Viikatetanssi maailman raunioissa

viikatetanssi
kasaa nollapisteestä
uuden ihmisen
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Harry Forsblom puhui Marko Tapion vuonna 1956 kirjoittamasta romaanista ”Aapo Heiskasen viikatetanssi”, eksistentiaalisesta, metafiktiivisestä ja psykologisesta syväluotauksesta, jota silloinen sosiaalieettinen ja proosamodernistinen kirjallinen kenttä ei ollut kypsä vastaanottamaan. Modernismi pyrki behavioristiseen objektiivisuuteen. Uskottiin, että ihmisen ulkoisen käyttäytymisen kuvaaminen esittää koko totuuden ihmisestä.
Veijo Meren Peiliin piirretty nainen, yksi 1950- ja 1960-lukujen taitteen merkittävimmistä romaaneista, kuvasi itsenäisten ihmisten marionettimaista käytöstä erottelematta pää- ja sivuhenkilöitä.
Marko Tapio kyseenalaistaa kirjassaan fiktion, rakentaa elämän nollapisteestä päähenkilölle identiteetin. Elämän teatteri tarjoaa ihmisille erilaisia rooleja. Elämä ei koskaan ole sellaista, miltä se näyttää. Aapo Heiskaselle sodan jälkeinen elämä tuntuu merkityksettömältä, sotakokemukset ovat horjuttaneet elämänasenteen.
Sodan jälkeisen maailman pessimismi heijastuu mm. Albert Camus’n ja monien ruotsalaisten kirjailijoiden tuotantoon sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiseen. Kun ideologiat ovat kuolleet, elämä ihmis- ja maailmankuvineen rakennetaan tyhjän päälle. Jokainen kirja syntyy omassa nykyajassaan.
Marko Tapion kirjoitustyyli muistuttaa Samuel Beckettiä. Tämä pilkkaa novellissaan Karkotettu poroporvarillista elämäntapaa ja luonnehtii satiirisesti vastaantulevia idyllisiä lapsiperheitä. Vastaavaa löytyy Aapo Heiskasen kriisiytyneestä olemuksesta, demonisesta sotakokemuksesta, yö- ja päiväpuolen keskenään ristiriitaisista kartoista, kyvyttömyydestä tarttua käsillä olevaan hetkeen, sisyfosmaisesta tenttiin lukemisesta, infernomatkasta, jonka jälkeen päähenkilö ymmärtää elämää ja osaa arvostaa sitä. Jäljelle jää myönteisyys ja optimismi.
Anne Fried toteaa Marko Tapiota analysoidessaan, että suomalainen proosa sisältää paljon eloonjäämistarinoita, kuvauksia ihmisistä, jotka yrittävät selvitä elämänsä vaikeissa olosuhteissa.
Marko Tapion keskenjäänyt haave oli tehdä individualistinen vastine Väinö Linnan Pohjantähdelle, mutta hän juuttui kuuntelemaan kotikulmien sotaveteraanien juttuja eikä saanut teostaan valmiiksi.
Sodan jälkeen maailma oli raunioina vailla ideologioita, suuria kertomuksia, uuden rakentamisen kynnyksellä, avoinna eksistentialismille. Ihminen ei tarvinnut identiteettiä vaan saattoi itse rakentaa sen tyhjästä.
Harry Forsblom muistutti, että Kiergegaard on tärkeä filosofi, joka yhdistää erilaisia asioita mielenkiintoisista näkökulmista ja kristillisenä eksistentialistina puhuu vapaudesta, ideologiasta, jonka varaan elämä voidaan rakentaa. Modernismi kuvaa käyttäytymistä eikä edellytä arvomaailmaa. Realismi taas käsittelee yhteiskunnan ongelmia melko perinteisellä tavalla ja esittää helposti ymmärrettäviä päämääriä – silloinkin, kun ne poikkeavat normista.
Nykykirjallisuudessa ei ole sankareita. Joka luulee onnistuneensa, huomaa pian erehdyksensä. Puutteesta huolimatta toisen maailmansodan jälkeistä aikaa leimasi toivo ja optimismi. Aapo Heiskasen viikatetanssissa kaiken ruman keskelle kohoaa suomalaisen suviyön idylli, tanssiaiset. Tanssikappaleessa kudotaan kangasta, mutta työ ei etene.

