keskustelussa
opittava avautuu
ymmärrys kasvaa
Hämärässä Töölön kirkossa Auvo Naukkarinen iloitsi, että olimme pimeyden keskellä saapuneet kirkkoon. Hän kertoi kahdeksankymppisistä Pentistä ja Kertusta Seattlessa, jotka joka sunnuntai ajoivat sadan kilometrin kirkkomatkansa ja munatädistä Hauholla, joka taivalsi kirkkoon umpihangesta välittämättä.
Nuutin päivän toisessa lukukappaleessa (Ap.t. 8: 26-40) kerrotaan, miten etiopialainen hoviherra saa keskustelevan opettajan rinnalleen avaamaan lukemaansa. Kun Filippos kysyy, ymmärtääkö hoviherra lukemaansa, tämä vastaa: ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.”
Kuinka moni Suomen koululaitoksessa opiskeleva ymmärtää kaikkea lukemaansa, kun valtakunnallinen säästökuuri kaventaa opettajien mahdollisuuksia avata oppisisältöjä? Mistä opiskelija löytää asiantuntijan, jolla on aikaa neuvoa ja selittää?
Teksti ei pysähdy vain oppisisällön avaamiseen vaan etenee opitun tunnistamiseen ”minä uskon” ja tunnustamiseen, kun Filippos kastaa hoviherran.
Auvo Naukkarinen kummasteli Erkki Tuomiojan ehdotusta poistaa teologinen tiedekunta yliopistosta. Kun yliopistoja aikoinaan perustettiin, teologinen oli tiedekunnista ensimmäinen. Suomalainen vuoden kierto rakentuu pitkälti uskonnollisiin merkkipäiviin. Voisiko maamme korkeimmasta opinahjosta poistaa teologian, joka auttaa ymmärtämään kulttuuriamme?
Avainsana: uskonto
Tarina rakkaudesta, kateudesta ja anteeksiannosta
tarina avaa
nappisilmille menneen
eväät tulevaan
Pienet nappisilmät herättivät sunnuntaiaurinkoon, joka kamppasi harmaan päivän pimeän yön. Virvatuli patjojen pomppulinnasta ehti mukaan aamun trikon- ja mahamudra-asanaan ja tutustui yöpöydän kynien käyttöliittymiin surya namaskarin aikana.
Töölön kirkon kellojen helinä lämmitti huurteista asfalttia. Auvo Naukkarinen kertoi alaluokilta tuttua Joosefin tarinaa, tarinaa rakkaudesta, kateudesta ja anteeksiannosta. Miksi nuori polvi ei enää lue Raamatun suuria kertomuksia? Eihän niissä kerrota vain Jaakobista, Labanista ja Joosefista, vieraasta kulttuurista menneenä aikana, vaan meistä itsestämme tämän päivän maailmassa. Osallistuvassa verkostoyhteiskunnassa tunnemme edelleen rakkautta ja kateutta, annamme anteeksi ja tarvitsemme anteeksiantoa.
Minkä tarinan kerrot, kun pieni lapsenlapsi tulee syliisi ja pyytää: ”Mummi, kerro, millaista oli ennen”? Kerrothan oman sukusi tarinan, joka liittyy ketjuna suuremman, koko ihmiskunnan tarinan kaareen; itsesi tarinan ilmentymänä tässä ajassa?
Etsikkoaika jatkuu
etsikkoaika
kutsuu, kuiskaa nimesi
kuuntele, kuulet
Etsikkoaika tulee silloin kun tulee ja jatkuu niin kauan kuin on elämää, Jorma Heimonen julisti Töölön kirkossa. Se voi tulla elämän käännekohdissa tai vaikka aamu-usvassa verkkojen nostossa. Ihminen kuulee kutsun ja vastaa – tai sitten ei.
Saarna (Luuk 19: 41-48) alkoi raflaavasti tarinalla parista evankelistasta, jotka muinoin hämmensivät satakuntalaisia koululaisia laulamalla ja puhumalla kaidasta ja laveasta tiestä. Nuorten olisi oitis pitänyt valita näiden teiden välillä tai heidän etsikkoaikansa menisi ohi. Tarina konkretisoitui, kun Jorma Heimonen astui alas saarnastuolista laulamaan Mikko Salmen ja kitaran kanssa kaidasta ja laveasta tiestä.
