Poimintoja Martin markkinoilta

sukkanauhat ja
vauvakuvat, pieniä
lapsuusmuistoja

tyttö portaalla
O putoaa kaulalle
vai oliko U?

pääsikö äiti
Siperiasta kotiin?
pääsi, lopulta

Viroon uusimmat
tietokoneet ja softat
tiikeri loikkii

museo täyttyy
tarinoista: vapaus
miehitys, arki

Tuglas-seuran Martin markkinat täytti Kaapelitehtaan 23.–24.11.2019. Teemana oli tänä vuonna Valga ja Valgamaa. Kulttuurikahvila Koidulan tarjonnasta jäivät mieleeni erityisesti Leelo Tungalin, Harri Tiidon ja Liis Meriküllin haastattelut. Jatka lukemista ”Poimintoja Martin markkinoilta”

Peikkoja ja perhosia

paratiisina
Hiidenmaa, lapsuuskodin
tunnelma kantaa

isän menetys
miten lapsi sen kokee?
kuka ymmärtää?

Maaemon lapset
Kultanainen, suomeksi
Üllen runoja

luokkaretkellä
riihielamusesta
porvariskotiin

Tammsaaren varjon
postmodernismi heitti
tieltään Virossa

Islannissa
ei perhosia, aika
yhdistää kaiken

pieni sarvipää
ihmiseksi, mitä on
ihmisyys, koti?

Naised köögis esiintymässä Martin markkinoilla täydelle salille

Tuglas-seuran järjestämillä Martin markkinoilla Kaapelitehtaalla vieraili 18.–19.11.2017 tosi paljon ihmisiä Suomesta ja Virosta. Ensimmäisenä päivänä, jolloin länsimetron liikennöinti alkoi, väkeä oli tungokseen asti. Toisena päivänä tuntui väljemmältä. Pääasiassa seurasin keskusteluja ja musiikkiesityksiä Kulttuurikahvila Koidulassa, niin, ja tapasin monia tuttuja. Täällähän sitä joka vuosi tavataan! Mitä kuuluu? Jatka lukemista ”Peikkoja ja perhosia”

Muutoskuntoa Tallinnassa

hyvinvointiisi:
keskity, nuku hyvin
liiku, palaudu

muutoskunnolla
puristat muutossienen –
ei valu yli

touhuaddikti
juoksee, juoksee paikallaan
stressi pisaroi

multitaskaaja
viidessä miitingissä
yhtaikaa läsnä?

Linda kasasi
kivistä Toompealle
haudan Kalevalle

Laulukentällä
tuulee, Kadriorgissa
päivä hymyilee

laivaa keinuttaa
Salomo, vaahtopäissä
tanssii aurinko

Nelisenkymmentä MiitITin ICT-leidiä uhmasi uhkaavaa Salomo-myrskyä lähtiessään 8.6.2016 risteilyseminaariin ”Minä ja Muut” Tallinnaan. Helsingissä satoi aamulla ja Tallinnassakin aluksi tuuli voimakkaasti, mutta päästyämme iltapäivällä Kadriorgiin aurinko räväytti yltään harmaat pilvet ja helli koko paluumatkan ja vielä illalla Helsingissä. Jatka lukemista ”Muutoskuntoa Tallinnassa”

Krossin perilliset Kirjamessuilla

Juristin kieli
ja modernismin niukkuus
yhteistyössä.

Uppiniskaisuus
Viron historiassa –
kompromissina?

Viro, Liivinmaa;
aiemmin luonnollinen
osa Eurooppaa.

Sana ja Jaan Kross.
Lukekaa! Ajatelkaa!
Olkaa vapaita!

