Kaunista viroa Turussa

runo ottelee
ontuen tehdashallin
akustiikassa

joki heijastaa
ruskalehtikasoissa
huojuvat jalat
Kodikkaita kohtaamisia, törmäilyjä, päivittyviä ja laajenevia verkostoja, runon raakoja rönsyjä, ajatuksen väreilyä värinää tärinää, yöhön hukkuvaa ääntä. Turun Kansainväliset kirjamessut 5.-7.10.07 löivät aiemmat yleisöennätyksensä ja tuttu Park-hotelli tarjosi viihtyisän messukodin. Eri lavoilla kirjailijat vastailivat haastattelijoiden kysymyksiin kertomalla kirjoittajan yksinäisyydestä, hänestä piittaamattomien roolihenkilöiden riistäytymisestä viettämään omaa elämäänsä sekä internetin ja blogien yhä vahvistuvasta merkityksestä niin kirjallisuuden lähteenä kuin julkaisukanavana.
Vuosia sitten suuntasin Turun kirjamessuille Viron kulttuurin kutsumana. Niinpä nytkin messuaikaani ahmivat Turun Tuglas-seuran, Suomen Viro-yhdistysten liiton ja Varsinais-Suomen Viro-keskuksen esittelypisteet sekä Setomaa-näyttely ja lauantai-illan runomaaottelu. Runomaaottelussa ja Setomaa-näyttelyssä saimme käyttää kaunista viron kieltä mm. Kauksi Üllen ja Evar Riitsaaren sekä Evarin äidin Raili Riitsaaren kanssa. Pieni Truvar jaksoi vanhempiensa mukana imeä Turun antia pitkälle iltaan.

Tarina tuo viestin

uusiolämmin
tarina avaa viestin
ihmiselämään
Auvo Naukkarinen aloitti saarnansa Töölön kirkossa kysymällä: ”Mitä teemme lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa?” ja vastasi: ”Kerromme ja luemme heille tarinoita, joilla tahdomme välittää heille jotain itsestämme, omasta elämästämme. Jokaiseen tarinaan sisältyy viesti.” Hän muisteli omalle, nyt jo aikuiselle pojalleen, aikoinaan kertomiaan tarinoita, joista kehittyi ilta illalta improvisoitu jatkokertomus.
Rakastavat vanhemmat kertovat lapsilleen tarinoita ja haluavat niillä auttaa heitä elämässään. Siksi Jeesuskin kertoi tarinoita opetuslapsilleen ja kuulijoilleen.
Minkä viestin tarinassa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta välittää meille? Haluaako se kertoa, miten rikkaan käy, tai esitellä tuonpuoleiseen liittyviä paikkoja? Vai neuvooko tarina, miten kohdella lähimmäisiä, sisaria ja veljiä tässä elämässä?
Teemmekö hyvää pakosta vai vapaaehtoisesti? Teemmekö hyvää, koska pelkäämme rangaistusta, vai tahdommeko tehdä hyvää?

Kenelle kirjoitamme?