Ihminen kohtaa ihmisen
kohtaat ihmisen
et kasvoja, hiuksia
outoa ääntä
Viljannin perinnemusiikkifestivaali Viljandi Folk tarjoaa paitsi monipuolista musiikkiantia myös Folkin aikana aamupalvelukset Johanneksen kirkossa (Jaani kirik). Pastori Marko Tiitus tuntui tekevän työtä vuorotta vetäessään aamupalvelukset – yhden jopa ilman kanttoria – ja juontaessaan iltapäivän ja illan konsertit kirkossaan.
Perjantaiaamun saarnassaan hän puhui Folkista ja ihmisen eheytymisestä. Viljandi Folkissa tapaamme tuttuja, huomaamme heissä muutoksia edellisestä vuodesta, hiukset ovat ehkä harmaantuneet, kasvot muuttuneet vanhemmiksi, vaihdamme kuulumisia, joidenkin kanssa puhumme pitkäänkin. Saattaa olla, että tunnemme paremmin ihmisen, jonka kanssa olemme yhden illan keskustelleet syvällisesti, kuin ihmisen, jonka kanssa elämme arjessa jatkuvasti.
Ihminen ei ole tietokone, joka voidaan purkaa osiin, tutkia jokainen osa erikseen ja koota uudestaan yhteen, kuten moni ihmistä tutkiva tieteenala tuntuu kuvittelevan. Ihminen on kokonaisuus, ja sellaisena meidän pitäisi kohdata lähimmäisemme.
(Muistan: 1970-luvun alussa psykologian oppikirjan kannessa ihmisaivot kuvattiin tietokoneen kaltaisena.)
Haltija toteuttaa toiveesi
laulu helisee
kirkkosalissa, hirsi
pysyy silmässä
kivi herättää
sukupolvet tanssimaan
nettimaailmaan
Sastamalan keskiaikainen Pyhän Marian kirkko tarjosi Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien kävijälle perjantai-iltana Vammalan Kamarikuoron Kesäyön konsertin ja sunnuntaiaamuna messun ehtoollisineen. Kamarikuoron vieraana oli lauluryhmä Pekingistä, joka lauloi väliajan jälkeen kaksi kiinalaista kansanlaulua, rakkaudesta ja koti-ikävästä.
Sastamalan keskiaikaisen kirkon akustiikka on ihailtava.
Sunnuntain teksti käsitteli armahtamista (Luuk. 6: 36-42). Rovasti Hannu Kilpeläinen konkretisoi aihetta vanhalla tarinalla miehestä, joka kohtasi haltijan. Haltija lupasi täyttää miehen toivomuksen sillä ehdolla, että miehen palvelija saisi samaa hyvää, mitä mies itse saisi, kaksinkertaisen määrän. Mies mietti, mitä toivoisi, mutta muistaessaan, että palvelija saisi saman tuplana, hän synkistyi. Lopuksi hän toivoi toisen silmänsä sokeaksi. Silmäpuolena hän ei kadehtisi täysin sokeaa palvelijaansa.
Kirkkoa ympäröivä hautausmaa tarinoi pitkästä paikallishistoriasta. Tuttu sukunimi veti puoleensa: rovasti Karl Emil Bergroth. Paikkakuntalaiset Sastamalan Wanhassa Pappilassa ja läheisessä Aittakahvilassa kertoivat, että rovasti Bergroth oli toiminut Karkun seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1896-1940, vaikuttanut Sastamalan kirkossa ja asunut pappilassa, samassa, joka nyt tarjosi ystävällisen yösijan saunoineen ja uimarantoineen.
Tarina tuo viestin
uusiolämmin
tarina avaa viestin
ihmiselämään
Auvo Naukkarinen aloitti saarnansa Töölön kirkossa kysymällä: ”Mitä teemme lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa?” ja vastasi: ”Kerromme ja luemme heille tarinoita, joilla tahdomme välittää heille jotain itsestämme, omasta elämästämme. Jokaiseen tarinaan sisältyy viesti.” Hän muisteli omalle, nyt jo aikuiselle pojalleen, aikoinaan kertomiaan tarinoita, joista kehittyi ilta illalta improvisoitu jatkokertomus.
Rakastavat vanhemmat kertovat lapsilleen tarinoita ja haluavat niillä auttaa heitä elämässään. Siksi Jeesuskin kertoi tarinoita opetuslapsilleen ja kuulijoilleen.
