Avainsana: Juhani Aho

Hotelli ja takkahuone navetassa

Krapi tarinoi
historiaa reseptein
sydän mukana.

Kesähuvila
lypsykarjatilalta
ravintolaksi.

SOMY-koordinointihankkeen  parin päivän kokous, touhupäivät 7.-8.5.2012, Tuusulan Krapissa alkoi vaikuttavalla ja maukkaalla Pitopöytälounaalla, tosin tunnin myöhässä, kun VR:n tekninen vika pysäytti koko junaliikenteen maanantaiaamupäivänä.
Ensimmäisenä päivänä kauhoimme toistemme tiedot viidentoista sosiaalisen median hankkeen tilanteesta Googlen dokumentteihin matriisiksi. Toinen päivä suuntasi ensi syksyn tapahtumiin ja koordinointihankkeen tehtäviin.
Krapin historiaa
Ensimmäisen päivän lounaan jälkeen saimme tiiviin rautaisannoksen tarinoin höystettyä Krapin historiaa 1600-luvulta nykypäivään. Isojaossa Krapin tilukset ulottuivat Jokelasta Hyvinkäällä asti. Isäntä Krapi ja hänen kolme pientä lastaan lepäävät Tuusulan hautausmaalla.
Valtioneuvos G.F.Sourander osti tilan kesäasunnokseen vuonna 1882, ja raeknnutti päärakennukseksi venäläistyylisen huvilan. Osa pystyssä olevista hirsistä on Venäjältä, osa vanhasta päärakennuksesta. Huvila ei ole vajonnut savipohjaiseen maahan.
Maanviljelijä Klas Holma ja hänen Maiju-vaimonsa ostivat Krapin vuonna 1911 lypsykarjatilaksi ja rakennuttivat karjakartanon, nykyisen hotellirakennuksen, jonka huoneet on nimetty entisten asukkaiden mukaan. Oman huoneeni ovessa luki ”Uurtava”.
Tuusulanjärven taiteilijayhteisössä oli kulttuurin, talouden ja politiikan edustajia, jotka jokainen tavallaan pyrkivät edistämään Suomen itsenäisyyttä. Taiteilijoista ensimmäisenä Tuusulaan saapui Venny Soldan-Brofeldt, joka käytti housuja ja poltti piippua, ja viimeisenä Sibelius; hän ei voinut asua Helsingissä, koska se ei edustanut metropolia eikä maaseudun rauhaa.
Sibelius ei onnistunut ostamaan tonttia järven rannalta, koska rouvat, jotka tonttia myivät, olivat nähneet Symposonin eivätkä halunneet myydä tonttiaan rentulle. Ainolasta näkee järvelle vain talvisin. Sibelius itse sanoi myöhemmin, ettei olisi halunnut asettua järven rannan kosteaan ilmanalaan.
Kaikki taiteilijakodit ovat Tuusulanjärven kaakkoispuolella, jossa voi nauttia auringonlaskuista ja pääsee parissa tunnissa junalla Helsinkiin. Helsingin arjen houkutukset ja viihde varjostivat perheiden hyvinvointia. Taiteilijayhteisössä elämä ei ollut helppoa vaan köyhää, elinkeino raavittiin arjesta. Samaan aikaan kun Sibelius tilasi hienoja nahkahansikkaita Pariisista, Aino kerjäsi ruokaa perheelle Tuusulassa.
Veljessota vei isäntä Klasin; muutaman vuoden kuluttua hänet löydettiin lähipitäjän kirkkomaalta. Tilan ja perheen hoito jäi Maiun harteille. Metsästystä harrastava agronomi Onni Lustig näki Maiun ratsastamassa, eikä kestänyt kauan, kun Krapi sai uuden, innovatiivisen isännän, joka välillä vietti iltoja ystävänsä Eino Leinon kanssa pelaten shakkia.
