Kategoria: Kulttuuri

Sosiaalinen nukketeatteri laineilla

sosiaalinen
media ui, sukeltaa
oppijan arkeen

yhteisöllinen
jaettu tieto kasvaa
tuottaa hedelmää

IT-kouluttajien seminaari ”Sosiaalinen media oppimisprosessissa” keräsi pienen yhdistyksen jäsenmäärästä ennätyssuuren, neljänkymmenen viiden hengen osallistujajoukon. Matkanjohtajana en enää en tyytynyt edullisiin tilatakseihin vaan varasin Vikingin luotettavan bussin kuljettamaan meitä hotellille, oopperaan ja takaisin satamaan. Viking XPRS tarjosi meille laadukkaat kokoustilat upeine maisemineen, viihtyisine aulatiloineen ja kahvi-tee-hedelmä-tarjoiluineen. Tutustuimme toisiimme ryhmätöissä alustusten lomassa. Aluksi IT-kouluttajien puheenjohtaja Tarmo Toikkanen esitti sosiaalisen median määritelmän ja minä kerroin kokemuksiani sosiaalisesta mediasta opetuksessa: opiskelijaryhmän asiakasprojektista sosiaalisen median välinein, matkailun kurssista Ning-pienyhteisössä, sosiaalisen median välineiden linkittämisestä oppimisalustalle, opettajan ja opiskelijoiden blogeista, yhteistyöstä Google.docsissa sekä asiantuntijaverkoston löytymisestä LinkedInissä. Tämän jälkeen osallistujat seitsemässä ryhmässä tutustuivat toisiinsa ja muodostivat käsityksen ryhmänsä sosiaalisen median käyttökokemuksista. Kun ryhmätyö oli purettu, Tarmo Toikkanen johdatti seminaarin kirjassamme käsiteltyihin sosiaalisen median aihealueisiin, jonka jälkeen osallistujat muodostivat uudet seitsemän ryhmää ja ihmettelivät, mitkä välineet kuuluvat tai eivät kuulu sosiaaliseen mediaan ja miksi. Viking XPRS kaarsi jo Tallinnan satamaan, kun Tarmo Toikkanen esitteli esikyselyn tulokset sosiaalisen median välineiden tuntemuksesta.
Tieto Virossa
Meriton Grand Hotellin runsaan buffet-lounaan jälkeen Tieto-konsernin edustaja Marek Põldeots kertoi meille Tiedon toiminnasta Tallinnassa, IT-markkinoista ja koulutuksesta. Jatkuva osaamisen kehittäminen on ICT-alalla välttämätöntä. Tähän Tiedossa käytetään itseopiskelua sekä tiedon jakamista ryhmissä, mikä edellyttää ryhmien oikeanlaista muodostamista. Scrum-menetelmää on käytetty menestyksellä, vaikka se on haasteellinen projekteissa, joissa kustannukset ja aikataulu on kiinnitetty.
Tietolaisilla on henkilökohtaiset opiskelubudjetit, joiden käytöstä he voivat kohtalaisen vapaasti päättää. Kaikki eivät hyödynnä niitä, mutta mahdollisuus on kaikille tarjolla. Tiedon henkilöstön koulutustausta on Tarton yliopistossa tai Tallinnan teknillisessä yliopistossa, joissa valtaosa opiskelijoista maksaa itse opintonsa. Ammattikoulu ei riittäisi pohjakoulutukseksi Tiedon ohjelmoijille tai systeemisuunnittelijoille. ICT-alan opiskelijoita houkutellaan liian helposti kesken opintojen työelämään, mutta Tieto-konserni vaatii uusilta työntekijöiltään vähintään kahden vuoden työkokemusta.
Kolme vuotta vanhan kyselytutkimuksen mukaan 18-vuotiaiden virolaisten mielestä ICT-ala on suosituin heti liiketalouden jälkeen.
Viron ICT on kansainvälisesti mitattuna pitkällä erityisesti julkishallinnon online-palveluiden saatavuudessa. Sen sijaan tutkijoiden ja insinöörien määrässä samoin kuin oppimisjärjestelmien laadussa Viro sijoittuu heikommin. Palkkojen vuosikasvu on Viron Tiedossa muutaman vuoden ollut viidentoista prosentin luokkaa. Nyt laman syleilyssä työntekijät tyytyvät nollakasvuun ja ovat onnellisia, että heillä on töitä.
Virtuaalinen nukketeatteri
Perjantain ohjelmaputki huipentui Kansalaisfoorumin Second Life -kouluttajien johdattamaan veneretkeen EduFinland-saaren esitysdiojen ääreen. Avatarten tuunaamiseen meni turhan paljon aikaa niin, että varsinaisesta Second Life -koulutuksesta kuulimme vain kouluttajan kymmenen käskyä, jotka sopisivat kenelle tahansa verkkokouluttajalle – tai perinteiselle kouluttajalle. Seminaariin osallistujista muutamat ilmeisesti näkivät ”nukketeatterin” ensimmäistä kertaa ja ihmettelivät näköhavaintoaan ja sen reaalielämän vastinetta, samoin sitä, mitä olennaista uutta avataret toisivat oppimisprosessiin.
Oopperaa ja valkosipulia
Illalla virolaisen säveltäjän Erkki-Sven Tüürin fasismia vastustava Wallenberg-ooppera kontrasteineen herätti keskustelua, joka jatkui vielä ravintola Balthasarin valkosipuliannosten äärellä ja hotellin aulassa.
Vinkkejä sosiaalisen median käyttöön
Lauantaiaamun avasi sosiaalisen median pioneeri Anne Rongas, joka kertoi kesken ikänsä vaihtaneensa ammattia sikojen ja viljan kasvattamisesta Kotkan aikuislukion 17-70-vuotiaiden kasvattajaksi. Tuutorointiblogit helpottavat hajaseudun yksinäistä opiskelua, mutta opettajan työkin on yksinäistä umpihangessa vaeltamista. Kollegat, verkko ja opiskelijat ovat voimavara, joka tarjoaa apuaan koska tahansa – paitsi ehkä kolmen ja kuuden välillä aamuyöstä.
Anne Rongas rytmitti alustuksensa neljään teemaan:

  • yksinäinen opettaja – opettajaverkosto
  • ketteriä välineitä
  • pedagogisia oivalluksia
  • jakamisen eetos.

