Toisen intoa
ei ammuta alas, nyt
tehdään yhdessä.
Etappi auttaa
oppijaa, opettajaa
koulun arjessa.
Oppiva koulu
tukee hyvää yhdessä
oppijan kanssa.
Diginatiivit
tutkivat ilmiöitä
moninaisesti.
Ulos oppimaan;
havainnoimaan, kuvaamaan
someen näkymään.
Opi ja kasva -konferenssi, oppimisen festarit 7. – 8.10.2013, täytti Finlandia-talon kongressisiiven näyttelypisteillä, työpajoilla, tietoiskuilla, kalamaljoilla, oppimisteknologian olohuoneella sekä sadoilla opetuksen ammattilaisilla. Sosiaalinen media yleissivistävässä koulutuksessa -hankkeet olivat hyvin edustettuina: SoMy-koordinointihanke järjesti tietoiskun, Kulkuri työpajan ja Mollalla oli oma näyttelypiste. Töölönlahden puut hehkuivat ruskan väreissä maanantain auringonpaisteessa ja tiistain tihkusateessa ja sumussa.
Avajaiset
Avajaisissa Ritva Viljanen Helsingin kaupungilta korosti oppijoiden kuuntelemista, harrastuksia ja perustarpeita. Nuori tarvitsee onnellista kotia ja koulutusta, joka estää syrjäytymistä. Pärjääminen ei määräydy geeneissä vaan opitaan vuorovaikutuksessa. Suomen PISA-menestystä selittää pitkälti opettajien vahva osaaminen. Muihin menestyjiin Singaporeen ja Etelä-Koreaan verrattuna meillä on lyhyempi kouluvuosi, lyhyemmät koulupäivät ja humaanimpi koulutus.
Taina Tervonen toivotti meidät tervetulleiksi oppimisen innon päiville. Yksin tekemisen aika on ohi, yhdessä tehden oppijoiden etu totetuu.
Avajaisten tunnelmaa nostivat Vantaan ja Helsingin Tempo-orkesteri, Espoon Mainingin koulun tyttökuoro Pinkit ja Espoon Kuitinmäen koulun KuSeSoi.
Monista rinnakkaisista ohjelmista oli vaikea valita. Varttitunnin mittaiset tauot ohjelmien välillä toimivat; helpottivat näyttelyihin tutustumista ja kuulumisten vaihtamista tuttujen kanssa.
Etappi
Susan Kotiranta-Kettunen Rekolan koulusta kertoi Jalkautuvan etapin pilotoinnista. Etapin pedagogisella tuella pyritään löytämään keinot, joilla oppilas omista lähtökohdistaan selviää koulun arjessa.
Koulun oppilashuoltoryhmä yhdessä huoltajien ja aluekoordinaattorien kanssa hakee etappiin, joka tarjoaa kiinteää ja jalkautuvaa vaihtoehtoa. Edellisessä oppilas siirretään joksikin aikaa Rekolan koulun oppilaaksi, jälkimmäisessä hän jatkaa omassa koulussaan ja tuki järjestetään sinne.
Kun etappiin haetaan jatkuvasti, kiinteässä vaihtoehdossa oppilasryhmä muuttuisi jatkuvasti. Jalkautuva vaihtoehto vähentää ryhmän muutoksia, eikä pienen ekaluokkalaisen tarvitse olla samassa ryhmässä tukea tarvitsevien kuudesluokkalaisten kanssa.
Jalkautuvan etapin kuukauden mittainen jakso toteutetaan yhdessä lapsiryhmän ja koko koulun työntekijöiden kanssa. Se tukee lähikouluajattelua ja sosio-konstruktiivista oppimiskäsitystä; oppijaa ei voida vain siirtää tyhjiöön paranemaan ja palauttaa sitten ryhmään, jossa samat vanhat sosiaaliset ongelmat jatkuvat. Jalkautuvassa etapissa lasta ei lähetetä pois vaan ulkopuolinen tulee nuoren omaan ympäristöön.
Aloituspalaverissa tutustutaan perheeseen ja lapseen. Etapin aikana psykiatrinen sairaanhoitaja luo tarvittavat verkostot. Lopetustyöskentelyn jälkeen tilannetta seurataan. Luokanopettaja sitoutuu yhteistyöhön, yhteiseen suunnitteluun ja päivän purkuun.
