paratiisina
Hiidenmaa, lapsuuskodin
tunnelma kantaa
isän menetys
miten lapsi sen kokee?
kuka ymmärtää?
Maaemon lapset
Kultanainen, suomeksi
Üllen runoja
luokkaretkellä
riihielamusesta
porvariskotiin
Tammsaaren varjon
postmodernismi heitti
tieltään Virossa
Islannissa
ei perhosia, aika
yhdistää kaiken
pieni sarvipää
ihmiseksi, mitä on
ihmisyys, koti?
Tuglas-seuran järjestämillä Martin markkinoilla Kaapelitehtaalla vieraili 18.–19.11.2017 tosi paljon ihmisiä Suomesta ja Virosta. Ensimmäisenä päivänä, jolloin länsimetron liikennöinti alkoi, väkeä oli tungokseen asti. Toisena päivänä tuntui väljemmältä. Pääasiassa seurasin keskusteluja ja musiikkiesityksiä Kulttuurikahvila Koidulassa, niin, ja tapasin monia tuttuja. Täällähän sitä joka vuosi tavataan! Mitä kuuluu?
Paratiisi
Jouko Väisänen haastatteli Tõnu Õnnepalua tämän vasta suomennetusta kirjasta Paratiisi. Raamatullisella kielellä kirjoitettu teos kuvaa Hiidenmaata. Kirjailija on Hiidenmaalla muualta tullut, ei siellä syntynyt. Jokaisella pitäisi olla oman lapsuuskodin tunnelma, joka kantaa läpi elämän. Ovatko kirjan kartat todellisempia kuin Google Maps? Vai toimisiko niiden yhdistelmä parhaiten?
Aino Kallas maailman sydämessä
Sirje Olesk haastatteli Silja Vuorikurua tämän kirjoittamasta Aino Kallaksen elämäkerrasta Aino Kallas – Maailman sydämessä. Silja Vuorikuru on myös väitellyt Aino Kallaksesta. Materiaalin runsaus olikin yksi elämäkerran haasteista. Silja Vuorikuru kertoi löytäneensä Virosta toisenlaisen Ainon kuin minkä olisi tavoittanut pelkän suomalaisen materiaalin perusteella.Virossa Aino Kallaksen tuotannossa painotetaan eri teemoja kuin Suomessa.Tuglas on sanonut, että jos Aino Kallas ei olisi tullut Viroon, hän olisi jäänyt vain yhdeksi monista suomalaisista kirjailijoista. Kirjassa on uutta asiaa sekä suomalaiselle että virolaiselle lukijalle, myös sellaista, mitä Kallasta aiemmin tutkinut Kai Laitinen ei ole korostanut.
Julius Krohn hukkui, kun Aino oli vain kymmenvuotias. Miten tytär koki isän menetyksen? Aino Kallas käsitteli myöhemmin tuotannossaan lapsen surua ja sitä, miten vaikeaa ympärillä olevien ihmisten on sitä ymmärtää.
Oliko Aino ja Oskar Kallaksen avioliitto onnellinen? Toisensa kohtasi kaksi erilaista ihmistä eri kulttuureista, joilla oli kymmenen vuoden ikäero. Oskar Kallas ei kuitenkaan ollut niin synkkä kuin usein on ajateltu. Aino ja Oskar Kallas kokivat vuosien kumppanuuden. Silja Vuorikuru sanoi, että jos hän nyt kirjoittaisi elämäkerran uudelleen, niin hän painottaisi virolaisille tärkeän Oskar Kallaksen roolia enemmän.
Nyt eletään Aino Kallaksen uudelleen löytämisen aikaa. Kun ensi keväänä tulee kuluneeksi 140 vuotta hänen syntymästään, niin kustantamo Varrak on luvannut käännöksen Silja Vuorikurun kirjoittamasta Aino Kallaksen elämäkerrasta. Kallaksen laajasta tuotannosta Silja Vuorikuru nostaisi suositukseksi Reigin papin. Se on hänen mielestään monipuolisempi kuin esimerkiksi Sudenmorsian.