möykky kurnuttaa
suolaa alkavan haavan
transsiprosessiin

sommittelu syö
kitketyt tilkeruohot
rouherytmissä
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun viimeisellä luennolla Kaija Valkosen aiheena oli Kenelle kirjoitamme? Tekstin viritykseen vaikuttaa ajattelemamme yleisö, vaikkapa sisäistetty lukija. Lukijasta riippuu, paljonko hän löytää tekstille vastakaikua elämästään. Yksiselitteisiä kriteereitä tai mittareita on turha etsiä; kirjoittajan pitäisi lähestyä sisintään niin täydellisesti kuin voi.
Pushkin on sanonut: ”Ennen kuin oppii kirjoittamaan, pitää syödä pussillinen suolaa.” Perimmältään kirjailija halunnee ymmärrystä ja näkyvyyttä. Ymmärtämätön kritiikki avaa syviä haavoja, ymmärtävä taas vie kirjoittajaa eteenpäin. Lukijoiden kritiikki saattaa olla kirpaisevaa, mutta jos teksti nousee kirjoittajan sisimmästä, hän ei ehkä välitä siitä, mitä muut sanovat. Toisaalta uusi kirja synnyttää aina – kokeneessakin kirjoittajassa – epävarmuutta.
Koska käsikirjoitus kannattaisi viedä kustantajalle? Ei liian varhain. Monet, varsinkin nuoret miehet, saattavat olla valtavan innostuneita ja itsevarmoja ja lähettää tekstejä kustantajille oitis niiden valmistuttua – edes lukematta niitä uudelleen. Tutkimusten mukaan naiset lähettävät tekstejään kustantajille keskimäärin viisi vuotta miehiä myöhemmin, mutta heidän esikoisteoksensa julkaistaan varhemmin kuin miesten.
Lauseen pitää olla toimiva ja ilmaisuvoimainen, napakka ja rytmikäs; tarinan pitää temmata mukaansa alusta asti. Kustantaja hyväksyy saamistaan käsikirjoituksista vain puoli prosenttia kustannettaviksi, kunhan niitä on vielä hiottu: ”loppu ei toimi”, ”poista tuo henkilö”, ”ota uusi henkilö tähän”, ”tämä kohtahan alkaa kahteen kertaan”. Lauseita ei enää tässä vaiheessa hiota.
Kustantamot saavat nykyisin vuodessa tuhat käsikirjoitusta, siis kymmenkertaisen määrän aiempaan verrattuna. Uuden kirjoittajan rekrytointi taloon on iso ja hidas prosessi. Jokainen uusi kirjailija, erityisesti runoilija, on riskisijoitus. Tavallinen lukijahan etsii kirjakaupasta tuttuja, taattuja kirjailijoita. Kustamoihin tulevista käsikirjoituksista noin puolet on runoutta, puolet proosaa. Novellin pitää olla monikerroksinen ja tiivis; suuri osa tekstistähän ei ole näkyvissä, mutta on kuitenkin tarinassa.
Kustantajat haluavat kirjallisuutta, joka hahmottaa nykyistä maailmaamme uudesta näkökulmasta. Kirjoittajan pitäisi nähdä, mitä todella tapahtuu, hänellä pitäisi olla tuntosarvet uusiin tapahtumiin, muuttuviin asenteisiin, käyttäytymiseen ja arvomaailmaan – mielellään jo ennen kuin ne ovat yleisenä puheenaiheena. Psykologi ja sosiologi voisivat käyttää kirjallisuutta lähteenään – toisin kuin nyt, kun kirjailija saattaa käyttää psykologin ja sosiologin tutkimuksia lähteinään.
Pienkustantamoilla oli aiemmin vaikeuksia päästä kirjakauppoihin, mutta isojen kustantamojen valta-asema on horjunut jo vuosia. Aiemmin oli vain kolme suurta ja neljä vähän pienempää kustantamoa, mutta nyt laatukirjoja tuottavia pienkustantamoja on paljon. Kirjoittajan kannattaa seurata, missä tapahtuu.
Luova prosessi on pitkä. Lähtökohtana on kirjoittajan halu ja kyky sekä usko siihen, että kaunokirjallisuuden luominen on helppoa. Yleensä ensimmäinen käsikirjoitus on selostava tai sekoileva möykky, jota ei pitäisi näyttää kenellekään. Aloitteleva kirjoittaja kuitenkin saattaa näyttää möykkyään yhtä innolla kuin pieni lapsi pottaan tekemäänsä kasaa, omaa luomustaan, ja pettyy, jos lukija ei ymmärräkään häntä. Aloitteleva kirjoittaja ehkä ymmärtää turhan myöhään, että teksti on vasta alkuvaiheessa.
Käsikirjoituksen ensimmäinen versio on tärkeä, mutta vasta lähtökohta. Möykkyvaihe on intohimoinen, kirjoittajalla on kontakti alitajuntaansa, hän taantuu regressiotilaan kuten humalassa tai psykoosissa, hän on yhtaikaa taantuneessa ja selkeässä tilassa kuin samaani transsissa. Prosessi on joskus tuskallinen, joskus mielihyvää aiheuttava, mutta aina eheyttävä.
Möykkyvaihetta seuraa taiteellinen sommittelutyö: möykystä tehdään taideteos. Mistä aloitetaan? Missä vaiheessa kerrottavat asiat tiputetaan esiin? Miten eri vaiheet lomitetaan? Onko jokainen henkilö välttämätön? Edustaako jokainen heistä jotain ominaisuuskimppua? Ovatko he silti ihmisiä?
Kolmannessa vaiheessa lauseet hiotaan. Kirjoittajalla saattaa luonnostaan olla hyvä lause kuten toisilla hyvä sävelkorva. Silti kirjoittaminen vaatii aina kouliintumista.
Oikeakielisyys on tärkeää. Tilkesanat kitketään pois: jo, aika, melko, sitten, -kin, -han, myös ja joka-lauseet. Tilkesanat kuuluvat puhekieleen; puhuja hakee niillä lisää aikaa. Kirjoitettuun tekstiin ne eivät kuulu.
Neljäs lukukerta koittaa, kun teksti on valmiiksi hiottu. Eeva Joenpelto sanoo: ”Ja silloin minä muutan kaiken!” Valmiiksi hiottu teksti on liian siloista, sitä pitää muuttaa, saada siihen oma ääni ja reippaus, tietty rouhepinta. Klassikoista huokuu raikkaus, rivakka kerronnan ääni ja uskottavat yllätykset.
Kaija Valkonen kertoi esimerkin lehtikirjoituksestaan Aino Aallosta kuuluisan miehensä varjossa. Rouhimaton teksti oli vaisu: ”Mahtoiko Aino Aaltoa harmittaa…?” kun taas rouhittu teksti: ”Alvar Aalto! Vaikka Aino oli tehnyt…” olisi paremmin välittänyt kirjoittajan tunteen ja kokemuksen.
Kirjoitusprosessi on aina eheyttävä. Tutkimusten mukaan kirjoittajat ovat kaikkein traumaattisimpia, neuroottisimpia, mutta samalla kaikkein eheytyneimpiä ihmisiä. He ovat kokeneet elämässään turhautumia ja selvittäneet niitä itselleen ja muille.