Verkostoilla ja yksilötyöskentelyllä oppilaan kanssa tuetaan oppilaan ja opettajan välistä vuorovaikutusta. Tukihenkilö voi vaikka pitää luokalle tunnin, niin että opettaja ja oppilas pääsevät etsimään luottamusta vaikka yhdessä pelaten.
Koulujen avuntarve on suuri. Kun ulkopuolinen aikuinen tulee, henkinen kuorma putoaa kahden aikuisen harteille. Akuuttien ryhmäilmiöiden pysäyttämiseen tarvitaan usein enemmän kuin yksi aikuinen. Yhteistyö on toiminut hyvin. Tasapainottelu eri toimintamuotojen välillä on hiukan hankalaa, ja välillä joudutaan priorisoimaan.
Jalkautuvassa etapissa näkee eri tapoja toimia ja laajan kirjon oppijoita. Kun sanoo: ”Ota kirja esiin” niin voi yllättyä, kun lapsi oikeasti ottaa sen esiin. Ideoita on vaikea keksiä yksin; yhdessä niitä syntyy.
Oppilas usein leimautuu etapin aikuiseen. Miten voisi tukea opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta? Joskus vaatimustasoa pitää madaltaa. Aluksi riittää, että oppilas istuu paikallaan ja piirtää vihkoon. Vähitellen oppilas voi tylsistyä siihen – ja ruvetakin tekemään koulutehtäviä.
Jalkautuva etappi luo uskoa tulevaan.
Yhteisöllisen koulun kehittäminen
Vesa Äyräs Koulumestarin koululta houkutteli salin täyteen koulun yhteisöllisestä kehittämisestä kiinnostuneita. Kun tuolit eivät riittäneet, eräs nokkela opettaja ehdotti: ”Olisiko mahdollista, että viimeinen tuolirivi siirtyisi hiukan eteenpäin. Ikkunalaudat niiden takana houkuttelevat istumaan.” Jokainen tuolirivi siirtyi hiukan eteenpäin. Nopeimmat pääsivät ikkunalaudoille, loput jäivät seisomaan seinän viereen ja muutamat kääntyivät ovelta.
Usein nuori opettaja ensimmäisessä työpaikassaan pursuaa ideoita, kunnes joku ampuu ne alas. ”Ei toiminut kuuskytluvulla, ei toimi nytkään!”
Yksinkulkemisen aika on ohi. Koulumestarin koulussa ei ammuta toisen intoa alas. Johtaminen on osallistavaa ja valmentavaa, ei ylhäältä ohjaavaa. Tiedonrakentelu auttaa ymmärtämään laajoja kokonaisuuksia. Chipsinpalaa kantavaa muurahaista, jota kesälomalla ihmeteltiin omien lasten kanssa, voidaan videolta jakaa yhteisöllisesti ja ihmetellä oppilaiden kanssa. Hallinnon asiakirjoja voidaan jakaa ja työstää pilvipalvelussa. Turha puhua vain tulevaisuudesta; tulevaisuuden taidot ovat tämän päivän taitoja.
Virallinen valta tarkoittaa lukujärjestyksen noudattamista. Sovittu valta liittyy koulun tilaisuuksien järjestelyvastuuseen, jolloin järjestelyporukka itse arvioi käytettävissä olevat resurssit ja sen, mitä niillä voidaan toteuttaa. Yhteisöllinen toimintakulttuuri synnyttää innovatiivisuutta ja kehittämispolkuja, turvallisuutta ja luottamusta. Resurssitiimi suunnittelee päälinjat, mutta tehtävistä vastaavat tiimit päättävät, mihin resurssit riittävät ja mihin panostetaan. Jos yhteen juhlaan panostetaan enemmän, toinen voidaan toteuttaa idealla ”estradi on vapaa” – mikä voi onnistua loistavasti.
Oppivassa koulussa tavoitteet ovat pieniä, konkreettisia toimenpiteitä, eivät kaukaisuudessa siintäviä pilvilinnoja. Konkreettiset portaat kohti tavoitetta sisältävät työntekoa tukevan organisaation, yhteiset pelisäännöt ja toiminnan jatkuvan arvioinnin. Muutoksen vastustajat ja kehittäjät tietävät edes, mitä vastustavat ja kehittävät.
