kertaus ahtaa
kelluvan yhteiselon
musiikin rytmiin
rakkausvalo
boheemirunoilijan
dialogina
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Markku Paasonen perehdytti meidät perusteellisen innostavasti Dylan Thomasin runoihin Marja-Leena Mikkolan käännöskokoelmasta ”Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan”. Vain 39-vuotiaaksi elänyt Thomas kirjoitti useimmat runonsa nuorena. Boheemirunoilijan perikuva, juoppo runofiguuri tunnettiin runoja paremmin. Paasonen ei juuttunut runoilijan elämäkertaan tai myyttien purkamiseen vaan keskittyi runoihin.
Marja-Leena Mikkolan käännökset ovat hyvää suomea, eivät uskollisia alkuperäiselle runolle eivätkä pyri niiden säännölliseen mittaan.
Runossa ”Voima joka vihreää sytytyslankaa pitkin työntää kukkaa” kertautuvat säekuviot jäsentävät runon vahvaksi, musikaaliseksi kokonaisuudeksi. Runo liittää luonnon prosessit ruumiin toimintoihin, yhdistää mikro- ja makrokosmoksessa elämän ja kuoleman. Viittaisiko käännöksen neljännen säkeistön ”äiti” Mariaan, puhutaanhan edellisessä säkeistössä ”käärinliinoista” ja ”telottajan kalkista”?
Paasonen kysyi, onko Dylan Thomas niin hankala ja sekava runoilija, jollaisena häntä pidetään. Runojen kuvasto kelluu vapaasti yhdistäen vastakohtia, keinotekoista ja luonnollista – taitavan tiukassa runomuodossa. Dialoginen metodi päästää esiin spontaanit kuvat, joita runoilija käsittelee kriittisesti ja päästää taas valloilleen. Näin synnytetty uusi kuva on alkuperäisen negaatio.
Runoa ”Eikä kuoleman ole valta” oli käsitelty luennoillamme aiemmin, joten sanaleikki ”tuuliukko ja länsikuu” oli analysoitu perusteellisesti. Runon hurja loppu ”heidän päänsä iskeytyvät koiranputkien läpi, puhkeavat aurinkoon kunnes aurinko puhkeaa, eikä kuoleman ole valta” tuo mieleen ylösnousemuksen.
Viehätyin runosta ”Eritoten kun lokakuun tuuli”, joka vilisee kirjoittavaa ihmistä kiehtovia käsiteryppäitä kuten ”tavuveri”, ”sanojen torni”, ”sananjalkaruukku” ja ”tummavokaaliset linnut”. Koko maailma tulkitaan sanoin ja tavuin. Raamattukin toteaa: ”Alussa oli Sana”.
Pedagoginen ongelma nosti päätään: kun opettaja innostui analysoimaan runoa, ajatukset oppijoiden mielissä eivät pääseet purkautumaan sanoiksi vaan jähmettyivät sanattomiksi. Näytelmä on tuttu, toistuu ja on toistunut lukuisilla luennoilla lukuisissa oppilaitoksissa. Kuka tarjoaisi reseptin, miten opettaja asiantuntemuksensa haarniskassa voisi oppimisympäristöissä antaa tilaa oppijoiden mielissä herääville ajatuksille lentää sanoina ja lauseina, saada vastakaikua?