elämän eväät:
ymmärrys, ihmettely
viisas synteesi
pessimismissä:
toivottomuus ja tylsyys
tietämättömyys
Esko Valtaoja toi tietoa, ymmärrystä ja luottamusta, työkaluja tulevaisuuden kohtaamiseen Sastamalan VESO-päiville Sylvään koulun auditorioon 12.2.2011.
Hän otti yleisönsä rohkeilla, ehkä ärsyttävilläkin heitoillaan. Hän kertoi vihanneensa koulua ja odottaneensa pääsyä Turkuun tekemään jotain järkevää. Hänen isänsä oli rehtori, joten hän tunsi kasvaneensa opettajainhuoneessa ja tietävänsä opettajien arjen – tosin toivoi, että se nykyisin olisi parempi kuin hänen nuoruudessaan. Pitäisikö pakkoruotsista siirtyä pakkofysiikkaan, kun maailmaa ei oikein voi ymmärtää ellei tiedä, mikä on puoliintumisaika?
Hän loi esitykselleen taustaa kertomalla nuorisobarometrin tuloksista, joiden mukaan nuoret kokevat arkensa valoisana, mutta oman ja maailman tulevaisuuden synkkänä. Miksi näin? Ja mitä siitä seuraa? Perusteeton, hillitön pessimismi ei johda hyvään.
Kirjoissaan Esko Valtaoja taistelee tietämättömyyttä, toivottumuutta ja tylsyyttä vastaan. Aristoteles määrittelee onnen ehdot seuraavasti:
- ihminen tuntee itsensä tärkeäksi ja hyväksi
- ihminen tuntee maailman tärkeäksi ja hyväksi
- ihminen tuntee voivansa tehdä maailman paremmaksi.
Tutussa maailman tarinassa paratiisista syntiinlankeemukseen ja viimeiseen tuomioon edetään hyvästä koko ajan pahempaan. Vastaava tarina hyvästä pahaan löytyy monista muistakin uskonnoista ja maailman uutisotsikoista: tuulivoima, ydinvoima, Tshernobyl. Väestöräjähdyksellä pelotellaan edelleen, vaikka jo vuonna 1978 Colin McEvedy ja Richard Jones totesivat väestötieteen asiantuntemuksella teoksessaan ”Atlas of World Population History”, ettei väestöräjähdystä tule.
Jo tuolloin nähtiin, että ihmiset eivät enää kuole kuin kärpäset, mutta eivät myöskään lisäänny kuin kanit. Miksi pessimismiä edelleen viljellään? Aikuisten pessimismi näkyy nuorison oirehtimisena. Nuorille pitäisi kertoa, millainen maailma on, ei sitä, millaiseksi sen kuvittelemme.
Kiehtova maailmankaikkeus
Tiede ei osaa vastata kysymykseen, miksi maailma on olemassa. Sen sijaan kaukoputkella näemme tuhansia ja miljoonia vuosia menneisyydestä. Maailmankaikkeus on suurempi kuin osaamme kuvitella, sen juoni etenee yksinkertaisesta monimutkaiseen.
Ihmisten ja tähtien yhteys on paljon mielenkiintoisempi kuin horoskoopit. Jatkuvasti syntyy uusia tähtiä ja toiset romahtavat. Tähtien ydinjätteet, jotka muodostuvat hiilestä, typestä ja hapesta, kaikesta siitä, mitä tarvitsemme elääksemme, heitetään ympäri maailmankaikkeutta. Olemme kirjaimellisesti tähtipölyä – josta saa tuntuman, kun raapii päätään tai kaivaa nenäänsä.
Alku-Eeva syntyi, kun maailmankaikkeuden historiassa molekyyli kopioi itsensä. Elämä jatkui kloonautumalla, kunnes uros astui esiin. Suvullinen lisääntyminen ei enää ollut kopioimista vaan evoluutiota, lapsi ei ollut tarkka kopio kummastakaan vanhemmastaan.
Darwinin mukaan evoluutiossa kehittyy mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja, siinä ei pärjää vahvin vaan sopivin, sopeutuvin. Kaikki maailmankaikkeudessa ovat sukua keskenään, puut ja madotkin ovat sukua ihmiselle, niille voidaan johtaa sukupuu yhteisestä alkuäidistä.
Luonnon ekosysteemi kertoo elämän, yhteistyön tarinaa: syntymä, lisääntyminen, kuolema. Simbergin maalaus Kuoleman puutarha kuvaa kauniisti, ettei elämää olisi ilman kuolemaa.
Me kaikki ihmiset olemme epätäydellisiä eikä täydellisyyttä edes kannata haikailla; epätäydellisyys vie kehitystä eteenpäin. Täydellisyys pysäyttää kehityksen, täydellisenhän ei tarvitse enää muuttua.
Esko Valtaojaa luomuelämän tavoittelu ei miellytä. Luonnonmukainen elämä? Otetaan rillit pois, nehän eivät ole luonnonmukaisia. Riisutaan vaatteet, eiväthän nekään ole luonnonmukaisia. Ja mennään sitten ulos puskaan etsimään luonnonmukaista elämää. Auditorion naurunpurskahdus oli välitön kun valkeat hanget hohtivat ulkona auringonpaisteessa.
Suuret yhteiset tarinat
Koulu voisi kertoa nuorisolle suuria yhteisiä tarinoita, tarinoita ihmisen suuruudesta, pienuudesta ja tärkeydestä, jatkuvasti ylöspäin eteneviä tarinoita. Me olemme huippu, kuten voimme lukea Edgestä. Maailma on hyvä paikka ja sitä voi tehdä paremmaksi.
