Metafiktiivinen proosa ja käännösrunous

kielen merkitys
aktivoi vaihtoehdon
säkeen kaikumaan
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa lauantaina 28.4.07 Harry Forsblom kertoi Italo Calvinon novellien ja romaanien maailmasta ja Eino Santanen käännösrunoista. Harry Forsblom toivoi kirjallisuuteen nykyistä enemmän vaihtoehtoja naiivin realistisille romaaneille, jotka eivät kyseenalaista mitään.
Calvinon ”Jos talviyönä matkamies” on kirja kirjasta, maailman ja fiktioiden maailman kohtaaminen, erilaisten romaanityyppien parodiaa. Calvinon lyhyissä novelleissa kurkistamme jatkuviin kaupunkeihin, kätkettyihin kaupunkeihin, Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarhassa” taas suomalais-ugrilaiseen mytologiaan.
Kirjallisuuden tehtävänä on etääntyä deterministisestä maailmastamme, tuoda siihen liikkuvia osia, herättää uusia oivalluksia. Myyttistä, primitiivistä ihmistä kahlitsevat monet uskomukset, mutta eikö pörssikursseja tuijottava tai työhön sidottu ihminen ole vastaavalla tavalla kahlittu vaihtoehdottomuuteen? Milan Kundera rinnastaa kirjassaan ”Kuolemattomuus” nykyaikaisen kulutusyhteiskunnan ja romantiikan ajan. Mikä on kuolematonta?
Lacanilaisen kielikäsitteen mukaan minuus tuottaa tekstejä ja minuus on teksti. Teksti sinänsä on todellisuutta. Fiktio on ensisijainen, viittaukset maailmaan toissijaisia. Sanoilla on merkitys.
Vapauden ja vankeuden kysymyksiin uppoavat myös kirjallisuuden perinteiset teemat kuten rakkaus, muuttuminen sekä yksilön ja yhteiskunnan suhde. Näitä voidaan käsitellä fiktioina, erilaisina tapoina tulkita todellisuutta. Raja fiktion ja todellisuuden välillä häilyy.
Teatteri haluaa aina aktivoida katsojan; se ei kymmeniin vuosiin ole suostunut passivoijan rooliin. Samaan pyrkii metafiktiivinen proosakin: lukijan aktivointiin.
Eino Santaselle runojen kääntäminen on kulttuuriteko, mutta harvoin saamme suomennoksissa tutustua tiensä alussa oleviin runoilijoihin. Antologiat esittelevät käännösrunoja hyvin. ”Puiden lohtuun” on koottu sodanjälkeistä saksalaista runoutta kuudenkymmenen vuoden ajalta. Kokoelman runoilijoista vanhimmat ovat syntyneet 1930-luvulla, nuorimmat 1970-luvulla. ”Onni on varallista” sisältää hollantilaista runoutta. Elävien runoilijoiden klubi julkaisee vuosittain yhden runokirjan, yleensä yhteen runoilijaan keskittyvän.
Virolaisen, viime vuonna julkaistun ”Ajattelen koko ajan rahaa” runoilijoista vanhin on syntynyt 1920-luvulla, nuorimmat 1980-luvulla. Viron kirjailijaliiton silloinen puheenjohtaja ja nykyinen hallituksen jäsen Jan Kaus toteaa teoksen esipuheessaan, että virolainen runous suomalaiseen verrattuna on suorasanaisempaa ja yhteiskunnallisempaa.
Luimme Hasso Krullin ”Demokratian”, nelirivisiksi säkeistöiksi kootun yhteiskuntaan kantaaottavan tekstin. Tyhjä rivi säkeistöjen välillä jättää edellisen säkeen kaikumaan – ennen kuin lause seuraavan säkeistön alussa loppuu.
Jos runoilija on leikkinyt kielellä eikä se käänny, kääntäjän pitää tavoittaa alkuperäisen runon tunnelma ja heittäytyä leikkiin mukaan. Tällaiset runokäännökset tuovat merkityksiä, nostavat esiin yksityiskohtia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.