kansalaisilla on oikeus kulttuuriin, myös mahdollisuuksiin luoda kulttuuria. Vanhan kirjallisuuden päivien järjestäminen vaatii kovaa työtä ja rakkautta kirjallisuuteen. Maksuton tapahtuma, joka luodaan talkoilla työtunneista välittämättä ja suurella sydämellä, on säilyttänyt linjansa ajan paineissa.
Kaupunginjohtaja Jarkko Malmberg kertoi, että Sastamalassa kirjoitetaan, kuvitetaan, lainataan ja luetaan kirjoja. Ensimmäisillä Vanhan kirjallisuuden päivillä vuonna 1985 kävi noin tuhat henkeä ja kymmenen kirjakauppiasta, nyt kävijöitä ja kirjakauppiaita on moninkertainen määrä.
Pääosan esittäjä on hiljaa ja samalla huutaa kovaa. Hyvä kirja on eri ihmisille erilainen. Olennaista on, että se on kirjoitettu antaumuksella ja että se luetaan. Jarkko Malmberg lopetti puheensa sanoihin: ”Olette tervetulleita kirjoille Sastamalaan.”
Timo Soini kertoi vanhan kirjallisuuden löydöistään. Mihail Solohovin teos Hiljaa virtaa Don vei vähitellen mukanaan, siinä on elämähalua kaiken kalman keskellä, elämä voittaa vaikka kuolema korjaa satoaan, äiti Venäjä määrittää yhteistä rajaa eikä siitä poistu.

Georges Bernanosin Maalaispapin päiväkirja löytyi joskus alelaatikosta kolmella markalla, Helena Anhavan suomennos ja Raittiuskansan kirjapainon 33. painos, näitähän jaettiin koko ikäluokalle. Kirjan lukeminen karkoitti nuoruuden ujouden – mistä koko Suomen kansa on saanut kärsiä. Teos kuvaa kutsumusta ja kuuliaisuutta; niitä ei voi erottaa ilman että sieluun sattuu. Rukouksessa Jumala puhuu ja ihmisen pitää kuunnella. Kirkon oppi on se, mihin uskotaan. Nöyryys on vaikeaa, kun on jäykkä niska, joten kaikki on armoa. Kirja on pala elämää, jonka elämme.
Vuoden kirjatoukaksi valittiin Vanhan kirjallisuuden päivien yhdistyksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää. Suomen tietokirjailijoiden puheenjohtaja Markku Löytönen ja palkintolautakunnan puheenjohtaja Kirsti Mäkinen jakoivat tämänvuotiset Warelius-palkinnot Eila Hämäläiselle ja Tapio Markkaselle.

Jenni Haukio kertoi Topeliuksen kirjoista, jotka kannustivat lapsia lukemaan. Maailma on laajempi kuin nuori sisäsyntyisesti hahmottaa. Siksi on tärkeää, että nuoret voivat tutustua ihmiskunnan parhaimpiin teoksiin. Kirja on ikuisesti trendikäs, aina ajankohtainen. Lukeminen kehittää lasten keskittymiskykyä, auttaa ymmärtämään syyn ja seurauksen merkityksen, kehittää empatiaa. Aivot simuloivat kokemuksia samaan aikaan kun ihminen lukee.
Kukaan ei synny kirja kädessä. Diginatiivien kodeissa ei ehkä ole kirjahyllyä, jossa kirjat houkuttelisivat lukemaan. Pelejä on yhtä paljon kuin ihmisiä maapallolla ja elämän raportoinnista on tullut elämää tärkeämpää myös monille aikuisille. Pelissä tärkeintä on voittaminen, kun taas kirjassa lukija voi samastua ja myötäelää. Kirjoista oppi faktoja, mutta myös tunneälyä, joka on älykkyysosamäärää merkittävämpi elämässä ja työelämässä.
