Kun olen koko ikäni myynyt näitä tossuja

balettitossu
sopeutuu jalkaan, tanssii
jää eläkkeelle
Anna-Maija Lehdon ja Hanna Sutelan Vieraskynäkirjoitus ”Eläkeikää nostetaan harhaanjohtavin perustein” Helsingin Sanomissa herätti minussa eläkevakuutusalaan perehtyneen väestötieteilijän. Kansainväliset ja ajalliset vertailut ikääntyneiden työllisyysasteen myönteisistä muutoksista Suomessa olivat ilahduttavia, mutta erityisesti kiinnitin huomiota eläköitymisajatusten muutoksiin.
Muistan vapaaehtoisten eläkevakuutusten esiinmarssin Suomessa 1980-luvun puolivälissä, kokoukset, joissa suunniteltiin tuotteita ja kiisteltiin niiden myyntiargumenteista. Kuunneltuani aikani keskustelua eläkevakuutuksesta verotuksellisesti edullisena säästökohteena siirryin mielekkäämpiin töihin.
Vähitellen mainokset varhaiseläkkeen ihanuudesta alkoivat kävellä vastaan, aluksi vakuutusyhtiön näyteikkunassa, vähitellen muuallakin. Itse uskoin edelleen sosiologien tarveteorioihin (esim. Erik Allardtin tiivis ”Having, Loving, Beeing”), joiden mukaan ihmisen korkein tarve on itsensä toteuttaminen. Siihenhän työ tarjoaa parhaan mahdollisuuden.
Parinkymmenen vuoden takaista asennemuutosta kuvannee keskustelu Ballerina-shopissa Fredrikinkadulla, jossa olin ostamassa balettitossuja kuluneiden tilalle. Ovesta astui ehkä parikymppinen tyttö äitinsä kanssa. Rupattelu eteni jouhevasti, kunnes viittaus tulevaan sai myymälänhoitaja, Greta Mattsoffin, huokaamaan: ”Kun tässä pitäisi jäädä eläkkeelle.” ”Mutta eikö se ole ihanaa!” nuori tyttö riemastui. ”No en minä tiedä. Kun olen koko ikäni myynyt näitä tossuja.” Greta käänsi selkänsä ja meni tossuhyllylleen.
Ensimmäiset balettitossuni ostin häneltä jo 1960-luvun alussa ja sen jälkeen aika monet. Hän osasi valita asiakkaalle sopivat tossut vain vilkaisemalla tämän jalkaa.
Lukiossa 1970-luvun alussa uskonnon opettaja kysyi meiltä, pitkää matematiikaa opiskelevilta, kuinka moni meistä ei menisi töihin, jos yhteiskunta takaisi kansalaispalkan, esim. 2000 silloista markkaa. Yli neljänkymmenen oppilaan joukosta nousi ainoastaan yksi käsi. Kaveri tosin totesi, että hän tarvitsisi suuremman rahasumman, koska hän ostaisi ison kimpaleen marmoria ja ryhtyisi kuvanveistäjäksi.

Aikavaras varastaa

kiire pahenee
aikavaras varastaa
työn urho uupuu

TTL:n Hetkyn ITU-kerhon 4.3.09 iltatilaisuuden ”Aikalisä! Miten saan aikani riittämään kaikkeen tarpeelliseen” nimi lupasi niin paljon, että toipilaana taitoin matkan ratikalla Töölöstä Ruoholahteen – enkä enää harmitellut liikuntatunteja, jotka tilaisuuden vuoksi jouduin jättämään väliin.

Eläkkeellä jo kahdeksatta vuotta oleva Göran Lindgren ravisti turhat odotukset heti kättelyssä vakuuttamalla, ettei aiheeseen ole yleispätevää lääkettä. Aikaa on, sen käyttö on priorisointikysymys.

Kalvoilla vilahtelivat elämän aikasegmentit, kiire ja touhu, hyvä ja paha stressi sekä työn ruuhkautuminen, joka estää tekemästä työtä hyvin. Aiemmin työmarkkinoilla tavoiteltiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamista, mutta nyt sekin tuntuu haihtuvan utupilven tavoin.

Göran Lindgren kuvasi eläkeläisen arkeaan: lasten perheet ovat lähellä, joten aika kuluu heidän tukemisessaan, koiran ulkoilukaverina sekä niissä konsulttitöissä, jotka edelleen tuntuvat kiinnostavilta.
Organisoitumattomuus on asiantuntijaorganisaatioille tyypillistä. Hyvänä aikana se toimii, huonona aikana muodostaa ongelman. Byrokratiahan ei ole vain pahasta.
Motivaatio on sisäsyntyinen, johtajan tehtävä ei ole motivoida alaisiaan, mutta työyhteisön pitäisi luoda motivoitumisen edellytyksiä, joista tärkein on onnistumisen tunne. Siihen jokaisella on oikeus.
Ongelmia syntyy, jos työnantaja ei ymmärrä henkilöstössä piilevää osaamista, koska ihmiset itse eivät tule kertomaan omasta osaamisestaan. Työnantaja on vastuussa työkuormituksesta. Japanissa työpaineiden vuoksi itsemurhan tehneen työntekijän omaiset haastoivat työnantajan oikeuteen ja tämä tuomittiin kuolemantuottamuksesta.
Työuupumusta nimitetään usein loppuun palamiseksi, mutta mikäänhän ei ole palanut loppuun: ihmisen kaikki energia vain on sitoutunut työhön ja vienyt voimat niin, ettei ihminen jaksa edes nousta sängystä ylös. ”Puhukaa, ette te siihen kuole!” Göran Lindgren kehotti. ”Puhumattomuuteen kyllä kuollaan.”
Yksilön voimavarat nousevat nelikentästä: parisuhde, perhe, työ sekä ihminen itse, ystävät ja harrastukset. Parisuhde on eri asia kuin perhe ja sitä pitää hoitaa, ettei tyhjän pesän vaiheessa huomaa jakavansa kotiaan vieraan ihmisen kanssa – eikä työn loppuminen eläkeiässä tai aiemmin eri syistä saisi tulla kenellekään niin, ettei hän olisi siihen varautunut.
Ratkaisuksi aikavarkaiden torjumiseen Göran Lindgren tarjosi jämeryyttä, positiivista aggressiivisuutta, oikeutta itsekkyyteen, taitoa sanoa ”EI”. Ihmisen pitää pitää itse itsestään huolta. Jämeryyden rakennusaineiden ytimen muodostaa itsetunto. Osaaminen – haasteellisuus -ulottuvuuksien diagonaalilla virtaa flow, työn imu, jota ahdistuksen ja ikävystymisen sijaan jokaisen pitäisi tavoitella.
Selkeimmän reseptin aikavarkaisiin Göran Lindgren paljasti tilaisuuden lopulla tärkeä – kiireellinen -nelikentällä: kun tehtävät luokitellaan nelikenttään, niin ne, jotka eivät ole tärkeitä eivätkä kiireellisiä voidaan unohtaa.
Olisiko tuolla reseptillä tämä blogiteksti jäänyt kirjoittamatta?
Muistan 1980-luvun puolivälin Time/System-koulutuksen, jonka perintönä kirjahyllyssäni komeilee vieläkin viisitoista mustaa vuosiarkistomappia. Tuolloisessa koulutuksessa kehotettiin unohtamaan kaikki ei-tärkeät tehtävät. Niin, miksi kiireelliset työt pitäisi tehdä, jos ne eivät ole tärkeitä?