Unet ja asiantuntemus

hengen jylinä
heijastaa keppiaasin
hevosillaksi

intohimoinen
kaistapää kääntää aikaa
suomen kielelle
Kirjoittajakoulussa Hannu Simpura puhui unista, joita kokemattomat kirjoittajat käyttävät aasinsiltoina tai keppihevosina tarinoissaan. Onko uskottavaa, että lapsuusuni paljastaisi unohtuneita, merkityksellisiä asioita? Purammeko unissamme menneisyyden dokumenttikuvastoa? Tai voiko kirjoittaja liittää unilla merkityksiä kuvaamiinsa päivän mitättömiin tapahtumiin? Hannu Simpura neuvoi: ”Jos käytät kirjoituksessa jotain, niin käytä sitä, äläkä vain ole käyttävinäsi.”
Arjessa unen kertominen toiselle luo luottamuksen ilmapiiriä. Esimerkkinä luottamuksesta Simpura kertoi Juhani Ahon ja Elisabeth Järnefeltin keskustelusta. Juhani sanoi: ”Näin kaksi vanhaa varista lentämässä.” Elisabeth kysyi: ”Mutta Jussi kulta, lensivätkö ne varikset?” johon Juhani totesi: ”Eiväthän ne lentäneet.” Vaistollaan Elisabeth oli päässyt Juhanin näyn sisään.
Uni on outokielinen filmi, vain yhdelle ihmiselle tarkoitettu. Kirjallisuudessa liian usein uni supistetaan ja siitä käytetään vain ydinaines. Simpura suositteli meille Anita Konkan vuonna 1999 kirjoittamaa ”Nainen unen peilissä”, jossa kirjoittaja selittää uniaan innokkaasti ja hauskasti.
Unityöllä voi nousta kirjoituskriisistä. Unet paljastavat enemmän ja syvemmältä kuin valvetila, lataavat merkityksiä arjen taakse. Pyrkiihän kirjoituskin luomaan arkeen uusia merkityksiä. Unityössä käsketään kipeitä ajatuksia mieleen illalla ja aamulla kirjoitetaan unet muistiin. Unten tarkkailu muuttaa ja linkittää niitä toisiinsa.
Taide on näkyjen näkemistä, oman persoonallisen hengen heijastamista yhtenäiseen taideteokseen. Ilman hengen jylinää ei synny taidetta. Toisten kirjoittamisesta voi saada vinkkejä, mutta taiteen luominen on aina henkilökohtaista.
Antero Viinikainen mietti, millä kirjoittaja elää. Kääntäminen on eräs vaihtoehto. Lukukokemus alkukielellä ja suomeksi ovat erilaisia. Käännöskirjan lukija saattaa jäädä miettimään jotain ilmaisua alkukielellä – riippumatta siitä, onko käännös hyvä vai huono.
Kääntäjät voidaan jakaa ammattikääntäjiin ja intohimoisiin asiantuntijakääntäjiin. Edelliset tekevät tilaustöitä aikatauluineen kun taas pienen aihepiirin asiantuntija innostaa kustantajan kirjallisesta löydöstään ja suomentaa sen ilman lukkoonlyötyä aikataulua. Tuula Kojo on hyvä esimerkki intohimoisesta asiantuntijakääntäjästä: hän innostui Turkista, tutustui Orhan Pamukiin ja sopi kääntämisestä kustantajan kanssa – jo ennen kuin kukaan aavisti Pamukin saavan Nobel-palkinnon.
Jos joku meistä löytäisi kiinnostavan kirjailijan, hän voisi tarjota Hesariin tai Parnassoon tästä kirjoittamaansa juttua ja muutamia käännöksiä tämän teksteistä. Jos juttu menisi lävitse, tekijä nousisi kyseisen kirjailijan asiantuntijaksi – jonka jälkeen kaikki olisi kiinni kyvystä markkinoida itseään.
Asiantuntijakääntäminen on antoisaa, muuhun kirjoittamiseen sopivaa työtä. Ensin pitää hankkia asiantuntemusalue, jota voi syventää ja laajentaa. Nykyaika suosii asiantuntijoita, kunhan osaa levittää tietoa erikoisosaamisestaan tai harrastuksistaan muille.
Viinikainen vei meidät mielikuvitusmatkalle Etelä-Italiaan, jossa sateisena päivänä löydämme pienestä kirjakaupasta Luigi Pirandellon teoksia ja innostumme niistä, kasvamme asiantuntijoiksi ja tuomme ennen suomentamattomia teoksia suomalaisille lukijoille.
Pirandello kuvaa oikeaa ja kuviteltua todellisuutta. Oikeat henkilöt ovat meille ehkä epätodellisempia kuin kuvitellut. Saamme historian henkilöistä ristiriitaista tietoa, mutta tunnemme kaikki Sancho Panzan. Parhaimmillaan kirjailija luo henkilöitä, jotka ovat todellisempia kuin tosi maailma.
Kirja-arvostelut voivat myös tarjota leipäpuun kirjoittajalle. Samoin kuin kääntäjät, arvostelijatkin voidaan jakaa ammattiarvostelijoihin ja oman asiantuntemusalueen kirjallisuuden arvostelijoihin. Asiantuntijan kritiikki on aina kiinnostavampi kuin ammattiarvostelijan, jolta puuttuu kyseisen erikoisalueen tuntemus.
Asiantuntijana löytää toisen näkökulman maailmaan, toisen kotimaan, jonka tapahtumia voi seurata vaikka nettilehdistä ja kirjallisuudesta. Pitäähän kirjailijankin jatkuvasti osata katsoa maailmaa toisen henkilön, roolihenkilönsä näkökulmasta.
Media tekee kirjoittajista hetkessä suosittuja. Vastustus voi kääntyä voitoksi, pahinta on vaikeneminen. Postmodrnissa maailmassamme ei enää ole auktoriteetteja kuten Ahlqvist-Oksanen tai Kajava.
Antero Viinikainen sanoi, että Ahlqvist oli Kiven Seitsemän veljestä teilaavassa kritiikissään monessa mielessä oikeassa. Kivi oli kehittänyt kielen kotimurteestaan eikä se levinnyt teoksen ulkopuolelle. Seitsemän veljestä ei oikeasti kuvannut silloista normaalia kansanelämää. Mutta Ahlqvistin kritiikissä oli yksi suuri ongelma: hän ei ymmärtänyt mitään romaanitaiteesta.
Pirstottu nykyaika hankaloittaa asiantuntemuksen hankkimista ja siihen keskittymistä. Jos hajotamme itsemme joka alueelle, emme ole mitään, mutta asiantuntemuksella vahvistamme persoonaamme.
Onko intohimokääntäjä kaistapää? Onko hänen päässään kaksi kaistaa, toisella hän kääntää, toisella kirjoittaa?
Miksi ihmiset ennen vanhaan saivat lyhyen elämänsä aikana aikaan paljon enemmän kuin me pitkän elämämme aikana? Lisääntyykö aika, kun sitä kulutetaan? Luoko tekeminen aikaa? Ja kuluuko aika nopeammin nykyisin, kun sitä kaikin keinoin yritetään säästää? Hukkuuko aika sen pilkkomiseen ja keskittymisen mahdottomuuteen?