Tummavokaaliset linnut

kertaus ahtaa
kelluvan yhteiselon
musiikin rytmiin

rakkausvalo
boheemirunoilijan
dialogina
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Markku Paasonen perehdytti meidät perusteellisen innostavasti Dylan Thomasin runoihin Marja-Leena Mikkolan käännöskokoelmasta ”Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan”. Vain 39-vuotiaaksi elänyt Thomas kirjoitti useimmat runonsa nuorena. Boheemirunoilijan perikuva, juoppo runofiguuri tunnettiin runoja paremmin. Paasonen ei juuttunut runoilijan elämäkertaan tai myyttien purkamiseen vaan keskittyi runoihin.
Marja-Leena Mikkolan käännökset ovat hyvää suomea, eivät uskollisia alkuperäiselle runolle eivätkä pyri niiden säännölliseen mittaan.
Runossa ”Voima joka vihreää sytytyslankaa pitkin työntää kukkaa” kertautuvat säekuviot jäsentävät runon vahvaksi, musikaaliseksi kokonaisuudeksi. Runo liittää luonnon prosessit ruumiin toimintoihin, yhdistää mikro- ja makrokosmoksessa elämän ja kuoleman. Viittaisiko käännöksen neljännen säkeistön ”äiti” Mariaan, puhutaanhan edellisessä säkeistössä ”käärinliinoista” ja ”telottajan kalkista”?
Paasonen kysyi, onko Dylan Thomas niin hankala ja sekava runoilija, jollaisena häntä pidetään. Runojen kuvasto kelluu vapaasti yhdistäen vastakohtia, keinotekoista ja luonnollista – taitavan tiukassa runomuodossa. Dialoginen metodi päästää esiin spontaanit kuvat, joita runoilija käsittelee kriittisesti ja päästää taas valloilleen. Näin synnytetty uusi kuva on alkuperäisen negaatio.
Runoa ”Eikä kuoleman ole valta” oli käsitelty luennoillamme aiemmin, joten sanaleikki ”tuuliukko ja länsikuu” oli analysoitu perusteellisesti. Runon hurja loppu ”heidän päänsä iskeytyvät koiranputkien läpi, puhkeavat aurinkoon kunnes aurinko puhkeaa, eikä kuoleman ole valta” tuo mieleen ylösnousemuksen.
Viehätyin runosta ”Eritoten kun lokakuun tuuli”, joka vilisee kirjoittavaa ihmistä kiehtovia käsiteryppäitä kuten ”tavuveri”, ”sanojen torni”, ”sananjalkaruukku” ja ”tummavokaaliset linnut”. Koko maailma tulkitaan sanoin ja tavuin. Raamattukin toteaa: ”Alussa oli Sana”.
Pedagoginen ongelma nosti päätään: kun opettaja innostui analysoimaan runoa, ajatukset oppijoiden mielissä eivät pääseet purkautumaan sanoiksi vaan jähmettyivät sanattomiksi. Näytelmä on tuttu, toistuu ja on toistunut lukuisilla luennoilla lukuisissa oppilaitoksissa. Kuka tarjoaisi reseptin, miten opettaja asiantuntemuksensa haarniskassa voisi oppimisympäristöissä antaa tilaa oppijoiden mielissä herääville ajatuksille lentää sanoina ja lauseina, saada vastakaikua?

Tuokiokuvat ja teoksen yhtenäisyys

riisuttuun tekstiin
maustuu tuokiokuvin
elämän mahla
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa sunnuntaina 29.4.07 Hannu Simpura puhui tekstin keskittämisestä ja tuokiokuvista, Kaija Valkonen teoksen yhtenäisyydestä.
Hannu Simpura pohjusti Philippe Delermin ”Ensimmäinen siemaus olutta – ja muita pieniä iloja” tekstipätkällä kontekstin keskittämistä oikeaan suuntaan. Simpura muisteli Kari Suomalaisen pilapiirrosta jouluhumusta, jossa Jeesus seisoo Stokkan ovella ja ihmiset kokevat hänen häiritsevän ostoksiaan. Pilapiirroksessa ydin oli näkyvissä, sanoma avautui lukijalle oitis.