Näistä jokaisesta hän kertoi viisi minuuttia omia ajatuksiaan, jonka jälkeen saimme pari minuuttia miettiä omia oivalluksiamme ja sitten neljä minuuttia jakaa niitä vierustoverimme kanssa.
Anna Rongas muistutti, ettei opettaja voi odottaa välineiden käyttöönotossa sitä, että osaisi kaiken, vaan hänen pitää lähteä kokeilemaan ja varautua matkalla tuleviin vaikeuksiin. Siirtyminen copy-paste-opiskelusta yhteisölliseen oppimisprosessiin, jossa oppilaat innostuvat luomaan novelleja ja runoja ryhmätyönä, on mahtavaa. Oppiminen on aina prosessi, johon kuuluu lähtökohta, matka välineineen sekä maali.
Sosiaalisen median viidakossa RSS-syöte ja kaveriverkosto ovat viidakkoveitsiä; aina löytyy joku, jolta kysyä, mikä toimii tässä tilanteessa. Erilaiset olemassaolon tasot sulautuvat yhteen Sometussa ja Vinkkiverkko kutsuu yhteiskehittelyyn. Sähköpostia pyritään välttämään, avoin ui suljettuun. Liitutaululle kirjoitetun voi kuvata kännykkäkameralla, viedä Flickriin ja ohjata tageilla kurssin sivuille. Nettivideota kunnanvaltuuston kokouksesta voi käyttää monissa oppiaineissa. Kahden kilon siika -pilkkivideo on esimerkki avoimesta informaatiosta, joka tuottaa uutta informaatiota. Erilaiset ihmiset näkevät yhdessä erilaisia ratkaisuja ja saavat oivalluksia, tukevat ja innostavat toisiaan.
Eräs seminaariin osallistuja epäili, ettei hänen työnantajansa anna viedä oppimismateriaaleja avoimeen verkkoon. Tähän Anne Rongas totesi, että työnantaja, joka kieltää avoimen verkostoitumisen, voi menettää osan työntekijöistään.
KP-Lab ja sosiaalinen media
Merja Bauters Metropoliasta kertoi sosiaalisen median käyttökokemuksistaan KP-Lab-projektissa, viisivuotisesta neljäntoista maan EU-hankkeesta. Hankkeessa tavoiteltiin oikeita työelämä-caseja eikä simuloituja. Trialogisen lähestymistavan mukaan ryhmissä kaikki osallistuvat tiedonrakenteluun, jonka tuotos materialisoituu esimerkiksi monistenipuksi tai Google.docs-tiedostoksi.
Mikä saa ihmiset kokemaan, että tuotos on yhteinen? Miten tehdään yhdessä? Monivälitteisyydessä työkalut tekevät prosessin näkyväksi ja mahdollistavat yhteisöllisyyden. RSS-syötteet ja tagit ovat perusoletus, jota ilman yhteisöllinen prosessi ei onnistu. Olemassa olevat välineet kuitenkin hajauttavat kokonaiskuvaa. Yrityspartnereiden vuoksi käytetään myös suljettuja ympäristöjä.
KP-Lab-projektin elementtejä ovat oikeat työelämäprojektit, yhteisöllisyys palasiksi jaetun ryhmätyön sijaan sekä tutkijoiden vuorovaikutus jo prosessin aikana. Välineinä käytetään mm. kontekstualisoitua note-editoria, Google.docsia nopeatahtiseen kirjoittamiseen ja wikiä hitaampaan, iteratiiviseen kehittelyyn. Reflektiivinen välittyneisyys syntyy tageilla ja semanttisella haulla. Jos asiat tehdään liian vaikeiksi, ne eivät enää ole hyödyllisiä.
Pelikortit
Leivostauon jälkeen Irmeli Pietilä ohjasi meidät yhteisölliseen työskentelyyn sosiaalisen median käyttöönottoa ideoivalla pelillä, jota varten hotellin aulassa leikeltiin pelikortteja edellisenä iltana pikkutunneille asti.
Kukin ryhmä otti yhden korttipakoista, ryhmitteli välineet niiden tarjoamien toimintojen mukaan yhteisöiksi, blogialustoiksi jne. Ryhmän jäsenille tuntemattomat kortit siirrettiin syrjään. Kun kaikki kortit olivat pöydällä, ryhmä valitsi niistä viisi tärkeintä, joista sosiaalisen median käytön voisi aloittaa.
Loppupaneeli
Paluumatkalla laivan kokoustilassa alustajista muodostettu paneeli yleisöineen kokosi seminaarin antia. Seminaarissa kohtasimme ”livenä” monia, jotka ennen seminaaria olivat meille vain nimiä sähköpostissa, laskulla tai iltaohjelmien tilauksissa, muutamia, joiden kanssa olimme toimineet sosiaalisessa mediassa, muttemme kohdanneet kasvokkain.
Paneelissa keskustelimme mm. opettajien yhteisyydestä kollegojen, opiskelijoiden ja verkoston kanssa, sosiaalisen median pedagogiikasta, blogitekstien tuottamiseen kuluvasta ajasta, afrikkalaiselle projektille suositeltavista välineistä sekä Virtuaaliammattikorkeakoulukonseptista ja tulevaisuudesta.