Kolmen opettajan tiimissä yksi voi selvittää mahdollista ongelmatilannetta ja kaksi muuta huolehtia muun ryhmän opettamisesta.
Raili Gothonin mukaan muutoksen hallinnan portaikkoon tarvitaan visio, osaaminen, motivaatio, resurssit ja toimintasuunnitelma. Ilman visiota päädytään kaaokseen, vailla osaamista ahdistukseen; motivaation puute hidastaa muutosta ja resurssien puute turhauttaa; ilman toimintasuunnitelmaa tehdään virheitä.
Tue hyvää, älä vääriä asioita! Kun opettaja alleviivasi vain oikeat vastaukset, oppijoiden tavoitteetkin muuttuivat.
Oppimisen torilla
Oppimisen torilta löytyi kalamalja, näyttelypisteitä, kahvila sekä Heta Kuchkan installaatioteos vuodelta 2012 ”MINÄ, SINÄ, HÄN, ME, TE, HE”, jossa taiteilijan lisäksi esiintyy noin 5000 lasta ja nuorta. Vaikutti siltä, että kukin kuvattava luuli poseeraavansa valokuvaa varten, mutta olikin videoitavana.
Pedagogisen johtajuuden kalamaljassa puhuttiin alkuun sekä pedagogiikan johtamisesta että pedagogisesta johtamisesta. Pedagoginen johtaja haluaa kehittää opetusta ja luoda sitä tukevan ilmapiirin. Kaikkien koulussa toimijoiden ja sidosryhmien pitää ymmärtää, mitä ollaan tekemässä ja mitä voidaan saavuttaa. Tarvitaan dialogia; yksi johtaja yksin ei tee mitään. Rehtori varmistaa, että porukalla on yhteinen näkemys tavoitteesta. Tarvittaessa hän käynnistää yhteisen tavoitteen synnyttävän prosessin.
Pedagoginen johtajuus pohjautuu lapsen kasvun ohjaamiseen. Kokonaisvaltainen pedagogiikka on koulun tärkein asia. Edistetäänkö lasten kasvua lomautuksilla tai oppikirjavalinnoilla? Jos rehtori ei johda pedagogiikkaa, sitä johtaa yksittäinen opettaja oppitunnilla. Prosessi on tärkeä, ei produkti. Perusopetuspykälässä kuvataan hyvin pedagoginen johtajuus, lapsen kasvu ja keinot sen saavuttamiseen.
Mihin haluamme kehittää koulua? Rehtori johtaa yhteisön osaamista, opettajien työskentelyä yhdessä; hänhän tuntee opettajat ja heidän vahvuutensa.
Opettaja taas tuntee oppilaat, koska on jatkuvasti heidän kanssaan. Pedagoginen johtajuus on nöyrää kuuntelua.
Johtajuus ei lepää yksillä harteilla vaan pedagogista johtajuutta hajautetaan. Mille annetaan aikaa?
Eihän koulu voi olla irrallinen saareke? Muutos on vienyt pedagogiikasta didaktiikkaan ja nyt taas pedagogiikkaan; opetusjärjestelyt eivät ratkaise vaan oppijan tavoitteet ja tunteet.
Eräässä koulussa innostus oli valtava, mutta kukaan ei halunnut johtoryhmään. Niinpä kaikki tehtävät jaettiin henkilökunnalle tasaisesti, mikä vähensi vapaamatkustusta. Opettajat kävivät koulutustilaisuuksissa ja ehkä sovelsivat oppimaansa omassa luokassaan, mutta eivät jakaneet opittua yhteisössään. Kun jakaminen käynnistyi ja oppijoita osallistettiin, luottamus kasvoi. Kun työskennellään yhdessä, kaveria ei jätetä.
Lasten osallistaminen ja oikeudet
Suvianna Hakalehto-Wainio Mannerheimin Lastensuojeluliitosta kertoi lasten osallistamisesta. Lain mukaan meillä on velvollisuus ottaa huomioon lapset, jotta he pääsevät osalliseksi ja saavat mahdollisuuden vaikuttaa omaan elämäänsä. Laki koskee sekä kotia että koulua, mutta kotiin on vaikea puuttua.