Ensi syksyn Turun kirjamessuilla kysytään: kuoleeko kirja? Tapahtumassa keskustellaan kirjan monimuotoisuudesta, erilaisista formaateista ja e-kirjasta. Kaikki uudet formaatit ovat tervetulleita. Kuitenkin on hyvä pitää mielessä: perinteisestä kirjasta ei lopu virta, eikä ihminen vapaa-ajallaan halua tuijottaa näyttöä.
Tietokirjoja

Aarno ”Loka” Laitinen kertoi elämänsä tietokirjoista Jukka-Pekka Pietiäisen haastattelemana. Tamminiemen pesänjakajat oli politiikan ilmanraikastaja, nuorten diplomaattien käsikirja Suomesta.

• Yrjö Karilaan teosta Pikku Jättiläinen: tietokirja nuorisolle, muistikirja aikuisille, ohjekirja opiskelijoille vuodelta 1924 on myyty yli 300 000 kpl. Siinä on paljon pientä turhaa tietoa, jolle aina löytyy kolo. Turha tieto on elämän suolaa. Esimerkejä pienistä tiedoista: Naiset saivat ajokortin samaan aikaan kuin äänioikeuden. Nimen ”Alko” otti ensimmäisenä käyttöön viipurilainen kenkäkauppa, joka vuonna 1948 meni konkurssiin.
• Martti Jukolan Suuressa olympiakirjassa vuodelta 1952 on kiehtovia tarinoita ja hyviä kuvia. Urheilu on tärkeä osa ihmisen kulttuuria.
• Egon Friedellin kirjasarjan Uuden ajan kulttuurihistoria 1–3 Aarno Laitinen löysi aikoinaan antikvariaatista ja ahmi saman tien. Varttuneessa iässä ihminen lukee vain sellaisia kirjoja, jotka tietää hyviksi.
• Väinö Tannerin kirja vuodelta 1947 Näin Helsingin kasvavan on korkean tason sosiologiaa. Tannerilla oli vankilassa aikaa kirjoittaa ja hän kirjoitti lapsenlapsilleen. Aarne Laitinen asui Rööperissä kun Väinö Tanner asui Ruoholahdessa.
• David Burgess Wisen The Illustrated Encyclopedia of Automobiles vuodelta 1979 kiehtoo ikäluokkaa, joka kahvipaketeista keräili autojen kuvia ja juoksi katsomaan autoja.
• Max Engmanin Pietarinsuomalaiset vuodelta 2004 kertoo, että Pietarin nokikolarit olivat kaikki suomalaisia ja tulivat Parikkalasta. Sanonta ”Simpeleen siiat, Parikkalan piiat” viittaa piikaylijäämään, kun miehet olivat nokikolareina Pietarissa. Kun Lenin pakeni ohranaa, niin pietarilainen teatteripuvustaja järjesti hänelle veturinkuljettajan puvun. Ansa Ikonen ja Kauko Käyhkö olivat pietarinsuomalaisia. Luoteisvenäjä on lähes kokonaan suomalaisugrilaisten miehittämä.
• Otto von Bismarckin kirjaa Gedanken und Erinnerungen 1–3 voi lukea verkosta, kun Gutenberg-projekti on sen digitoinut tekijänoikeuksien rauettua. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Yhdysvallat olisi valinnut saksan viralliseksi kieleksi?
• Kauko Rumpusen toimittamassa kirjassa ”Olen tullut jo kovin kiukkuiseksi” J.K.Paasikiven päiväkirjoja 1914–1934 kerrotaan, miten Paasikivi kirjoittaa ensimmäisen vaimonsa kuolemasta: ”Anna kuoli viime yönä. Juhani ja lääkäri olivat paikalla. Eivät häirinneet minua.” Päiväkirjoista saisi yhden hengen näytelmän. Aarno Laitinen analysoi Paasikiveä: Kuinka väärässä hän oli koko ajan, kuilun reunalla! Tanner oli koko elämänsä oikeassa, mutta lopuksi tilanteeseen nähden väärässä, Paasikivi taas päinvastoin. Yhdessä he olivat neuvottelemassa Tarton rauhasta. Paasikiven julkaisemattomat päiväkirjat pikakirjoitusvihkoina myöhemmiltä vuosilta ovat Kansallisarkistossa.
