viikatetanssi
kasaa nollapisteestä
uuden ihmisen
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Harry Forsblom puhui Marko Tapion vuonna 1956 kirjoittamasta romaanista ”Aapo Heiskasen viikatetanssi”, eksistentiaalisesta, metafiktiivisestä ja psykologisesta syväluotauksesta, jota silloinen sosiaalieettinen ja proosamodernistinen kirjallinen kenttä ei ollut kypsä vastaanottamaan. Modernismi pyrki behavioristiseen objektiivisuuteen. Uskottiin, että ihmisen ulkoisen käyttäytymisen kuvaaminen esittää koko totuuden ihmisestä.
Veijo Meren Peiliin piirretty nainen, yksi 1950- ja 1960-lukujen taitteen merkittävimmistä romaaneista, kuvasi itsenäisten ihmisten marionettimaista käytöstä erottelematta pää- ja sivuhenkilöitä.
Marko Tapio kyseenalaistaa kirjassaan fiktion, rakentaa elämän nollapisteestä päähenkilölle identiteetin. Elämän teatteri tarjoaa ihmisille erilaisia rooleja. Elämä ei koskaan ole sellaista, miltä se näyttää. Aapo Heiskaselle sodan jälkeinen elämä tuntuu merkityksettömältä, sotakokemukset ovat horjuttaneet elämänasenteen.
Sodan jälkeisen maailman pessimismi heijastuu mm. Albert Camus’n ja monien ruotsalaisten kirjailijoiden tuotantoon sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen. Kun ideologiat ovat kuolleet, elämä ihmis- ja maailmankuvineen rakennetaan tyhjän päälle. Jokainen kirja syntyy omassa nykyajassaan.
Marko Tapion kirjoitustyyli muistuttaa Samuel Beckettiä. Tämä pilkkaa novellissaan Karkotettu poroporvarillista elämäntapaa ja luonnehtii satiirisesti vastaantulevia idyllisiä lapsiperheitä. Vastaavaa löytyy Aapo Heiskasen kriisiytyneestä olemuksesta, demonisesta sotakokemuksesta, yö- ja päiväpuolen keskenään ristiriitaisista kartoista, kyvyttömyydestä tarttua käsillä olevaan hetkeen, sisyfosmaisesta tenttiin lukemisesta, infernomatkasta, jonka jälkeen päähenkilö ymmärtää elämää ja osaa arvostaa sitä. Jäljelle jää myönteisyys ja optimismi.
Anne Fried toteaa Marko Tapiota analysoidessaan, että suomalainen proosa sisältää paljon eloonjäämistarinoita, kuvauksia ihmisistä, jotka yrittävät selvitä elämänsä vaikeissa olosuhteissa.
Marko Tapion keskenjäänyt haave oli tehdä individualistinen vastine Väinö Linnan Pohjantähdelle, mutta hän juuttui kuuntelemaan kotikulmien sotaveteraanien juttuja eikä saanut teostaan valmiiksi.
Sodan jälkeen maailma oli raunioina vailla ideologioita, suuria kertomuksia, uuden rakentamisen kynnyksellä, avoinna eksistentialismille. Ihminen ei tarvinnut identiteettiä vaan saattoi itse rakentaa sen tyhjästä.
Harry Forsblom muistutti, että Kiergegaard on tärkeä filosofi, joka yhdistää erilaisia asioita mielenkiintoisista näkökulmista ja kristillisenä eksistentialistina puhuu vapaudesta, ideologiasta, jonka varaan elämä voidaan rakentaa. Modernismi kuvaa käyttäytymistä eikä edellytä arvomaailmaa. Realismi taas käsittelee yhteiskunnan ongelmia melko perinteisellä tavalla ja esittää helposti ymmärrettäviä päämääriä – silloinkin, kun ne poikkeavat normista.
Nykykirjallisuudessa ei ole sankareita. Joka luulee onnistuneensa, huomaa pian erehdyksensä. Puutteesta huolimatta toisen maailmansodan jälkeistä aikaa leimasi toivo ja optimismi. Aapo Heiskasen viikatetanssissa kaiken ruman keskelle kohoaa suomalaisen suviyön idylli, tanssiaiset. Tanssikappaleessa kudotaan kangasta, mutta työ ei etene.