Hannu Simpura neuvoi muuttamaan maailmalliset tuokiokuvat keskityksineen ja rytmeineen, kiintopisteineen ja niiden välisine etäisyyksineen kirjallisuudeksi. Ydinasiat rytmittävät tekstiä. Tuokiokuvaksi ei riitä kertoa, mitä nähdään kaupassa. Jokaisen kirjoituksen on askellettava jostain johonkin. Jos tekstissä palataan vuosikymmenten jälkeen lapsuuden leikkimökille, menneisyyden ja nykyisyyden aallot iskevät yhteen. Niiden pitää saada velloa aikansa kunnes päästään loppuratkaisuun.
Onko esinerakkaus kohtalomme? Kiinnymmekö maailmaan esineiden avulla? Mistä muodostuvat puhtaat, pienet kokemukset, jotka ovat meille kaikkialla läsnä?
Kaija Valkonen kysyi, miten rajaamme tekstimme. Liian tiivis kirjoitus on kuin lehdetön puu, liian runsas hajoaa peittäen ydintapahtumansa. Hyvä teksti on tarpeeksi tiivis, silti elämän makuinen.
Vertasimme muutamaa asiatekstiä. Toinen kertoi tiiviit faktat elämän makuisesti, toinen tiputteli irrallisia yksityiskohtia vailla dramatiikkaa, tiedonjyviä kokoavaa tarinaa. Uuden tiedon pitää kytkeytyä meissä johonkin. Liika tieto pienessä tilassa ei jäsenny eikä lukija voi ottaa sitä vastaan.
Kaunokirjallisessa tekstissä turhat sivupolut sekoittavat lukijaa. Tekstin iskevä alku voisi kertoa jotain olennaista koko lopputekstin kannalta. Kirjoittajan ei tarvitse aloittaa kirjoitusprosessia alkulauseiden hiomisesta – varsinkaan, jos ei aloittaessaan tiedä, mistä kirjoittaa.
Kaunokirjallisuudessa ei esitetä vastauksia vaan kysymyksiä. Sivumerkitykset herättävät oivaltamaan, oppimaan tarinan alta.
Muutamilla kirjailijoilla on tarinoista riippumatta aina sama taustatarina. Kaija Valkonen mainitsi esimerkkinä tällaisesta teemakirjailijasta Jaan Krossin, joka kaikissa romaaneissaan ja novelleissaan käsittelee samaa teemaa: häpeää, jonka ihminen tuntee joutuessaan luopumaan omista periaatteistaan sopeutuakseen valtaeliitin tahtoon.
Antti Hyryn ”Aitta”, joidenkin kirjallisuustieteilijöiden mielestä ainoa kymmenen vuoden sisällä kirjoitettu suomalainen klassikko, Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1999, kertoo tarinan miehestä, joka ostaa aitan ja siirtää sen paikasta toiseen. Niukalla kerronnalla Hyry on saanut tarinaan uskomattoman jännitteen.
Suomalaisessa kirjallisuudessa työtä kuvataan rutiininomaisesti ja keskittyneesti kuten Veikko HuovisenKoirankynnen leikkaajassa” tai Arto Paasilinnan tekemisen intohimoa kuvastavassa tuotannossa. Ranskassa, Paasilinnaa on verrattu jopa valistusfilosofeihin. Paasilinnan ”Ulvova mylläri”, ”Onnellinen mies” ja ”Jäniksen vuosi” kertovat miehestä, homo faberista, joka pakenee järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja rakentaa metsään toimivan yhteisön itselleen.
Antti Hyryn ”Aitassa” olennainen piilee ydintapahtumien välissä. Aitta jää kesken – samoin elämä. Ihmisen pyrkimys on turhaa – ja kuitenkin tärkeää. ”Tärkeintä on liike, ei päämäärä”, kuten Mauno Koivisto on Eduard Bernsteinia lainaten todennut. Raamatussakin pohditaan ihmisen elämän turhuutta.