• Kuka kukin on -teossarjaa on julkaistu vuodesta 1909 lähtien. Vuoden 1943 teoksesta löytyy Suomen vanhin vänrikki. Oliko vänrikki Stool häntä nuorempi? Teoksessa löytyy hakusana ”Neuvostoliittoon”. Jotkut henkilöt kertovat tehneensä opintomatkoja mm. Neuvostoliittoon ja DDR:ään. Nyt tällaiset tiedot ovat kadonneet. Kirjoista löytyy myös ihmisten turhamaisuus; pisimmät henkilötiedot ovat professoreilla. Yhdistämällä tietoja eri kirjoista voi löytää mielenkiintoisia asioita.
• Venäläinen keittokirja vuodelta 1846, jossa on Gogolin kirjan Kuolleet sielut kansi, oli neuvostoaikana kiellety kirja. Aarno Laitinen löysi sen moskovalaiselta kirpputorilta; vieressä oli tarjotin, jossa oli Stalinin, Leninin ja muiden kuvia ja teksti: ”Ken ei työtä tee, sen ei pidä syömänkään.” Keittokirjassa yllätysvieraita varten kehotettiin ottamaan kaksi hanhea, mikä aattoi hämmästyttää neuvostokansalaista. Kuolleet sielutkin olisi hyvä tietokirja, mutta sitä ei kelpuutettu tähän listaan.

Minä ja kirja -seminaari
Martti Häikiö unelmoi riippumattomasta kirjallisuuslehdestä. Niinpä hän vuonna 1998 perusti Kirjakatsauksen, joka tarjosi mahdollisuuksia valita uutuuskirjoista itseään kiinnostivat. Kirjakatsauksen esikuvana oli mm. Valitut palat, johon valikoidaan muualla jo julkaistuja artikkeleita. Ensin etsittiin kiinnostavia kirjoja, ja sitten niistä kirjoitettuja arvosteluja. Lehteen ei siis kirjoitettu omia artikkeleita vaan muualla julkaistuja.
Hyvän kirja-arvostelun tunnistaa seuraavista asioista:

1. Kirjoittaja on käyttänyt aikaa kirjan kanssa, arvostelu ei ole vain takakansitekstin referaatti.
2. Arvostelija esittää oikeassa sävyssä kirjailijan tarkoitusperät eikä tarjoa näkemyksiä, joita kirjailija itse ei ole esittänyt.
3. Arvostelu liittää teoksen laajempaan yhteyteen, ajan tapahtumiin ja kirjailijan muuhun tuotantoon.
4. Arvostelija tuo reilusti esiin oman mielipiteensä.

Lehdissä oli kirja-arvosteluja ja kirjailijoiden haastatteluja. Lukija löysi niistä sen, mikä kirjojen virrasta sopisi juuri hänelle. Kulttuuri on seurustelua uusien virtausten ja kirjojen kanssa. Maamme kaipaa johtavia kriitikoita.
Eija-Riitta Korhola totesi, että Euroopan politiikka on oikotie, jos nopeasti haluaa päästä elämästä. Kirja vaikuttaa elämään kuukausikaupalla. Minkä kirjan otat mukaan matkalle tarjoamaan maiseman sijaan mielenmaisemaa? Kirja muistuttaa edellisen lukukerran tunnelmista.
Graham Greenen kirja Isä Quijote pelasti ainakin kerran itsemurhakandidaatin hengen. Camus’n Putoaminen on filosofinen monologi modernista ihmisestä. ”Hän harjoitti haureutta ja luki sanomalehteä” ja ”monet eivät anna varsinaista panosta, he elävät pinnalla.” Moderni ihminen on irrallinen ja juureton. Kun perhesiteet heikkenevät, ihminen etsii toistuvasti rakkautta ja korostaa itseään. Helpottaa, jos tapaat ihmisen, joka rakastaa samoja kirjoja kuin sinä. Kirjat tekevät kopernikaanisia vallankumouksia.