Lumeton talviloma

keskittymällä
kivi hengittää, käsi
kuuntelee pyhää

omena kypsyy
maistuu, paiskautuu vihan
saappaalla seinään

ahdistus repii
suojapanssarin alas
ihmisen auki

Viron itsenäisyystapahtumia, teatteria, taidenäyttelyitä ja muita elämyksiä mahtui reiluun viikkoon paljon, kun arjen aikasyöpöt, työ, liikunta ja sanomalehdet, vaipuivat talvihorrokseen.
Pyhän kosketus veistoksessa ja televisiossa
Henry Mooren näyttely veistoksista osana arkkitehtuuria ja luontoa Didrichsenin taidemuseossa aurinkoisena sunnuntaina viikko sitten hiljensi pyhään tunnelmaan toisin kuin tänään räntäsateen kasteleman Töölön kirkon messu ugandalaisine rumpaleineen ja lähetteineen.
Mooren veistosten pehmeät muodot synnyttivät monenlaisia assosiaatioita, joista tekijä itse työstään kertovassa elokuvassa totesi, että katsojalla on vapaus assosiaatioihin, joita tekijä ei töillään ole tavoitellut. Hän korosti taiteen olemusta: taiteilija ei tarvitse muuta uskontoa, taidehan on uskonto. Niin, taide vaatii keskittymistä, nöyryyttä, sisäistä paloa – toisin kuin kokousmuistion koostaminen. Moore kertoi piirtäneensä silloin, kun aika ei riittänyt kokonaiselle veistokselle. Elokuvan jälkeen veistokset puhuttelivat uudella tavalla.
Ugandalainen Gloria Katusiime kertoi Töölön kirkossa kääntymyksestään ja työstään Nepalissa. Hän oli syntynyt Ugandan kansannousun aikaan ja nähnyt lapsena vain kuolemaa ja pahuutta. Kymmenen vuotta sitten television akrobaattiohjelmassa eräs esiintyjistä kertoi Titanicista, jonka rakentajat pitivät työtään niin erinomaisena, ettei edes Luoja pystyisi laivaa upottamaan. Televisio-ohjelma muutti Glorian elämän: hän jätti viestintä- ja media-alan ja lähti kertomaan nepalilaisille Jeesuksesta, joka rakastaa ihmistä kuoleman ja pahuuden keskelläkin.