Kirjan saa mukaansatempaavaksi alussa olevalla kysymyksellä, joka ei ratkea välietapeissa kuin korkeintaan osittain tai väärällä tavoin kuten saduissa tai vanhanaikaisissa suljetun huoneen dekkareissa. Kaija Valkonen neuvoi kirjoittajaa lukemaan dekkareita ja katsomaan television saippuasarjoja, niissä ydinkohtien rakenne on selkeästi näkyvissä. Faktat voi selvittää netistä, mutta netistä vohkimista pitää varoa, ettei tarina luisu sivuraiteille,
Netistä ”vohkimisessa” pitää ymmärtääkseni kunnioittaa tekijänoikeuksia: referoituihin teksteihin lähde merkitään näkyviin ja suoriin lainauksiin lähteen lisäksi lainausmerkit. Creative commons -lisenssit antavat vapauksia levittää ja muokata teoksia, mutta teoksen tekijä on mainittava ja mahdolliseen muokattuun uuteen teokseen tartutettava alkuperäisen kanssa identtinen lisenssi. Nettiin kirjoittavat haluavat levittää ajatuksiaan ja teoksiaan, mutta vaivattomasta kopioinnista huolimatta netin sisältö ei yleensä ole vapaata riistaa vailla tekijän moraalisten oikeuksien kunnioitusta.

Metafiktiivinen proosa ja käännösrunous

kielen merkitys
aktivoi vaihtoehdon
säkeen kaikumaan
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa lauantaina 28.4.07 Harry Forsblom kertoi Italo Calvinon novellien ja romaanien maailmasta ja Eino Santanen käännösrunoista. Harry Forsblom toivoi kirjallisuuteen nykyistä enemmän vaihtoehtoja naiivin realistisille romaaneille, jotka eivät kyseenalaista mitään.
Calvinon ”Jos talviyönä matkamies” on kirja kirjasta, maailman ja fiktioiden maailman kohtaaminen, erilaisten romaanityyppien parodiaa. Calvinon lyhyissä novelleissa kurkistamme jatkuviin kaupunkeihin, kätkettyihin kaupunkeihin, Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarhassa” taas suomalais-ugrilaiseen mytologiaan.
Kirjallisuuden tehtävänä on etääntyä deterministisestä maailmastamme, tuoda siihen liikkuvia osia, herättää uusia oivalluksia. Myyttistä, primitiivistä ihmistä kahlitsevat monet uskomukset, mutta eikö pörssikursseja tuijottava tai työhön sidottu ihminen ole vastaavalla tavalla kahlittu vaihtoehdottomuuteen? Milan Kundera rinnastaa kirjassaan ”Kuolemattomuus” nykyaikaisen kulutusyhteiskunnan ja romantiikan ajan. Mikä on kuolematonta?
Lacanilaisen kielikäsitteen mukaan minuus tuottaa tekstejä ja minuus on teksti. Teksti sinänsä on todellisuutta. Fiktio on ensisijainen, viittaukset maailmaan toissijaisia. Sanoilla on merkitys.
Vapauden ja vankeuden kysymyksiin uppoavat myös kirjallisuuden perinteiset teemat kuten rakkaus, muuttuminen sekä yksilön ja yhteiskunnan suhde. Näitä voidaan käsitellä fiktioina, erilaisina tapoina tulkita todellisuutta. Raja fiktion ja todellisuuden välillä häilyy.
Teatteri haluaa aina aktivoida katsojan; se ei kymmeniin vuosiin ole suostunut passivoijan rooliin. Samaan pyrkii metafiktiivinen proosakin: lukijan aktivointiin.
Eino Santaselle runojen kääntäminen on kulttuuriteko, mutta harvoin saamme suomennoksissa tutustua tiensä alussa oleviin runoilijoihin. Antologiat esittelevät käännösrunoja hyvin. ”Puiden lohtuun” on koottu sodanjälkeistä saksalaista runoutta kuudenkymmenen vuoden ajalta. Kokoelman runoilijoista vanhimmat ovat syntyneet 1930-luvulla, nuorimmat 1970-luvulla. ”Onni on varallista” sisältää hollantilaista runoutta. Elävien runoilijoiden klubi julkaisee vuosittain yhden runokirjan, yleensä yhteen runoilijaan keskittyvän.
Virolaisen, viime vuonna julkaistun ”Ajattelen koko ajan rahaa” runoilijoista vanhin on syntynyt 1920-luvulla, nuorimmat 1980-luvulla. Viron kirjailijaliiton silloinen puheenjohtaja ja nykyinen hallituksen jäsen Jan Kaus toteaa teoksen esipuheessaan, että virolainen runous suomalaiseen verrattuna on suorasanaisempaa ja yhteiskunnallisempaa.
Luimme Hasso Krullin ”Demokratian”, nelirivisiksi säkeistöiksi kootun yhteiskuntaan kantaaottavan tekstin. Tyhjä rivi säkeistöjen välillä jättää edellisen säkeen kaikumaan – ennen kuin lause seuraavan säkeistön alussa loppuu.
Jos runoilija on leikkinyt kielellä eikä se käänny, kääntäjän pitää tavoittaa alkuperäisen runon tunnelma ja heittäytyä leikkiin mukaan. Tällaiset runokäännökset tuovat merkityksiä, nostavat esiin yksityiskohtia.

Tieto kulkee – vai kulkeeko?

multimedia
antiikin esteettinen
aistikimara
Lokakuisena lauantaiaamuna puoli kymmeneltä Suomen Tietokirjailijat kokoontuivat ennen Helsingin Kirjamessuja Messukeskukseen seuraamaan Tapio Variksen hengästyttävän vauhdikasta ja monipuolista esitystä. Hesarin aamun pääkirjoituksessa oli ylistetty kirjan käyttöliittymää. Jostein Gaarder toteaa Sofian maailmassaan, että kirja on kaikista välineistä vuorovaikutteisin, interaktiivisin. Sähköisen median napin painallusta ja koneen vastausta Tapio Varis taas nimittää interpassiivisuudeksi.
Päivittäiset mediat siirtyvät verkkoon ja lehtien lukeminen vähenee. Sosiaalinen web nousee ja tietokirja kilpailee Wikipedian ja vastaavien kanssa. Kapea käsitys e-oppimisesta rappeutuu, ja digitaalinen lukutaito nousee uudeksi konseptiksi, kuten Tapio Varis kuvailee artikkelissaan Parnassossa.
Tapio Varis tutki tiedon kulkua eri tieteiden näkökulmista ja luetteli viestinnän, pedagogiikan, kirjallisuustieteen ja sosiologian tutkijoita kuten Freire, Dewey, McLuhan, Innis ja Ong. Jokainen uusi media mahdollistaa uudenlaisia ajatteluprosesseja. Minkä median maailmassa toimimme ja minkä valitsemme päämediaksemme? Vai sokaistummeko vain yhdelle medialle?
Jakaminen ja välittäminen, sharing and caring, nousevat arvoonsa, samoin avoimet ympäristöt. Retoriikka (puhuminen) oli aiemmin yksi tärkeimmistä taidoista, mutta enää sitä ei arvosteta. Kuitenkin opiskelijoista valtaosa haluaisi mieluummin hyvän opettajan kuin sähköisen materiaalin. Vaan mistä löydämme hyviä opettajia?
Sähköiset mediat ovat hyviä välittämään tietoa, joka muuttuu päivittäin, mutta meillä pitää olla myös pysyvää tietoa. Kirjan tekeminen vaatii erilaista älyllistä ponnistelua kuin jonkin asian heittäminen verkkoon. Syntyykö kirja uudestaan? Pääseekö siitä nauttimaan vain eliitti, kun muille tarjotaan sähköisen median sirkushuveja?
Kasvatuksen vallankumous, uusi renesanssi, tuottaa uudenlaisia ajatuksia, ylittää tieteen ja taiteen rajoja. Tunne ja uskonto ovat älykkyyden yhdeksäs ulottuvuus. Maailman hallitsemiseen tarvitaan erilaisia taiteen lajeja. Aikakautemme ei suosi diletantteja – mutta emmehän me tarvitse millään alalla ihmisiä, joiden tunne-elämä olisi nolla.