Noitaympyrä

tulostavoite
potkii globaalit teikat
noitaympyrään

Pentti Haanpään
Noitaympyrän Pate Teikka pohtii maailman menoa ja elämäänsä Petteri Pennilän hahmossa Valtimonteatterin näyttämöllä metrin päässä yleisöstään. Anna Ranta hiipii valitsemassa näyttämöllä vaatepuilla roikkuvia rooliasuja ja hyppää hallitusti sivurooleihin, jotka maustavat Pate Teikan monologin hetkittäisillä dialogeilla.
Petteri Pennilän dramatisointi toimii, avaa Haanpään 1930-luvun alussa kirjoittaman tekstin ajankohtaisuuden 2000-luvun Suomeen ja maailmaan, tulostavoitteiden irtisanomiin ja moninkertaisten töiden kuristamiin työntekijöihin.

Kirjoittajan ääni ja kehitysromaani

ikimorsian
sulaa sarastuksessa
äänen kaaokseen

kielen Ikaros
lentää minuuden tekstin
polttavaan kitaan
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa Merja Virolainen puhui kirjailijan omasta äänestä esimerkkinään Emily Dickinson, joka kirjoitti monitulkintaisia runoja jo 1800-luvulla paljon ennen modernisteja. Dickinson käyttää suuria kontrasteja, rotkoja ja aamun sarastuksia, erilaisia eläimiä hevosista käärmeisiin ja rottiin, morsiushuntua, kahleita, vankityrmää, puutarhaa ja Raamatun Golgataa. Runot punoutuvat dialogeista ja ihmettelystä yhtaikaa haudanvakaviksi ja ironisiksi.
Dickinson oli pikemmin romantikko kuin realisti, ei kuitenkaan idealisti. Pienessä maalaisyhteisössä uskovien keskellä hän kärsi ankarista vanhemmista ja äidin toistuvasta masennuksesta. Runojen teemoina ovat rakkaus naiseen ja mieheen, luonto, kuolema ja Jumala. Nainen on Golgatan kuningatar, jonka mies omistaa, ikuinen morsian ikuisessa siirtymävaiheessa ikikaaoksessa. Runot ovat eksistentiaalisia ja nietzscheläisiä – vaikka Dickinson ei tuntenut Kierkegaardin eikä Nietzschen teoksia. Luontoon sulautuminen merkitsi kuoleman toivomista.
Esikuvat, traditio, kuvasto ja ympäristö vaikuttavat kirjailijan sisäiseen maailmaan. Retoriset keinot, tunteellisuus, tiiviys, rytmi, sanaleikit, rakenne, tyylilaji, oma elämäkerta ja teemat luovat kirjailijan omaa ääntä. Se ei synny vahingossa, kirjoittaja voi luoda sen tietoisesti.
Harry Forsblom kertoi James Joycen henkisestä kehitysromaanista Odysseuksesta. Jätettyään kotimaansa Irlannin Kirjailija kehittyi globaaliksi intellektuelliksi. Jo Cervantesin Don Quijote on kehitysromaani, jossa sankari etsii aitoja arvoja keinotekoisten joukosta ja päätyy fiktioihin.
Modernin kirjallisuuden uudistajalle Joycelle etsintä on verisintä totta. Hänen taiteellinen kutsumuksensa protestoi perinteisiä arvoja, erityisesti kirkkoa vastaan. Symbolisessa tarinassa luodaan vastine kaikelle, joka halutaan tuhota, Daidalos ja Ikaros, isä ja poika ovat yhtä, päähenkilön nuorempi ja vanhempi minä. Realistisen tason rinnalla kulkee homeerinen, myyttinen taso.
Freudilainen isäkapina on ylitetty filosofiassa ja kirjallisuudessa moneen kertaan. Kieleen perustuva lacanilainen filosofia kumoaa freudilaiset staattiset käsitykset. ”Minuus on teksti”, intertekstuaalinen teksti, luo joustavasti ja elastisesti uusia tilanteita, joissa esittää näkemyksensä kulttuurista ja yhteiskunnasta. Kieli luo joustavasti uutta ja kapinoi vanhaa vastaan, voittaa todellisuuden, nousee sen yläpuolelle.
Joycen suomentamaton Finnegans Wake on kielellisesti nerokas fantasia tai unimaailma, jossa pubin omistaja perheineen vaeltaa erilaisissa tilanteissa hahmoaan ja muotoaan muuttaen.
Modernistien subjektivismi pyrkii hallitsemaan koko maailmaa kun taas postmodernistit hyväksyvät maailman sellaisena kuin se on; sitä ei voida muuttaa, ainoastaan kuvata. Postmoderni romaani pyrkiikin perinteistä kehitysromaania moniulotteisempaan otteeseen, ironisoimaan ja parodioimaan.

