IT-historiaa lahden tuolla puolen

Neuvosto-Viron
outo mennyt maailma
puhuttaa yhä

kehitys vailla
tekijänoikeutta
poikii unelmaa
Hetkyn Global Clubin 10-vuotisjuhlien avajaisseminaarissa tutustuimme Tekniikan museon tarinoihin ja kuulimme atk-töistä Neuvosto-Virossa. Linnar Viik Obama-paidassaan kiiruhti seitsemän lauttaan, joten luvattu kahvitarjoilu siirtyi hänen esityksensä jälkeen. Hän kertoi, tällä kertaa Suomeksi toisin kuin Global Clubin tilaisuudessa vuonna 2006, opiskeluajoistaan TKK:lla ja ensimmäisistä kosketuksistaan tietokoneisiin.
Suomen televisio toi Thunderbirds-nukkemaailman malliksi tietokoneiden tekemiseen ja Commodore 64 teki Linnar Viikistä koulutovereiden silmissä ”kovan jätkän”. Niinpä viron kielen ja kirjallisuuden opinnoista haaveileva rakastunut nuorukainen löysi itsensä Tallinnan Teknillisestä korkeakoulusta opiskelemasta atk-alaa. Hän oli ensimmäinen Leningradin konsulaatin Tallinnan osastolla, joka sai oleskeluluvan Suomessa. Opiskeluaikanaan hän seilasi usein Suomenlahden yli kahden maailman välillä. Molemmissa hän sai huomata, miten mahdotonta ihmisten oli uskoa siihen, mitä hän teki lahden toisella puolella.
Neuvostoliitossa uskottiin teknologian ja insinööritieteiden johtavan unelmien täyttymykseen, mutta ihmistä ne eivät voineet muuttaa. Neuvosto-Viron kasvattina Linnar Viikin matematiikan osaaminen oli korkeammalla tasolla kuin hänen opiskelutovereittensa. Niinpä hän paitsi kopioi Suomen televisio-ohjelmia Neuvosto-Viroon myös opetti iltaisin suomalaisille opiskelijatovereilleen matematiikkaa.
Tõnu Liik, nykyinen AS Tallink Groupin CIO, kertoi, miten Neuvosto-Virossa yhdistyi paratiisi ja helvetti. Vuosina 1978-85 hän toimi Algoritmin palveluryhmän johtajana, ja siirtyi sen jälkeen laitteisto-osaston johtajaksi Valtionvarainministeriöön, joka tarjosi nuorelle perheelle työsuhdeasunnon.
Neuvosto-Viro oli suljettu yhteiskunta, jossa pärjäsi, kun ei kritisoinut valtiota. Kirjat olivat niin halpoja, että niitä saattoi ostaa miten paljon halusi miettimättä niiden hintaa. Ihminen saattoi tehdä itseään kiinnostavia töitä, vaikkei niistä olisi poikinut konkreettisia tuotoksia. Toisaalta tuottavuus ei välttämättä nostanut palkkaa.
Neuvostoliitossa ei ollut tekijänoikeuslakeja, joten kaikkea, mitä sai käsiinsä, sai käyttää vapaasti. Kopiokoneita valvottiin, mutta ei tietokoneita. Keskustietokoneilla oli samanlainen arkkitehtuuri kuin IBM:n koneilla ja IBM:n käyttöjärjestelmät pyörivät niissä. Asennusprosessin aikana oli tavallista, että keskusyksikköön jouduttiin vaihtamaan sadasta kahteensataan mikropiiriä, jotta koneet saatiin toimiviksi. Tõnu Liik sanoi muistavansa yhden kerran, jolloin kone kykeni ilman muutoksia ajamaan oikein ainakin alustavat testit.
Keskuskoneaikakausi ohjelmistoineen loppui samalla kun Neuvostoliitto ja ohjelmistoja käyttäneet yritykset. Neuvostoaikaiset tietokannat luonnollisesti pyörivät edelleen uusissa sovelluksissa.
Yleisöstä kysyttiin, miten elämä kahdessa erilaisessa järjestelmässä on muuttanut Tõnu Liikin arvomaailmaa. Hetken mietittyään hän totesi, ettei mitenkään. Hän työskenteli numeroiden parissa, joten hänen ei tarvinnut ottaa kantaa järjestelmään, vaikka ei hyväksynytkään kaikkea, mitä tapahtui. Olennaisempaa hänen mielestään oli, että Neuvosto-Virossa ihmiset tiesivät menettäneensä itsenäisyytensä. Tämä tieto kulki isältä pojalle ja eli voimakkaasti jokaisessa virolaisessa. Kutsuttiinko tilannetta miehitykseksi tai oliko sosialismia enemmän tai vähemmän, ei hänelle ollut olennaista.
Illan päätteeksi Harry Piela Global Clubin isännistöstä kertoi viestintämuseohankkeesta sekä Suomen Tietojenkäsittelymuseoyhdistyksestä Jyväskylässä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.