Maaemon lapset
Hannu Oittinen haastatteli Kauksi Ülleä tämän vasta suomennetusta runokirjasta Maaemon lapset. Lavalla oli myös suomenkielisen kirjan kustantajan Palladiumin edustaja Jyrki K. Ihalainen. Kirjan kannen on piirtänyt Evar Riitsaar.
Kauksi Ülle kertoi tutustuneensa Evariin ollessaan Obinitsassa keräämässä materiaalia Taarkasta kertovaan näytelmään. Obinitsa oli pari vuotta suomalais-ugrilaisen kulttuurin keskus. Jyrki K. Ihalainen muisti haastatelleensa yli kymmenen vuotta sitten Obinitsan etnomuseossa työskentelevää Ülleä. Hannu Oittinen kertoi tunteneensa Kauksi Üllen vuodesta 1988, jolloin tämä kirjoitti võroksi. Myöhemmin Ülle alkoi kirjoittaa setoksi. Oletko võrolainen vain virolainen vai seto? Kauksi Ülle naurahti ja sanoi olleensa koko ajan Kauksi Ülle.
Kauksi Üllen kirjoittama ja Hannu Oittisen suomentama runoteos Kultanainen vuodelta 1996 on ensimmäisen võrosta suomennettu kokonainen teos. Kauksi Ülle on myös prosaisti ja näytelmäkirjailija. Hänen suomennettuja runojaan on ilmestynyt mm. lehdissä Carelia ja Kirjo. Hänen runojaan on käännetty myös viroksi.
Tammsaare, nuoren Viron omatunto
Hannu Marttila haastatteli Juhani Salokannelta tämän kirjoittamasta Tammsaaren elämäkerrasta Nuoren Viron omatunto. Kansalliskirjailija A. H. Tammsaare. Samalla mainittiin Facebook-ryhmä Juhlin Viroa lukemalla, jossa ryhmän jäsenet kertovat lukemistaan Viro-kirjoista.
Tammsaaren Totuus ja oikeus -teoksen kaikki viisi osaa kannattaa lukea. Kyseessä on kansallisromaani, avain virolaiseeen kansanluonteeseen ja historiaan, kansalliseen itseymmärrykseen. Tammsaaren viisiosainen Totuus ja oikeus on nyt ilmestynyt kahtena niteenä, ensimmäiset kolme osaa toisessa ja kaksi viimeistä toisessa. Ensimmäisen niteen kannessa ovat Andres ja Pearu, toisen Indrek ja Karin.
Virossa ei ole taidettu aiemmin kirjoittaa Tammsaaresta elämäkertaa? Ei. Elämäkertoja virolaisista kirjailijoista kirjoittavat nyt suomalaiset, totesi Salokannel ja viittasi myös Silja Vuorikurun kirjoittamaan Aino Kallaksen elämäkertaan.
Tammsaaren asema Virossa on kaksinainen. Hänen teoksensa olivat osa virallista neuvostokirjallisuutta, mutta nykyinen virolainen kirjallisuustutkimus on nostanut esiin esim. Tammsaaren viitteet Raamattuun. Yksi Viron kipupisteistä on suhde saksalaisiin. Toisaalta nämä olivat entisiä orjuuttajia, toisaalta veivät Viron läntiseen kulttuuripiiriin itäisen sijaan. Tätähän myös Kross käsittelee teoksissaan.
Voidaanko Tammsaaren yhteydessä puhua luokkaretkestä, alhaisesta syntyperästä ponnistamista sivistyksen voimalla kärkeen? Kyllä, Tammsaaren kotitausta on virolaisilla hyvin tiedossa. Hän syntyi köyhään perheeseen. Elettiin riihielamussa, jossa saman katon alla olivat ihmiset ja kotieläimet. Perheen kahdestatoista lapsesta vain A.H.Tammsaare pääsi kouluun. Välillä koulutie keskeytyi, kun piti lähteä kotiin tekemään peltotöitä.
Vaikka Tammsaare tuotannossaan pistelee virolaista pikkuporvarillisuutta, niin hänen oma kotinsa oli korostetun porvarillinen: iso talo ja useita palvelijoita. Tammsaare esiintyi mielellään liivipuvussa myös kylpylälomilla. Kylpylälomille pakattiin mukaan perheen posliiniastiasto puuarkkuun, jonka perheenpää naulasi kiinni kuljetusta varten. Kun vaimo ja lapset lähtivät kesänviettoon kylpylään, mies sai kotona työrauhan.
