Aikavaras varastaa

kiire pahenee
aikavaras varastaa
työn urho uupuu

TTL:n Hetkyn ITU-kerhon 4.3.09 iltatilaisuuden ”Aikalisä! Miten saan aikani riittämään kaikkeen tarpeelliseen” nimi lupasi niin paljon, että toipilaana taitoin matkan ratikalla Töölöstä Ruoholahteen – enkä enää harmitellut liikuntatunteja, jotka tilaisuuden vuoksi jouduin jättämään väliin.

Eläkkeellä jo kahdeksatta vuotta oleva Göran Lindgren ravisti turhat odotukset heti kättelyssä vakuuttamalla, ettei aiheeseen ole yleispätevää lääkettä. Aikaa on, sen käyttö on priorisointikysymys.

Kalvoilla vilahtelivat elämän aikasegmentit, kiire ja touhu, hyvä ja paha stressi sekä työn ruuhkautuminen, joka estää tekemästä työtä hyvin. Aiemmin työmarkkinoilla tavoiteltiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamista, mutta nyt sekin tuntuu haihtuvan utupilven tavoin.

Göran Lindgren kuvasi eläkeläisen arkeaan: lasten perheet ovat lähellä, joten aika kuluu heidän tukemisessaan, koiran ulkoilukaverina sekä niissä konsulttitöissä, jotka edelleen tuntuvat kiinnostavilta.
Organisoitumattomuus on asiantuntijaorganisaatioille tyypillistä. Hyvänä aikana se toimii, huonona aikana muodostaa ongelman. Byrokratiahan ei ole vain pahasta.
Motivaatio on sisäsyntyinen, johtajan tehtävä ei ole motivoida alaisiaan, mutta työyhteisön pitäisi luoda motivoitumisen edellytyksiä, joista tärkein on onnistumisen tunne. Siihen jokaisella on oikeus.
Ongelmia syntyy, jos työnantaja ei ymmärrä henkilöstössä piilevää osaamista, koska ihmiset itse eivät tule kertomaan omasta osaamisestaan. Työnantaja on vastuussa työkuormituksesta. Japanissa työpaineiden vuoksi itsemurhan tehneen työntekijän omaiset haastoivat työnantajan oikeuteen ja tämä tuomittiin kuolemantuottamuksesta.
Työuupumusta nimitetään usein loppuun palamiseksi, mutta mikäänhän ei ole palanut loppuun: ihmisen kaikki energia vain on sitoutunut työhön ja vienyt voimat niin, ettei ihminen jaksa edes nousta sängystä ylös. ”Puhukaa, ette te siihen kuole!” Göran Lindgren kehotti. ”Puhumattomuuteen kyllä kuollaan.”
Yksilön voimavarat nousevat nelikentästä: parisuhde, perhe, työ sekä ihminen itse, ystävät ja harrastukset. Parisuhde on eri asia kuin perhe ja sitä pitää hoitaa, ettei tyhjän pesän vaiheessa huomaa jakavansa kotiaan vieraan ihmisen kanssa – eikä työn loppuminen eläkeiässä tai aiemmin eri syistä saisi tulla kenellekään niin, ettei hän olisi siihen varautunut.
Ratkaisuksi aikavarkaiden torjumiseen Göran Lindgren tarjosi jämeryyttä, positiivista aggressiivisuutta, oikeutta itsekkyyteen, taitoa sanoa ”EI”. Ihmisen pitää pitää itse itsestään huolta. Jämeryyden rakennusaineiden ytimen muodostaa itsetunto. Osaaminen – haasteellisuus -ulottuvuuksien diagonaalilla virtaa flow, työn imu, jota ahdistuksen ja ikävystymisen sijaan jokaisen pitäisi tavoitella.
Selkeimmän reseptin aikavarkaisiin Göran Lindgren paljasti tilaisuuden lopulla tärkeä – kiireellinen -nelikentällä: kun tehtävät luokitellaan nelikenttään, niin ne, jotka eivät ole tärkeitä eivätkä kiireellisiä voidaan unohtaa.
Olisiko tuolla reseptillä tämä blogiteksti jäänyt kirjoittamatta?
Muistan 1980-luvun puolivälin Time/System-koulutuksen, jonka perintönä kirjahyllyssäni komeilee vieläkin viisitoista mustaa vuosiarkistomappia. Tuolloisessa koulutuksessa kehotettiin unohtamaan kaikki ei-tärkeät tehtävät. Niin, miksi kiireelliset työt pitäisi tehdä, jos ne eivät ole tärkeitä?