Oppilaat ovat koulun suurin henkilöryhmä ja Suomessa on maailman parhaat opettajat. Koulussa on paremmat mahdollisuudet opettaa osallisuutta ja vaikuttamista kuin kotona. Niinpä koulussa pitäisi luoda osallistumisen edellytykset ja järjestää paikkoja osallistumiseen. Lain mukaan vastuu on opetuksen järjestäjällä, mutta kuka on opetuksen järjestäjä?
Suomen perustuslain 6 §:ssä todetaan: ”Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.”
Oppilaskunta on vain yksi tapa toimia. Lapsiasiavaltuutettu on tuonut esiin, että monesti lapsille kouluruoka saattaa olla tärkeämpi kuin pedagogiikka.
Kun koulussa kysytään esimerkiksi, saako lapsen kuvaa julkaista verkossa, lupaa kysytään vain huoltajalta, vaikka myös lapsen näkemys pitäisi ottaa huomioon. Julkaisulupalomakkeessa pitäisi siis olla kohta, jossa lapsikin voisi ilmaista mielipiteensä. Oikeus tulla kuulluksi on absoluuttinen iästä riippumatta. Päätöksenteossa toki otetaan huomioon lapsen ikä ja kehitystaso.
Lapsen oikeuksien sopimusta ryhdyttiin kirjoittamaan 1980-luvulla ja Suomessa se on ollut voimassa vuodesta 1991 lähtien. Osallisuusoikeuden ydinsisältö on lapsen mahdollisuus ilmaista mielipiteensä ja niiden huomioon ottaminen iän ja kehitystason mukaan.
Opetussuunnitelman perusteiden luvussa 3.2. sanotaan: ”Oppilaalle voidaan antaa mahdollisuus osallistua oppimisympäristönsä rakentamiseen ja kehittämiseen.”
Lasten näkemyksiä pitää kunnioittaa. Heille pitää antaa kehitystasoon sopivalla tavalla informaatiota asiasta, josta heidän näkemystään odotetaan. Oppilailta pitäisi kerätä palautetta säännöllisesti.
Aiemmin puhuttiin kurinpidosta, nykyisin työrauhasta. Jokin aika sitten keskusteltiin jälki-istunnossa kirjoitettavista esseistä, mutta kukaan ei kysynyt oppilailta, miten he kokevat jälki-istunnon.
Kun lapset pääsevät osallistumaan, he oppivat omista ja muiden ihmisoikeuksista ja kokevat, että oikeudet myös toteutuvat käytönnössä.
Diginatiivien ja koulun kuilu
Kai Hakkarainen puhui kuilusta diginatiivien ja koulun käytäntöjen välillä. Kahteenkymmeneen vuoteen kouluissa ei ole tapahtunut mitään, mutta nyt sähköiset ylioppilaskirjoitukset muuttavat tilannetta, samoin sukupolven muutos, kun vuonna 1985 syntyneitä on tulossa opettajiksi.
Muutos edellyttää toiminnan käyttöjärjestelmän muuttamista ja aivojen formatointia. Paperista ja kynästä on pitkä prosessi materiaalisesti ja sosiaalisesti hajautuneeseen älykkyyteen. Tieto- ja viestintätekniikan älyllisten proteesien omaksuminen vaatii aikaa.
Ihmiset muuttuvat hyperyhteisöllisiksi olennoiksi, joiden toiminta ulkoistuu ja kollektivisoituu; googlaamalla ihminen kutsuu globaalit tietoverkot avukseen.
Tutkijat porautuvat muutokseen. Tietoon liittyvällä metatiedolla on edelleen merkitystä ihmisen oppimiseen. Diginuoret tekevät monia asioita samanaikaisesti kun taas koulussa edetään lineaarisesti. Koulussa ajatellaan, että tieto on oppikirjoissa.
Kuilu aiheuttaa motivaatio-ongelmia eivätkä nuore viihdy koulussa. Oppimistulokset ovat hyvät, mutta kiinnostus uupuu. Luonnontieteitä osataan, mutta tiede ei kiinnosta.