Krapin tila alkoi saada uusia muotoja. Krapin Rivieralle rakenettiin savusauna ja tuotiin hiekkaa vastarannalta vuonna 1933. Tanssilava ja juhannustulet keräsivät nuorisoa. Savusauna on palanut pari kertaa melkein kokonaan, mutta kiuas on edelleen alkuperäinen.
Vuonna 1957 Salme Pietikäinen tuli Krapiin kotitalousharjoittelijaksi, ja pian Matti Holman puolisona nuoreksi emännäksi taloon. Hän toimi Apu-lehdessä kotitaloustoimittajana ja oli mukana perustamassa Marttaravintolaa vuonna 1968. Ravintola Krapinhovi avattiin tilan päärakennuksessa vuonna 1973. Sinisestä sikalasta rakennettiin perheelle asunto, johon Salme ja Matti Holma muuttivat – ja Salme asuu siellä edelleen. Hänen poikansa Pekka Holma vastaa nyt Krapista. Krapi on siis perheyritys, jonka omistaja ja johto kävelevät tilan puistossa päivittäin.
Krapin pellot muutettiin golfkentäksi, ja Tuusulan Golfklubin perustamiskokous pidettiin Krapinhovin Liisankammarissa vuonna 1980. Näin Krapin ympärillä on hyvin hoidettu viheralue; vaihtoehto olisi muuttanut maisemaa radikaalisti.
Jotkut ovat heittäneet, että nykyisin Krapin maatilalla viljellään golfpalloja ja lypsetään asiakkaita. Krapin arvot ovat kuitenkin toiset: taloudellinen onnistuminen ja kehittyminen, Suomen paikallinen historia ja suomalainen ruokakultuuri. Krapinhovin pitopöytä on vuodesta 1973 lähtien katettu joka päivä.
Talviturkki juoksi järveen
Pitkän kokouspäivän päätteeksi raikas juustosalaatti ja Krapin makkarat odottivat meitä savusaunalla. Pehmeistä löylyistä pulahdin virkistävään Tuusulanjärveen. Auringonlaskun aikaan palasimme hotellille. Hotellin yöpöydältä käteeni tarttui Krapin tarinaa reseptein ja kuvin kertova teos ”Jokaiseen makuun koko sydän”. Seuraavana päivänä ostin sen mukaani ja kierrätin kokouksessamme hotellin ylimmän kerroksen takkahuoneessa.
Tuusulan kulttuurikierros
Kokous jatkui myöhään iltapäivään eikä aikaa jäänyt Tuusulan kulttuurikierrokseen. Kollegat kiiruhtivat kotimatkalle Jyväskylään, Mikkeliin ja Kemiöön, minä Helsinkiin.
Kymmenen vuotta sitten, kun olin Krapissa oliomallintamassa TTL:n  verkkopalvelua Jukka Tammisen johdolla, ehdin kokouspäivän päätteeksi piipahtaa erään kollegan kanssa Aleksis Kiven kuolinmökissä.
Vuosikymmenten ajan olen käynyt kerran kesässä Tuusulassa asuvan ystäväni kanssa Halosenniemessä, usein myös Aleksis Kiven kuolinmökissä, Onnelassa, Aholassa, Ainolassa ja vajaa parikymmentä vuotta sitten avatussa Lottamuseossa – sekä tietysti Krapinhovin Pitopöydässä.