Elämyksiä Helsingissä ja Tallinnassa
Helsingissä talviloma näkyi puolityhjinä katuina ja ravintoloina sekä mahdollisuuksina saada lippuja muutaman tunnin kuluttua alkavaan teatteriesitykseen. Lauantaina ohjelmassamme oli Komin Vanja-eno ja iltapala rauhallisessa ravintola Bruschettassa, maanantaina Sven Saagin taidenäyttely Tuglas-seurassa ja pistäytyminen SKS:n kirjakaupassa, pasta-annokset ravintola Rodolfossa ja Lillanin Miksi naiset aina rakastuvat Ernestiin, ja eilen Birger Carlstedtin taidenäyttely Amos Andersonissa, Lillanin Hissvägraren sekä lampaanmunuaiset ja entrecôte kulttuuriravintola Kosmoksessa.
Keskiviikon maittava lounas löytyi Tallinnan C’est la Vie -kahvilasta ja iltapala Draamateaterin Sügissonaatin jälkeen Café Chocolateriesta, viehättävästä pienestä nuorison suosimasta suklaakahvilasta Meistrite hoovissa. Torstaina söimme sipulikeiton Le Château -musketööriravintolassa ja samalla neuvottelimme IT-kouluttajien kevätseminaarin kokous- ja illanviettotiloista. Ennen Estonian Wallenberg-oopperaa söimme lounaspäivällisen taiteilija Tiit Pääsuken kanssa Sisalikissa. Hän mainitsi Kai-Mai Olbrin maalaukset, joihin tutustuimme perjantaina Vabaduse väljakun galleriassa. Viiraldi kohvikun kiluleivät riittivät lounaaksi ennen laivan lähtöä.
Viikon teatteri- ja ooppera-anti laskostuu mielessäni. Komin näyttelijäkaarti teki Tsehovin Vanja-enossa vahvaa työtä poimien ja syöden ja lopuksi potkien hajalle omenoita. Saavuttamaton onni, työ ja joutilaisuus, luonnosta nauttiminen ja metsien hakkuu hyötykäyttöön puhuttelevat edelleen. Kuulsiko Sonjan ja Vanjan äänessä ironia, kun he päättivät jatkaa uurastamistaan toisten onnen vuoksi ja odottaa omaa lepoaan taivaassa?
Lillanin Oscar Wilden huvinäytelmästä jäi nukkemaisen aristokraattinen jälkimaku. Erinomaiset näyttelijät Birgitta Ulfssonista lähtien heräyttivät yleisöstä silloin tällöin naurun, mutta kohtaukset etikettisääntöineen, joita rikottiin ja ironisoitiin, pysyivät turhan etäällä nettiajan soidinmenoista kylmässä pohjolassa. Miksi muuten naiset rakastuivat Ernestiin?
Samalla Lillanin näyttämöllä Lasse Pöysti sai salillisen yleisöä keskittymään reilut puolitoistatuntia Töölössä ikänsä asuneen miehen yksinäiseen elämään, hissipelkoon, hissiystävyyteen ja hissistäkieltäytymiseen.
Muistin lapsuudestani, miten helposti avaimet tipahtivat hissikuiluun ja miten niitä sieltä olisi pitänyt hakea. Muistin hissipelon, joka hyökkäsi öisiin painajaisiini: olin hississä, joka painui ensimmäisestä kerroksesta alas tai ylimmästä kerroksesta vintille tai joka liikkui niin hitaasti, että pelko, jota pakenin, ehti portaita seuraavalle kerrostasanteelle odottamaan minua. Muistin myös, miten ystävättäreni muutama vuosi sitten uudenvuoden ilotulituksista porukalla palatessamme totesi, etten muuta liikuntaa tarvitsisikaan, jos päivittäin kävelisin portaat kuudenteen kerrokseen. Tiit Pääsuke sanoi jalkojen pysyvän kunnossa, kun asuu hissittömän talon viidennessä kerroksessa. Lasse Pöystin hissvägrare asui seitsemännessä kerroksessa.
Hissimme on säilyttänyt vanhan ulkomuotonsa, mutta uuden moottorin myötä muuttunut sietämättömän hitaaksi. Pari suomenkielistä lappua kieltävät avaamasta ovea ennen kuin hissi on pysähtynyt. Kuudenteen ehtii ilman kantamuksia portaita yhtä nopeasti kuin hissillä.
Ingmar Bergmanin Syyssonaatin ahdistus ja jännite valtasi Draamateaterin pienen salin. Uraäidin ja tälle kelpaamattoman tyttären syyllisyydet läiskivät toisilleen korvapuusteja. Keskustelu koti- ja uraäidistä läikkyi Suomessa kiivaana kolmekymmentä vuotta sitten ja jokainen valinta tuntui väärältä. Eikö aiheesta enää uskalleta hiiskahtaa nyt, kun lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat ryöstäytyneet hallitsemattomiksi?
Taiteilija Jüri Arrak puolisoineen istui vieressämme Draamateaterissa ja lähetti terveisiä tutuille Suomeen. Perjantaina Roosikrantsin kirjakaupassa Jüri Hainin taidekirja ”Jüri Arrak estampgraafikuna” odotti ovensuussa ja matkasi repussani Suomeen kertomaan Arrakin taiteesta ystävilleni.
Wallenberg, ruotsalainen diplomaatti, lähetettiin vapauttamaan juutalaisia holokaustista, edes muutamia, niin monia kuin pystyi. Mitä hänelle tapahtui? Jäikö hän itse nääntymään vankihäkkiin ja rellestelikö joku toinen paljeteissaan hänenä Amerikan kunniakansalaisena? Riistikö joku hänen identiteettinsä – vaikka Facebookia ja netin muita arveluttavia sosiaalisia kohtaamispaikkoja ei tuolloin ollut keksitty?
Toisen näytöksen show aku-ankkoineen ja mikki-hiirineen juoksutti inhon väreitä selkäpiissä, kun kontrasti ensimmäisen näytöksen keskitysleireille kulkevien ihmisten jonoihin oli liian räikeä. Lopun vankikuopasta nouseva joogi ehkä kuvasti työhönsä uskovan maailmanparantajan umpisolmua: yli-inhimillisistä ponnisteluistaan uskomaansa hyvään hän saa syytökset ja pilkan, hänen korvissaan soi perheensä menettäneen keskitysleirille vapaaehtoisesti lähteneen naisen ääni: ”Voitte kaapia minut pelloilta ja puiden lehdiltä, mutta ette löydä sen vertaa, että voisitte piirtää otsaan tuhkaristin.”
Viron itsenäisyysjuhla
Viro itsenäistyi 90 vuotta sitten ja itsenäisyyspäivä on tänään. Jo viime tiistaina Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa järjestettiin juhlaseminaari, jossa puhuivat vararehtori Hannele Niemi, kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, Viron pääministeri Andrus Ansip ja professori Heikki Ylikangas. Ansip puhui Suomen ja Viron valtioista ikätovereina ja kansoista veljinä, Suomen sillasta, Jaan Krossista, jonka teokset keräävät lukijoita Suomenlahden molemmin puolin, sekä kansojemme historiasta ja nykypäivästä. Hän kertoi virolaisten olevan valmiita välittämään suomalaisille kokemuksia aloilta, joilla Viro menestyy Suomea paremmin. Näistä hän mainitsi sähköisen verotusjärjestelmän ja sähköisen äänestämisen.
Mihin kompastui Suomi, joka kymmenen vuotta sitten oli yksi sähköisten palvelujen edelläkävijöistä maailmassa? Kiireeseenkö? Byrokratiaan? Liian tiukkaan tietoturvaan?
Ylikangas innostui vertaamaan Suomen ja Viron historian käänteitä ja ylitti jonkin verran aikansa. Ylioppilaskunnan soittajia olisi kuunnellut lisää, mutta yleisö nousi lähteäkseen kun soittajat vielä lehteilivät nuottejaan.
Läsnäolijoille jaettiin Ansipin puhe suomennettuna. Kenties se ja tilaisuuden muut puheet tulevat lähiaikoina teksteinä tai äänitiedostoina Tuglas-seuran sivustolle.
Kukat
Tiistaiset nimipäiväkukkani alkavat tummua ja levitellä terälehtiään pöytäliinalle. Perjantaina Vabaduse väljakun lähellä kukkakauppiaalta viimeisillä kruunuilla ostetut krookukset avaavat kukintojaan.