Oppiminen ja innovaatio työelämässä

vuorovaikutus
kysy, vastaa, reflektoi
luota itseesi

konflikti, uuden
opin, luovuuden lähde
osa elämää

innovoi uutta
tagit, wikit, tarinat
folksonomiat

IT-kouluttajien seminaari Oppiminen ja innovaatio työelämässä, 20.11.08, keräsi noin 60 osallistujaa, osan Haaga-Helian Pasilan tiloihin, osan verkkoon Humacin tarjoamalla Connect Pro -yhteydellä.

Luovaa työtä vuorovaikutuksessa
Esko Kilpi aloitti innostavan esityksensä Samuli Parosen sanoin: ”Vastaukset elävät aikansa, kysymykset tulevat uudestaan”.
Miten työn tuottavuutta voitaisiin parantaa? Yleensä tuottavuutta tarkastellaan input-output-mittarein. Terveydenhoitoalalla on kuitenkin todettu, että jos leikkausten määrä kasvaa, niin viipymisaika teho-osastolla kasvaa. Siis suoritteiden määrän kasvattaminen yhdellä osastolla kasvattaa suoritteita muualla. Onko tässä järkeä?
Työsuoritus perustuu kollektiiviseen, yhteisölliseen ajatteluun. Työpahoinvoinnin suurin syy on se, että yksilöltä edellytetään suoritusta, johon tarvittaisiin tiimi. Jos teet hyvin työsi, se tarkoittaa, että teemme yhdessä. Miten tietotekninen työn tuki mahdollistaa tämän?
Tietointensiivinen työ on luovaa työtä vuorovaikutuksessa, puhumista ja kuuntelemista, jonka keskeisiä elementtejä ovat kysymykset ja vastaukset. Haku on kysymistä, mutta hakuja on kolmen tasoisia. Ensimmäinen on Googlen kontekstuaalinen tilannehaku, toinen RSS-syötteet, joilla tilaan tietoa minua kiinnostavien asioiden muutoksista, ja kolmas muiden tekemät haut, sosiaalinen filteröinti, johon kuuluvat tagit ja sosiaaliset kirjanmerkit.
Perinteiset taksonomiat ovat jäämässä folksonomian varjoon. Kun kirjoitat hakukenttään kaksi ensimmäistä kirjainta, näet, mitä tageja muut ovat käyttäneet. Kokosanahakujen rinnalla tagit ovat tärkeitä, koska ne heijastavat toisaalta yhteisiä merkityksiä, toisaalta työn attribuutteja.
Informaatio on yhä visuaalisempaa ja narratiivisempaa. YouTubessa pystyt kertomaan älykkäästi kompakteja lyhyitä hauskoja tarinoita paremmin kuin perinteisillä diaesityksillä.
Kuinka kauan vastausta pitää odottaa? Esimerkiksi Nokian globaalissa verkostossa vastauksen pitäisi tulla parissa minuutissa. Mikään vastaus ei sinällään voi olla oikein. Asiantuntijan vääriksi arvioimat vastaukset tarjoavat organisaatiolle mahdollisuuden oppia. Kyseiset vastaukset olisivat kuitenkin jossain olemassa, näin ne saadaan näkyviksi.
Wiki mahdollistaa yhteisen keskustelun, johon voivat osallistua niin enemmän kuin vähemmänkin osaavat henkilöt. Tämä on vaikeaa monissa yrityksissä, jotka ovat pelon vallassa. Kollektiivinen editointi jää pois, kun ei uskalleta tulla esiin väärien ajatusten kanssa. On olennaista tunnistaa pelon kulttuuri.