Juhani Ahoa Virossa

kieli kehittyy
käännös elää aikansa
uutta kutsutaan

Toompea katsoo
Ahoa laiturilla
varpaat vedessä

kieltä opitaan
kaunokirjallisuuden
viljapellossa

Hannu Remes esitteli Tuglas-seurassa 6.10.2011 Juhani Ahon merkitystä Viron kirjallisuudelle. Juhani Ahon suomentama Topeliuksen Välskärin kertomuksia on epäsuorasti vaikuttanut viron kirjakielen kehitykseen, olihan virolaisille suomenkieliseen teokseen tutustuminen helpompaa kuin ruotsinkieliseen. Viron kirjakieli kehittyikin nopeasti lyhyessä ajassa: vuoden 1923 Lastujen  käännöksessä kieli oli selvästi muuttunut aiemmista käännöksistä.
Juhani Ahon teosten kääntäminen viroksi alkoi vuonna 1892, ja 1930-luvulla viroksi oli käännetty jo viisitoista hänen teostaan, joistain useita painoksia.
Juhani Ahon vaikutus Viroon oli suurimmillaan 1900-luvun alkupuolella ennen  sotia. Gustav Suits ja Johannes Aavik ihailivat Juhani Ahoa ja käänsivät hänen teoksiaan. Katajainen kansani -lastut olivat suosittua lukemistoa, kirjallisia allegorioita pienten kansojen sitkeydestä. Sanottiinkin, että Juhani Aho tarjosi romaaneissaan jalokiviä ja lastuissaan leipää.
Juhani Aho ei sitonut itseään mihinkään aatteeseen vaan säilytti ajattelun vapauden, realistisen inhimillisen elämän tarkkailun vailla ihanteita. Hänen teoksissaan elää kielen muinainen henki ja sisäinen sointi. Hänen hyvä luontokuvauksensa koskettaa virolaisia.
Juhani Ahon Yksin käännettiin viroksi vuonna 1912 ja sen tunnelmaa on rinnastettu Maupassentin runoihin. Papin rouvan Olavia Kalmia on verrattu Friedebert Tuglaksen Felix Ormussoniin. Artur Adson viehättyi Itä-Suomen kuvauksesta Juhassa.
Panu on virolaisille kansallisesti merkittävä, sen kuvaushan ei ole kaukana heidän esivanhempiensa elämästä. Viron kouluissa Panua luettiinkin perusteellisesti 1930-luvulla.
Neuvosto-aikana Juhan Aavik erotettiin kaikista virkatehtävistään. Hän siirtyi Ruotsiin ja jatkoi kirjeenvaihtoaan Juhani Ahon pojan Antti J. Ahon kanssa, joka keräsi aineistoa isänsä elämää kuvaavaan teokseensa.
Juhani Aho oli Viro-suhteissaan passiivinen, vaikka vastasikin aina myönteisesti, kun kysyttiin lupaa hänen teostensa kääntämiseen. Hän itse kävi Virossa vain kerran, kun laiva Pariisin maailmannäyttelyyn pysähtyi Räävelin satamassa. Hän ei lähtenyt kävelemään kaupungille vaan istui pysähdyksen ajan laiturilla. Hän ehti kuitenkin huomata, että virolaiset tuntevat vanhat tarinansa, kun hänen kanssaan juttelemaan tullut merimies viritti keskustelua Toompean synnystä.

Rikos Sastamalassa

Sastamala ja
Vammala, Sylvään koulu
pysyy paikallaan

rikos ennen ja
nyt, kirkko palaa, sana
saa uudet kuvat

Helteessä ja ukkosmyrskyssä kylpevä Sastamala keskittyi Vanhan kirjallisuuden päivillä 1.-2.7.2011 rikoskirjallisuuteen, ei kuitenkaan vain dekkareihin vaan siihen, millaisia tekoja tai käyttäytymistä eri aikoina on pidetty rikollisena. Päivien tyylikkäässä mustassa tee-paidassa komisaario Palmun piipun savukiehkkura kiemurtelee Rikos-sanan päällä.
Matka ystäväni mökiltä Parikkalasta Sastamalaan oli odottamattoman pitkä, ja tiekyltit katosivat matkalla mennen tullen niin, että tulomatkalla ajoimme Vammalan ohi – ”Kuinka lähellä se Sastamala on Vammalaa?” – ja paluumatkalla kadotimme Lahdentien ja poikkesimme Hervantaan, jonka isosta marketista ei löytynyt mökkiviemisiksi kilon pakettia mustaleimaista Emmentalia, kun opiskelijat kuulemma ostavat vain pieniä juustopaketteja.
Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa oli hyvin tilaa. Muistan, miten aiempina vuosina osa yleisöstä on istunut tai seisonut juhlasalin reunoilla, mutta nyt Sylvään koulun urheilusaliin kannetut tuolit ja parvekkeen penkit riittivät hyvin. Pohdimme teltan lounaspöydässä, liekö yleisökadon syynä päivien aihe vai helteinen sää.
Kouluneuvos Kirsti Mäkinen käsitteli esityksessään rikosta, syntiä ja häpeää eri näkökulmista, mm. Kaarlo Sarkiaa, kansanperinteen saitaa naista ja Minna Canthin Anna-Liisaa. Kun esityksen lopussa ukkonen ja salamat järisyttivät Sylvään koulua, Kirsi Mäkinen katsoi ylös ja kysyi: ”Oliko se niin kauhea esitys?”
Ainutlaatuisen elämyksen tarjosivat Heikki Laitisen ja Kimmo Pohjosen murhaballadit alkaen piispa Heinärikin neuvoista pojalleen ”pilttisemi, pienoisemi” ennen Lallin tuloa ja päätyen tätä tilaisuutta varten luotuun balladiin pariskunnasta, joka aamuisen sananvaihdon ”mä en halu olla sun kaa” jälkeen tulee Vanhan kirjallisuuden päiville ”Sastamalaan tai Vammalaan tai Tyrväälle tai mikä sen paikan nimi nyt olikaan”. Balladin lopussa Heikki Laitinen juoksi paljain jaloin yleisön joukossa mikrofoniin huutaen. Lopuksi hän kaatui koristen näyttämölle ja yleisö aplodeerasi, jolloin hän nousi loukkaantuneena ja karjaisi: ”Mitä te taputatte kun toinen tekee kuolemaa?”
Sama kysymys sopisi moneen oopperaesitykseenkin.
Päivien teemasta poikkeava keskustelu Juhani Ahosta keräsi niin laajan suosion, että esitys siirrettiin täyteen ahdetusta auditoriosta juhlasaliin. Osa turistibusseista oli tainnut ajoittaa tilaisuuden lauantaiseen kierrokseensa. Lehtori Tuula Uusi-Hallilan johdattamina Eppu Nuotio, Panu Rajala ja Simo Juva valottivat monipuolisesti Juhani Ahon tuotantoa, ennen kaikkea lastuja, Juhaa, Papin rouvaa ja Rautatietä. Eppu Nuotio kertoi, miten Rautatie avautui murkkuikäisille, kun yhdessä lähdettiin junaan ja jokainen teki sinikantiseen vihkoon merkintöjä yksityiskohdista asemalla ja junassa, kanssamatkustajista ja  kännykkäkeskusteluista. Niistä loihdittiin myöhemmin koulutunneilla  esityksiä, esim. erilaisia versioita siitä, mitä kännykkäkeskustelun toinen osapuoli olisi sanonut.
Teknologian kiivaassa kehityksessä Ahon Rautatie on edelleen ajankohtainen.
Professori Unto Salon monologi kiistasta Tyrvään Pyhän Olavin  ja Karkun Vanhan Maijan ikäjärjestyksestä oli totisuudessaan kutkuttavan hauska.
Perjantaina kävimme ihailemassa Pyhän Olavin maalauksia. Vanhan Maijan konserteista olimme nauttineet jo aiempina vuosina, silloin, kun Vanhan kirjallisuuden päivät olivat Vammalassa Sylvään koululla ja yövyimme Sastamalan vanhassa pappilassa. Nyt yövyimme Liekorannan ystävällisessä Kievarihotellissa, joka tarjosi maukkaat ateriat ja hyvän unen.