Tärkeitä kirjoja ovat Timo Soinin jo mainitsema John Bernandin Maalaispapin päiväkirja,  joka opettaa, että politiikassakin voi kysyä eikä vain teeskennellä ymmärtävänsä. Teos kuvaa valtavaa vapauden kaipuuta, joka on muuta kuin hyötysuhteiden laskemista.
Tärkeisiin kirjoihin kuuluu ehdottomasti myös Dostojevskin koko tuotanto. Dostojevski ennakoi seuraavan vuosisadan tärkeimmät kysymykset. Hän vetää eksistentialisteilta maton alta; Camus tai Kafka ei sanonut juuri mitään, mitä Dostojevskin hahmot eivät olisi jo sanoneet. Hän sai juopumaan hyvyydestä; todellinen hyvä on aina uutta, ihmeellisesti juovuttavaa. Nero kykeni kuvaamaan hyvyyttä ilman, että kuvaus olisi ollut banaalia tai herättänyt myötähäpeän tunnetta. Dostojevskin Kellariloukossa on samoja ajatuksia kuin Camun Putoamisessa, älyllisen itsetutkiskelun lamauttava vaikutus. Oman nöyryyden tunnistaminen saa ihmisen ihailemaan itseään. Karamazovin veljeksissä kuvataan tietä itsestä ulos, haaveellista ja toimivaa rakkautta, työtä ja oppimista. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta siitä voi vakuuttua. Wittgensteinin sanoin: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.”
Tommi Melender kommentoi fiktiivistä kirjallisuutta yleensä, ei pelkästään suomalaista. Nykyään ihmetellään, miksi pojat eivät lue kirjoja – mutta ei hänkään niitä lapsena lukenut. Alistair MacLeanin kirjassa oli hienon näköiset kannet, joten hän lueskeli kirjan liepeistä esittelyteksejä ja kuvitteli, mitä kirjassa tapahtuu. Mutta ei hänelle tullut mieleekään itse ruveta lukemaan kyseistä kirjaa.
Ensimmäiset kirjat, jotka hän luki, olivat Linnan Tuntematon sotilas ja Rintalan Leningradin kohtalonsinfonia. Ne olivat tavallaan jatkoa television dokumenttisarjalle ja tulivat uniin. Aiemmin hänelle ei ollut tullut mieleen, että proosatekstillä voisi ilmaista jotain, mihin ääni ja kuva eivät pysty. Lukevan ihmisen päässä käy melske, mutta siihen tarvitaan tuntosarvet.
Koulussa hän innostui lukemaan koulukirjassa ollutta Anhavan runoa sillä aikaa kun muut harjoittelivat kielioppia. Kun mitä tahansa tarkkailee tarpeeksi kauan, niin se voi muuttua kiinnostavaksi. Niinpä hän lainasi kirjastosta kerralla kaikki Anhavan kirjat. Lukeminen ei ollut erittelevää vaan affektiivista ja ruumiillista.
Nyt kirjailijana hän lukee kaiken aikaa, pakkaa mukaan kymmenen kirjaa, vaikka menisi vain viikoksi pois. No, nykyisin kirjat ovat iPadissa, se on kevyempi kantaa. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän kirjat tulevat osaksi itseä. Lukeminen on vastarintaa aikamme monistavalle hulluudelle. Kapina on yksi lukemisen tärkeä ulottuvuus, maanpakolaisuutta omien keskellä.
Jotkut kirjat ovat uudelleenluettavia, kuten Don DeLillon Valkoinen kohina. Flaubert oli tyylitaituri. Jotkut kirjat taas eivät kestä uudelleen lukemista vaan ovat vain selattavia tai luettavia ja unohdettavia.
Mikä on syy kirjojen lukemiseen? Elää, hengittää ja olla olemassa. Toki on myös toisenlaisia lukijoita, sellaisia, jotka vain nauttivat hyvistä kirjoista. Pääasia kuitenkin on, että kirjoja luetaan. Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.
