Tuokiokuvat ja teoksen yhtenäisyys

riisuttuun tekstiin
maustuu tuokiokuvin
elämän mahla
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa sunnuntaina 29.4.07 Hannu Simpura puhui tekstin keskittämisestä ja tuokiokuvista, Kaija Valkonen teoksen yhtenäisyydestä.
Hannu Simpura pohjusti Philippe Delermin ”Ensimmäinen siemaus olutta – ja muita pieniä iloja” tekstipätkällä kontekstin keskittämistä oikeaan suuntaan. Simpura muisteli Kari Suomalaisen pilapiirrosta jouluhumusta, jossa Jeesus seisoo Stokkan ovella ja ihmiset kokevat hänen häiritsevän ostoksiaan. Pilapiirroksessa ydin oli näkyvissä, sanoma avautui lukijalle oitis.
Hannu Simpura neuvoi muuttamaan maailmalliset tuokiokuvat keskityksineen ja rytmeineen, kiintopisteineen ja niiden välisine etäisyyksineen kirjallisuudeksi. Ydinasiat rytmittävät tekstiä. Tuokiokuvaksi ei riitä kertoa, mitä nähdään kaupassa. Jokaisen kirjoituksen on askellettava jostain johonkin. Jos tekstissä palataan vuosikymmenten jälkeen lapsuuden leikkimökille, menneisyyden ja nykyisyyden aallot iskevät yhteen. Niiden pitää saada velloa aikansa kunnes päästään loppuratkaisuun.
Onko esinerakkaus kohtalomme? Kiinnymmekö maailmaan esineiden avulla? Mistä muodostuvat puhtaat, pienet kokemukset, jotka ovat meille kaikkialla läsnä?
Kaija Valkonen kysyi, miten rajaamme tekstimme. Liian tiivis kirjoitus on kuin lehdetön puu, liian runsas hajoaa peittäen ydintapahtumansa. Hyvä teksti on tarpeeksi tiivis, silti elämän makuinen.
Vertasimme muutamaa asiatekstiä. Toinen kertoi tiiviit faktat elämän makuisesti, toinen tiputteli irrallisia yksityiskohtia vailla dramatiikkaa, tiedonjyviä kokoavaa tarinaa. Uuden tiedon pitää kytkeytyä meissä johonkin. Liika tieto pienessä tilassa ei jäsenny eikä lukija voi ottaa sitä vastaan.
Kaunokirjallisessa tekstissä turhat sivupolut sekoittavat lukijaa. Tekstin iskevä alku voisi kertoa jotain olennaista koko lopputekstin kannalta. Kirjoittajan ei tarvitse aloittaa kirjoitusprosessia alkulauseiden hiomisesta – varsinkaan, jos ei aloittaessaan tiedä, mistä kirjoittaa.
Kaunokirjallisuudessa ei esitetä vastauksia vaan kysymyksiä. Sivumerkitykset herättävät oivaltamaan, oppimaan tarinan alta.
Muutamilla kirjailijoilla on tarinoista riippumatta aina sama taustatarina. Kaija Valkonen mainitsi esimerkkinä tällaisesta teemakirjailijasta Jaan Krossin, joka kaikissa romaaneissaan ja novelleissaan käsittelee samaa teemaa: häpeää, jonka ihminen tuntee joutuessaan luopumaan omista periaatteistaan sopeutuakseen valtaeliitin tahtoon.
Antti Hyryn ”Aitta”, joidenkin kirjallisuustieteilijöiden mielestä ainoa kymmenen vuoden sisällä kirjoitettu suomalainen klassikko, Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1999, kertoo tarinan miehestä, joka ostaa aitan ja siirtää sen paikasta toiseen. Niukalla kerronnalla Hyry on saanut tarinaan uskomattoman jännitteen.
Suomalaisessa kirjallisuudessa työtä kuvataan rutiininomaisesti ja keskittyneesti kuten Veikko HuovisenKoirankynnen leikkaajassa” tai Arto Paasilinnan tekemisen intohimoa kuvastavassa tuotannossa. Ranskassa, Paasilinnaa on verrattu jopa valistusfilosofeihin. Paasilinnan ”Ulvova mylläri”, ”Onnellinen mies” ja ”Jäniksen vuosi” kertovat miehestä, homo faberista, joka pakenee järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja rakentaa metsään toimivan yhteisön itselleen.
Antti Hyryn ”Aitassa” olennainen piilee ydintapahtumien välissä. Aitta jää kesken – samoin elämä. Ihmisen pyrkimys on turhaa – ja kuitenkin tärkeää. ”Tärkeintä on liike, ei päämäärä”, kuten Mauno Koivisto on Eduard Bernsteinia lainaten todennut. Raamatussakin pohditaan ihmisen elämän turhuutta.
Kirjan saa mukaansatempaavaksi alussa olevalla kysymyksellä, joka ei ratkea välietapeissa kuin korkeintaan osittain tai väärällä tavoin kuten saduissa tai vanhanaikaisissa suljetun huoneen dekkareissa. Kaija Valkonen neuvoi kirjoittajaa lukemaan dekkareita ja katsomaan television saippuasarjoja, niissä ydinkohtien rakenne on selkeästi näkyvissä. Faktat voi selvittää netistä, mutta netistä vohkimista pitää varoa, ettei tarina luisu sivuraiteille,
Netistä ”vohkimisessa” pitää ymmärtääkseni kunnioittaa tekijänoikeuksia: referoituihin teksteihin lähde merkitään näkyviin ja suoriin lainauksiin lähteen lisäksi lainausmerkit. Creative commons -lisenssit antavat vapauksia levittää ja muokata teoksia, mutta teoksen tekijä on mainittava ja mahdolliseen muokattuun uuteen teokseen tartutettava alkuperäisen kanssa identtinen lisenssi. Nettiin kirjoittavat haluavat levittää ajatuksiaan ja teoksiaan, mutta vaivattomasta kopioinnista huolimatta netin sisältö ei yleensä ole vapaata riistaa vailla tekijän moraalisten oikeuksien kunnioitusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.