lapsuus loppuu kun
isä menehtyy, kirja
heijastaa kaipuun
vaellushalu
vie Viroon ja Englantiin
tuo vihdoin Suomeen
perinneuskon
myytit elävät yhä
Viron kansassa
kun kieli soljuu
lukija nauttii – jopa
ihmissusista
Rikhardinkadun kirjasto ja Aino Kallas Seura järjestivät 25.9.2017 kirjallisuustilaisuuden, jossa Silja Vuorikuru kertoi kirjoittamastaan Aino Kallas -elämäkerrasta ja Ville Hytönen romaanistaan Jumalankoirat. Molempia kirjoja ollaan kääntämässä myös viroksi. Kirjailijoita haastatteli kirjaston johtaja Heli Roisko.
Aino Kallaksen elämäkerta
Silja Vuorikuru kertoi viehättyneensä Aino Kallaksen erikoiseen kieleen ja tämän kuvaamaan virolaiseen maailmaan, josta ei aiemmin tiennyt mitään. Kulttuurisuvun kasvattina Aino Krohnia kannustettiin kirjailijan uralle jo lapsena. Suonio-kirjailijanimi oli Ainon kunnianosoitus varhain kuolleelle isälleen. Katinka Rabe kumpuaa lapsuuden kokemuksista; se kuvaa lapsuuden loppua ja isän menetystä. Ainon äiti Minna Krohn oli pitkäaikaissairas; vaikea depressio olisi ehkä tänä päivänä annettava diagnoosi.
Avioliitto 22-vuotiaana kymmenen vuotta vanhemman Oskar Kallaksen kanssa osoittautui ehkä jonkinlaiseksi pettymykseksi. Oskar Kallas oli konservatiivi ja syvästi uskovainen – mutta ei asettunut vaimonsa uran tielle. Molemmilla oli myös huumorintajua. Aino Kallas teki kuukausia kestäviä matkoja, vaikka kotona odotti neljä lasta miehen ja kotiapulaisen hoivissa. Tässä näkynee krohnilainen vaellushalu.
Vuosisadan alun etsikkoaikanaan Aino Kallas kirjoitti novelleja, mm. kokoelman Lähtevien laivojen kaupunki. Menestysteoksensa hän kirjoitti 1920-luvulla Lontoossa. Hän ymmärsi, että ilman aviomiehen asemaa hän ei olisi voinut luoda kansainvälistä uraa. Hän totesikin, että yhdeksänkymmentä prosenttia menestyksestä johtui miehen asemasta, mutta loput kymmenen prosenttia hän halusi tehdä itse.
Aino Kallas osasi useita kieliä, vaikka ei koskaan oppinutkaan venäjää. Hänen englannin taitonsa oli heikkoa silloin, kun perhe muutti Lontooseen, mutta kun Aino Kallas myöhemmin piti luentoja ja kiertueita englanniksi, niin aikalaislehdet kehuivat hänen kielitaitoaan ja aksenttiaan. Hän oli yhteiskunnallisesti tiedostava ja otti aktiivisesti kantaa esim. siihen, miten Yhdysvalloissa kohdeltiin mustia. Sen sijaan hän ei juurikaan kirjoittanut siitä, mitä Suomessa samaan aikaan tapahtui. Hän asui viidessä maassa, mutta yhdessäkään niistä hänellä ei ollut kotimaata. Tuotannossaan hän kuvaa paljon Viron talonpoikien historiaa.
Aino Kallaksen Sudenmorsianta arvostetaan Suomessa. August Kitsbergin Libahunt-näytelmää oli kuitenkin esitetty jo aiemmin, ja Aino Kallas otti siitä vaikutteita; hän myös käänsi sen suomeksi. Aino Kallas kirjoitti koko tuotantonsa suomeksi, vaikka asui Virossa ja muualla. Myöhemmin hän käänsi itse teoksiaan viroksi.
Äitiys ei ollut Aino Kallakselle luontevaa, mutta hän kiintyi lapsiinsa, erityisesti poikiin. Kuitenkin hän joutui hautaamaan viidestä lapsestaan neljä. Elämä oli synkää: 1940-luvun lopulla pakolaiseksi Ruotsiin, lasten kuolemat 1940- ja 1950-luvuilla, loppuelämän yksinäisyys leskenä. Aino Kallas menetti Suomen kansalaisuuden silloin, kun avioitui virolaisen miehen kanssa. Kun hän miehensä kuoltua haki Suomen kansalaisuutta yhdessä tyttärensä Virven kanssa, hakemukset hylättiin. Hän sai kansalaisuuden takaisin vasta, kun V. A. Koskenniemi ehdotti hänelle Wihurin rahaston elämäntyöpalkintoa; palkintohan voitiin myöntää vain suomalaiselle.
Jumalankoirat
Ville Hytönen kertoi valmistuneensa Turun taideakatemiasta mediatuotannon alalta kirjankustantajaksi ja asuneensa Virossa jo neljä vuotta. Suomalaisia luovia ihmisiä kuten kirjailijoita muuttaa nykyisin Viroon, erityisesti Tallinnaan, joka muuttuu jatkuvasti; joka viikko siellä näkee jotain uutta. Toisaalta palvelukulttuuri on Helsingissä pidemmällä kuin Tallinnassa.
Hän kuuli Liivinmaalla eläneestä kaverista, joka oli julistanut olevansa ihmissusi tai jumalankoira. Kaverin oikeudenkäynnistä on säilynyt pöytäkirja, jossa tämä kertoo, että paholainen vie viljaonnen mukanaan, mutta jumalankoira juoksee helvettiin hakemaan sen takaisin.
Löydettyään käännetyn oikeudenkäyntipöytäkirjan Ville Hytönen kirjoitti romaaniaan kuusi vuotta. Hän kirjoittaa useita teoksia yhtaikaa, vetää Savukeidasta ja on kirjoittanut paljon lastenkirjoja. Helvetinjumalakone-runokokoelman kirjoittamiseen meni seitsemän vuotta. Hän painotti aloittavansa kirjoittamisen aina kielestä, vasta sitten tulee juoni.
Jumalankoirat on kertomus nykyajasta, siitä, miten suhtaudumme vieraisiin, jotka tulevat kyläämme. Kyse on nykymaailman ilmiöstä, joka on etäännytetty historialliseen Lihulaan, Läänemaalle lähelle Haapsalua. Se on edelleen aika vanhoillinen kylä, kartta on pysynyt suunnilleen samanlaisena 1700-luvun puolivälistä lähtien. Tässä on allegoria pysähtyneisyydelle, halulle säilyttää status quo. Romaanin minäkertojan Matias Homelinin nimi löytyi kirkonkirjoista.
Romaanissa on runsaasti arkaaista suomen kieltä, kaikuja Aino Kallakselta, vaikutteita Reigin papista ja Sudenmorsiamesta, siis nimenomaan niiden kielestä. Jumalankoirissa on yhdistetty 1800-luvun kivimäistä kieltä 1900-luvun paavolaiseen kieleen – jota nykylukija voi pitää 1600-luvun kielenä. Romaanissa miespari ihmissusi ja suomalainen noita tulevat yhtaikaa kylään. Teoksen työstämisessä historian selittäminen oli pienempi homma kuin kielen rakentaminen. Martti Merenmaan Mustan kukon laulussa on sellaista vanhaa kieltä, jota Ville Hyvönen sanoi tavoitelleensa; kieli soljuu, lukemisesta nauttii.
Ville Hytöseltä on ensi vuonna tulossa seitsemän kirjaa, mm. Sata askelta Virossa -niminen matkakirja sekä runokokoelma ja paljon lastenkirjoja.
Keskustelua
Aino Kallas kirjoitti pidättyvämmin kuin Ville Hytönen, käytti vanhoja raamatun käännöksiä ja postilloita sekä historiallisia kronikoita. Hän oli valtavan verkottunut, kirjoitti myös Haapsalussa ja todennäköisesti tapasi mm. taidemaalari Ants Laikmaan.
Ihmissusimyytti on virolaista kansanperinnettä, jota on tutkittu paljon. Termissä ”Vironsusi” Viro viittaa ihmiseen. Termiä on käytetty myös Suomessa. Virossa on edelleen paljon perinneuskoa kuten Taara. Onhan meillä Suomessakin jäänteitä maagisista uskomuksista kuten se, ettei kätellä kynnyksen yli. Ekstroverttiyttä saatettiin selittää ihmissusi-myytillä. Jos emme ymmärrä toisen käyttäytymistä, niin sille voidaan etsiä selityksiä myyteistä.
Perinne on virolaisille orgaanisempi osa elämää kuin suomalaisille. Etnofuturismia arvostetaan ja esimerkiksi Taarka liittyy Setomaalla lähes kaikkeen. Virossa kerätään nyt suullista perinnettä voimakkaasti, siis tavallisten ihmisten elämäntarinoita. Syynä lienee vaikea historia, jonka aikana oma on jouduttu painamaan piiloon.
Vastaa