Minkä viestin tarinassa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta välittää meille? Haluaako se kertoa, miten rikkaan käy, tai esitellä tuonpuoleiseen liittyviä paikkoja? Vai neuvooko tarina, miten kohdella lähimmäisiä, sisaria ja veljiä tässä elämässä?
Teemmekö hyvää pakosta vai vapaaehtoisesti? Teemmekö hyvää, koska pelkäämme rangaistusta, vai tahdommeko tehdä hyvää?
Torimessu
tuuli paimentaa
torimessun peitteeksi
pilvet, auringon
Helatorstai, taevaminemispüha, Kristi himmelfärds dag kokosi Töölöntorin täyteen seurakuntalaisia. Päivän evankeliumiteksti, ennen Galileita, Newtonia ja Kopernikusta kirjoitettu, kertoo maailmasta, jossa aurinko kiertää maata, taivas on ylhäällä ja kuolleiden valtakunta alhaalla. Jeesus tuli ylhäältä taivaasta maan päälle, laskeutui tuonelaan, josta nousi ensin maan päälle ja sitten taivaaseen.
Miten tulkitsemme evankeliumitekstin tämän päivän maailmassa? Saako ihminen, jolla on omat ajatuksensa, epäilynsä ja tulkintansa Raamatun kertomuksista, osallistua tällaiseen messuun? Vai onko messu tarkoitettu ihmiselle, joka uskoo ja ajattelee evankeliumista oikealla tavalla? Ei ole – koska sellaista ihmistä ei ole olemassa. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa uskoa, ajatella ja tulkita. Olemme ainutkertaisen arvokkaita ja rakastettavia sellaisina kuin olemme, ei huolimatta epäilyksistämme, ajatuksistamme, tunteistamme ja heikkoudestamme – vaan juuri niiden vuoksi.
200-luvulla keisari Valerius kuuli kirkon aarteesta ja pyysi pappi Laurentiusta tuomaan sen hänelle. Laurentius keräsi kaikki köyhät ja vaivaiset, joita oli auttanut, ja toi heidät hallitsijan eteen. He olivat kirkon aarre. Samalla tavalla me kaikki olemme arvokkaita sellaisina kuin olemme.
Auvo Naukkarinen antoi eväitä yhteiseen uskontunnustukseen: ei peräkkäin lausuttuja sanoja vaan ajatuksia, joihin jokainen uskoo omalla tavallaan. Joka uskoo, että Jumala on rakkaus, rakastaa lähimmäistään, joka uskoo, että Jumala on armo, suhtautuu armollisesti kanssaihmisiinsä, jolle Jumala on valo, valaisee ympäristöä elämällään.
Auvo Naukkarinen kertoi tarinan luterilaisesta, joka oli sattunut kveekareiden jumalanpalvelukseen. Kun seurakuntalaiset olivat tunnin istuneet hiljaa, luterilainen kysyi: ”Koska jumalanpalvelus alkaa?” Hänelle vastattiin: ”Silloin, kun lähdemme täältä ja kirkon ovet suljetaan.”
Äidin sydän
nupussa lumen
alla ruusu lämmittää
äidin sydäntä
”Rakas äiti”, Mikko Salmi aloitti äitienpäiväsaarnansa, muisteli elämäänsä syntymästä koulutien alkuun, muuttoja uusille paikkakunnille, murrosikää ja aikuisuutta, pohti äitinsä tunteita ja kertoi omistaan, peloistaan ja irtautumisestaan, kiitti äitiä rakkaudesta, joka piti hengissä ja kantoi. ”Sanoit, että hoidat parhaiten nuppuja ja lumen alla olevaa. Mutta äiti, minä en enää ole nuppu ja nyt on kevät!” Mikko Salmi lopetti saarnansa Kahlil Gibranin runoon ”Sinun lapsesi eivät ole sinun”. Jousimies näkee kaukaisuuteen, jonne lähettää nuolensa, mutta rakastaa myös nuolen lentoon saattavaa jännittynyttä jousta.
Messun lopuksi kirkkoherra Auvo Naukkarinen kutsui läsnäolevat miehet alttarin eteen. ”Tämä on hauskaa eikä tee kipeää.” ”Äidin sydän” kajahti komeasti Töölön seurakuntalaisista hetkessä kootun mieskuoron voimin. Muistilaput käsissä auttoivat, jos viimeisimmät säkeistöt Lyydia Koidulan kirjoittamasta ja Hilja Haahden suomentamasta laulusta eivät olleet tuttuja.
Jokainen nainen sai kirkon ovella ruusun papilta.