Nettishamaanit
ja verkostotarhurit
SomeTimessa.
Hyvät käytännöt
opimme toisiltamme
yhdessä tehden.
Vapaan matikan
tekijänoikeudet:
saatte päivittää!
SomeTime2013, jo neljäs somesukulaisten itseorganisoituvissa sekouksissa muotoilema tapahtuma, täytti Aalto Design Factoryn 18.5.2013.
Somen pimeä puoli
Jyrki Kasvi kertoi somen pimeästä puolesta, epäsosiaalisesta mediasta. Sosiaalista ei ole huutaminen sormet korvissa ja fleimaamista oli jo 1980-luvulla. Jotkut suhtautuvat nettiin kirjoitettuun kuin painettuun sanaan.
Verkko ei välitä lukijoiden ilmeitä ja sarkasmi toimii verkossa huonosti. Osa ihmisistä on kusipäitä ja heillekin some antaa tilaisuuden ilmaista itseään. Jotkut eivät kykene tuntemaan empatiaa verkossa. Tutkimusten mukaan netissä riehujilla on taipumusta itsekeskeisyyteen ja masennukseen. Tulehtuneita keskusteluryhmiä on jouduttu sulkemaan, kun tyrannosaurukset kuvittelevat, että netti on maailman ulkopuolella eikä normaaleista käyttäytymissäännöistä tarvitse välittää.
Netissä tarvitaan viestinnän ja juridiikan osaamista.
Kun ihmisjoukot kokoontuvat spontaanisti, ei ole ketään, kehen ottaa yhteyttä, ei johtajia, joita pidättää. Ihmisiä voi kuitenkin tunnistaa kuvista ja pyytää muita heitä tunnistamaan. Somessa voi esiintyä toisena henkilönä. Joissain maissa herjaus on sallittua ja palvelin saattaa sijaita siellä. Lehdissä kerrotaan itsemurhan tehneistä lapsista, joita on kiusattu netissä.
Pitäisikö netissä olla omalla nimellään? Pitäisikö lapsen ja nuoren olla siellä omalla nimellään? Some yhdistää pieniä intressiryhmiä, mutta myös vihaa ja kaunaa. Tutkijat ja toimittajat eivät uskalla puhua tietyistä aiheista. Miksi ovia ei saa avata ellei odota jotakuta? Miten somepalveluiden ikärajoihin pitäisi suhtautua? Miksi lapset eivät kerro vanhemmilleen ongelmistaan netissä? Kieltäisivätkö nämä oitis lapselta netin käytön, niin että kiusaaminen kostautuisi sen uhrille?
Keskustelussa kysyttiin, miten suhtautua lasten digisyrjäytymiseen? Tarvitsisivatko vanhemmat digikasvatusta enemmän kuin lapset? Mikä on koulun rooli? Yleisöstö kerrottiin myös hyvistä kokemuksista: netin käyttöä ja somepalveluita hallitsevat oppilaat voidaan koulussa jalkauttaa opettajien avuksi.
#Oppiminen
Oppiminen-träkin aloittanut Leena Vainio kysyi, miksi hankkeiden hyvät käytännöt eivät leviä arkeen? Hyvien käytänteiden tuotteistaminen, asian mallintaminen, vaatii enemmän kuin vain sen kertominen. Innostuneessa keskustelussa korostettiin luottamusta ja ehdotettiin videoita, joissa näytettäisiin kokemuksia ja osaajia.
Vesa Linja-aho suositteli siviili- ja työminän sekoittamista. Sähkötekniikka, jota hän opettaa ammattikorkeakoulussa, ei ole kovin seksikäs ala, mutta seuraajia ja verkostoja löytyy somesta, myös sähkötekniikan termipankki. Omaa alaa ei pidä aliarvioida.
Kun kymmenien tuhansien twiittien sekaan mahtuu virheitä ja mokiakin, tärkeää on nopeus regoida. Turha itsekritiikki joutaa roskiin eikä mokaamista tarvitse pelätä.
Asia asiana, älä hosu! Et saa seuraajia, jos et vastaa kommentteihin ja lähetät vain muutaman twiitin päivässä. Pienet jutut saattavat saada yllättävän paljon seuraajia.
Omaa jaksamista pitää hallita. Jos keskustelu muuttuu hankalaksi, muutaman vastauksen jälkeen kannattaa lähettää yksityisviestinä puhelinnumero. Keskustelemalla asia selviää paremmin kuin kirjoittamalla.
Vesa Linja-aho puhui myös avoimista oppimateriaaleista. Hän ei välttämättä kannata avoimesti lisensoituja romaaneja tai lastenkirjoja, koska niitä voi tarpeen mukaan ostaa tai lainata kirjastosta.
Oppikirjat ovat toinen juttu. Oppimateriaaleja tarvitaan kerralla paljon ja ne ovat kalliita, esimerkiksi tenttiä varten 400 ihmistä saatta tarvita kerralla pinon materiaaleja, jotka maksavat yhteensä 200 euroa. Kustantajan liiketoimintavoitto niistä voi parhaimmillaan olla useita kymmeniä prosentteja, joten avoimet oppikirjat tarjoavat valtavan kustannussäästön.
Oppikirjaa jaksaa kirjoittaa korkeintaan pari tuntia päivässä, mutta viikonlopun kirjamaratoonissa syntyi Vapaa matikka. Työläin vaihe oli loppuhieronta ja sen jakaminen monelle. Samalla tietoisuus avoimesta lisensoinnista levisi. Avoin kirja ei välttämättä ole ilmainen, mutta sitä saa kehittää edelleen.
Mikä asiantuntija on sellainen, josta kukaan ei tiedä? Professorin pitäisi ainakin pitää blogia, kansantajuistaa tiedettä ja kumota myyttejä asiantuntemuksellaan.