Diginatiivi-käsitettä kritisoidaan, mutta ilmiöön on hyvä kiinnittää huomiota. Toisaalta myös samanikäisten nuorten välillä on eroja. Heikosti toimeentulevissa perheissä lapset saavat vähemmän kannustusta ja mahdollisuuksia tieto- ja viestintätekniikan käyttöön kuin hyvin toimeentulevissa perheissä. Digikuilu ei siis ole vain sukupolvien välillä vaan myös sukupolvien sisällä.
Nicholas Carrin The Shallows nostaa esiin pinnallisen heinäsirkkamielen ja jatkuvat keskeytykset, jotka ehkäisevät syvällistä oppimista ja ehyttä ymmärrystä.
Ito ym. löysivät vuonna 2010 julkaistussa vuoden kestäneessä etnografisessa tutkimuksessaan median käytön kolme tyyppiä: hengailu netissä ja somessa (hanging out), avoin luova kokeileminen (messing around) ja osaamisen jalostaminen (geeking out). Median käyttö ei ole vain ystävien vaan kiinnostuksen ohjaamaa.
Asiantuntijuuteen ei enää tarvita pitkää koulutusta, kun osaaamista voi jalostaa verkostoissa. Kun eri lailla kokeneet verkostoituvat, kokeneemmat tukevat ja ohjaavat noviiseja. Kun ihminen kytkeytyy ja kuuluu johonkin, jakaa ja panostaa, hän saa sosiaalista tunnustusta ja kokee, että hänen panostuksellaan on oikeasti merkitystä.
Ihmisen käsitys itsestä rakentuu sosiaalisesti. Kaikki nuoret ovat haavoittuvaisia erilaisissa oppimisen tilanteissa ja tuntiessaan itsensä rumaksi ankanpoikaseksi ihmetellä: ”Olenko oikeassa paikassa?”
Tutkiva- ja ilmiöpohjainen opiskelu tarjoaa oppijalle merkityksellisen makrokontekstin, jossa opitaan tavoitteellisesti luomalla tietoa vuorovaikutuksessa. Moninaisuus voittaa kyvykkyyden. Moninaisessa ryhmässä voidaan yhdessä löytää kekseliäitä ratkaisuja ja laajentaa oppimisen kohdetta.
Perinteisistä, yksinkertaisista, suljetuista oppikirjatehtävistä päästään tietotyön monimutkaisiin avoimiin ongelmiin, jatkuvaan palautteeseen ja iteraatioon, tenttiin lukemisesta työskentelyyn tietotyön ryhmissä, tiedon sisällön painottamisesta tiedonmuodostusprosessin painottamiseen.
Luovan oppimisen neljä kivijalkaa ovat yhteissäätely, yhteissuunnittelu, yhteistutkimus ja yhteisopettajuus. Opettaja on ilmiöpohjaisen kokeilun ja tutkimisen sydän. Siispä: koko opettajayhteisö mukaan juurruttamaan tekemisen kulttuuria kouluihin!
Lukudiplomit
Lea Kuusirati, Katariina Lauronen ja Tiina Vallo kertoivat Vantaan kaupungin lukudiplomeista, jotka löytyvät nyt verkosta suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi. Esikoululaisille on oma satudiplomi. Puettava Dragonaattori tuo lukudiplomisivustolle pelillisyyttä.
Opetusalan ammattilaisista vain harvat olivat kuulleet nörttivideoista, kun taas nuorista lähes kaikki olisivat ne tunteneet. Aleksi Delikouras oli heikko kirjoittaja, mutta videoillaan hän kannustaa nuoria tarinoiden pariin ilmaisemaan itseään. Videoilla tavoitetaan myös pojat, jotka eivät lue vaan pelaavat.
Lukudiplomin innostamana nuoret lukevat kirjoja koulussa yhdessä ääneti. Jos joku naurahtaa, kysytään oitis: ”Mikä sivu?” ja luetaan kyseinen kohta kollektiivisesti. Kirjoja voidaan myös lainata kotiin.
Kirjastokaista.fi-palvelussa lähdetään tarinasta ja päädytään kirjaan.
Kirjaston palvelut löytyvät myös Vantaan kaupungin Fronterista, jonne kaikilla oppilailla ja opettajilla on tunnukset. Esimerkiksi toisen asteen oppilaat opiskelevat lukudiplomia pääasiassa Fronterissa, jonne kirjasto on tuottanut vuorovaikutteista taustamateriaalia, vinkkivideoita ja rasti ruutuun -testejä, joiden kysymyksiä oppilaat ovat lukemastaan itse keksineet. Kirjaesittelyissä on kuvaa, ääntä ja videoita.
Kulttuuritietoinen koulu
Tiistain kalamaljassa uitiin kohti kulttuuritietoista koulua. Innokkaita kaloja oli jonossa odottamassa puheenvuorojaan toisin kuin maanantain pedagogisen johtajuuden kalamaljassa, jossa juontaja jatkuvasti yritti houkutella uusia kaloja mukaan.
Kulttuuritietoisen koulun kalamaljassa keskustelivat teologit, vapaa-ajattelijat, juutalaiset, islamilaiset, saamelaiset, afganistalaiset, virolaiset, vammaiset ja sukupuolivähemmistöt.
Suomi on alusta asti ollut monikulttuurinen. Jokaisella lapsella on erilaiset juuret, jotka vaikuttavat hänen kasvuunsa. Asenne on olennainen.
Miten opettajat toimivat kulttuuritietoisessa koulussa? Lapsella on oikeus säilyttää oma identiteettinsä, mutta saavatko nuoret olla koulussa omana itsenään? Eri tavoin vammaisilla pitäisi olla esteetön pääsy koulurakennuksiin ja oppimateriaaleihin. Moninaisuuden pitäisi näkyä myös oppimateriaaleissa. Missä ovat oppimateriaalien sateenkaariperheet tai toisiaan halaavat tytöt?
Suomessa ei osata kertoa koulujärjestelmästämme riittävästi. Virossa on totuttu siihen, että opettaja vastaa oppimisesta. Niinpä virolaiset nuoret kokevat, että suomalaisen koulun vapaus tarkoittaa, että opettaja ei kanna vastuuta oppijoiden oppimisesta. Erityisoppilaina lieneekin paljon virolaisia.
Koulun ja kotien työnjakoa pitäisi selventää: uskonnon harjoittaminen on kodin ja seurakuntien asia, ei koulun. Monikultturisuuden pitäisi näkyä opinto-ohjauksessa eikä yksityiskohdissa kuten keskustelussa Suvivirrestä ja possusta aapisessa.
Hyvä elämä ja hyvä koulu liittyvät kulttuuriin. Koulun pitäisi kunnioittaa yksilöä.
Sosiaalisen median taitoja
Petri Ahokas Dramaforumista kertoi netiketin ja sosiaalisen median taitojen opettamisesta esi- ja alakouluikäisille.
Oppilailla on usein paremmat laitteet kuin koululla. Jos omia laitteita käytetään opiskelussa BYOD-periaatteella, ongelmaksi nousee, millä ehdoin ja miten kyseisiä laitteita voi kytkeä koulun verkkoon. Oppilaat toki osaavat käyttää laitteitaan, mutta käyttötaidot voivat olla sirpaleisia. Niitä on ehkä hankittu hupikulutuksella, mutta ongelmatilanteessa nuori saattaa vain hakata samaa nappia ihmetellen, miksei mitään tapahdu.
Miten netissä käyttäydytään? Moni kirjoittaa nettiin sellaista, mitä ei sanoisi kasvokkain toiselle.
Petran planeetta -virtuaalikoulussa oppilaat oppivat luovuutta, kriittistä ajattelua, viestintää ja yhteistyötä. Jokainen lapsi voi tehdä oman huoneen ja sisustaa sen mieleisekseen.
Sosiaalinen media yleissivistävässä opetuksessa
Ville Venäläinen, Eija Kalliala ja Juha Paananen SoMy-koordinointihankkeesta esittelivät kokemuksia sosiaalisen median käytöstä opetuksessa eri puolilla Suomea.
He kertoivat Opetushallituksen koordinointihankkeista, sosiaalisen median kehittämishankkeista, oppijoiden autonomisuudesta ja luokkablogin aloittamista.