Verkkokoulutus tutuksi

päästä oppija
verkkoon ahmimaan omat
tiedonjyvänsä
EVTEKin Verkkokoulutus tutuksi -tilaisuutta oli ideoitu Eeva Hara-Lindströmin, EVTEKin Virtuaaliammattikorkeakouluyhdyshenkilön kanssa viime syksystä lähtien. Helatorstain aatto ei ole optimaalisin ajankohta, mutta verkkokoulutus veti väkeä, innostunutta ja epäilevää. Tuomo Rintamäki korosti, että EVTEKissä verkkoa käytetään pääasiassa lähiopetuksen tukena.
Valotin esityksessäni verkko-opetuksen mahdollisuuksia ja ongelmia sekä Virtuaaliammattikorkeakoulun joustavan opiskelun mahdollisuuksia. Keskustelu oli aktiivista ja sivalsi oikeita kysymyksiä. Miksi opettaja opettaisi verkossa? Miten korvaukset hoidetaan? Entä tekijänoikeuskysymykset? Kelpaisiko Creative Commons -lisenssi? Miksi opiskelija hakeutuisi Virtuaaliammattikorkeakouluopintoihin, kun oma oppilaitos tarjoaa laadukkainta opetusta? Miten opetusministeriön verkko-opetuksen määritelmä käytännössä tulkitaan? Mittaako se oikeaa asiaa?
Entä onko mielekästä vaatia oppimispäiväkirjoja nörteiltä siinä kuin humanisteilta? Suosiiko oppimateriaalin jakelu iPodilla kuunneltavina tiedostoina auditiivisia oppijoita? Riittääkö audioneuvottelu vai tarvitsemmeko videoneuvottelun välittämät ilmeet ja kehon kielen? Miten saamme videoneuvotteluihin katsekontaktin? Miten opiskelijoille väännetään rautalangasta, että verkko-opiskelu vie viikoittain aikaa, joka pitää varata kalenterista? Ylittääkö opettajan laatima oppijakeskeisen opintojakson runko teoskynnyksen?
Erkki Rämö esitteli OVI-portaalin ominaisuuksia: pikaviestejä kampuksille, keskustelupalstaa, omien tiedostojen katselua ja opintojaksototeutuksen perustyökaluja, joita ovat tiedotteet, kuvaus, toteutus, materiaali, tehtävät, osallistujat ja ilmoittautuminen. Opiskelumateriaali koostuu väliotsikoista, tiedostoista ja linkeistä, tehtäviin saa lisäksi kuvauksen ja liitetiedoston. Osallistujalistan saa kätevästi taulukkolaskentaohjelmaan arviointia varten. Lyhyinä videopätkinä toteutetut tutoriaalit erilaisten ohjelmistojen perustoiminnoista antavat opettajalle mahdollisuuden keskittyä perustoimintojen läpikäynnin sijaan vaativampiin opetustehtäviin.
Anu Helkkula antoi vinkkejä Moodlen käytössä. Oppimisalusta auttaa opettajaa käytännön asiakashallintarumbassa: hän näkee, kuka on palauttanut mitä ja koska. Tunnukset välitetään opiskelijoille sähköpostin sijaan OVI-portaaliin. Keskustelualueiden viestejä ei kannata pakottaa sähköpostiin. Silmällä ja neliöllä voi säädellä alueiden näkymistä näytöllä. Moodlessa materiaalit voivat olla opiskelijoiden saatavissa pitkään opintojakson jälkeenkin. Onhan järkevää, että opiskelija voi soveltaa oppimismateriaalia muissa opinnoissaan ja työelämässään.
John Greenen mukaan Moodle helpotti monikulttuurisen projektin hallintaa ja vähensi merkittävästi sähköpostia. Retkikohteen esittely ja retkivalokuvat vietiin oppimisalustalle ja kysymykset ja vastaukset ohjattiin keskustelualueelle. Moodelssa olivat myös projektin tehtävät, asiantuntijavideot ja niihin liittyvät kysymykset.
Pasi Lankinen kertoi Viestinnän sisällöntuotantorenkaasta Virtuaaliammattikorkeakoulun kolmivuotisessa ESR-projektissa, jonka aikana kehitti opintojakson ”Kaunokirjallisuus oman ammattiosaamisen tukena”. Hän on kirjoittanut Lasse Koskelan kanssa tähän aiheeseen liittyvän SKS:n vuonna 2003 kustantaman teoksen ”Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen”.
Kirjallisuutta voi lukea kahdella tavalla, elämyksellisesti tai tietoa etsivästi. Voisiko tietokirjoja lukea elämyksellisesti? Millaisia tunteita herättää: 2+3=5? Voisiko kaunokirjallisuuteen liittää hakusanoja samoin kuin tietokirjoihin? Miltä maistuisivat Hannu Raittilan Canal Granden hakusanoina ”ESR-projekti” ja ”tiimityöskentely”?
Miltä lukeminen tuntuu? Mitä opin lukemastani? Yksinäinen lukukokemus jaetaan muiden opiskelijoiden kanssa. Opintojakson elementit motivoivat ja ohjaavat opiskelijoita lukemisessa ja ajatusten jakamisessa. Paneelikeskustelu novellien herättämistä ajatuksista ja kulttuurisista näkökulmista houkuttelee hiljaisia esiin paremmin Moodlessa kuin luokan edessä. Lopuksi opiskelijat kiteyttävät oppimansa tarinaan ja tankaan.