Unescossa tutkitaan monilukutaitoa, multimodaalisuutta. Pitäisikö puhua monikulttuurisesta maailmasta eikä digi-ajasta? Vahvistammeko EU:ssa huomaamattamme tekno-tieteellistä ajattelutapaa?
Ihmisen muistirakenne muuttuu. Kirjoitettu ajatus irtoaa puhujasta. Yliopistomaailmassa alkuperäiseen puhujaan viitataan referenssein. Yhden tutkijan osuus yhteisestä tuotoksesta on yleensä mitättömän pieni.
Innisin mukaan viestintärakenteen häiriintyminen tuhoaa valtakunnan. Maissa, joissa sensuuri vallitsee, verkko tarjoaa kansalaisille mahdollisuuksia, joita heillä muuten ei ole.
Tapio Variksen mukaan televisio on häviävä maailma. Eri aisteja yhdistävä multimedia taas voisi yltää Aristoteleen runousopin tavoitteisiin.
Tapio Varis näytti tuoretta juhlakirjaansa ”Communication and learning in the Multicultural World”, jonka ovat toimittaneet Pekka Ruohotie ja Rupert MacLean ja julkaissut Tampereen yliopisto.
Keskustelussa todettiin, että vaikka tieteen kieli on englanti, tieteestä pitäisi kirjoittaa myös suomeksi, jotta suomalainen tieteellinen käsitteistö eläisi.

Kirjaklinikka

helppo vaikea
kirjan taival kynästä
lukijan käteen
Kai Vakkuri pohti kirjan tekemisen helppoutta ja vaikeutta Suomen Pienkustantajien ja Suomen Tietokirjailijoiden Kirjaklinikassa Ellivuoressa 29.6.06, Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien aattona. Kaikilla on jotain sanottavaa, mutta tietotekniikan helppous houkuttelee ihmiset aliarvioimaan kirjantekoprosessin. William Faulknerin mukaan kirjan tekemiseen tarvitaan kynää, paperia ja wiskiä. Toisaalta asioita ei pidä monimutkaistaa tarpeettomasti eikä pysähtyä kalkkiviivoilla kuten opiskelija, joka jää gradua vaille valmiiksi.
Hemingwayn mukaan lahjakkaalla kirjailijalla pitää olla totuuden kaipuuta, rehellisyyttä ja aitoutta, muuten tämän olisi parempi pitäytyä toisten kuvailemisessa. Jokaisessa kirjailijassa pitäisi olla iskunkestävä paskanilmaus: kun kirjailija havaitsee epäkohdan, hän ilmaisee sen! Linnankosken Pakolaisuuden sanomaksi voisi kiteyttää ”Antakaa anteeksi, ymmärtäkää toisianne”. Kiven Seitsemässä veljestä paljastaa donquijotemaisesti silloisen yhteiskunnan epäkohtia.
Kirjan rakenne yleensä paranee, kun siitä poistaa ensimmäisen luvun. Elämä on kuin helminauha, täynnä onnellisia tai onnettomia asioita. Kaunokirjallinen teos pitäisi aloittaa mieluisimmasta kohdasta ja saada lukija heti koukkuun. Esimerkkeinä hyvistä aloituksista Kai Vakkuri luetteli seuraavia: ”sinä päivänä aurinko nousi lännestä” tai kuvaus raskaana olevasta vaimosta, joka tulee Stokkan kulmalla vastaan pilkullisessa hameessa suuri aurinkohattu päässään.
Romaaniin ei sovi jaksotettu rakenne, jumputus. Se ei ole jatkokertomusten kokoelma, jonka joka luvussa tapahtuu jotain – kuten Kauniissa ja rohkeissa. Romaaniin tarvitaan jännite. Vakkuri kertoi kirjoittavansa parhaillaan dekkaria Kauniin Elisen murha, jossa ranskan opettaja ryhtyy huoraksi.
Tarvitaanko kaunokirjallisuuden tuottamiseen flowta? Kirjan kirjoittamisesta 95 prosenttia on työtä, joten inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan.