Abckiriasta Mustaan orkideaan
Bibliofiilien seuran järjestämässä tilaisuudessa Joel Kuortti, Outi Paloposti ja Kaari Utrio keskustelivat Sakari Katajamäen johdolla tietokirjallisuudesta. Joel Kuortin ja Jukka-Pekka Pietiäisen laatima teos Abckiriasta Mustaan orkideaan – 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa käsittää kaikki tietokirjojen lajit. Kumpikin tekijä on kirjoittanut teokseen viisikymmentä pientä, koukuttavaa ja ytimekästä esseetä.
Kirjallisuus syntyy monista lähteistä. Tutkija porautuu, kaunokirjailija luistelee, metsästää trivialiteetteja. Hän voi luoda pappeja ja pitäjiä, joita ei ole kartalla, mutta ei kirahvia Suomen metsiin. Romaanit voivat innostaa lukijoitaan lukemaan tietokirjoja. Kaiken kirjoitetun ei tarvitse olla totta, mutta sen pitää olla todennäköistä, muuten siirrytään fantasiakirjallisuuteen.
Kirjallisuus voi muuttaa maailmaa. Yrjö Kokon Laulujoutsen, joka ilmestyi vuonna 1950, vaikutti valtavasti suomalaisiin. Marski ja Hanna -joutsenparia seurattiin poroteltasta. Nyt saattaa nähdä satoja joutsenia pelloilla, mikä on valtaosin tämän kirjan ansiota. 1980-luvulla laulujoutsenesta tuli Suomen kansallislintu. Carsonin Äänetön kevät herätti1960-luvulla ihmiset ympäristönsuojeluun. Grundströmin Musta orkidea on narratiivinen tietokirja, tarina etsimisestä ja läytämisestä ja pohdintaa merkityksistä.
Gunnar Suolahden Suomen pappilat 1700-luvulla esittelee myös Suomen vanhaa rakennuskantaa, sitä, miten suomalaiset oppivat rakentamaan. Vasta 1700-luvulla ymmärrettiin, että hirsirakennusta ei pystytetä multapohjalle vaan kivijalkaan. Kirja on hyvin kirjoitettu ja lause lentää.
Panu Pulman ja Oiva Turpeisen teos ”Suomen lastensuojelun historia” vuodelta 1987 kertoo perheistä ja tavallisten ihmisten elämästä, köyhän lapsen tilanteesta, instituutioista sekä yhteiskunnnan ja talouselämän kehityksestä. Vanha yhteiskunta oli pitkältä säistä riippuvainen, mutta kaikilla on yhteinen vastuu köyhästä lapsesta. Kirja kirjoitettiin silloin, kun vanhasta lastenkotijärjestelmästä oltiin luopumassa. Se on kirjoitettu kuin jännityskertomus.
Aleksandra Gripenberg oli ensimmäisiä naisia, jotka Suomessa kirjoittivat tietokirjoja. Samuli Suomalainen suomensi kirjan Suuret keksinnöt jo vuonna 1885. Teos kuvaa palasen keksintöjen ja tekniikan historiaa, mitä ihmiset silloin ovat ajatelleet ja mikä on mielletty keksinnöksi. Muutamat asiat ovat saaneet omat lukunsa, mm. ompelukone ja metrijärjestelmä.
Kaari Utrio kertoi olevansa täysin riippuvainen tietokirjoista. Jo seitsenvuotiaana hän luki Estlanderin Jokamiehen maailmanhistorian, mikä ratkaisevasti vaikutti hänen elämäänsä. Hän kertoi, miten etsi tietoa lumppupaperin ja sikarin valmistuksesta 2000-luvun epookkisarjaansa. Koko ajan pitää tasapainoilla ja miettiä, mikä on yleisön tiedon taso. Viisikymmenvuotisen uransa aikana hän on huomannut, että suomalaisten tiedon taso muuttunut valtavasti. Yleisökirjeet menevät SKS:n arkistoon. Facebook-sivulla keskustellaan siitä, halutaanko romaanin perään vieraskielisten sanojen luettelo. Lukijat haluavat tietoa ja ovat valistuneita. Vieraskielisiä sanoja voi googlettaa tai katsoa kirjan lopusta. Niin, tietysti voi mennä vain eteenpäin välittämättä sanoista, joita ei ymmärrä, mutta silloin jotain jää oppimatta.