Unet ja asiantuntemus

hengen jylinä
heijastaa keppiaasin
hevosillaksi

intohimoinen
kaistapää kääntää aikaa
suomen kielelle
Kirjoittajakoulussa Hannu Simpura puhui unista, joita kokemattomat kirjoittajat käyttävät aasinsiltoina tai keppihevosina tarinoissaan. Onko uskottavaa, että lapsuusuni paljastaisi unohtuneita, merkityksellisiä asioita? Purammeko unissamme menneisyyden dokumenttikuvastoa? Tai voiko kirjoittaja liittää unilla merkityksiä kuvaamiinsa päivän mitättömiin tapahtumiin? Hannu Simpura neuvoi: ”Jos käytät kirjoituksessa jotain, niin käytä sitä, äläkä vain ole käyttävinäsi.”
Arjessa unen kertominen toiselle luo luottamuksen ilmapiiriä. Esimerkkinä luottamuksesta Simpura kertoi Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin keskustelusta. Juhani sanoi: ”Näin kaksi vanhaa varista lentämässä.” Elisabeth kysyi: ”Mutta Jussi kulta, lensivätkö ne varikset?” johon Juhani totesi: ”Eiväthän ne lentäneet.” Vaistollaan Elisabeth oli päässyt Juhanin näyn sisään.
Uni on outokielinen filmi, vain yhdelle ihmiselle tarkoitettu. Kirjallisuudessa liian usein uni supistetaan ja siitä käytetään vain ydinaines. Simpura suositteli meille Anita Konkan vuonna 1999 kirjoittamaa ”Nainen unen peilissä”, jossa kirjoittaja selittää uniaan innokkaasti ja hauskasti.
Unityöllä voi nousta kirjoituskriisistä. Unet paljastavat enemmän ja syvemmältä kuin valvetila, lataavat merkityksiä arjen taakse. Pyrkiihän kirjoituskin luomaan arkeen uusia merkityksiä. Unityössä käsketään kipeitä ajatuksia mieleen illalla ja aamulla kirjoitetaan unet muistiin. Unten tarkkailu muuttaa ja linkittää niitä toisiinsa.
Taide on näkyjen näkemistä, oman persoonallisen hengen heijastamista yhtenäiseen taideteokseen. Ilman hengen jylinää ei synny taidetta. Toisten kirjoittamisesta voi saada vinkkejä, mutta taiteen luominen on aina henkilökohtaista.
Antero Viinikainen mietti, millä kirjoittaja elää. Kääntäminen on eräs vaihtoehto. Lukukokemus alkukielellä ja suomeksi ovat erilaisia. Käännöskirjan lukija saattaa jäädä miettimään jotain ilmaisua alkukielellä – riippumatta siitä, onko käännös hyvä vai huono.
Kääntäjät voidaan jakaa ammattikääntäjiin ja intohimoisiin asiantuntijakääntäjiin. Edelliset tekevät tilaustöitä aikatauluineen kun taas pienen aihepiirin asiantuntija innostaa kustantajan kirjallisesta löydöstään ja suomentaa sen ilman lukkoonlyötyä aikataulua. Tuula Kojo on hyvä esimerkki intohimoisesta asiantuntijakääntäjästä: hän innostui Turkista, tutustui Orhan Pamukiin ja sopi kääntämisestä kustantajan kanssa – jo ennen kuin kukaan aavisti Pamukin saavan Nobel-palkinnon.
Jos joku meistä löytäisi kiinnostavan kirjailijan, hän voisi tarjota Hesariin tai Parnassoon tästä kirjoittamaansa juttua ja muutamia käännöksiä tämän teksteistä. Jos juttu menisi lävitse, tekijä nousisi kyseisen kirjailijan asiantuntijaksi – jonka jälkeen kaikki olisi kiinni kyvystä markkinoida itseään.
Asiantuntijakääntäminen on antoisaa, muuhun kirjoittamiseen sopivaa työtä. Ensin pitää hankkia asiantuntemusalue, jota voi syventää ja laajentaa. Nykyaika suosii asiantuntijoita, kunhan osaa levittää tietoa erikoisosaamisestaan tai harrastuksistaan muille.
Viinikainen vei meidät mielikuvitusmatkalle Etelä-Italiaan, jossa sateisena päivänä löydämme pienestä kirjakaupasta Luigi Pirandellon teoksia ja innostumme niistä, kasvamme asiantuntijoiksi ja tuomme ennen suomentamattomia teoksia suomalaisille lukijoille.
Pirandello kuvaa oikeaa ja kuviteltua todellisuutta. Oikeat henkilöt ovat meille ehkä epätodellisempia kuin kuvitellut. Saamme historian henkilöistä ristiriitaista tietoa, mutta tunnemme kaikki Sancho Panzan. Parhaimmillaan kirjailija luo henkilöitä, jotka ovat todellisempia kuin tosi maailma.
Kirja-arvostelut voivat myös tarjota leipäpuun kirjoittajalle. Samoin kuin kääntäjät, arvostelijatkin voidaan jakaa ammattiarvostelijoihin ja oman asiantuntemusalueen kirjallisuuden arvostelijoihin. Asiantuntijan kritiikki on aina kiinnostavampi kuin ammattiarvostelijan, jolta puuttuu kyseisen erikoisalueen tuntemus.
Asiantuntijana löytää toisen näkökulman maailmaan, toisen kotimaan, jonka tapahtumia voi seurata vaikka nettilehdistä ja kirjallisuudesta. Pitäähän kirjailijankin jatkuvasti osata katsoa maailmaa toisen henkilön, roolihenkilönsä näkökulmasta.
Media tekee kirjoittajista hetkessä suosittuja. Vastustus voi kääntyä voitoksi, pahinta on vaikeneminen. Postmodrnissa maailmassamme ei enää ole auktoriteetteja kuten Ahlqvist-Oksanen tai Kajava.
Antero Viinikainen sanoi, että Ahlqvist oli Kiven Seitsemän veljestä teilaavassa kritiikissään monessa mielessä oikeassa. Kivi oli kehittänyt kielen kotimurteestaan eikä se levinnyt teoksen ulkopuolelle. Seitsemän veljestä ei oikeasti kuvannut silloista normaalia kansanelämää. Mutta Ahlqvistin kritiikissä oli yksi suuri ongelma: hän ei ymmärtänyt mitään romaanitaiteesta.
Pirstottu nykyaika hankaloittaa asiantuntemuksen hankkimista ja siihen keskittymistä. Jos hajotamme itsemme joka alueelle, emme ole mitään, mutta asiantuntemuksella vahvistamme persoonaamme.
Onko intohimokääntäjä kaistapää? Onko hänen päässään kaksi kaistaa, toisella hän kääntää, toisella kirjoittaa?
Miksi ihmiset ennen vanhaan saivat lyhyen elämänsä aikana aikaan paljon enemmän kuin me pitkän elämämme aikana? Lisääntyykö aika, kun sitä kulutetaan? Luoko tekeminen aikaa? Ja kuluuko aika nopeammin nykyisin, kun sitä kaikin keinoin yritetään säästää? Hukkuuko aika sen pilkkomiseen ja keskittymisen mahdottomuuteen?

