Tarinankerronnan kieli,
runonlaulu, elää, muuttuu.
Arki on täynnä taidetta,
jota ihminen itse luo.
Kulttuuri vailla melua
laulaa tarinat omalla
äänellä, improvisoiden,
perinteestä ammentaen.
Helsinki, kalevalainen
kaupunki, monta patsasta
ja vakuutusyhtiöitä –
missä juhlavuoden tammi?
Helsingin yliopiston alumnit kokoontuivat 9.3.2015 kirjallisuuspiiriin tutustumaan Kalevalan lauluun ja kalevalaiseen Helsinkiin. Tilaisuuden vetäjä Kirsti Mäkinen toivotti tervetulleeksi kirjallisuuspiirin ensimmäiseen kokoontumiseen näin Kirjan, Kalevalan, Kantelettaren ja kalevalaisten naisten juhlavuonna. Kansanrunous on ollut nimenomaan laulettua runoutta. Larin Paraskeelta on kerätty yli 30 000 säettä, kolmasosa enemmän kuin koko Kalevalassa on säkeitä.
Kalevala laulaa
Ilona Korhonen, runonlaulutohtori Sibelius-Akatemiasta, kertoi, että lauletut runot saattavat kestää päiväkausia. Hän lauloi meille runokatkelmia ensin yksin, sitten Taito Hoffrenin kanssa ja lopuksi koko perheen voimin. Kun kansanrunoutta kerättiin, sävelmien taltiointi melkein unohtui, kun Elias Lönnrotkin sanoi, että kyllähän kaikki sävelet muistavat, mutta sanat pitää kerätä.
Kansanperinteessä mikä tahansa sävelmä sopii mihin tahansa runoon. Laulaja voi laulaa yhdeksän tuntia runoja ja kymmeniä itkuvirsiä. Runonlaulussa ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa vaan esitys on koko ajan elävä ja muuttuva, tarinankerronnan äidinkieli.
Kalevalainen kahdeksan säkeen mitta sopii kantasuomen kielen rakenteeseen. Kalevalassa – kiitos Lönnrotin – mitta on ehdoton. Sen sijaan kansanperinteessä mitta vaihtelee kahdeksasta kymmeneen tavuun ja inkerissä seitsentavuinen mitta on yleinen.
Laulettu runous on ollut yleistä kulttuurissa, jossa ei ole melua aiheuttavia koneita, ei traktoreita, puhelimia, radioita tai televisioita. Runojen aiheina olivat maailmansynty, tuonelassa käynti ja kalastus, aiheita, jotka kaikki pystyivät käsittämään.
Jokaisella on oikeus kulttuuriin omassa äänessään. Arki on täynnä taidetta, jota ihminen luo itse. Kansanperinteessä tunnetaan paljon naisten itsemurharunoja; miehelään menevä miettii hukuttautumista. Mutta itsemurhia tehtiin äärimmäisen harvoin! Lauluko lievitti ahdistusta?
Helsinki, kalevalainen kaupunki
Kirsti Mäkinen muistutti, miten Kalevala on antanut nimiä suomalaisille vakuutusyhtiöille, koruille, ravintoloille ja kaupunginosille. Helsinki on kalevalaisin Suomen kaupungeista. Täällä on paitsi Kalevala-seura ja Kansanrunousarkisto myös lukuisia kalevalaisia patsaita.
Robert Stigellin Väinämöinen ja Ilmarinen vuodelta 1888 tervehtivät Vanhan ylioppilastalon ovella. Väinämöisen soitto veden ääressä hauen leukaluusta loihditulla soittimella on ensimmäinen rock-konsertti. Ilmarinen takoo auraa, ei Sampoa, mutta hän oli aikoinaan takomassa myös taivaan kantta. Ilmarinen edustaa teknisiä taitoja, Väinämöinen humanistisia.
Hilda Flodinin Pohjolan pirut vuodelta 1901 vartioivat Pohjolan palovakuutusyhtiön sisäänkäyntiä Kluuvissa.
C.E. Sjöstradin Kullervo puhuu miekalleen vuodelta 1868 oli aluksi Hesperian puistossa, mutta jouduttiin jatkuvan kiipeilyn ja miekan katkeilun vuoksi siirtämään Talvipuutarhaan. Kullervon tarinaan on koottu aineksia ehkä viideltä kansanrunouden sankarilta. Kullervo ja Aino ovat puhtaimmin Elias Lönnrotin luomuksia Kalevalaan, ja ne ovat eniten innoittaneet taiteilijoita.
Aarre Aaltosen Ilmatar ja sotka vuodelta 1939 on Sibeliuksen puistossa. Ilmatar on kuvattu eroottisena hahmona ja sotka muistuttaa joutsenta. Patsaasta tulee mieleen antiikin Leda ja joutsen.
Ilmatar ja Kullervo ovat mukana vasta uudemmassa Kalevalassa; vanhassa Kalevalassa alkumeressä uiskentelee Väinämöinen.
Yrjö Liipolan Tellervo Tapion tytär vuodelta 1928 seisoo keihäs kädessä Kolmikulman puistossa. Jotkut kutsuvat patsasta Dianaksi ja puistoa Dianapuistoksi.
Liipolan Tellervo on Aaltosen sensuellin Ilmattaren vastakohta, trimmattu, suoralinjainen poikatyttö, nousukauden naishahmo. Patsaista huomaa, miten kuvataide seuraa taloudellista kehitystä ja sodan uhkaa!
Viktor Janssonin Convolvulus vuodelta 1931 seisoo Kaisaniemen puistossa. Keväisen luonnottaren tai pohjoisen lumottaren mallina on ollut taiteilijan oma tytär, Tove Jansson.
Alpo Sailon Larin Paraske vuodelta 1949 istuu Hakasalmen puistossa. Se on ensimmäinen julkinen naismuistomerkki Helsingissä. Alpo Sailo haaveili Kalevalatalosta, jota ei koskaan rakennettu. Runonlaulajan patsas istuu katsomassa Mannerheimintien vilinää, mitä Arvo Turtiainen kuvaa runossaan Larin Paraske.
Emil Wikströmin Elias Lönnrot ja Väinämöinen vuodelta 1902 seisoo Lönnrotin puistikossa Kampissa. Aloite patsaasta tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta. Patsasta ei kuitenkaan koskaan virallisesti paljastettu, joku vain yöllä poisti pressun sen päältä. Patsaan juurelle lähetettiin eri puolilta Suomea kukkaseppeleitä, katajista, kanervista ja sammalista koottuja. Patsaassa Lönnrot kirjoittaa Vipuselta mahtisanoja ja neito leikkaa hiuksiaan kanteleen kieliksi.
Kari Juvan Ilmatar vuodelta 1983 on Ilmalantorilla MTV:n tornitalon luona Pasilassa.
Unkarilaisen taiteilijan Tamás Ortutayn Alkumuna vuodelta 1971 on Salpausseläntiellä Pihlajistossa. Patsas tunnetaan myös nimellä Maailman synty.
Emil Halosen Louhi, Pohjolan emäntä vuodelta 1945 seisoo Kalevala Korun tehdassalissa Pitäjänmäellä. Aiemmin patsas seisoi kestikievarissa. Halosen Louhi on nuori, itsetietoinen ja vieraanvarainen toisin kuin Gallen-Kallelan Louhi Sammon puolustuksessa.
Kalevalan juhlavuoden tammi istutettiin Vanhankirkon puistoon vuonna 1985. Sen juurelle ei jostain syystä ole saatu kiinnittää laattaa, joka kertoisi, mikä tammi on kyseessä.
Vastaa