Sosiaalisen median mahdollisuudet ja käyttö ovat muuttuneet neljässä vuodessa nopeasti: täppärit ja älypuhelimet ovat tuoneet tekniikan tavallisiin luokkiin ja vapauttaneet oppimisen ulos luokasta. Ilmiöpohjainen oppiminen, yhdessä tekeminen ja oppilaitosten yhteistyö ovat lisääntyneet. Oppijat tuottavat itse videoita ja animaatioita ja kirjoittavat luokkablogia. Olennaista onkin, että sosiaalinen media tuo oppijoiden tekemisen näkyväksi.
Ajattelun oppiminen ja työstä innostuminen
Päätösluennossaan Lauri Järvilehto Filosofian Akatemiasta pohti ajattelun oppimista ja työstä innostumista. Sherlock Holmes ei tiedä, että maapallo kiertää aurinkoa, ja toteaa, ettei kyseisellä tiedolla tee mitään silloin, kun pitää ratkaista rikoksia. Parempi on päätellä tuhkasta, millaista savuketta tai sikaria on poltettu. Päässä kannattaa pitää se, mitä tarvitsee työssään, muun voi pitää kirjastossa.
Mihaly Csikszentmihalyi toteaa teoksessaan Beyond Boredom and Anxiety: Experiencing Flow in Work and Play vuodelta 1975, että jos oppiminen ei ole liian tylsää eikä liian vaikeaa, niin lapset ohjautuvat automaattisesti flow-tilaan. Jos tehtävä on liian vaikea, lapsi pyytää oitis apua. Vaatimustaso pitäisikin tasapainottaa taitojen mukaiseksi. Oppiminen on innostuksen ja altistuksen funktio. Pöytää rummuttava ihminen on pudonnut flowsta.
Nelivuotiaana lukemaan ja laskemaan oppinut Steve Jobs pitkästyi koulussa ja käyttäytyi kuin pieni hirviö – kunnes joku keksi antaa hänelle lisätehtäviä.
Lauri Järvilehto kertoi pikkuveljestään Paavosta, joka oli kohtalaisen huono koulussa toisin kuin muut sisarukset, ja jota matematiikan opettaja kehotti hankkimaan lapion, koska tämä ei muulla voisi ansaita leipäänsä.
Tyhmiä ja fiksuja ihmisiä ei ole, on vain tyhmiä ja fiksuja tapoja toimia. Kahdeksannella luokalla Paavo innostui digikuvista, hankki PhotoShopin ja PaintShop Pron, perusti lukion jälkeen verkkosivuja kehittäneen firman ja nousi sitten mainostoimiston luovaksi johtajaksi. ”Tyhmä veli” löysi oman juttunsa ja ampaisi rakettina läpi.
Elämä olisi helpompaa, jos ei tarvitsisi peitellä omia heikkouksia vaan voisi tehdä sitä, missä on hyvä, ja pyytää sitten toista auttamaan. Ihmisen pitäisi löytää kutsumustyönsä. Hän innostuu saadessaan työskennellä vailla ulkoista pakkoa ja voi huonosti, jos ei saavuta tavoittelemaansa. Hänestä tulee huipputekijä, jos hän harjoittelee kymmeniätuhansia tunteja, kolme tuntia päivässä seitsemän päivää viikossa.
Huippuja kehittyy tiikeriäiti-moodin sitkeällä harjoittelulla – tai innostumalla.
Einstein ei ollut huono koulussa vaan vasta yliopistossa. Hän oli kaksi ja puoli vuotta työttömänä, kun suosittelijat kuvailivat häntä hidasjärkiseksi, laiskaksi ja hankalaksi ihmiseksi. Vaimo Mileva Marić, matematiikan nero, toimi puolisonsa assistenttina. Intohimo syttyi ja kaikki pantiin likoon. Kun Albert voitti Nobelin, rahat menivät Milevalle.
Jokaisella on kutsumus tehdä jotain, mistä on hyötyä muille ihmisille. Eräs metrosiivoja sanoi, ettei halua siivota asuntoja, koska ne ovat liian siistejä; metron siivoamisessa on oikeasti tekemistä.
Vastaa