Runon palapeli

arki tihentää
tislaa sisäisen auki
pirstoutuu soimaan
Kirjoittajakoulussa Harry Forsblom puhui runoista lähteenään Piritta Maavuoren toimittama Kuuna päivänä -runoantologia uudesta englantilaisesta, skotlantilaisesta ja irlantilaisesta runoudesta.
Runollinen dramatisointi vie asioita eteenpäin. Elliot oli mestaridramatisoija pitkissä runoissaan, vaikka niistä puuttui ranskalaisille runoille ominainen sisäinen soiminen ja sosiaalisen ja puhuvan minän hajoaminen. Uskonnollisissa runoissaan hän tutki todellisuutta tihentämällä, tislaamalla ja kääntämällä nurin, laajentamalla ja mystifioimalla metaforaa.
Toisen maailmansodan jälkeen runoilijat etääntyivät romantiikasta. Dylan Thomas, mestari vailla vertaa, hajotti runoissaan lyyrisen minän ja kulttuurin lukijan koottavaksi palapeliksi. Englantilaisessa kirjallisuudessa vahvistui antiromanttinen ja -modernistinen asenne ja erityisesti työläiskirjallisuus nousi. Oliko englantilainen runous tuolloin kuitenkaan niin uusyksinkertaista kuin Maavuoren antologia kuvaa? Eikö se kokeillut enempää?
Ashbery edustaa modernin jälkeistä amerikkalaista lyriikkaa, vaihtelevien diskurssien kokeilua ja avointa, osaksi selittämätöntä metaforisuutta. Hän ei kuvaa varsinaisia kohteita eikä tutki syvyysulottuvuuksia vaan horisontaalisia kielen ulottuvuuksia.
Englantilainen runous puhuu globaalisti ja temaattisesti. Runossaan Korppi Poe kääntää esiin arjen takaista näkymätöntä toista todellisuutta. Englannissa runoja luetaan sosiaalisissa tilaisuuksissa, jolloin runoilijat kohtaavat lukijoitaan ja toisiaan. Atk-alalla aloittanut John Burnside pakenee virtuaalimaailmaa runon sävyihin ja laajennettuun metaforaan. Runossaan The light trap, Valopyydys, Burnside etenee yleisistä yksityisiin, päinvastoin kuin runoilijat yleensä. Johtuneeko tämä virtuaaliajan epämääräisistä ja abstrakteista käsitteistä?
Uusseelantilaisen Fleur Adcockin runoissa aistii baudelairemaista sisäistettyä kokemusta.
Harry Forsblom ihmetteli, miksi runoilijat eivät käytä tällaisia keinoja enempää. Miksi he tuhlaavat niin paljon arjen kuvaamiseen?

