tarina surraa
tekijästä lukijaan
valmistumatta
lämmin läppäri
hurisee kirjoittajan
parivuoteessa
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Ranya Paasonen puhui kirjoittamisen ongelmista. Kielellisesti rikas teksti ei tarvitse jännitteitä, mutta jotain kokoavaa kuitenkin, kuvaa tai vastaavaa. Kirjoittajalle pitää antaa lupa luovaan hiljaisuuteen tekstin ja omien ajatusten ääressä, aikaa, jolloin ei ole pakko tuottaa. Miksi tässä yhteiskunnassa pitäisi koko ajan tuottaa? Sosiaalinen paine? Määräajat? Kirjoittaja voi kirjoittaa mielessään pitkiä pätkiä vaikka mitään ei syntyisi paperille tai biteiksi läppärin uumeniin.
Ensimmäisen kirjan luominen on kuin hienon runon kirjoittamista, se on kivaa, pakoa jostain muusta velvollisuudesta, vaikkapa väitöskirjan työstämisestä. Ensimmäisen kirjan jälkeen tilanne on toinen: kirjoittaminen on muuttunut ahdistavaksi velvollisuudeksi. Miten saisi takaisin kirjoittamisen vapauden? Syntyykö hyvä kirjallisuus onnettomasta ja ahdistavasta elämästä? Eikö onnellinenkin ihminen voisi luoda hyvää kirjallisuutta? Vai onko kirjoittamisen tarve vähäisempi kun kaikki on hyvin?
Pitääkö huonotkin kirjat kirjoittaa? Riittäisikö kirjoittaa ne vain itselle tai suppealle tuttavapiirille? Saisihan silloinkin rakentavaa kritiikkiä.
Kirjalliset verkostot auttavat oivaltamaan, ettei kirjoittaja luovassa hiljaisuudessaan ole yksin ongelmineen vaan olennaisten ja tärkeiden asioiden äärellä. Missä kirjoitamme? Ja mistä saisimme alustan, joka estäisi läppärin kuumenemisen sängyssä? Voisiko kaunokirjallisuutta luoda tiimissä samoin kuin tietokirjallisuutta? Fantasiakirjallisuudessa ainakin löytyy esimerkkejä tiimityöstä.
Kirjoittajalle voi olla luonnollista lähteä omista muistoistaan ja vähitellen edetä fiktiiviseen suuntaan, pois tapahtuneesta. Monet kirjoittajat kirjoittavat koko ikänsä samoista asioista. Henkilöhahmot, juoni ja kerronta ovat keskeisiä. Fiktiivisiä nimiä voi olla vaikea keksiä, jos kertoo itselleen läheisistä ihmisistä, joiden todellisiin nimiin sisältyy tärkeitä merkityksiä.
Ranya Paasoselle kieli on tärkeä. Hän tuntee olevansa eri ihminen puhuessaan englanniksi ja kaipaa suomen kielestä puuttuvia arabialaisia äänteitä. Suomen puhekielen etäisyys kirjakielestä tuo kirjoittamiseen ongelmia. Kirjoittaja voisi synnyttää oman äidinkielensä sisään uuden kielen, jokaiselle teokselleen omansa.
Ranya Paasonen suositteli meille Maurice Blanchotin teosta Kirjallinen avaruus.
Eino Santanen esitteli meille Markku Pääskysen polveilevaa ja runollista proosaa, hurjaan tyyliin hurjista aiheista kirjoitettua. Tekstit saattavat jäädä kesken, jos lukijan päässä alkaa liikaa surrata. Pääskysen postmodernissa kirjallisuudessa fiktio tiedostaa vahvasti oman sepitteellisyytensä. Teoksissa todellisen elämän kohtaukset sekoitetaan niin, ettei lukija tiedä, mikä on totta ja mikä ei – ja tuntuu siltä, ettei kirjoittajakaan tiedä. Onko kirjailija ammattivalehtelija?
Käsittelimme yhden päivän romaania ”Tämän maailman tärkeimmät asiat”. Tapahtumat kuvataan yhtaikaa menneessä ja tässä hetkessä eri henkilöiden näkökulmista. Romaani kulkee Helsingin Kalliossa, mutta valtaosa tapahtuu muistissa. Kerronta on ornamenttista, toistuvia maneereja, koko ajan kehitetään asioita, jotka eivät valmistu, hypätään tarinasta toiseen, palataan, syvennetään, linkitetään.
Eino Santanen totesi, että romaaneja kirjoittaakseen voi elää minkä tahansa elämän – kunhan unohtaa sen ja keskittyy kirjoittamiseen.
Vastaa