Jaakko Hintikka kirjoittaa suoraan amerikkalaiselle yleisölle, hänhän ei ole kirjoittanut juurikaan suomeksi. Edward Westermarckin teoksia on suomennettu vasta 1930-luvulla, jolloin yllätyttiin siitä, mitä tuli vastaan. Nordenskiöldin matka Vega-laivalla kesti kauan, mutta kun jäät sulivat, samaan matkaan meni vain kolme päivää.
Kirjan uudet vaatteet

Annamari Arrakoski-Engardt, Kari Enqvist, Arno Kotro ja Mikko Aarne keskustelivat Leena Majander-Reenpään johdolla siitä, mikä on lukemisen tulevaisuus. Onko se sähköinen? Paperi tuoksuu, sähkö ei sytytä, Tämä on Vanhan kirjallisuuden päivien yleisön mielipide Aamulehden mukaan.
Arno Kotro kertoi olevansa mieluummin lukija kuin kirjailija. Paperissa ja sähkössä on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Hän lukee painettuja kirjoja, mutta ei vastusta e-kirjoja, vaikka ei ole yhtään sellaista lukenut. Kari Enqvist kasvoi kirjoihin esineinä. Perheen sosiaalista kapuamista osoitti kirjahylly täynnä kirjoja. Hän kertoi lukeneensa myös e-kirjoja.
Onko kirjassa on kysymys esineestä vai sisällöstä? Takkatuli luo tunnelmaa, mutta riittäisikö siihen takkatulivideo? Kuka kuolleista puista pitää? Kun nelivuotias lapsi näpelöi täppäriä, niin kasvaako hänen estetiikan tajunsa erilaiseksi kuin meidän? Mitä me kirjalta haluamme? Onko kirjahylly kodin sielu? Kun kirjoja annetaan lahjaksi, niin voiko tiedoston antaa lahjaksi? Kääriä lahjapaperiin?
E-kirjaan voi tehdä muistiinpanoja ja se on erinomainen tutkijalle. Tarvittava materiaali on sähköisenä nopeammin saatavilla kuin paperilla. E-kirja tarjoaa kirjalle pitkän iän; jo myynnistä ja varastoista poistettu kirja saattaa löytyä sähköisessä muodossa.
Kirjassa mediana kirjaimet ovat tietyssä järjestyksessä, mikä toimii myös internetissä. Esimerkiksi Kiven kirjassa Seitsemän veljestä kirjaimet ovat tietyssä järjestyksessä; ne muuttuvat elämykseksi vasta lukijan päässä. Onko sähkökirja väärinkäsitys? Pitäisikö puhua vain kirjasta ja netistä? Kirjoitettiinhan muinaisessa Aleksandriassakin savitauluille ja papyrukselle. Jääkö vanha uuden rinnalle? Onko valheellista sanoa: ”Tämä pysyy ikuisesti”?
Eri sisällöt sopivat eri medioihin. Media voidaan valita tunteella tai järjellä. Me kaikki tässä salissa luemme, mutta salin ulkopuolella on sellaisia, joille pysähtyminen ja keskittyminen on vaikeaa. Nuori polvi käyttää eri medioita kuin vanhempi. Toisaalta vinyylilevytehtaat kasvavat taas.
Millainen kirja on viidenkymmenen vuoden kuluttua? Entä jos täppäristä saisi taipuisan ja paperin tuntuisen? Katoaisiko silloin vaeltelu kirjastoissa ja divareissa? Kun lukiolaisilta kysyttiin, haluaisivatko he kouluun enemmän televisio-ohjelmia ja virtuaaliympäristöjä, niin he vastasivat ”ei”. He haluaisivat enemmän kirjoja ja keskusteluja.