Totuuden ja oikeuden neljäs osa Kuolemantanssi on avioliittoromaani, joka tuo mieleen Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän ja Maria Jotunin Huojuvan talon. Niissähän kuvataan avioliittohelvettiä, jossa mies riehuu ja nainen kärsii. Kuolemantanssissa asetelma on päinvastainen, nainen riehuu ja mies kärsii. Kun Kuolemantanssia esitettiin näytelmänä, niin nuori näyttelijä ei tehnytkään Kaarinista hupakkoa, jollaiseksi hänet kirjassa kuvataan, vaan elämänhaluisen naisen. Parhaillanhan Tampereella esitetään Jotunin Huojuvaa taloa niin, että siinäkin roolit on käännetty.
Tunsiko Tammsaare Anna Kareninan ja Emma Bovaryn? Toki hän Flaubertinsa tunsi, hän oli lukenut mies ja käänsi paljon kirjallisuutta, tosin hän ei kääntänyt ranskasta, mutta ruotsista, venäjästä ja suomesta.
Onko Tammsaaren varjo näkynyt Viron kirjallisuudessa? Eipä juuri. Tammsaaren teoksista tehtiin näyttämö- ja elokuvasovituksia jo neuvostoaikana. Mutta Viron nykykirjallisuudessa ei näy krossilaisuutta enempää kuin tammsaarelaisuuttakaan.
Islannissa ei ole perhosia
Laura Vesanto haastatteli Kätlin Kaldmaata tämän elokuussa suomennetusta teoksesta Islannissa ei ole perhosia.
Kätlin Kaldmaa halusi ensin vastata edellisessä haastattelussa esitettyyn kysymykseen, miksi Tammsaaren vaikutus ei näy virolaisessa nykykirjallisuudesssa. Kun neuvostoaika loppui, niin Viron kirjallisuudessa siirryttiin suoraan realismista postmodernismiin. Nyt siitä ollaan jo päästy yli, mutta virolainen kirjallisuus on muuttunut eikä siinä enää näy Tammsaaren tai Krossin vaikutusta. Hasso Krull toi postmodernismin sisään ja heitti muun ulos.
Kätlin Kaldmaa kertoi kirjoittavansa kirjapilviä. Islannissa ei ole perhosia kuuluu kolmen kirjan pilveen, joissa käsitellään rakkautta ja eurooppalaisuutta. Nyt hän on kirjoittamassa seitsemän kirjan pilveä neuvostoajalta vuosilta 1970–90.
Islantiin hän matkusti ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, pohjoisessa pieneen kaupunkiin, jossa asuu vain 1200 ihmistä. Islannissa kaikki aika on yksi, kun taas Virossa kulttuurit on katkaistu monta kertaa, esim. vuonna 1944.Neuvosto-Virossa ihmisiä siirrettiin koulun jälkeen muualle töihin ja katkottiin siteet lapsuudenkotiin. Islannissa aika on yhdistetty ja kaikki on saman katon alla. Kun hän kysyi islantilaiselta: ”What’s the time?” hän sai parinkymmenen minuutin esitelmän ajasta taakse ja eteenpäin – mutta ei tietoa siitä, mitä kello oli. Islannissa voidaan kertoa yhdestä kivestä, mitä sille on parinsadan vuoden aikana tapahtunut. Kaikki elää, kaikilla vuorilla on tarinoita, historia on läsnä, vuoden 1237 viikingin hampaat ovat edelleen tämän kiven alla.
Kirja ei käsittele virolaisia vaan islantilaisia. Voiko sitä pitää virolaisena kirjallisuutena? Tällaista ei kysyttäisi, jos kirja olisi scifiä. Kirjailija kertoi tyttärensä todenneen, että eihän kirja kerro Islannista vaan tapahtuu Islannissa. Kirjassa naiset ovat kotona ja miehet merillä, jopa seitsemän vuotta. Jonkun pitää huolehtia lapsista ja lehmistä. Kätlin Kaldmaata on kutsuttu feministiseksi kirjailijaksi, kun kirjan päähenkilöt ovat naisia. Miten naisten asema on muuttunut viime vuosisadalta? Naiset ovat tulleet itsenäisemmiksi ja voimakkaammiksi, heillä on enemmän mahdollisuuksia.