Tavoitteet ja suunnitelmat toteutuvat harvoin. Todellinen elämä on epävarmaa. Pitäisi ymmärtää, mitä oikeasti tapahtuu tässä ja nyt. Yrityksissä fokus on ollut strategioissa, tavoitteissa ja tuloksissa, ei siinä, mitä oikeasti tapahtuu. Reflektion systematisointi tarkoittaa sitä, että jokainen kirjoittaa omaa sisäistä blogiaan ja työstää sitä, mitä oikeasti tapahtuu, jolloin toiminta tulee läpinäkyyväksi.
Perinteisesti yrityksessä jokaisella on vastuunsa eikä muiden pidä tulla neuvomaan. Suoritekeskeisyys on ongelmallista, keskustelu on aina rajoja ylittävää. Luova työ on aina valintoja: miksi teen tuon enkä tätä? Kun valintojen perusteet tehdään näkyväksi, voidaan päästä seuraavalle tasolle. Kolmas taso olisi yhteinen editointi. Millainen on yrityksen perusdokumentti? Onko se narratiivinen video- tai äänitiedosto?
Miten organisaatioissa päästäisiin yhteiseen oppimisprosessiin? Tavoitteiden ja suunnittelujen prosessi sinänsä on mielenkiintoinen, mutta ei ainoa vaihtoehto. Voidaan myös edetä improvisoiden tietämättä, minne ollaan menossa. Suunnittelu on tärkeää, mutta suunnitelmien pitää saada elää; suunnitellaan yhdessä ja katsotaan tilannetta koko ajan mukautuvasti.
Moniäänisyys on luovuuden lähtökohta. Ryhmissä on aina soraääniä, joista ei pääse eroon. Mitä enemmän pomotetaan, sitä enemmän toinen alistuu – ja sitä enemmän taas pomotetaan. Jos ihmiseen ei luoteta, hänellä ei ole itseluottamusta. Jos ihmiseen luotetaan, hänen itseluottamuksensa paranee ja hän alkaa luottaa muihin. Vuorovaikutusten verkostossa ongelmatilanteet ohittuvat neuvotellen ja keskustellen.
Yhden ihmisen kontribuutio ohimennen voi olla olennaista. On hyvä, että ryhmä on työskennellyt kauan yhdessä, mutta ohikulkijoiden kommentit voivat tuoda jotain uutta. Kontekstuaalisia verkostoja ei silti pitäisi yhdistellä, koska tekemisen pohjalla oleva tarve on aina kontetekstuaalinen.
Alustuksensa lopuksi Esko Kilpi painotti: Löydä omat kiinnostuksen kohteesi ja mieti, miten kutsut muut mukaan ja saat heidätkin kiinnostumaan! Jalkautusta ei ole olemassa, mukaan ottamista on.
Työn kehitys käsityöstä yhteiskehittelyyn
Yrjö Engeström kuvasi työn historiallisia kehitystyyppejä käsityöstä sarjatuotannon, prosessien parantamisen ja massaräätälöinnin kautta yhteiskehittelyyn. Muutoksessa mikään ei korvaudu kokonaan uudella vaan monikerroksisuus sisältää piirteitä eri aikakausilta.
Esimerkki nykyajan käsityöpajasta, jossa asioita opitaan ja käsitellään kätten kautta opittujen taitojen ja hiljaisen tiedon avulla, voisi olla eräs uusmediayritys, joka kasvoi lyhyessä ajassa muutaman hengen yrityksestä suureksi. Alun luovuus muuttui skaalan kasvaessa pyrkimykseksi tehdä enemmän ja tehokkaammin. Yritys ei enää pysynyt budjeteissa vaan ajautui kriisiin. Alkuun yritys oli markkinajohtaja, nyt kyseistä yritystä ei enää ole olemassa.