Ihminen kohtaa ihmisen

kohtaat ihmisen
et kasvoja, hiuksia
outoa ääntä

Viljannin perinnemusiikkifestivaali Viljandi Folk tarjoaa paitsi monipuolista musiikkiantia myös Folkin aikana aamupalvelukset Johanneksen kirkossa (Jaani kirik). Pastori Marko Tiitus tuntui tekevän työtä vuorotta vetäessään aamupalvelukset – yhden jopa ilman kanttoria – ja juontaessaan iltapäivän ja illan konsertit kirkossaan.

Perjantaiaamun saarnassaan hän puhui Folkista ja ihmisen eheytymisestä. Viljandi Folkissa tapaamme tuttuja, huomaamme heissä muutoksia edellisestä vuodesta, hiukset ovat ehkä harmaantuneet, kasvot muuttuneet vanhemmiksi, vaihdamme kuulumisia, joidenkin kanssa puhumme pitkäänkin. Saattaa olla, että tunnemme paremmin ihmisen, jonka kanssa olemme yhden illan keskustelleet syvällisesti, kuin ihmisen, jonka kanssa elämme arjessa jatkuvasti.
Ihminen ei ole tietokone, joka voidaan purkaa osiin, tutkia jokainen osa erikseen ja koota uudestaan yhteen, kuten moni ihmistä tutkiva tieteenala tuntuu kuvittelevan. Ihminen on kokonaisuus, ja sellaisena meidän pitäisi kohdata lähimmäisemme.
(Muistan: 1970-luvun alussa psykologian oppikirjan kannessa ihmisaivot kuvattiin tietokoneen kaltaisena.)

Maailmankylän kulttuurikylvyssä

Catherine Bartlett oli juuri tullut Suomeen ja viehättyi esiintymismahdollisuudesta Suomenlinnassa Hetkyn Global Clubin ja IT Ladies’ Networkin tilaisuudessa 10.6.2003. Heti esiintymisensä jälkeen hän jatkoi matkaansa Saloon, jossa seuraavana päivänä koulutti Nokian henkilöstöä. Kiireinen aikataulu ei onneksi vaimentanut hänen hymyään tai innostustaan.
Kun ravintola Walhallan henkilökunta oli tuonut tarvittavat jatkojohdot ja kannettava työasema tykkeineen toimi, Catherine Bartlett aloitti valloittavan esityksensä kulttuurieroista ja niiden ymmärtämisestä – itse asiassa niin valloittavan, että keskityin esiintyjään itseensä ja tuskin huomasin, koska hän vaihtoi kalvojaan tai mitä niissä kerrottiin. Ensimmäisessä kalvossa taidettiin luetella sosiaalisen kompetenssin komponentteja ja seuraavassa kuvata emotionaalista älykkyyden nelikenttää: miten emotionaalinen älykkyys ilmenee suhteessa itseen ja muihin tuntemisessa (recognition) ja käyttäytymisen säätelyssä (regulation).
Keskustelukulttuureja latinalaisissa maissa leimaa puheenvuorojen päällekkäisyys, joka kuvastaa innostusta ja kiinnostusta ja vaikeneminen tulkitaan epäkohteliaisuudeksi: kyseinen henkilö ei ole kiinnostunut keskusteluaiheesta. Suomessa ja Japanissa taas keskustelupuheenvuorot ovat peräkkäisiä, toista ei keskeytetä ja puheenvuoron jälkeen voidaan pitää taukoa ennen kuin jatketaan omalla. Keskeyttäminen on epäkohteliasta ja kuunteleminen tärkeää. Myös äänen korkeus näissä keskustelukulttureissa on erilainen. Catherine Bartlett antoi neuvon: ”Älä arvioi toisia oman kulttuurisi ehdoilla.”
Hän kertoi hauskan tarinan brittikulttuurista. Englantilaisessa tavallisessa junavaunussa, jossa oli paljon ihmisiä, yksi pariskunta ryhtyi rakastelemaan – ”Tätä ei olisi voinut tapahtua muualla kuin brittiläisessä junavaunussa”, Catherine Bartlett korosti. Kaikki muut vaunussa olevat matkustajat vaikenivat, kukaan ei sanonut mitään, luki vain lehteään. Kun pariskunta oli lopettanut puuhansa ja mies sytytti tupakan, hänelle huomautettiin heti: ”Mister, this is no smoking car.” Tupakoinnin kieltävä kyltti oli vaunun seinällä, mutta missään ei ollut kylttiä, joka olisi kieltänyt rakastelun!