Perusteluiksi väitteellen Esko Valtaoja viittasi Tsingis-kaaniin, Isotalon Anttiin ja Rannanjärveen, Romeoon ja Juliaan, pettuleipään, aspiriiniin ja kaskenpolttoon. Viime vuosisata maailmansotineen on sittenkin ollut ihmiskunnan rauhallisin. Tilastojen valossa arjen väkivalta on vähentynyt merkittävästi eikä maailmassa milloinkaan ole ollut niin turvallista kuin nyt. Eliniän odote on kasvanut jatkuvasti. Viimeiset nälkävuodet Suomessa olivat 1800-luvulla. 150 vuotta sitten hammassärky kaatoi isonkin miehen eikä siihen ollut muuta hoitoa kuin hampaan poisto. Menneisyys on siis karmea paikka, josta onneksi olemme päässeet eroon työllämme.
Bruttokansantuote henkeä kohti on kasvanut eksponentiaalisesti Keplerin ja Galilein kuivan, tylsän fysiikan parissa tekemän työn vauhdittamana. Tiede ja teknologia auttavat meitä; kun otamme selville maailman säännöt, pystymme muokkaamaan sitä.
Romahdukselle on vaihtoehto, meillä on yhä uusia keinoja luoda vaurautta, joka on sopusoinnussa kestävän kehityksen kanssa – emmekä tarvitse neljää uutta maapalloa. Ranskassa ja Japanissa on meneillään fuusiovoimaan ja aurinkokennnoihin liittyviä projekteja. Keinoja on, jos viisautta riittää. Jokainen voi tehdä maailmaa paremmaksi. Siihen tarvitaan paitsi fyysikkoja myös humanisteja. Maailma on vasta alussa, ei lopussa.
Mitä opettaisit?
Mitkä ovat yksilön mahdollisuudet? Mitä opettaisit, jos sinun ei tarvitsisi käyttää aikaasi temppujen ja faktojen opettamiseen? Faktat kulkevat älykännyssä farkkujen takataskussa, kielen automaattinen kääntäminen kehittyy jatkuvasti, tekstinkäsittelyohjelmat auttavat oikoluvussa, jotkut ovat jo kokeilleet mikrosirun asentamista itseensä.
Mitä pitäisi opettaa? Esko Valtaoja vastasi: synteesiä, viisautta, ymmärrystä ja ihmettelyä; nähdä maailma hiekanjyvässä, tähdet taivaalla, kuun sirppi, arkisen kotimatkan ihmeelliset yksityiskohdat. Opettakaa oppilaitanne rakastamaan maailmaa!
Esitys huipentui Walt Whitmanin runoon.
Assosiaatioitani Esko Valtaojan esityksestä
Oma sukupolveni astui koulusta aikuisuuteen 1970-luvun alkupuolella Aristoteleen määrittelemin onnen edellytyksin. Vuosien myötä realismi on karsinut tavoitteita ja haaveita. Jokaisella nuorella pitäisi silti olla mahdollisuus kokea sama voimaantuminen: Olen tärkeä ja hyvä, ja teen tärkeän ja hyvän maailman vielä paremmaksi!
Mielenkiintoista, että jo 1978 tiedettiin, ettei väestöräjähdystä tule. Opiskelin väestötiedettä Helsingin yliopistossa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Tuolloin jatkokoulutusseminaarien käytäväkeskusteluissa väestöräjähdykseen suhtauduttiin edessä olevana katastrofina, jonka ehkäisemiseen ei oikein nähty keinoja. Eräs tohtori luennollaan Franzeniassa heitti, etteivät ihmiset mene tilastojen kanssa sänkyyn. Kuitenkin opin tuolloin, että naisten kouluttaminen olisi paras keino ehkäistä väestöräjähdystä.
Epätäydellinen voi kehittyä, täydellinen ei. Sen opin balettitunneilla 1980-luvun lopulla: parhaimmat oppilaat hioivat osaamistaan loputtomiin, tavoittelivat yhä täydellisempää suoritusta koskaan sitä saavuttamatta – lähestyivät sitä kuin funktio lähestyy raja-arvoaan koskaan sitä saavuttamatta.
Syntymä, lisääntyminen ja kuolema herättävät minussa uinuvan väestötieteilijän. Muistan, miten 1980-luvulla rakensin niistä mallia sosiologian graduuni ”Elämänkaaren simulointimalli”. Oireellisesti kirjoitin tänään muisiinpanoihini Esko Valtaojan näyttämän Simbergin maalauksen nimeksi ”Elämän puutarha”.
Miksi Sastamalassa – tai Vammalassa?
Miksi olin VESO-päivillä Sastamalassa? Lauantai-aamupäivällä olin kouluttamassa opettajille sosiaalisen median mahdollisuuksia opetuksessa.
Matka Helsingistä Sastamalaan yhdeksäksi lauantaiaamuna näytti hankalalta, joten lähdin jo perjantai-iltana. Koin, mitä on odottaa junaa Helsingin asemalla ja junabussia Tampereella. Matka pikkubussissa taittui alkuun hiljaisesti, mutta loppumatkasta keskustelimme jo vilkkaasti sosiaalisesta mediasta. Eräs opiskelija kertoi, miten tuutor-ryhmän viestit Facebookissa toivottivat hänet tervetulleeksi uudelle paikkakunnalle ja toinen mietti, miten Skypen avulla voisi helpottaa ryhmätapaamisten järjestämistä.
Vammalassa pikkubussi pudotti meidät toivomiimme osoitteisiin, minutkin Kievarihotelli Liekorantaan, jossa myöhäisestä saapumisestani huolimatta sain ystävällisen vastaanoton, herkullisen päivällisen, lämpimän saunan ja hyvän yöunen.
Vastaa