Sarjatuotannon maailma on erilainen kuin käsityöpaja. Sarjatuotannossa prosessit kuvataan täsmällisesti. Etulinjan tekijät, toteuttajat, eivät ole kiinnostuneita prosesseista. Seuraavassa, prosessijohtamisen vaiheessa jokainen tarkkailee ja parantaa prosessiaan, mutta tuote on edelleen vakio.
Massaräätälöinnissä aletaan kiinnittää huomiota tuotteen kehittämiseen tyyliin ”räätälöi oma autosi”. Vakuutusyhtiöissä oli ensin erilliset vakuutustuotteet, sitten kehitettiin standardoiduista palasista arkkitehdin taidoin kokonaispaketti. Asiakaspalvelija joutuu entistä enemmän vuorovaikutustilanteeseen, nykyisin usein netissä. Osaaminen on siirtynyt prosessien hallinnasta tuotteen ja asiakkaan miettimiseen.
Yhteiskehittelyssä tavoitellaan monimutkaisia, pitkän elinkaaren tuotteita, joita varten solmitaan pitkäaikainen yhteiskehittelysopimus. Jos aiemmin myytiin vain paperikoneita, niin nyt myydään pitkäaikaista yhteistyömallia, jossa yritys on mukana jatkuvasti kehittämässä ja ylläpitämässä asiakkaalla olevia tuotteitaan. Kokonaisuuteen liittyy tuotteen jatkuva uudistaminen ja kehittäminen. Aiemmin insinööreille laite sinänsä oli myytävä tuote ja vikailmoitukset miellettiin käyttäjävirheistä johtuviksi.
Yhteiskehittelyssä on paljon mahdollisuuksia ja haasteita oppimiselle ja työn organisoinnille. Flunssat voidaan hoitaa sarjatuotantona, mutta pitkäaikaissairaat, jotka yrittävät pärjätä kotona, vaatisivat pitkää yhteistä hoitokaarta; yllätyksiähän voi tulla koko ajan. Ratkaisevaa on määritellä oikea työtapa kohteen mukaisesti. Esimerkiksi flunssapotilaan kanssa ei välttämättä kannata ryhtyä keskustelemaan elämän hallinnasta. Toinen esimerkki yhteiskehittelystä liittyy pitkäaikaissairaiden kotihoitoon, jolloin sairaan ovella muutenkin käyvät posteljoonit voivat tarkistaa, onko kaikki hyvin.
Olennaista on määritellä tuotettava kohde: keille tuotetaan mitä ja miksi – eikä vain: miten? Yhteiskehittelyssä hallitaan nopeasti muuttuvan tuotteen kokonaisuutta, mikä murtaa perinteisiä käsityöläisyyteen liittyviä ammattikuntarajoja. Nyt aletaan vaatia yhä monimutkaisempien toimijaverkkojen yhteistyötä.
Asiakasälykkyys on tapa kirjata asiakkaan kokemuksia tuotteen käytöstä vastavuoroisen oppimisen pohjaksi. Solmutyöskentely edellyttää jazzmaista jammailevaa työtapaa. Ennakoivat elinkaarisopimukset muistuttavat enemmän puitesopimuksia kuin perinteisiä transaktiosopimuksia.
Yhteiskehittelyssä olennainen käyttöhäiriöistä oppiminen edellyttää häiriöiden mahdollisimman monipuolista kirjaamista; merkinnät sinisessä vihossa eivät riitä. Yhteinen suunnittelu ei onnistu, jos kokouksessa jokaisella on nippu papereita, joita he selaavat eri tahdissa.