Vieraiden kulttuurien ihmisten puheita pitää osata lukea rivien välistä: jos englantilainen sanoo, että jokin asia on ”intresting”, hän ei välttämättä ole kiinnostunut siitä. Viestiin vaikuttaa koko kehollinen ilmaisu, ei vain sanat. Kasvot ja kasvojen ilme ovat kuva, jonka ihminen haluaa antaa itsestään muille. On hyvä muistaa, että kohteliaisuuksien esittäminen vieraalla kielellä on vaikeampaa kuin omalla äidinkielellä.
Suomalaiset ovat hyviä kuuntelijoita. Yleensä 85 % heistä tavoittaa luennon viestin, kun briteistä vain 50 %, jenkeistä 30 % ja italialaisista vain 20 % sen tavoittaa.
Jokaisella yksilöllä on hiukan erilaiset määritelmät eri käsitteille: jo niin yksinkertainen lause kuin ”taivas on sininen”, voi herättää hyvin erilaisia mielikuvia eri ihmisten mielissä. Yksilöllisten erojen lisäksi eri kulttuuritaustat tuovat tulkintaeroja viestintään. Japanilaisilla on viisitoista eri tapaa sanoa ”kyllä”.
Amerikka on kulttuurien sulatusuuni, joten siellä jokaisella on erilainen tausta: puhuja ei voi olettaa, että kuulijat tai keskustelukumppanit ymmärtäisivät asiat samalla tavoin kuin hän itse, joten asiat pitää sanoa yksinkertaisesti ja sanottu pitää toistaa. Kirjoitetulla viestillä on enemmän painoarvoa kuin puhutulla.
Kulttuurin lisäksi myös uskonto korreloi suhtautumistavan kanssa: suhtautuuko asioihin suoritusten ja niiden määräaikojen perusteella vai onko ihminen määräaikoja tärkeämpi? Jos projektikokous on alkamassa ja asiakas soittaa, niin palvellaanko asiakasta vai kiiruhdetaanko kokoukseen? Määräaikojen merkitykseen ja aikakäsitykseen yleensä tuo oman perspektiivinsä kulttuurit, joissa uskotaan uudelleensyntymiseen.
Japanissa työpöydän sijainti suhteessa ulko-oveen kuvastaa statusta: ulko-ovesta kauimpana ovat hierarkiassa tärkeimmät henkilöt. Catherine Bartlett kertoi hauskasti, miten hänen sekainen työpöytänsä ja sen ympäristö oven suussa yritykseen tulevien asiakkaiden ja partnerien ihmeteltävän nopeutti hänen siirtymistään kauemmas ulko-ovesta. Samalla muiden arvostus häntä kohtaan kasvoi – vaikka työhuoneen sijainnin muutos ei johtunut hänen asemastaan vaan sotkuisesta pöydästään!
Catherine Bartlett kertoi vielä useiden päivien koulutustilaisuuteensa liittyvän tarinan Japanista. Koulutuksessa oli mukana työntekijöiden lisäksi heidän pomonsa, joka myöhästyi joka kerta tunnin koulutuksen alusta. Tästä seurasi, että ryhmä joutui palaamaan alkuun ja käymään uudestaan lävitse asiat, jotka ensimmäisen tunnin aikana oli ehditty käsitellä. Catherinea tämä ärsytti ja kerran pomon saapuessa hän toivotti tälle kitkerästi hyvää iltaa. Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, koska tunnelma jäätyi täysin. Koulutuksen loppupalautteessa pomo sanoi hänelle: ”En pidä sinusta. En pidä sinun englantilaisesta huumoristasi. Et saa sanoa minulle tuolla tavoin – koska olet vain nainen.” Kouluttaja oli siis tässä tilanteessa väärässä, ei jatkuvasti myöhästelevä pomo!
Yksilön ja kulttuurin arvot ovat käyttäytymisen taustalla. Saksalaiset pitävät sääntöjen kirjoittamisesta, ranskalaiset niiden rikkomisesta ja englantilaiset niistä valittamisesta. Kysyimme, oliko Catherine Bertlett huomannut eroja suomalaisessa ja ruotsalaisessa kulttuurissa. Tietysti: Ruotsissa päätöksenteko kestää kauemmin, kun asioista neuvotellaan, kunnes on päästy yhteisymmärrykseen.
Mukaansa temmanneen ja innostavan esityksensä lopuksi Catherine Bertlett antoi neuvon: ”Meidän pitää ymmärtää muita kulttuureita, mutta ei muuttaa itseämme muiden kulttuurien edustajien kaltaisiksi.”

