nopea hidas
herkkä vuorovaikutus
ajattelussa
kirja muuttuu ja
kieli kehittyy, nuori
nauraa netissä
Tietokirja.fi-tapahtuma 25.-26.8.2011 keräsi mukavasti väkeä Tieteiden taloon, jossa oli kolmessa salissa runsaasti tarjontaa.
Miten tietokirjailijaksi?
Jaakko Heinimäki kertoi, miten hänestä tuli tietokirjailja. Koulussa opettaja oli todennut jostain hänen tuotoksestaan: ”Sulla oli tuossa journalistinen ote.” Hän ei vieläkään tiedä, oliko huomautus tarkoitettu moitteeksi vai kannustukseksi, mutta otti sen kannustuksena.
Hän kasvoi perheessä, jossa luettiin Hymyä ja kaskukirjoja. Vanhempien yllätykseksi hän kommentoi Hymy-lehden otsikoita jo nelivuotiaana.
Kirjoittamiensa tietokirjojen autenttiset kysymykset nousevat arjen kohtaamisista, kun esimerkiksi junan ravintolavaunussa joku porukasta tunnistaa: ”Hei, tuolla on se pappi!” Yksi syy kirjojen kirjoittamiseen saattaa olla toive, että voisi joskus sanoa kysyjälle: ”Juon nyt olutta. Lue vastaus kysymykseesi siitä ja siitä teoksestani, jonka voit hankkia Otavan omistamasta Suomalaisesta kirjakaupasta.”
Kun perhe, työ ja kirjoittaminen syövät aikaa toisiltaan, niin usein perhe kärsii. Jaakko Heinimäki päätti itse vaikuttaa asiaan ja ryhtyi freelanceriksi vuonna 2000 – eikä ole katunut.
Perheen, työn ja kirjoittamisen ajanhallintaongelmasta mieleeni nousi aikuisopiskelijoiden vastaava ongelma, kun työ, perhe ja opiskelu syövät aikaa toisiltaan. Myös intensiivinen harrastus voi synnyttää ajanhallintaongelman, johon viittaavat puheet golfleskistä tai heitto: ”Jos golf häiritsee työtäsi, niin jätä työ.”
Artikkelikokoelmat digiajassa
Toisessa salissa jatkui Lari Kotilaisen, Minna Ruckensteinin ja Tuomas Sepän artikkelikokoelmista e-ajassa Teijo Makkosen johdolla. Keskustelijat pureksivat huolenaiheita.
- Luonnontieteiden tiedelehtien artikkeleihin perustuvien nippuväitöskirjojen mallia ei pitäisi päästä vyörymään humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin. Tiedelehtien ala on kuitenkin kapea ja elinaika rajallinen. Kun yliopistokirjastojen määrärahat hukkuvat kansainvälisiin tiedelehtiin, niin monografioiden julkaiseminen on vaakalaudalla.
- Kustannusrakenteet ovat liian jäykät. Turhan monille tärkein syy kirjoittaa on meritoitumispakko. Se ei anna aikaa kysyä: Mitä pitäisi kirjoittaa? Kenelle pitäisi kirjoittaa? Miksi pitäisi kirjoittaa?
- Digitaalisten tekstien myötä kirjoitettu teksti löytyy helposti ja omakustanteet nousevat samalle viivalle kustannustalojen julkaisujen kanssa.
- Kustantajan roolina olisi alusta asti kannustaa ja kyseenalaistaa, mutta toiminta on kirjavaa: kun yksi ohjaa kädestä pitäen, niin toinen toimii lähinnä painotalona.
- Kenen kanssa jatkossa kirjoitetaan kustannussopimus, kaikkien tekijöiden vai teoksen toimittajien kanssa?
Kuten kaikki hidas, myös Slow science on tulossa: kirjan voima on sen hitaudessa, mahdollisuudessa ajatella.
Tulevaisuudessa ensin tuotetaan sisältö ja vasta sen jälkeen mietitään sen julkaisumuoto. Digitaalinen maailma ei kuitenkaan vapauta kustannuspaineista, painotalojen sijaan tulevat operaattorit haluamaan oman siivunsa tuotoksista.