Kirjailija ei useinkaan tiedä, mitä on kirjoittamassa. Aiheet löytyvät yleensä asioista, joihin kaikki ihmiset joutuvat ratkaisemaan suhteensa: aikaan, kuolemaan, omaan seksuaalisuuteen ja omaan syyllisyydentuntoon. Ihminen kirjoittaa yleensä päästäkseen eroon jostain itselleen kipeistä asioista. Vakkuri sanoi kirjoittavansa huonosta itsetunnosta.
Vakkuri jakaa ihmisen elämän neljään vaiheeseen: nuoruuden valmistautumiseen, aikuisuuden valintaan, keski-iän vallankäyttöön ja yli 70-vuotiaan kuolemanläheisyyteen, järkiintymisen aikaan. Joskus vastaan tulee ulkokohtaisesti toimivia ihmisiä, jotka eivät osaa ilmaista tunteitaan eivätkä puhua niistä. Ehkä he kärsivät aleksitymiasta.
Tietokirjat ovat luonteeltaan erilaisia kuin kaunokirjat, mutta niissäkin voi ylittää tavanomaisen ajattelun rajoja kuten Korkalan, Feltin ja Vakkurin kirjassa ”Hiiri kissan korvassa”. Hulluja on ehkä vaikea ajatella, mutta yli 70-vuotiaan järkiintymisen aikaan se voisi sopia: dekkarissa 90-vuotias voisi ryöstää pankin.
Kuunnelmia tarjotaan kustannettavaksi huomattavasti vähemmän kuin kirjoja. Kai Vakkurin opaskirja ”Sinä kirjoitat radiokuunnelman” vuodelta 1997 voisi olla edelleen ajankohtainen. Nyrkkisäännön mukaan kuunnelman yhden sivun esittämiseen menee noin kaksi minuuttia, joten tästä voi laskea puolen tunnin kuunnelman käsikirjoituksen pituuden.
Reima T. Luoto muistutti, että ihmiset ovat aina pitäneet hyvistä jutuista ja muinoin tarinankertojia arvostettiin. Hyvät tietokirjat ovat usein tiukkaa ja tiivistä asiaa kuten Mantere-Sarvan historiakirjat hyvine valokuvineen ja runsaine petiitillä esitettyine lisätietoineen. Kunnon välistykset auttaisivat likinäköisiä lukemaan tiuhaankin painettua tekstiä.
Juhani Vesikko kertoi Pilot-kustannuksen palvelukonseptista, johon kuuluvat oma-, palvelu- ja täyskustanteet. Palvelukustanteessa kirjoittaja sitoutuu lunastamaan jonkin määrän painettuja omia kirjojaan, kustantaja puolestaan toimittaa kirjan tiedot nettisivulle, kirjakauppoihin ja kirjastoihin.
Kyse on pienuuden filosofiasta. Pilot-kustantajan seuraava kohderyhmä ovat kouluttajat: pienkustantaja voi esimerkiksi yrityskoulutusta varten räätälöidä kirjan kohderyhmän mukaiseksi. Taitto on standardoitu, käsikirjoitus toimitetaan kustantajalle digitaalisessa muodossa. Kirjan ulkoasusta ei tingitä, mutta on muistettava, että kyse on tarinan julkaisemista eikä taide-esineen tekemisestä. Kovakantiset kirjat ovat 5 – 6 euroa pehmeäkantisia kalliimpia, koska niiden kansitus on käsityötä.
Pilot-kustanteet luokitellaan omakustanteiksi, mikä näkyy ISBN-koodissa. Omakustanteilla on ikävä maine, ”turhamaisuuskustanne”.
Lopuksi Kai Vakkuri pohdiskeli kirjan markkinointia. Vakkuri kertoi nähneensä kirjailijan myymässä omakustanteitaan käsikärryillä Alkon edessä ja kauppa oli käynyt.
Markkinointisuunnitelman laatiminen alkaa yleensä jo kirjan ideoinnista: Mikä on kohderyhmä? Miten sen kiinnostus herätetään? Kirjan kuumin elinikä on kuitenkin vain noin kolme kuukautta ilmestymisestä.