Tarinat ja myytit matkailussa

Helian Messu-seilingin luentotilaisuus 17.1.2002 Pasilan Isossa Auditoriossa
Laura Kolbe, Helsingin yliopisto: Tieteellinen näkökulma suomalaisen matkailun tarinoihin ja myytteihin
Laura Kolbe esitteli meille historian tuntijan ottein turismin kehityksen antiikin ihmiskätten luomusten ihailijoista nykyisiin luontomatkailijoihin sekä Suomi-kuvasta 1800-luvulta kylmän sodan historiattoman junttikuvan kautta nykyiseen vuorovaikutteiseen eurooppalaiseen, urbaaniin ja monikulttuuriseen Suomi-kuvaan.
Mikä on turisti? Hän on henkilö, joka haluaa nähdä ja kokea maailmaa ja oppia ymmärtämään elämää. Turismi on tulemista ja lähtemistä, kaukokaipuuta.
Turismin historia palautuu antiikkiin. Silloinkin käytiin katsomassa temppeleitä ja taideteoksia, erikoisia ihmisten kätten aikaansaannoksia sekä historiallisesti merkittäviä paikkoja.
Ero nykyajan turismin ja antiikin turismin välillä on se, että antiikin aikana ei hiljennytty luonnon nähtävyyksien edessä vaan mentiin katsomaan ihmisten aikaansaannoksia, kulttuuria. Myös pyhimysten jalanjäljillä vaellettiin: kun tieto Pietarin ja Paavalin kuolemasta tuli, ihmiset vaelsivat Roomaan etsimään paikkoja, joissa he olivat vaikuttaneet. Matkoilta tuotiin myös jotain kotiin, esim. simpukka hatun koristeena.
Opintomatkat, Grande Tours, saavuttivat huippunsa 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Nämä ylelliset elämysten hankintamatkat saattovat kestää muutamia vuosia – ja synnyttivät matkakertomuksia ja -oppaita, maalauksia ja akvarelleja. Opintomatkat, joille osallistuivat taloudellisesti ja sosiaalisesti nousevien luokkien pojat, edustivat modernin turismin esiasteita.
Nousevien kulttuurien edustajat matkustivat tutustuakseen edeltäviin kulttuureihin. Pohjoisamerikkalaisia ja japanilaisia matkailijoita alkoi tulla Eurooppaan, vanhalle mantereelle – tutustumaan ihmisiin, ei luontoon. Nämä olivat syventäviä opintokokonaisuuksia, joita kirjat eivät korvaa: ne piti saada itse kokea.
Euroopan tunnetuin matkailija oli Goethe, ja hänen päiväkirjansa Italian matkalta on yhä loistava lukuelämys. ”Kaikki, minkä olen nähnyt kipsissä ja pronssissa, näen nyt ympärilläni”, totesi hän päästyään Roomaan, josta oli vuosia unelmoinut. Matkailija oli tuolloin – aivan kuin nytkin – illalla uupunut kaikesta kokemastaan. Rooman tavoittaa edelleenkin parhaiten kävelemällä.
1800-luvulla romanttiset puistopromenadit korvautuivat koskemattoman luonnon kaupunkilaisille tarjoamilla uusilla elämyksillä. Sveitsin Alpit ja Suomen Lappi huokuivat eksotiikkaa. Ihmisille syntyi kaipuu toisenlaiseen: ”Tuolla jossain on aito elämä.”
Ilmiön taustalla oli suuri yhteiskunnallinen rakennemuutos: syntyi vapaa-aikaa, aikaa ladata itseä. Luonto nousi uudeksi elämykseksi ja ihmiset pysähtyivät ihailemaan auringonlaskuja – vieläkin otetaan valokuvia auringonlaskusta ja lähetetään tutuille auringonlaskukortteja.
Rinnakkaisilmiönä voidaan nähdä alempien sosiaaliryhmien retkeily luontoon laulamaan eväskorien kanssa. Edellen sama vastakkainasettelu on olemassa: toiset haluavat vesiskoottereita, toiset luonnon hiljaisuutta.
Tähän aikaan liittyvät Topeliuksen luonnonkuvaukset ja suomalaisten taiteilijoiden vaellukset Karjalaan. Vastaavasti Ruotsissa löydettiin Taalainmaa.
Millaisen Suomi-kuvan tarjoamme maailmalle? Minkä tarinan kerromme itsestämme? Minkä varaan rakennamme identiteettimme?
Laura Kolbe havainnollisti vastaustaan suuren suomalaisen tavaratalon ilmoitusliitteellä, joka sisälsi kaikki elementit Sibeliuksesta Aaltoon, suomalaisesta muotoilusta luontoon ja Nokiaan. Suomi-kuvaan kuuluvat Sibelius, Mannerheim, Nurmi ja Aalto, Marimekko ja Vuokko. Aalto-vaasi kuuluu jokaiseen kulttuurikotiin. Muotoilulla ja tekstiileillä sodassa hävinnyt Suomi loi eurooppalaista identiteettiään. Suomi ilmaisee itseään taiteen kautta ja henkilöiden kautta avautuu kuva Suomesta. Urheilu on toinen tärkeä taso, joka kertoo sankareiden Suomesta.
Myös hallitsija on olennainen osa myyttistä Suomi-kertomusta. Meillä on 600 vuotta ollut hallitsijana kuningas, 100 vuotta tsaari ja vuodesta 1917 asti presidentti. Kekkonen lähti torpasta, Koivisto oli satamajätkä ja Halonen köyhä Kallion likka. He kaikki pärjäsivät ahkeruudella ja sitkeydellä.
Toinen puoli Suomi-kuvaa löytyy luonnosta: suomalaisten juuret ovat metsässä, vihreässä kullassa. Metsästä haettiin raaka-aineita ja virikkeitä. Kun kansakunnat 1800-luvulla loivat kertomusta itsestään, suomalaisten kertomuksen pääosassa oli metsä.
Suomi-kuvaa ei voida rakentaa ilman Nokiaa. Kännykkää käyttävällä metsäkansalla on monta identiteettiä.
Suomi-kuva on sidoksissa Suomen asemaan suhteessa muuhun Eurooppaan. Toisen maailmansodan jälkeen alkaneella kylmän sodan aikakaudella Suomi pyrki neutraaliksi. Joulupukinmaa ja junttien Suomi, eksoottinen, kaukainen, historiaton, luonnosta elävä Suomi leimasi tuon aikakauden Suomi-kuvaa. ”Suomalaiset olivat historiaton kansa, joka eli hampaansa aaltomukissa pesten”.