Digitaalisia oppimateriaaleja
Heljä Misukka, Helena Ruuska ja Teuvo Sankila keskustelivat Pirjo Hiidenmaan johdolla diginatiiveista ja oppikirjoista. Opetusministeriön tavoitteena on, että vuonna 2014 opiskelijat voisivat käyttää digitaalisia oppimismateriaaleja erilaisilla päätelaitteilla. Jo nyt kustantajat jakavat oppikirjojen mukana jonkin verran luotettavaa digitaalista materiaalia.
Mihin digitaalisia oppimateriaaleja tarvitaan ja miksi? Entä jos verkko ei toimi? Jalkautuvatko opettajankoulutuksen opit arkiympäristöön? Mistä löytyy oppimateriaaliin liitettävää kuvaa ja liikkuvaa kuvaa laillisesti? Mitkä ovat oppimismateriaalin laadun kriteerit? Entä ansaintalogiikka? Kuinka paljon oppilaitoksiin tarvitaan teknistä tukea ja tekijänoikeusjuristeja?
Nykyisissä oppilastöissä on lähes aina mukana videoita, mutta useimmat opettajat tarpovat vielä staattisen materiaalin maailmassa.
”Kirjakieli on lapsen ensimmäinen vieras kieli.” Luku- ja kirjoitustaidon haasteet ovat muuttuneet, tarvitaan myös tiedonetsintätaitoja. Kun viidesosa ihmisistä on lukihäiriöisiä, niin kirjoitusvirheistä huomauttavat tekstinkäsittelyohjelmat lisäävät tasa-arvoa samoin kuin silmälasit tai hakukoneet.
Yleisökeskustelussa toin esiin CC-lisenssit, joilla Flickristä ja Wikimediasta voisi hakea laillisesti kuvia omiin materiaaleihin, LeMill-ympäristön, jossa opettajat voisivat yhdessä kehittää digitaalisia materiaaleja sekä Ville Oksasen ja Tarmo Toikkasen Opettajan tekijänoikeusoppaan, joka ilmestyi tammikuussa 2011, ja josta järjestetään koulutuksia ja webinaareja ympäri Suomea.
Terveystietoa
Paula Heinonen, Maarit Huovinen, Pertti Mustajoki pohtivat Outi Karemaan johdolla, miksi terveystiedoista on niin vaikeaa olla samaa mieltä. Mediassa julkaistu yksittäinen tulos saattaa hämmentää suurta yleisöä, kun taas tiedeyhteisölle keskenään ristiriitaiset tutkimustulokset ovat arkea. Tarvitaanko ennaltaehkäisyä, jos jo puolet Suomen kansasta on pitkäaikaissairaita?
Kun lääkäreillä nykyoloissa on usein vain varttitunti aikaa potilaalleen, ei pidä ihmetellä, että vaihtoehtolääkäreiden suosio lisääntyy, kun heillä voi olla tunti aikaa potilaalleen ja tämän kuuntelemiseen.
Sosiaalinen media kirjojen markkinoinnissa
Eevaliisa Anttila, Annamari Arrakoski-Engardt ja Maija Kuusi keskustelivat Iida Simeksen johdolla siitä, miten sosiaalinen media muuttaa kirjaliiketoimintaa. Sosiaalista mediaa luonnehdittiin vastavuoroiseksi mediaksi, joka muuttaa ihmisiä informaation tuottajiksi. Tuleeko meistä kaikista kirjoittajia ja lukijoita? Kerrotaanko Twitterissä kuulumisia koko maailmalle?
Sosiaalinen media on välttämättömuus kirjojen markkinoinnissa. Kärsivällisellä kokeilulla pääsee tuloksiin. Medialiiketoiminta on muuttunut, kun nettibloggaaja ohittaa suosiossaan päivälehden.
Sosiaalinen media on jännittävä ja kontrolloimaton, kaksisuuntaisena erinomainen tuotekehitykseen. Se hämärtää kirjailijan ja kustantajan roolit. Tykkääminen houkuttelee muita, tapahtumakutsut, pelaaminen ja arvonnat samoin.