Muutoslaboratoriossa kohde on erilainen kuin yksittäinen sairausepisodi. Muutosprosessissa henkilöt keräävät tietoa kriittisistä häiriöistä. Oppimishaasteena on uusi, neuvotteleva solmutyöskentely. Enää ei ole vain yhtä pomoa, joka määräisi, mitä tehdään. Kaikilla on kokonaiskuva, mutta kukaan yksin ei voi määrätä seuraavaa toimenpidettä.
Sairaaloissa kaikki kirjoittavat, mutta kukaan ei lue, koska kukaan ei ehtisi lukea; kroonikon sairauskertomus saattaa hyllyssä olla puolen metrin mittainen. Jotkut potilaat pitävät pientä mustaa vihkoa siitä, mitä heille on tapahtunut. Ihminen on usein vain yhden lääkärin varassa eikä tiedä muita vaihtoehtoja eikä sitä, millaisia hoitoja hän voisi saada.
Miten kiteyttää olennainen nopeasti kaikille näkyväksi ajantasaiseksi kokonaiskuvaksi? Vuonna 2002 ei vielä ymmärretty wikeistä mitään, mutta nyt voitaisiin rakentaa mahdollisimman aktiivisesti tuettu sosiaalisen median verkko. Useimmissa organisaatioissa ei ole infrastruktuuria jatkuvaan reflektointiin vaan keskustelu on mielipiteiden heittämistä eikä todellista keskustelua, johon sisältyisi analyysia.
Yhteiskehittämiselle tarvitaan hyvää neuvottelupohjaa, ei sanelua. Ekspansiivisessa oppimisessa joku tekee jotain, mistä seuraa laajeneva oppimisprosessi. Kansan opettaminen valistuskampanjoilla ei toimi. Aitoa yhteiskehittelyä tuskin löytyy, mutta askeleita siihen suuntaan on paljon. On totta, että monet asiat kannattaa tehdä suoraviivaisesti, eikä yhteiskehittely korvaa kaikkea, mutta olennaista olisi ymmärtää vanhojen lähestymistapojen rajat.
Loppukeskustelu
Ammattikorkeakoulujen pitäisi miettiä, miten voisivat toimia kumppaneina yrityksille ja rakentaa opetustaan sen pohjalle. Suljetut luokkatilat perinteisine tuoliriveineen ovat kaukana yritysten nykyisyydestä, tosin näissä tiloissa yritykset ehkä joskus reflektoivat omaa toimintaansa.
Meillä olisi mahtava vuorovaikutuksen potentiaali vastata haasteisiin, mutta meidän pitäisi panna asiat tapahtumaan, havaita elämässämme toistuvat toimintamallit ja kysyä niiden tarkoituksenmukaisuutta. Kuinka paljon saamme informaatiota, joka kyseenalaistaa ajatteluamme?
Oppimisessa keskeinen asia on perusturvallisuus, ilman sitä yritämme suojautua. Kukaan ei pysty oppimaan yksin, tarvitsemme vuorovaikutusta, jossa rajoitamme ja mahdollistamme toisiamme. Jatkuva konflikti on oppimisen ja luovuuden lähde. Mistään asiasta ei voi olla yhtä totuutta, yksi totuus kertoo aina valtarakennelmasta. Oppiminen on osa elämää ja missä tahansa saavutettu osaaminen pitäisi voida todentaa missä tahansa.
Mitä enemmän olet valmis tekemään ilmaiseksi, sitä enemmän tienaat. Ongelmat ovat vanhentuneissa asenteissa ja ansaintamalleissa.