Millaisia antikvariaatit ovat viidenkymmenen vuoden kuluttua? Nykyisin kirjoja joutuu heittämään pois, kun antikvariaatit eivät enää niitä huoli. Kirja ei enää ole harras ikoninen esine vaan käyttöesine. Niin, ja sen merkitys käyttöesineenäkin on vähenemässä. Vielä vuosituhannen taitteessa kaikki tieto oli kirjoissa – tai tiedon sai kilauttamalla kaverille. Lukemisen arvostus on pudonnut. Nykyisin arvostetaan verkostoa, jakamista ja virtuaalielämää. Enää ei tarvitse omistaa merkkijonoja järjestyksessä.
Millainen on nykyihmisen halu ja kyky keskittyä lukemiseen? Onko oma keskityminen lukemiseen muuttunut viime aikoina? Väline on viesti ja lukutapa; se, mistä luetaan vaikuttaa siihen, miten luetaan. E-kirja houkuttelee selailuun ja hyppelyyn. Se voi toimiakin, jos tentiin pitää lukea useita kirjoja. Mutta millaiset ovat nettipoukkoilijan aivot narkoottisen klikkailun pyörteissä? Niillä voi olla vaikea keskittyä seitsemänsatasivuiseen kirjaan, jossa ei ole yhtään kuvia.
Tulenko paremmaksi ihmiseksi, jos luen 1600 sivua kertaistumalla? Syventyminen ja keskittyminen on arvokasta. Tutkimusten mukaan ihmisen aivot tekevät enemmän virheitä silloin, kun ihminen lukee ruudulta kuin silloin, kun hän lukee paperilta.
Lapset tarvitsevat tarinoita kehittyäkseen. Kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää empatiakykyä toisin kuin videoiden katselu. Eivätkö kouluampujat ole lukeneet kaunokirjallisuutta?
Miten 12–14-vuotiaat pojat voisi houkutella tarinan ääreen? Lukevan suvun nuorimmat jälkeläiset toki lukevat, mutta rakastavat pelejä enemmän kuin mitään. Nuorten suosikkeja ovat Veljeni, Leijonamieli, Narnia, Kapteeni kalsari ja Harry Potter. Tulen ja jään laulu pyörii myös televisiossa. Kirja on saatavissa paitsi painettuna myös sähköisenä – jopa Lumialla.
Aku Ankan kieli on tavattoman kaunista ja oivaltavaa: ”Elämme kovia aikoja, ystävä.” Nalle Puh on opettanut filosofiaa ja elämänasennetta: ”Mänty, honka, petäjä, kaikissa on käpyjä.” Tex Willereitä ostetaan divareista.
Päivälehden kriitikkolla on ihannetyö, hän saa palkkaa siitä, että lukee hienoja kirjoja. Toisaalta kriitikon työ on pirun raskasta. Kustantajana lukee ilmestyviä teoksia sähköisesti, muttaa odottaa, että ne ilmestyvät painettuina.
Millaisia kesälukusuunnitelmia keskustelijoilla on? Tässä on niistä muutamia.

• David Mitchellin Pilvikartasto
• Donna Tarttin Tikli
• Topeliuksen Välskärin kertomuksia
• Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään

Lomalla netti on poikki. Painetun kirjan paras ominaisuus onkin, että se ei tarvitse nettiyhteyttä. Painettu kirja saattaa kestää senkin, että putoaa uima-altaaseen ja kuivattelee sitten auringossa, mutta entä e-kirja? Toisaalta e-kirjan hohtavaan ruutuun teksti luodaan lukijalle, joka voi kääntää sivua monella eri moodilla. Miten e-kirja signeerataan? Onnistuuko signeeraus twitterissä tai suoraan tiedostoon?
Nuorison edustajia kutsuttiin mukaan keskusteluun. He totesivat, että painetut kirjat vievät tilaa, ja monet omistavat jo nyt liikaa tavaraa, jolle ei löydy tilaa. Kindlessä lukukokemus on erilainen kuin iPadissa. Lukulaitteita on Suomessa myyty pitkään, eivätkä ne tarvitse nettiyhteyttä.
Millainen on painetun kirjan ja sähkökirjan ekologinen jalanjälki?