Avoimia sisältöjä voitaisiin saada lisää, jos apurahan myöntämisehdoissa edellytettäisiin, että tuotokset julkaistaan avoimella lisenssillä.
Keskustelussa toin esiin kirjan ketterästä projektityöstä, jota viime tammikuussa porukalla kirjoitettiin viikonlopun booksprintissä. Kun kirja sunnuntaina klo 18 julkaistiin verkossa Creative Commonsin nimi mainittava -lisenssillä, niin seuraavalla viikolla kustantaja julkaisi sen verkkokaupassaan painettuna ja digitaalisena.
Tero Toivanen julisti, että me päätämme, millainen on oppimisen tulevaisuus. Nettishamanistin ottein hän jakoi meidät ryhmiin heittämällä erivärisiä kiviä kuin noppia. QR-koodeilla löysimme ryhmätehtävät, joiden parissa Wikiopistossa ja LeMillissä ja yhdessä keskustellen aika riensi niin, että yllättäen huomasimme lounastunnin jo alkaneen.
Lounastunnin jälkeen minä kerroin AVO-hankkeen opettajaverkostoista, 5-vuotiaasta Sometusta, jonka verkostotarhurina toimin, ja LeMillistä, verkkoyhteisöstä avointen oppiresurssien löytämiseen, tekemiseen ja jakamiseen. Kerroin mm. Sometun kuukausitapahtumista ja pyysin porukkaa ideoimaan, miten verkostojen toimintaa voisi kehittää. Keskustelussa korostettiin itseorganisoituvien verkostojen tarhurointia ja somepalveluiden käyttöliittymien uudistamista: ihmiset ja toiminta näkyviin. Sometulaisten twiittivirtaa voisi upottaa näkyviin verkkopalvelun sivulle.
Mikko Jordman toi rehtorin näkökulmaa oppimiseen. Koulussa pelastetaan maailman, mutta kun maailma muuttuu ja opettajat pitävät päätään 80-luvun pensaassa, niin mikä on koulun paikka? Koulu ei ole optimaalinen yksilölliseen oppimiseen. Toki koululla on myös päivähoidon ja sosiaalistamisen funktio, mutta oppiminen on tärkeintä. Miksi Ruotsissa menee paremmin, vaikka meillä on pisat? Miksi pelifirmat viihtyvät Suomessa?
Kun koulua ruvetaan muuttamaan, vaarana on, että korjataan ehjää. Pedagogista vapautta, tasa-arvoa ja luovuutta ei voida mitata. Tärkeitä asioita voi opetella itsekseen, jos niitä ei koulussa opeteta. Arvosana pitäisi antaa opettajalle eikä oppilaalle.
Krista Korelin Sjöblom kertoi Sanomien Oikotiestä ja asiakaspalvelusta Facebookissa. Kun mennään someen, prosessit ovat tärkeitä.
Kun markkinointibudjettia leikattiin ja yt-neuvottelut käynnistyivät, ruvettiin analysoimaan, mitä tehdään. Miksi oli kolme presenssiä Facebookissa? Mikä on blogin idea? Kuka tätä tekee? Mikä on sisältö, jota oikeasti halutaan kertoa?
Palvelu jakautui kolmeksi, oikotie asunnot, unelmien asunnot ja kesämökit. Ei ollut ihmisiä tekemään, mutta talon sisältä löytyi joku, joka oli kiinnostunut huolehtimaan palvelusta oman toimensa ohella. Rahaa ei ollut, mutta luotiin selkeät tavoitteet ja kunnon mittarit.
Palvelu on sisältö, ja ongelmiin, kuten snusgateen, pitää reagoida nopeasti. Kun tarvitaan resursseja, pitää todistaa, että tehdään firmalle jotain tuottavaa. Miten joustavasti ollaan somepalveluissa ja miten prosesseissa varmistetaan, että erilaiset tilanteet hallitaan?
Krista Korelin Sjöblom kiteytti sanomansa:
- mieti sisältöä
- organisoi intohimojem mukaan, intohimoa ei voi opettaa
- sido mittarit liiketoimintaan
- varaudu kriiseihin
Heikki Hallantie korosti ihmiskuntaa, oppimista, luovuutta ja teknologiaa. Hän pyysi meitä kuvaamaan asioita, jotka liittyvät hyvään oppimiseen, hyvään opettajaan ja hyvään opetukseen, ja kirjasi ne valkotaululle. Peilasimme yhdessä työstettyjä listoja nykyiseen kouluun.
Oppiminen-träkin lopuksi totesin, että kun tilaemäntänä päivän olin juoksuttanut mikrofonia osallistujien joukossa, jotta kommentit ja kysymykset välittyisivät netin etäosallistujille, niin ymmärrän entistä paremmin kalamaljan ideaa; siinä puheenvuoron käyttäjä siirtyy itse eikä kenenkään tarvitse juoksuttaa mikrofonia.
Päivän päätös
Jyrki Ollinen ja Anne Stolt kertoivat Sosiaalinen media Suomessa 2013 -kirjaprojektista, jossa on jo yli 50 kirjoittajaa. Sen jälkeen Peter Gréen ja Janne Saarikko johtivat porukan uuteen nousuun twitter-äänestyksin. Minna Takala, joka tilaisuuden alussa toivotti meidät tervetulleiksi Aalto Design Factoryyn, pyysi meitä tilaisuuden päätteeksi kasaamaan tuolit esiintymistiloista.
Nyt somepalvelut pursuavat kuvia, videoita ja kiitoksia SomeTime2013-tapahtumasta. Saimme ja annoimme toisillemme paljon.
Vastaa