Opitaan työssä luomaan muutos

luodaan yhdessä
muutos, taotaan kivet
katedraaliksi
Teemu Arinan johdattelema IT-kouluttajien tilaisuus Oppiminen työelämässä 6.11.07 Haaga-Heliassa jäsentyi vuorovaikutteiseksi monipuolisten ryhmätöiden ja asenteita ravistelevan multimediaesityksen myötä. Ryhmissä pohdimme työelämän trendejä ja visioimme parempaa, jota haluaisimme yhdessä luoda. Neljän ryhmän iskulauseiksi muotoutuivat:

  • YouTube, MySpace, OurWorld
  • Ilo olla
  • Löydän aina oikean mestarin
  • Älyllä ja tunteella muutoksessa mukana.

Eettinen yritystoiminta ja muutoksen luominen soivat ryhmien vuoropuhelussa.
”Kieli on talo, jossa ihminen asuu”, Teemu Arina siteerasi Heideggeria. Tulevaisuus luodaan itse. Koulu kaipaa vuorovaikutusta ja reflektiota opettajan monologin tilalle.
Teemu Arina kertoi tarinan kuudesta sokeasta miehestä ja norsusta. Kaikki olivat väärässä ja tavallaan oikeassa, jokainen miehistä kuvaili tunnustelemaansa norsun osaa, mutta yksikään ei hahmottanut kokonaisuutta.
Kaikilla työtätekevillä on velvollisuus unelmoida paremmasta. Pienet muutokset monimutkaisessa järjestelmässä merkitsevät paljon. Kukaan ei ole asiantuntija eikä tulevaisuutta voi ennustaa.
Kuuntelemisen taito on tärkeä, vaikka kokemukset omista ajatuksista kuuluisivat voimakkaimpina. Analoginen malli, jota käytämme vuorovaikutuksessa, rajoittaa ilmaisua; tiedämme enemmän kuin pystymme muille välittämään.
Teknologia vaikuttaa tekemiseen. Kuvitelkaa maailma, jossa olisi Beethoven ilman pianoa, da Vinci ilman sivellintä tai Linus ilman tietokonetta. Tulevaisuuden työ voi olla tyystin toista kuin nykyiset toiveammatit.
Moderni koulujärjestelmä on teollisen ajan tuote. Kokeeko yksittäinen oppija hakkaavansa kiveä tai rakentavansa katedraalia, on sivuseikka. Ihmiset lokeroidaan koulutuksen mukaan eikä huomata heidän monipuolista osaamistaan muilla alueilla. Ihmiset eivät ole koneen vaihdettavia osia, heille ei kannata opettaa ”pankkiin” asioita. Parasiitti etsii opettajansa eikä odota, että koulu antaa sen hänelle. ”Teknologiat ovat ruumiimme jatke”, Teemu Arina siteerasi McLuhania ja katsoi silmälasejaan.
Erään epäonnistuneen projektin jälkeen projektipäällikkö totesi, että projekti olisi ollut hyvä, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan. Niin. Tuosta tuli mieleeni 1980-luvun vakuutusmatemaatikko, joka selitti, ettei eläkelaskelmissa ole virhettä, väestö ei vain jostain syystä käyttäydy laskelmien mukaisesti.
Teemu Arina hymähteli, että nykyisin tehdään jopa tutkimusta Web 2.0:sta, joka alunperin oli hype-termi. Puhumme sosiaalisesta mediasta, mutta mitä on epäsosiaalinen media?
Jakaessamme kokemuksiamme verkostossa tuotamme muille metakokemuksia uudella tavalla. Yhteistyö on olennaista – vaikka sitä koulussa kutsutaankin lunttaamiseksi. Olennaista ei enää ole, mitä itse tiedän, vaan keitä on verkostossani, joita voin käyttää hyväkseni. Tässä tarvitaan taitoja, joita ei opeteta missään.
Kirjassa Yritys 2.0 keskustellaan uudesta tavasta tehdä töitä. Kuka tekee innovaation? Post-it-laput syntyivät, kun yritettiin keksiä maailman pitävin liima. Tavoitteeseen ei päästy, mutta saavutettiin jotain muuta.
Homo contextus on yhteenverkostunut ihminen. Oppiminen ei ole muistamista vaan uusien yhteyksien muodostumista. Kai Hakkaraisen mukaan asiantuntijaksi kasvamiseksi pitäisi toimi 10 000 tuntia oman lähikehityksen vyöhykkeen äärirajoilla. Miten tämä onnistuu oppilaitoksen tiukoissa opetussuunnitelmissa, joissa aikaa oppimistavoitteiden saavuttamiseen on yhä vähemmän? Fast food ja slow food, kumman valitsemme?
Jos koulujärjestelmää ei olisi olemassa, millaisia oppimisen tiloja rakentaisit? Korostaisitko vuorovaikutusta vai sisältöjä? Mitä pieniä variaatioita voisit omassa elämässäsi tehdä? Miten luot ideaviruksen, joka leviää kuin rutto? Kirjoitatko sitä varten 500-sivuisen väitöskirjan? Parhaiten verkostossa leviää väite, jota ei perustella loppuun. Täydellinen selitys ei synnytä keskustelua.