Kirjoittamisen vaikeus ja sekavuus

tarina surraa
tekijästä lukijaan
valmistumatta

lämmin läppäri
hurisee kirjoittajan
parivuoteessa
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Ranya Paasonen puhui kirjoittamisen ongelmista. Kielellisesti rikas teksti ei tarvitse jännitteitä, mutta jotain kokoavaa kuitenkin, kuvaa tai vastaavaa. Kirjoittajalle pitää antaa lupa luovaan hiljaisuuteen tekstin ja omien ajatusten ääressä, aikaa, jolloin ei ole pakko tuottaa. Miksi tässä yhteiskunnassa pitäisi koko ajan tuottaa? Sosiaalinen paine? Määräajat? Kirjoittaja voi kirjoittaa mielessään pitkiä pätkiä vaikka mitään ei syntyisi paperille tai biteiksi läppärin uumeniin.
Ensimmäisen kirjan luominen on kuin hienon runon kirjoittamista, se on kivaa, pakoa jostain muusta velvollisuudesta, vaikkapa väitöskirjan työstämisestä. Ensimmäisen kirjan jälkeen tilanne on toinen: kirjoittaminen on muuttunut ahdistavaksi velvollisuudeksi. Miten saisi takaisin kirjoittamisen vapauden? Syntyykö hyvä kirjallisuus onnettomasta ja ahdistavasta elämästä? Eikö onnellinenkin ihminen voisi luoda hyvää kirjallisuutta? Vai onko kirjoittamisen tarve vähäisempi kun kaikki on hyvin?
Pitääkö huonotkin kirjat kirjoittaa? Riittäisikö kirjoittaa ne vain itselle tai suppealle tuttavapiirille? Saisihan silloinkin rakentavaa kritiikkiä.
Kirjalliset verkostot auttavat oivaltamaan, ettei kirjoittaja luovassa hiljaisuudessaan ole yksin ongelmineen vaan olennaisten ja tärkeiden asioiden äärellä. Missä kirjoitamme? Ja mistä saisimme alustan, joka estäisi läppärin kuumenemisen sängyssä? Voisiko kaunokirjallisuutta luoda tiimissä samoin kuin tietokirjallisuutta? Fantasiakirjallisuudessa ainakin löytyy esimerkkejä tiimityöstä.
Kirjoittajalle voi olla luonnollista lähteä omista muistoistaan ja vähitellen edetä fiktiiviseen suuntaan, pois tapahtuneesta. Monet kirjoittajat kirjoittavat koko ikänsä samoista asioista. Henkilöhahmot, juoni ja kerronta ovat keskeisiä. Fiktiivisiä nimiä voi olla vaikea keksiä, jos kertoo itselleen läheisistä ihmisistä, joiden todellisiin nimiin sisältyy tärkeitä merkityksiä.
Ranya Paasoselle kieli on tärkeä. Hän tuntee olevansa eri ihminen puhuessaan englanniksi ja kaipaa suomen kielestä puuttuvia arabialaisia äänteitä. Suomen puhekielen etäisyys kirjakielestä tuo kirjoittamiseen ongelmia. Kirjoittaja voisi synnyttää oman äidinkielensä sisään uuden kielen, jokaiselle teokselleen omansa.
Ranya Paasonen suositteli meille Maurice Blanchotin teosta Kirjallinen avaruus.

Eino Santanen
esitteli meille Markku Pääskysen polveilevaa ja runollista proosaa, hurjaan tyyliin hurjista aiheista kirjoitettua. Tekstit saattavat jäädä kesken, jos lukijan päässä alkaa liikaa surrata. Pääskysen postmodernissa kirjallisuudessa fiktio tiedostaa vahvasti oman sepitteellisyytensä. Teoksissa todellisen elämän kohtaukset sekoitetaan niin, ettei lukija tiedä, mikä on totta ja mikä ei – ja tuntuu siltä, ettei kirjoittajakaan tiedä. Onko kirjailija ammattivalehtelija?
Käsittelimme yhden päivän romaania ”Tämän maailman tärkeimmät asiat”. Tapahtumat kuvataan yhtaikaa menneessä ja tässä hetkessä eri henkilöiden näkökulmista. Romaani kulkee Helsingin Kalliossa, mutta valtaosa tapahtuu muistissa. Kerronta on ornamenttista, toistuvia maneereja, koko ajan kehitetään asioita, jotka eivät valmistu, hypätään tarinasta toiseen, palataan, syvennetään, linkitetään.
Eino Santanen totesi, että romaaneja kirjoittaakseen voi elää minkä tahansa elämän – kunhan unohtaa sen ja keskittyy kirjoittamiseen.