Tämä kuva alkoi muuttua 1990-luvulla kun Neuvostoliitto hajosi ja Suomi liittyi vuonna 1995 Euroopan unioniin. Historioitsijalle satoi esitelmäpyyntöjä: Mitä on eurooppalaisuus? Urbaanisuus? Monikulttuurisuus? Kulttuurimatkailussa alkoi luontomatkailun sijaan kiinnostaa vuorovaikutus ja yhteiset juuret. Suomesta luotiin kuva kulttuuria luovana kansakuntana.
Ulla-Maija Rouhiainen: Kulttuurimatkailu Suomessa vuonna 2002
Laivayhtiöt eivät elä tuomalla turisteja Suomeen vaan kuljettamalla suomalaisia edestakaisin Tallinnan ja Helsingin väliä. Hanko-Rostock on ainoa suora laivayhteys Suomesta Manner-Eurooppaan – ja tätä väliä liikennöi kreikkalainen alus. Matka Helsingistä Milanoon on lyhyempi kuin päinvastoin – vielä, mutta kilpailu on vapautumassa, joten saavutettavuus paranee ja hinnat muuttuvat järkevämmiksi.
Ulla-Maija Rouhiaisen esittämät näkemykset ja Suomen alueelliset matkailureitit löytyvät hänen yrityksensä verkkopalvelusta.
Markku Luola: Ruokaelämys osana matkailun tarinoita ja myyttejä
Ruokaelämys on makua, tuoksua, sommittelua, tarinoita. Lähemmäksi asiakasta ei voi päästä kuin hänen suuhunsa. Visuaalisuus on ensimmäinen kontakti ruokaan: miten ja millaisessa astiassa ruoka on tarjolla.
Asiakkaat voidaan luokitella erilaisiin ryhmiin: osallistuvat haluavat olla mukana valmistamassa ruokaa, esim. hiillostamassa lohta metsässä nuotiolla, periaatteen ihmiset esim. eivät syö lainkaan lihaa, trenditietoiset syövät esim. thai-ruokaa, koska se on muotia ja riippumattomat haluavat kokemuksia ja elämyksiä hinnasta välittämättä. Viimeksi mainittu ryhmä on pieni mutta yhä tärkeämpi ryhmä.
Tärkeää on tila, jossa ruoka nautitaan. Kartanon seinistä huokuu historia.
Ihmiset rakastavat tarinoita. Porsaanfile on jotain tavallista, mutta Aleksis Kiven rakastama porsaanfile, jonka mausteeksi marjat poimitaan omasta pihasta, on jotain muuta – ja nämä voidaan hinnoitella eri tavoin. Jos tarinaan liitetään uudet muovikipot, illuusio särkyy. Tyylin pitää säilyä loppuun asti. Ranskalaiset ovat kehittäneet tätä varten termin, joka tarkoittaa ruoan ja tunnelman yhdistelmää: pelkkä ruoka ei riitä.
Ajan ilmiöitä ovat: puhtaus, luonnonmukaisuus, lähiruoka, eettisyys, hyvinvointi. Aidot asiat ja sesongit ovat tulossa Suomeen. Kauppatorilla pottukioski, joka tarjoaa eri tavoin valmistettuja uusia perunoita kotimaisin höystein, olisi menestys. Ruokatuotteessa myydään elämäntapaa, tunnelmaa, tyyliä ja aitoutta. Matkailijalle tarjottava kokonaiselämys on mieleenpainuva kokemus.
Elämystaloudessa ja mielihyvämatkailussa hinta ei ole kynnyskysymys: aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että tuote on kunnossa.
Markku Luola kertoi esimerkin loppuun asti mietitystä kuunkeltaisesta ateriasta puolitoistametrisen jäälohikäärmeen koristelemana, jolta muistoksi jokainen aterioitsija sai suomalaista muotoilua olevat syömäpuikot yrityksen nimellä varustetussa kotelossa.
”Ruoka on viestintää”, painotti Markku Luola. ”Olkaa ylpeitä suomalaisesta ruokakulttuurista!”
Toni Lohikoski: Tarinoista matkailutuotteeksi
Toni Lohikoski kertoi Muumimaailman historiaa ja nykytilannetta. Kun ideaa oli jonkin aikaa palloteltu ja paikkaa etsitty, Naantalin kaupunki tuli väliin keväällä vuonna 1993, paperit allekirjoitettiin muutamassa viikossa ja Muumimaailmasta osa oli valmiina jo seuraavana kesänä. Tiivis yhteistyö Naantalin kaupungin kanssa jatkuu edelleen.
Tällä hetkellä Muumimaailman vieraista 47 % on lapsia, joten kyse on nimenomaan perhematkailusta. Muumimaailman arvot ovat perhekeskeisyys, luonnonläheisyys, seikkailumieli, turvallisuus, ystävällisyys ja kasvatuksellisuus.
Sääli, että Toni Lohikosken Muumimaailman tunnelmaa välittävä dvd-esitys ei teknisten ongelmien vuoksi toiminut Helian auditoriossa.
Sari Mikkonen-Mannila: Pure Finland
Sari Mikkonen-Mannila esitteli meille erilaisen Suomi-kuvan avannossa uiskentelevasta mikki-hiiri-korvaisesta rouvasta pulkkamäen design-tuolien kautta nakkikioskille ja vappupäivän pisuaareihin. Näkkileipänä kuvattu Suomen kartta muuttui mansikkakermakakku-Suomeksi. Esityksen mottona oli aforismi: ”Jos sinun pitää valita, kerrotko totuuden vai legendan, kerro legenda”.
Uudessa Tammen julkaisemassa kirjassa Pure Finland on tarkoitus näyttää, millainen Suomi on nyt – muutenkin kuin eläkkeelle vetäytyvän gin-and-tonic-sukupolven silmissä.
Suomi tarjoaa elämyksiä: avantouintia, nukkumista pakkasessa ulkona – jonka jokainen suomalainen on vauvana lastenvaunuissa kokenut, auton lapioimista lumen alta ja lumen lapioimista vielä puoli kilometriä lähimmälle auratulle tielle.
Suomalaiset ovat olleet köyhiä ja joutuivat käyttämään aivojaan kekseliäästi. Kuvan naisella on yllään muikuista tehty mekko.
Suomella ei ole hienoa menneisyyttä, mutta rikas tulevaisuus.
Kukaan suomalainen ei ole perinyt juuri muuta kuin korkeintaan sepelvaltimotautigeenit – ja jos joku oli jotain perinyt, sitä ei sopinut näyttää. Rikkauksista puhuminen oli sopimatonta. Toisin on nyt, kun parikymppisillä nettinörteillä on yhtä monta miljoonaa kuin finniäkin.
Turisti, joka tulee ensi vierailulleen Suomeen vapunpäivänä, saa meistä tyystin toisenlaisen kuvan kuin sellainen, joka tulee Suomeen talvella.
Suomi ei altista ihmistä vanhentavalle kesäauringolle.
Suomessa on enemmän naisia aivokirurgeina tai insinööreinä kuin edustusrouvina.