Kirja kertoo tytöstä ja pojasta, jotka ovat syntyneet samana päivänä. Kirjailija kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain. Häntä ilahdutti hyvin sujunut yhteistyö taittajan kanssa. Rinnakkaiset tarinat saatin samalle sivulle. Kun tyttö ja poika sitten kohtaavat, sivulla näkyy risteys. Kansikuvaa hän myös kehui. Puut eivät kasva isoiksi, oksa taittuu, kun lintu istahtaa siihen.
Islannissa on yöperhosia, mutta ei päiväperhosia, koska siellä on liian kylmä niille. Englannissa on päivä- ja yöperhosille eri sanat, ”butterfly” ja ”moth”, mutta virossa vain ”liblikas” ja suomessa ”perhonen”.
Kätlin Kaldmaa kertoi myös toisesta kirjastaan, kahdesta rakkaustarinasta. Toisessa hän kertoo suhteesta äitiinsä ja toisessa hänen tyttärensä kertoo suhteestaan häneen. Fantasian kirjoittamisessa ei ole ongelmia, mutta on vaikeaa, kun mennään syvälle omiin asioihin. On ihmisten tarina ja ajan tarina.
Kätlin Kaldmaa on kirjoittanut myös lastenkirjoja peikkotytön seikkailuista. Ihanneihminen on puhdas ja täysin vapaa, ei-kukaan. Kun ihminen haluaa aloittaa uuden elämän, hän on ei-kukaan, pääsee eroon menneisyydestään.
Pieni sarvipää
Suomentaja Anna Kyrö ja kustantaja Matti Ylipiessa keskustelivat Oskar Lutsin lähes sata vuotta vanhasta klassikosta Nukitsamees, joka on vihdoin suomennettu nimellä Pieni sarvipää. Piret Mildeberg on upeasti kuvittanut suomennoksen.
Anna Kyrö kertoi, että Nukitsamees, satu sadan vuoden takaa, jäi vaivaamaan. Kirjoitusaikaan Luts oli perheenisä ja vapautunut sodasta, Viro oli itsenäistynyt ja vapaussota alkamassa. Lutsin pääteos Kevade oli julkaistu, mikä saattoi vaikuttaa Nukitsamees-sadun suosioon.
Sadussa metsänpeikko muuttuu ihmiseksi. Anna Kyrö kertoi ihmetelleensä, miksi kirjassa nähdään niin paljon vaivaa kertomalla sarvipään ulkonäön muutoksesta. Lukiessaan hän yritti löytää ihmisen syvemmän olemuksen kuin ulkonäön. Mitä ihmisyys on? Sadulla on paikkansa klassikkona, mutta suomennos voisi herättää uusia tulkintoja tämän päivän lukijoissa. Kustin ja Itin perheenjäsenet, myös äiti, suhtautuvat ennakkoluuloisesti muualta tulleeseen metsäläiseen. Nukitsamees-elokuvassa on toinen henki, siinä äiti on kuvattu ystävälliseksi. Sadun henkilöt ovat särmikkäämpiä kuin perinteisen hyvä-paha-akselin ääripäät.
Rauhallinen koti on ihanne, johon pitäisi kasvaa. Metsänpeikkojen koti kuvaa maailmaa kaikkine ristiriitoineen. Pieni metsänpeikko pääsi kuitenkin ponnistamaan siitä. Onko vain lapsilla mahdollisuus kasvaa todelliseen ihmisyyteen? Pudottaa sarvensa? Muut metsänpeikothan eivät siihen kyenneet.
Musiikkia ja tanssia
Kun ihana Naised köögis -yhtye lauantaina esiintyi, niin Kulttuurikahvila Koidula taisi olla ääriään myöten täynnä; useimmat Martin markkinoiden vierailijoista seisoivat, vain pieni osa mahtui istumaan salin tuoleille.
Sunnuntaina 45-vuotias Kukerpillid-yhtye ja suomenvirolainen kansantanssiryhmä Ülelahedad viihdyttivät meitä kirjahaastattelujen lomassa.
Vastaa