Viikatetanssi maailman raunioissa

viikatetanssi
kasaa nollapisteestä
uuden ihmisen
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Harry Forsblom puhui Marko Tapion vuonna 1956 kirjoittamasta romaanista ”Aapo Heiskasen viikatetanssi”, eksistentiaalisesta, metafiktiivisestä ja psykologisesta syväluotauksesta, jota silloinen sosiaalieettinen ja proosamodernistinen kirjallinen kenttä ei ollut kypsä vastaanottamaan. Modernismi pyrki behavioristiseen objektiivisuuteen. Uskottiin, että ihmisen ulkoisen käyttäytymisen kuvaaminen esittää koko totuuden ihmisestä.
Veijo Meren Peiliin piirretty nainen, yksi 1950- ja 1960-lukujen taitteen merkittävimmistä romaaneista, kuvasi itsenäisten ihmisten marionettimaista käytöstä erottelematta pää- ja sivuhenkilöitä.
Marko Tapio kyseenalaistaa kirjassaan fiktion, rakentaa elämän nollapisteestä päähenkilölle identiteetin. Elämän teatteri tarjoaa ihmisille erilaisia rooleja. Elämä ei koskaan ole sellaista, miltä se näyttää. Aapo Heiskaselle sodan jälkeinen elämä tuntuu merkityksettömältä, sotakokemukset ovat horjuttaneet elämänasenteen.
Sodan jälkeisen maailman pessimismi heijastuu mm. Albert Camus’n ja monien ruotsalaisten kirjailijoiden tuotantoon sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen. Kun ideologiat ovat kuolleet, elämä ihmis- ja maailmankuvineen rakennetaan tyhjän päälle. Jokainen kirja syntyy omassa nykyajassaan.
Marko Tapion kirjoitustyyli muistuttaa Samuel Beckettiä. Tämä pilkkaa novellissaan Karkotettu poroporvarillista elämäntapaa ja luonnehtii satiirisesti vastaantulevia idyllisiä lapsiperheitä. Vastaavaa löytyy Aapo Heiskasen kriisiytyneestä olemuksesta, demonisesta sotakokemuksesta, yö- ja päiväpuolen keskenään ristiriitaisista kartoista, kyvyttömyydestä tarttua käsillä olevaan hetkeen, sisyfosmaisesta tenttiin lukemisesta, infernomatkasta, jonka jälkeen päähenkilö ymmärtää elämää ja osaa arvostaa sitä. Jäljelle jää myönteisyys ja optimismi.
Anne Fried toteaa Marko Tapiota analysoidessaan, että suomalainen proosa sisältää paljon eloonjäämistarinoita, kuvauksia ihmisistä, jotka yrittävät selvitä elämänsä vaikeissa olosuhteissa.
Marko Tapion keskenjäänyt haave oli tehdä individualistinen vastine Väinö Linnan Pohjantähdelle, mutta hän juuttui kuuntelemaan kotikulmien sotaveteraanien juttuja eikä saanut teostaan valmiiksi.
Sodan jälkeen maailma oli raunioina vailla ideologioita, suuria kertomuksia, uuden rakentamisen kynnyksellä, avoinna eksistentialismille. Ihminen ei tarvinnut identiteettiä vaan saattoi itse rakentaa sen tyhjästä.
Harry Forsblom muistutti, että Kiergegaard on tärkeä filosofi, joka yhdistää erilaisia asioita mielenkiintoisista näkökulmista ja kristillisenä eksistentialistina puhuu vapaudesta, ideologiasta, jonka varaan elämä voidaan rakentaa. Modernismi kuvaa käyttäytymistä eikä edellytä arvomaailmaa. Realismi taas käsittelee yhteiskunnan ongelmia melko perinteisellä tavalla ja esittää helposti ymmärrettäviä päämääriä – silloinkin, kun ne poikkeavat normista.
Nykykirjallisuudessa ei ole sankareita. Joka luulee onnistuneensa, huomaa pian erehdyksensä. Puutteesta huolimatta toisen maailmansodan jälkeistä aikaa leimasi toivo ja optimismi. Aapo Heiskasen viikatetanssissa kaiken ruman keskelle kohoaa suomalaisen suviyön idylli, tanssiaiset. Tanssikappaleessa kudotaan kangasta, mutta työ ei etene.