Helsingin kirjamessuilla Jaan Krossin perilliset -tilaisuudessa 25.10.2014 Juhani Salokannel, Pentti Arajärvi ja Paul-Eerik Rummo keskustelivat Matti Maasikasin johdolla Jaan Krossin kirjojen vaikutuksesta Virossa ja Suomessa. Mukaan oli kutsuttu myös Jaan Krossin romaanien kääntäjät. Jatka lukemista ”Krossin perilliset Kirjamessuilla”

Juhani Ahoa Virossa

kieli kehittyy
käännös elää aikansa
uutta kutsutaan

Toompea katsoo
Ahoa laiturilla
varpaat vedessä

kieltä opitaan
kaunokirjallisuuden
viljapellossa

Hannu Remes esitteli Tuglas-seurassa 6.10.2011 Juhani Ahon merkitystä Viron kirjallisuudelle. Juhani Ahon suomentama Topeliuksen Välskärin kertomuksia on epäsuorasti vaikuttanut viron kirjakielen kehitykseen, olihan virolaisille suomenkieliseen teokseen tutustuminen helpompaa kuin ruotsinkieliseen. Viron kirjakieli kehittyikin nopeasti lyhyessä ajassa: vuoden 1923 Lastujen  käännöksessä kieli oli selvästi muuttunut aiemmista käännöksistä.
Juhani Ahon teosten kääntäminen viroksi alkoi vuonna 1892, ja 1930-luvulla viroksi oli käännetty jo viisitoista hänen teostaan, joistain useita painoksia.
Juhani Ahon vaikutus Viroon oli suurimmillaan 1900-luvun alkupuolella ennen  sotia. Gustav Suits ja Johannes Aavik ihailivat Juhani Ahoa ja käänsivät hänen teoksiaan. Katajainen kansani -lastut olivat suosittua lukemistoa, kirjallisia allegorioita pienten kansojen sitkeydestä. Sanottiinkin, että Juhani Aho tarjosi romaaneissaan jalokiviä ja lastuissaan leipää.
Juhani Aho ei sitonut itseään mihinkään aatteeseen vaan säilytti ajattelun vapauden, realistisen inhimillisen elämän tarkkailun vailla ihanteita. Hänen teoksissaan elää kielen muinainen henki ja sisäinen sointi. Hänen hyvä luontokuvauksensa koskettaa virolaisia.
Juhani Ahon Yksin käännettiin viroksi vuonna 1912 ja sen tunnelmaa on rinnastettu Maupassentin runoihin. Papin rouvan Olavia Kalmia on verrattu Friedebert Tuglaksen Felix Ormussoniin. Artur Adson viehättyi Itä-Suomen kuvauksesta Juhassa.
Panu on virolaisille kansallisesti merkittävä, sen kuvaushan ei ole kaukana heidän esivanhempiensa elämästä. Viron kouluissa Panua luettiinkin perusteellisesti 1930-luvulla.
Neuvosto-aikana Juhan Aavik erotettiin kaikista virkatehtävistään. Hän siirtyi Ruotsiin ja jatkoi kirjeenvaihtoaan Juhani Ahon pojan Antti J. Ahon kanssa, joka keräsi aineistoa isänsä elämää kuvaavaan teokseensa.
Juhani Aho oli Viro-suhteissaan passiivinen, vaikka vastasikin aina myönteisesti, kun kysyttiin lupaa hänen teostensa kääntämiseen. Hän itse kävi Virossa vain kerran, kun laiva Pariisin maailmannäyttelyyn pysähtyi Räävelin satamassa. Hän ei lähtenyt kävelemään kaupungille vaan istui pysähdyksen ajan laiturilla. Hän ehti kuitenkin huomata, että virolaiset tuntevat vanhat tarinansa, kun hänen kanssaan juttelemaan tullut merimies viritti keskustelua Toompean synnystä.

Musiikkia ja tsasounoita

Setomaa kutsuu
Suvilahteen, musiikki
Lämpöön jatkamaan

kuningaskuntaan
ensi vuonna matkataan
Tuglas-seurassa

Suuri Setomaa-ilta  29.9.2011 keräsi Tuglas-seuran salin täyteen setukaisten ystäviä ja setoja. Setomaan kuningaskunnan sootska, ylin käskynhaltija Ahto Raudoja avasi Setomaan kuningaskunnan kunniakonsulaatin Eesti Majaan. Lauloimme yhdessä Kuningriigi Hümnin Jalmar Vabarnan  ja Matis Leiman kanssa.
Setomaalla vietettiin perinteisesti leelojuhlia. Idea Setomaan kuningaskunnan  päivistä syntyi kesällä 1991, jolloin Paul Hagu oli vierailemassa Metsäsuomalaisten tasavallassa  Ruotsissa. Setomaan kuningaskunnan päiviä vietetään vuosittain elokuun ensimmäisenä lauantaina vuorollaan kussakin Setomaan neljästä kunnasta. Uusi sootska valitaan niin, että ehdokkaat asettuat seisomaan korkean pölkyn päälle ja heidän kannattajansa asettuvat riviin heidän taakseen. Voittaja on se, jonka takana rivi on pisin. Tuglas-seura järjestää kulttuurimatkan ensi kesän kuningaskunnan päiville Värskaan.
Ahto Raudoja, Tapio Mäkeläinen  ja Mare Piho  esittelivät Setomaa Tsässönad -kirjaa, jossa esitellään 80 hävinnyttä ja 78 säilynyttä tsasounaa. Kirjan esittely lähti 5.8.11 Obinitsasta kohti pohjoista ensin Tarttoon ja Tallinnaan, nyt Helsinkiin ja täältä Kuopioon.
Tsasounoitten kuvaaminen ja mittaaminen sai alkunsa Tuglas-seuran Setomaan kulttuurimatkoista, joille samat ihmiset tulivat yhä uudestaan ja uudestaan, ja tarvittiin uusia kohteita, joita heille esitellään. Kun Viron puolen tsasounat oli kartoitettu, jatkettiin Venäjän puolelle – ja välillä ajeltiin tsasounoita etsimässä pelloilla, joilla ei teitä koskaan ollut ollutkaan.
Kun valokuvanäyttely tsasounoista kiersi Suomessa vuonna 1999, syntyi idea kuvien ja perimystiedon keräämisestä kirjaan. Nyt tämä viron- ja setokielinen teos on valmis. Sen esittelemistä tsasounoista vanhin on vuodelta 1674.
Ensimmäinen tieto tsasounoista on vuodelta 1540. Osa setoista oli roomalaiskatolisia, ja kreikkalaiskatolisia alettiin nimittää aluksi toisuskoisiksi, mutta parin sadan vuoden kuluttua puoliuskoisiksi.
Setokielessä sanalla ”puusli” tarkoitetaan Peko-jumalan patsasta, mutta myös ikonia. Mare Piho, joka on tutkinut Siperian setukaisia, kertoi hämmästyneensä, kun nämä nimittivät ikonia ”puusliksi”.
Tsasounat ovat tavallaan kompromissi kirkon ja perinteisten uskontojen välillä. Niiden luo voidaan kokoontua viettämään kirmaskaa eli praasniekkaa.
Setomaa Tsässönad -kirja ja erillinen tsasounakartta samoin kuin setojen musiikkilevyt  ja kirjat tekivät hyvin kauppansa. Suuren Setomaa-illan monipuolisesta annista  lämmenneinä siirryimme ravintola Lämpöön nauttimaan Jalmar Vabarnan ja Matis Leiman musiikista ja tanssimaan sen innostamina.

Halki Viron

Tamulajärven
hiekkalinnat viileä
vesi hyväilee

yksisuuntaiset
kadut kiemurtelevat
umpisolmussa

syvä etelä
eksoottinen Setomaa
yhä nupussaan

Viljannista jatkoimme kohti Võrua, ensin tietyön eksyttäminä pöllyävää soratietä, mutta Holstren jälkeen löysimme taas asfalttitien, jota jatkoimme läpi Mustlan idyllisten katulyhtyjen kohti Sangasten kartanoa. Võrussa majoittauduimme tuttuun Tamula-hotelliin Tamulajärven rannalle. Jatkoimme Setomaalle Miikseen ja Vana-Vastseliinan linnanraunioille, mutta palasimme illaksi Võruun. Iltauinnin jälkeen kiertelimme kaupungilla Kreutzwaldin muistomerkiltä lehmuskujaa Katariinan kirkolle ja Estonia-onnettomuuden muistomerkille, jonka jälkeen nautimme iltapalan tutussa Hundijala pubissa. Kun vuonna 2003 olimme Tuglas-seuran võron kurssilla Võron instituutissa, söimme Hundijalassa lähes päivittäin. Kävimme siellä myös vuonna 2005, kun jatkoimme Viljandi Folkilta Setomaan kuningaskunnan päiville. Nostalgista! Kahdeksan vuoden jälkeen pubi on entisensä, ruokalistalla vain näkyy kruunujen sijaan eurot!
Pitkän aamu-uinnin ja -kävelyn jälkeen jatkoimme Põlvan kautta kohti Tarttoa. Pysähdyimme Taevaskojassa ja kävelimme halki kangasmetsän katsomaan Väike ja Suure Taevaskojan lähes 400 miljoonaa vuotta vanhoja devonikauden hiekkakivipaljastumia.
Tarton kartan mukaan ajo ystävämme ylistämään hotelli Antoniukseen vaikutti selkeältä, mutta yksisuuntaiset kadut johtivat aika moneen U-käännökseen ja lopuksi soittoon hotelliin. Hellepäivänä viileä huone tuntui aluksi mukavalta, mutta aivastelujeni jälkeen yritimme säätää huoneen tuuletusta tuloksetta. Vastaanotossa todettiin, että huoneemme on ”kylmä huone” ja tuotiin lämpöpatteri. Istuttuamme tovin tuuletuksen ja lämpöpatterin hurinassa kävimme uudestaan vastaanotossa ja lopuksi virkailija kytki tuuletuksen pois. Irrotimme lämpöpatterin pistorasiasta ja avasimme ikkunan, josta saimme raikasta iltailmaa huoneeseemme.
Hyvän yöunen jälkeen kiertelimme Tarton puistoja ja Toomemäkeä etsimässä nähtävyyksiä, joita Tapio Mäkeläinen kuvaa kirjassaan Viro – Kartanoiden, kirkkojen ja kukkaketojen maa: Kalevipoeg, Jaan Tõnisson, Kreutzwald, Oskar Luts, Friedebert Tuglas, Kristjan Jaak Peterson, Tarton tuomiokirkon rauniot, Enkelinsilta ja Pirunsilta, Ruutikellari, Tähtitorni, Raatihuoneen tori ja kaksi Vildeä.
Kävimme Vanemuine-teatterin ovella, mutta syyskausi ei vielä ollut alkanut. Teatterin takana ovat Viron kirjailijaliiton tilat, joissa opiskelin viroa mm.  kanssa Tuglas-seuran kurssilla kesällä 1998. Istuuduin portaille hetkeksi muistelemaan pienen pientä vihkoa, johon Jukka Sipilä kirjoitti kotitehtävänsä ja muistiinpanonsa.
Hotellimme ikkunasta ihailimme yövaloissa kylpevää Tarton yliopiston päärakennusta  ja Johanneksen kirkossa kävimme kuuntelemassa Schubertin Oktetto F-duuria Tarton keelpillikvartetin esittämänä. Iltapalan nautimme Wernerin kahvilassa.

Tarinoita museossa ja luonnossa

Virun tarinat
hotellimuseossa
lähimenneisyys

Odinin saari
liikkuu, kukkii breksiaa
hautakiviä

Tapio Mäkeläisen kutsu Facebookissa houkutteli 28.10.2010 Matkaklubin tilaisuuteen Tuglas-seuran uusiin tiloihin Suvilahteen.
Hotellimuseo Virussa
Peep Ehasalu valotti kuvin ja kertomuksin vuonna 1972 valmistuneen Viru-hotellin historiaa. Ulkomaalaisille tarkoitettu hotelli, neuvosto-onnela, oli tuohon aikaan ideologisen taistelun väline.
Miksi rakennustöihin kutsuttiin suomalaisia? Oliko taustalla lama ja työttömyys Suomessa 1960-luvulla? Olivatko suomalaiset rakennusmiehet kunnollisempia, hallitsivatko he uudet tekniikat paremmin kuin neuvostoliittolaiset?
Valmistuttuaan 23-kerroksisessa Viru-hotellissa oli 829 vuodepaikkaa ja tuhat henkeä töissä. Henkilökuntaa oli siis enemmän kuin asiakkaita. Neuvostoyhteiskunnassahan työttömyys oli rikos; työtön ei ollut mukana rakentamassa yhteiskuntaa. Viru-hotellin joka kerroksessa oli kuusi kerrosvalvojaa, jotka mm. tekivät muistiinpanoja ihmisten liikkumisista käytävillä.
Peep Ehasalun mukaan vuoden 2011 parhaat tarinat kerrotaan Viru-hotellin ylimmässä kerroksessa 13.1.2011 avattavassa Viron ensimmäisessä hotellimuseossa. Sinne kerätyt Viru-hotellissa työskennelleiden ja vierailleiden ihmisten muistot välittävät ajankuvaa lähihistoriasta kahdenkymmenen vuoden takaa –  ei kahdensadan vuoden takaa.
Osmussaari
Tapio Mäkeläinen kertoi sanoin, kuvin ja tekstein Osmussaaresta, Odensholmista. Saarella on kappeli, majakka ja yksi kylä, jossa seitsemän taloa. Saari liikkuu, meri syö sitä toisesta päästä ja vetäytyy toisesta.
Saari on ollut asuttu jo varhaiskeskiajalla, 1300-luvulla. Vuonna 1940 saarella asui 130 ihmistä, joista valtaosa oli ruotsinkielisiä. Heidän pääelinkeinonaan olivat luotsitoiminta ja kalastus. Taloihin nojaavat ylipitkät tikapuut viittaavat edelliseen.
Saaren ensimmäinen majakka rakennettiin vuonna 1765, seuraava vuonna 1850 ja nykyinen, hiukan edellistä pidempi ja hoikempi, vuonna 1954.
Saaren apukirkko tai kappeli, Jeesuksen kirkko, on vuodelta 1766. Hautakiviä on seitsemän vierekkäin, joka talolle omansa.
Saaresta tuli puna-armeijan tukikohta 12.6.1940 ja asukkaat siirtyivät Vormsille. Osa heistä palasi kotisaarelleen saksalaismiehityksen ajaksi, mutta joutui pakenemaan Ruotsiin vuonna 1944.
Saaren breksia-kivilajin syntyä selittää lähelle Neugrundiin pudonnut meteoriitti, jonka lämmössä uusi kivilaji muodostui. Saarella on myös murentunutta kalkkikiveä, jonka seassa kasvaa pientä katajaa. Saaren luonto on kaunis, vaikka kukkameren keskellä sojottaakin muutama tykki.

Kaiken takana on huumori

kratti palvelee
ovelaa isäntäänsä
pilke silmässä
Andrus Kivirähkin vierailu 21.4.09 keräsi Tuglas-seuran seminaarihuoneen täyteen väkeä. Lisää tuoleja kannettiin ovensuuhun ja naapurihuoneisiin, jotta kaikki pääsivät istumaan ja ainakin kuuntelemaan Juhani Salokanteleen ja Andrus Kivirähkin keskustelua.
Andrus Kivirähk opiskeli journalistiikkaa Tarton yliopistossa, jossa opiskelijaelämä oli mukavaa, vaikkei luennoille juurikaan ehtinyt. Historia ei häntä juurikaan houkutellut, mutta kirjallisuus viehätti ja erityisesti Marju Lauristinin sosiologian luennot. Kun 1990-luvun alussa uusia lehtiä perustettiin uudelleen itsenäistyneeseen Viroon vilkkaasti, alan opiskelijoilla oli jatkuva kysyntä, ja ensimmäisen vuoden opiskelija saattoi päästä päätoimittajaksi. Andrus Kivirähk itse ryhtyi kulttuuritoimittajaksi ja huumorisivun täyttäjäksi. Nykyisin hän tuottaa viikoittain kolumninsa lehteen.
Andrus Kivirähkin teksti vilisee viittauksia muuhun kirjallisuuteen, traditioon, jonka tuntemusta edellytetään lukijalta. Viron kansanperinteessä ihmiset eivät pyri kuninkaiksi vaan pysymään elossa ja pärjäämään maailmassa. Kansalliseepoksen asemaa tavoitteleva Rehepapp (Riihiukko) kratteineen kuvaa ovelan rahvaan ja tyhmien kartanherrojen maailmaa. Kratti tai para on ihmisen tekemä olento, joka saa hengen paholaiselta ja palvelee isäntäänsä, ei tee muille pahaa vaan omistajalleen hyvää. Kyse on alhaalta päin hallitsemisesta, mikä on Viron historiassa olennaista, ovathan virolaiset saaneet moneen kertaan vallitsevan luokan muualta. Valtiaiden määräyksistä huolimatta virolaiset useimmiten tekivät kuitnekin niin kuin itse halusivat.
Andrus Kivirähkin kaksi muuta romaania ovat Estonia-teatterin syntyä kuvaava Liblikas (Perhonen), ja erään kansan sukupuuttoon kuolemisesta kertova Mees kes teadis ussisõnu (Mies, joka osasi käärmeenloitsut). Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut lastenkirjoja. Hän laatii viikoittain improvisoituja radiokeskusteluja, joita voi Suomessakin kuunnella.
Pohjimmiltaan Andrus Kivirähk pitää itseään näytelmäkirjailijana, olivathan hänen vanhempansa näyttelijöitä ja isä myös nukketeatterin johtaja. Draamateaternin ohjelmistossa on parhaillaan neljä hänen näytelmäänsä, joista Aabitsa kukk (Aapiskukko) on hänen ohjaamansa. Näytelmät liittyvät Viron kulttuuriin, joten niitä olisi vaikea kääntää muille kielille muihin kulttuureihin.
Yleisö innostui kyselemään. Kysymykseen, muuttaisiko kirjailija Suomeen, hän vastasi, että yhteiskunta harvoin menee niin huonoon jamaan, että kirjailijan pitäisi jättää isänmaansa. Pakolaiskirjailijoista kuten Karl Ristikivestä hän totesi, ettei heillä ollut helppoa, eivätkä he aavistaneet, miten pitkä hetkelliseksi tarkoitetusta maanpaosta tulisi. Kysymykseen Neuvosto-Viron oloista hän totesi, ettei nuori polvi enää välttämättä ymmärrä, millaista silloin oli. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirjoista hän totesi, että niissä varmasti käsitellään asioita oikealla tavalla, mutta virolaiset ovat kuulleet kyydityksistä kyllästymiseen asti. Suomalaisille taas nämä kirjat avaavat tapahtumia, joista emme ole tienneet.

Tieteiden yö

sanojen, kielten
ilotulitus viskaa
perinteen liitoon

Baltiakeskukset tuolit eivät riittäneet, kun Mariankadun ystävyysseurat Tuglas-seura, Rozentals-seura ja SVYL tarjosivat 8.1.09 jäsenilleen monipuolisen kimaran tiedettä ja taidetta. Esitysten välillä paikkoja vaihdettiin jonkin verran ja eteisessä seisoneet pääsivät lepuuttamaan jalkojaan, samoin myöhemmin lumituiskun keskeltä saapuneet.

Professori Riho Grünthal odotti kärsivällisesti tuoleja kantavien järjestäjien lupaa ennen kuin aloitti esityksensä suomen kielen invaasiosta Viroon. Googlettamalla Postimees-lehden ja Eesti Päevalehden arkistoista sanoilla soome ja soomlane ja niiden johdoksilla hän päätyi siihen, että virolaiset lehdet julkaisevat Suomea ja suomalaisia koskevia uutisia enemmän kuin suomalaiset lehdet Viroa ja virolaisia koskevia. Tosin hän totesi, että jotkin tuloksista taisivat enemmän kuvastaa verkkolehden tarjoamia hakumahdollisuuksia kuin hänen etsimiään kieleen liittyviä tutkimustuloksia.
Jakamaansa monisteeseen, jota kopioitiin nopeasti lisää, hän oli koonnut sanomalehdistä ja verkkokeskusteluista esimerkkejä suomen kielen vaikutuksista viroon. Esityksen jälkeen asiantuntevia kysymyksiä sateli lähes loputtomiin kunnes Riho Grünthal luovutti työasemien, sohvan ja kirjahyllyjen keskellä olevan esiintymisareenan seuraaville puhujille, Juhani Salokanteleelle ja Tuula Lyytikäiselle, jotka innokkaalla kaksinpuhelullaan paikkasivat sairastuneen Sirje Oleskin esitystä virolaisesta kirjallisuudesta.
Tuula Lyytikäinen aloitti Elo Viidingistä, jonka novellin hän oli suomentanut Tuglas-seuran uusimpaan jäsenlehteen Elo. Elo Viiding aloitti jo nuorena kielellisillä kokeiluilla ja ilotulituksella, joista laajensi yhteiskunnalliseen runouteen säilyttäen kriittisten kannanottojen keskelläkin ylevän hienostuneisuuden. Tuula Lyytikäinen suositteli tutustumista Elo Viidingin tuotantoon, koska se tarjoaa hyvän kuvan virolaisen runouden monipuolisuudesta.
Kaksinpuhelu jatkui Viron 1990-luvun runoyhdistyksiin, jotka hiipuivat hiljaa, kun runoilijat kasvoivat aikuisiksi ja liittyivät Viron Kirjailijaliittoon, kustantajiin, joiden merkitys Virossa on vähäisempi kuin Suomessa, merkittäviin nuoren polven runoilijoihin, joista Tuula Lyytikäinen mainitsi Kristiina Ehinin, Jan Kausin, Etelä-Viron runoilijat, Jürgen Roosten ja Asko Künnapin. Lopuksi Juhani Salokannel keskittyi Andrus Kivirähkin hauskaan ja monipuoliseen tuotantoon, josta on suomennettu Riihiukko ja Romeo ja Julia. Riihiukko osoittaa, miten virolainen kansanperinne kratteineen ja oveluuksineen eroaa hiukan tosikkomaisesta suomalaisesta. Andrus Kivirähkin tuotantoon kannattaa tutustua myös siksi, että ymmärtäisi siihen pohjautuvia virolaisen päivänpolitiikan sanontoja.
Marjo Mela Rozentals-seurasta taisi olla ainoa kalvoilla varustautunut esiintyjä, tosin kalvoilla oli lähinnä luettelo niistä Latvian historiankirjoituksen ajanjaksoista, joita hän esityksessään käsitteli. Historiantutkijan ura Latviassa ei houkuttele, kun palkka mistä tahansa muusta olisi moninkertainen, ja nyt laman aikana virkamiesten palkkoja leikataan vielä 15 %. Silti Latvian historiassa vaikutti olevan lukuisia, myös kipeitä, aukkoja, jotka pitäisi vain käsitellä.
Marjo Melalla oli kiire seuraavaan tilaisuuteen, mikä ehkä heijastui hänen esitykseensä: paljon asiaa kiireesti. Yleisöllä oli sitäkin enemmän kysymyksiä, joilla pidätettiin kirjat ja kalvot sylissään kohti ovea suunnistavaa esiintyjää.
Jäljellä oli Kalevi Wiikin esitys virolaisten ja suomalaisten genetiikasta sekä vieressäni istuneen Kalju Suuren valokuvanäyttelyn avajaiset. Kun yskänpuuskat yhä muistuttivat hiljaa hiipuvasta keuhkoputkentulehduksestani, annoin istumapaikkani eteisestä vyöryvän ihmismassan valloitettavaksi, loin silmäyksen valokuvanäyttelyyn ja suuntasin lumituiskuun.