Sosiaalinen media on edullista eikä sen kokeileminen ei kaada liiketoimintaa. Japanissa kirjojen tekemiseen voi osallistua työmatkalla kännykällä. Facebookissa ideoita kehitellään ensin suljetuissa ympäristöissä ja avataan sitten kaikille.
Blogeihin perustuvia kirjoja on jo julkaistu. Kustantajat saattavat lähettää bloggaajille näiden aihealueen uusia kirjoja. Bloggaajat kirjoittavat niistä, jos haluavat. Kirjakaupoissa ei vielä kysytä tietyissä blogeissa mainittuja kirjoja vaan edelleenkin painetussa lehdessä mainittuja.
Sosiaalisessa mediassa korostuvat moniarvoisuus ja nopeus. Tarvitaan uudenlaisia taitoja, jatkuvaa luovuutta ja herkkyyttä vuorovaikutuksen herättämiseksi. Huonot uutiset leviävät salamannopeasti. Entä onko informaatiovirta uuvuttava? Sosiaalisen mediankin voi sulkea.
Sosiaalisen median uhat ovat tavallisen elämän uhkia. Miten käy sosiaalisen kanssakäymisen? Toisaalta, eikö perinteisen kirjan lukeminenkin ole yksinäistä ja vaadi keskittymistä? Miten fysioterapeutti suhtautuu sosiaaliseen mediaan? Eevaliisa Anttila on aidosti innostunut vesiliikunnasta ja kirjoittaa siitä sosiaalisessa mediassa. Kun ihmiset innostuvat aiheesta, samalla hänen vesiliikunnasta kirjoittamansa kirjatkin myyvät.
Lapset kuulemma saattavat kysyä: ”Olemmeko suorassa lähetyksessä vai tulemmeko videolta?”
Suomen kieli
”Suomen kieli voi hyvin. Pärjäämme tässä maassa joka aluella suomen kielellä.” Näin julistettiin Pirjo Hiidenmaan johtamassa Vesa Heikkisen, Lea Laitisen ja Olli Löytyn keskustelussa suomen kielen kohtalosta. Yleiskielen kohtalosta voisi olla huolissaan, ei murteiden tai nuorisokielen vuoksi vaan siksi, että tutkijayhteisössä englanti valtaa alaa suomelta.
Monikielisyys tekee ihmisestä älykkään. Ihmiset ovat nykyisin kielellisesti tietoisia toisin kuin 1800-luvulla, jolloin laadittiin väitöskirja aiheesta ”Suomi on perkeleen kieli”. Siinä todettiin mm., ettei suomen kielellä voi tehdä tutkimusta. Kieli on mahdollisuus, ei este, ja esimerkiksi tekniikan ja luonnontieteiden alat kehittävät jatkuvasti omia suomenkielisiä termejään.
Virkamieskieli pitäisi voida avata yleiskielen muotoon. Joku keskustelijoista totesi, että verottajan ohjeet ovat jo ymmärrettäviä, mutta Kelan ohjeet eivät vieläkään.
Äidinkielen opetusta Suomen peruskouluissa vähennettiin merkittävästi vuonna 1995. Nuori polvi kehittää viestintätapoja, joita vanhempi polvi ei enää ymmärrä ja kielelliset erot ylioppilaskirjoituksiin osallistuvien välillä ovat valtavat. Opettajien ja journalistien koulutuksessa pitäisi olla nykyistä enemmän kielenhuoltoa.
Kirjoitetun ja puhutun kielen suhteet ovat lähentyneet, kirjoitetussa on paljon puheenomaisuutta. Parhaimmillaan koulussa iloitellaan kielellä eikä tyydytä lukemaan vain lineaarisesti. Koululaiset pitävät tietokirjoista, kun niiden asialaatikoita voi lukea surffaten.
Suomen Akatemian hakemukset laaditaan edelleenkin englannin kielellä. Niihin liitettävä suomenkielinen tiivistelmä tuntuu tuottavan yllättäviä vaikeuksia. Vaikuttaa siltä, että apurahojen hakijat eivät enää osaisi kuvata tutkimusta omalla äidinkielellään.