Stadin punavankileirit sata vuotta sitten

punavalkoiset
juuret suomalaisista
monella tänään

anteeksipyyntö
sadan vuoden mentyä
jokaisen suusta

kuolleet haudattiin
Santahaminan hiekkaan
lentokentälle

vankileirillä
paimennettiin lehmiä
ravinto riitti?

Jarmo Nieminen puhumassa ravintola Kaisaniemessä

Suomen suurimman kotiseutuyhdistyksen Stadin Slangi ry:n Kniigatreffeillä 20.3.2018 ravintola Kaisaniemessä Jarmo Nieminen kertoi Stadin punavankileireistä ja näytti kuvia toimittamastaan kirjasta Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917–1918.

Ensimmäiseksi hän kysyi, kuinka moni läsnäolijoista on punikin jälkeläinen. Kymmenkunta kättä nousi. Seuraavaksi hän kysyi valkokaartilaisten jälkeläisiä. Saman verran käsiä nousi, osa samojakin. Itse hän nosti kätensä molempiin kysymyksiin ja totesi, että monilla suomalaisilla on sekä punaiset että valkoiset juuret. Miten pitäisi nimittää tapahtumia sata vuotta sitten? ”Vapaussota” herättää vastustusta joissain piireissä, ”kapina” toisissa, ”veljessota” on turhan romanttinen, niin, ja olihan sodassa tuolloin muitakin kuin suomalaisia, nimittäin saksalaisia ja venäläisiä. ”Sisällissota” lienee nykyisin yleisesti hyväksytty termi. ”Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa” tuntui riittävän neutraalilta tietokirjan nimeksi.

Tänään Suomi on maailman onnellisin valtio, mutta sata vuotta sitten oli toisin. Jos sadan vuoden takaisia tekemisiä pitäisi pyytää anteeksi, niin jokaisella olisi anteeksipyydettävää.

Venäläiset kouluttivat stadilaisia punakaartilaisia ja opettivat heille mm. kuularuiskun käyttöä. Niinpä stadilaisia oli kärkijoukoissa taisteluissa eri puolilla Suomea. Siltasaari oli punaisten viimeinen tukikohta. Siellä punaiset antautuivat saksalaisille 13.4.1918.

Ensimmäisten teloitusten jälkeen Suomessa päätettiin, että kaikki 80 000 punavankia tutkitaan, koska olemme sivistysvaltio. Juristeja tällaiseen urakkaan ei kuitenkaan ollut riittävästi, joten tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Odotusajat vankileireillä venyivät ja ruuan puute pahensi tilannetta. Kun ruokaa ei juurikaan ollut kaupunkilaisille, ei sitä ollut vangeillekaan. Jo heinäkuussa alettiin vapauttaa vankeja, jotta he voisivat palata kotiseuduilleen, missä ruokaa saattoi olla paremmin. Erityisesti naiset, joilla oli lapsia, pyrittiin vapauttamaan ensimmäisinä.

Helsinki ei koskaan ole ollut omavarainen ruuan suhteen. Viipurista oli saatu viljaa, mutta sekin tyrehtyi Venäjän vallankumouksen myötä. Kun Helsinkiä pidettiin punaisen Suomen pääkaupunkina, niin muualta Suomesta ei haluttu lähettää tänne ruokaa. Espan puisto oli iso kaalipelto. Ensimmäinen viljalaiva ulkomailta saatiin Helsinkiin vasta elo-syyskuun vaihteessa. Tutkija Samu Nyström on ansiokkaasti kuvannut, millaista tavallisten siviilien elämä oli tuolloin Helsingissä.

Helsinki oli kesällä 1918 vankileirien saaristo. Vankeja oli Suomenlinnassa, Santahaminassa ja Isosaaressa. Santahaminassa oli 1100 naisvankia, joiden keski-ikä oli 17 vuotta. Osa naisista hoiti lehmiä. Kuvateksti kertoo: ”Naispuolisia valtiorikosvankeja paimentamassa ’punikeita’”. Lehmää nimitettiin tuolloin punikiksi. Kun lehmiä teurastettiin viikoittain, niitä paimentavat naiset saivat verta ja teurasjätteitä, ja jakoivat niitä myös tovereilleen. Ravinto lisäsi vankien vastustuskykyä. Niinpä Santahaminan 1100 naisvangista ainoastaan neljä kuoli leirillä.

Kuolleet vangit arkutettiin ja haudattiin Santahaminan lentokentän hiekkaan. Vankilapastori Johannes Kunila laati listan kaikista Helsingin vankileireillä kuolleista punavangeista, siunasi heidät ja lähetti omaisille tiedon vainajan hautapaikasta. Myös Maiju Lassila haudattiin Santahaminaan. Metsähautausmaata kunnostetaan edelleen talkoilla.

Jarmo Nieminen kertoi ylläpitävänsä Helsingin sotasurmat -sivustoa, josta löytyy paljon lisätietoa. Hän moitti mediaa sotaa koskevien artikkelien virheellisistä tiedoista; kun jutuilla on kiire, niin toimittajalla ei ole aikaa paneutua asiaan. Esimerkiksi kuritushuonevangit, joita ei voitu siirtää kuritushuoneisiin – koska ne olivat täynnä –merkittiin takin selässä näkyvällä valkoisella nauhalla. Kyse ei siis ollut kuolemaantuomituista, kuten erään lehden artikkelissa väitettiin. Toisaalta Jarmo Nieminen kehui median päivittäisiä kuvauksia tapahtumista sata vuotta sitten ja kehotti meitä seuraamaan niitä. Huhtikuussa päästään Helsingin tapahtumiin.

Tutkimus jatkuu. Nykyiset uudet teknologiat mahdollistavat valtavien datamassojen analysoinnin ja esimerkiksi punaisten joukkojen liikkumisten visuaalisoinnin Helsingin kartalla. Myös ravintotieteellinen tutkimus vankileireistä olisi kiinnostava.

Kategoria(t): historia Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *