Avainsana: runot

ikimorsian
sulaa sarastuksessa
äänen kaaokseen

kielen Ikaros
lentää minuuden tekstin
polttavaan kitaan
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa Merja Virolainen puhui kirjailijan omasta äänestä esimerkkinään Emily Dickinson, joka kirjoitti monitulkintaisia runoja jo 1800-luvulla paljon ennen modernisteja. Dickinson käyttää suuria kontrasteja, rotkoja ja aamun sarastuksia, erilaisia eläimiä hevosista käärmeisiin ja rottiin, morsiushuntua, kahleita, vankityrmää, puutarhaa ja Raamatun Golgataa. Runot punoutuvat dialogeista ja ihmettelystä yhtaikaa haudanvakaviksi ja ironisiksi.
Dickinson oli pikemmin romantikko kuin realisti, ei kuitenkaan idealisti. Pienessä maalaisyhteisössä uskovien keskellä hän kärsi ankarista vanhemmista ja äidin toistuvasta masennuksesta. Runojen teemoina ovat rakkaus naiseen ja mieheen, luonto, kuolema ja Jumala. Nainen on Golgatan kuningatar, jonka mies omistaa, ikuinen morsian ikuisessa siirtymävaiheessa ikikaaoksessa. Runot ovat eksistentiaalisia ja nietzscheläisiä – vaikka Dickinson ei tuntenut Kierkegaardin eikä Nietzschen teoksia. Luontoon sulautuminen merkitsi kuoleman toivomista.
Esikuvat, traditio, kuvasto ja ympäristö vaikuttavat kirjailijan sisäiseen maailmaan. Retoriset keinot, tunteellisuus, tiiviys, rytmi, sanaleikit, rakenne, tyylilaji, oma elämäkerta ja teemat luovat kirjailijan omaa ääntä. Se ei synny vahingossa, kirjoittaja voi luoda sen tietoisesti.
Harry Forsblom kertoi James Joycen henkisestä kehitysromaanista Odysseuksesta. Jätettyään kotimaansa Irlannin Kirjailija kehittyi globaaliksi intellektuelliksi. Jo Cervantesin Don Quijote on kehitysromaani, jossa sankari etsii aitoja arvoja keinotekoisten joukosta ja päätyy fiktioihin.
Modernin kirjallisuuden uudistajalle Joycelle etsintä on verisintä totta. Hänen taiteellinen kutsumuksensa protestoi perinteisiä arvoja, erityisesti kirkkoa vastaan. Symbolisessa tarinassa luodaan vastine kaikelle, joka halutaan tuhota, Daidalos ja Ikaros, isä ja poika ovat yhtä, päähenkilön nuorempi ja vanhempi minä. Realistisen tason rinnalla kulkee homeerinen, myyttinen taso.
Freudilainen isäkapina on ylitetty filosofiassa ja kirjallisuudessa moneen kertaan. Kieleen perustuva lacanilainen filosofia kumoaa freudilaiset staattiset käsitykset. ”Minuus on teksti”, intertekstuaalinen teksti, luo joustavasti ja elastisesti uusia tilanteita, joissa esittää näkemyksensä kulttuurista ja yhteiskunnasta. Kieli luo joustavasti uutta ja kapinoi vanhaa vastaan, voittaa todellisuuden, nousee sen yläpuolelle.
Joycen suomentamaton Finnegans Wake on kielellisesti nerokas fantasia tai unimaailma, jossa pubin omistaja perheineen vaeltaa erilaisissa tilanteissa hahmoaan ja muotoaan muuttaen.
Modernistien subjektivismi pyrkii hallitsemaan koko maailmaa kun taas postmodernistit hyväksyvät maailman sellaisena kuin se on; sitä ei voida muuttaa, ainoastaan kuvata. Postmoderni romaani pyrkiikin perinteistä kehitysromaania moniulotteisempaan otteeseen, ironisoimaan ja parodioimaan.

arki tihentää
tislaa sisäisen auki
pirstoutuu soimaan
Kirjoittajakoulussa Harry Forsblom puhui runoista lähteenään Piritta Maavuoren toimittama Kuuna päivänä -runoantologia uudesta englantilaisesta, skotlantilaisesta ja irlantilaisesta runoudesta.
Runollinen dramatisointi vie asioita eteenpäin. Elliot oli mestaridramatisoija pitkissä runoissaan, vaikka niistä puuttui ranskalaisille runoille ominainen sisäinen soiminen ja sosiaalisen ja puhuvan minän hajoaminen. Uskonnollisissa runoissaan hän tutki todellisuutta tihentämällä, tislaamalla ja kääntämällä nurin, laajentamalla ja mystifioimalla metaforaa.
Toisen maailmansodan jälkeen runoilijat etääntyivät romantiikasta. Dylan Thomas, mestari vailla vertaa, hajotti runoissaan lyyrisen minän ja kulttuurin lukijan koottavaksi palapeliksi. Englantilaisessa kirjallisuudessa vahvistui antiromanttinen ja -modernistinen asenne ja erityisesti työläiskirjallisuus nousi. Oliko englantilainen runous tuolloin kuitenkaan niin uusyksinkertaista kuin Maavuoren antologia kuvaa? Eikö se kokeillut enempää?
Ashbery edustaa modernin jälkeistä amerikkalaista lyriikkaa, vaihtelevien diskurssien kokeilua ja avointa, osaksi selittämätöntä metaforisuutta. Hän ei kuvaa varsinaisia kohteita eikä tutki syvyysulottuvuuksia vaan horisontaalisia kielen ulottuvuuksia.
Englantilainen runous puhuu globaalisti ja temaattisesti. Runossaan Korppi Poe kääntää esiin arjen takaista näkymätöntä toista todellisuutta. Englannissa runoja luetaan sosiaalisissa tilaisuuksissa, jolloin runoilijat kohtaavat lukijoitaan ja toisiaan. Atk-alalla aloittanut John Burnside pakenee virtuaalimaailmaa runon sävyihin ja laajennettuun metaforaan. Runossaan The light trap, Valopyydys, Burnside etenee yleisistä yksityisiin, päinvastoin kuin runoilijat yleensä. Johtuneeko tämä virtuaaliajan epämääräisistä ja abstrakteista käsitteistä?
Uusseelantilaisen Fleur Adcockin runoissa aistii baudelairemaista sisäistettyä kokemusta.
Harry Forsblom ihmetteli, miksi runoilijat eivät käytä tällaisia keinoja enempää. Miksi he tuhlaavat niin paljon arjen kuvaamiseen?

tarina surraa
tekijästä lukijaan
valmistumatta

lämmin läppäri
hurisee kirjoittajan
parivuoteessa
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulun luennolla Ranya Paasonen puhui kirjoittamisen ongelmista. Kielellisesti rikas teksti ei tarvitse jännitteitä, mutta jotain kokoavaa kuitenkin, kuvaa tai vastaavaa. Kirjoittajalle pitää antaa lupa luovaan hiljaisuuteen tekstin ja omien ajatusten ääressä, aikaa, jolloin ei ole pakko tuottaa. Miksi tässä yhteiskunnassa pitäisi koko ajan tuottaa? Sosiaalinen paine? Määräajat? Kirjoittaja voi kirjoittaa mielessään pitkiä pätkiä vaikka mitään ei syntyisi paperille tai biteiksi läppärin uumeniin.
Ensimmäisen kirjan luominen on kuin hienon runon kirjoittamista, se on kivaa, pakoa jostain muusta velvollisuudesta, vaikkapa väitöskirjan työstämisestä. Ensimmäisen kirjan jälkeen tilanne on toinen: kirjoittaminen on muuttunut ahdistavaksi velvollisuudeksi. Miten saisi takaisin kirjoittamisen vapauden? Syntyykö hyvä kirjallisuus onnettomasta ja ahdistavasta elämästä? Eikö onnellinenkin ihminen voisi luoda hyvää kirjallisuutta? Vai onko kirjoittamisen tarve vähäisempi kun kaikki on hyvin?
Pitääkö huonotkin kirjat kirjoittaa? Riittäisikö kirjoittaa ne vain itselle tai suppealle tuttavapiirille? Saisihan silloinkin rakentavaa kritiikkiä.
Kirjalliset verkostot auttavat oivaltamaan, ettei kirjoittaja luovassa hiljaisuudessaan ole yksin ongelmineen vaan olennaisten ja tärkeiden asioiden äärellä. Missä kirjoitamme? Ja mistä saisimme alustan, joka estäisi läppärin kuumenemisen sängyssä? Voisiko kaunokirjallisuutta luoda tiimissä samoin kuin tietokirjallisuutta? Fantasiakirjallisuudessa ainakin löytyy esimerkkejä tiimityöstä.
Kirjoittajalle voi olla luonnollista lähteä omista muistoistaan ja vähitellen edetä fiktiiviseen suuntaan, pois tapahtuneesta. Monet kirjoittajat kirjoittavat koko ikänsä samoista asioista. Henkilöhahmot, juoni ja kerronta ovat keskeisiä. Fiktiivisiä nimiä voi olla vaikea keksiä, jos kertoo itselleen läheisistä ihmisistä, joiden todellisiin nimiin sisältyy tärkeitä merkityksiä.
Ranya Paasoselle kieli on tärkeä. Hän tuntee olevansa eri ihminen puhuessaan englanniksi ja kaipaa suomen kielestä puuttuvia arabialaisia äänteitä. Suomen puhekielen etäisyys kirjakielestä tuo kirjoittamiseen ongelmia. Kirjoittaja voisi synnyttää oman äidinkielensä sisään uuden kielen, jokaiselle teokselleen omansa.
Ranya Paasonen suositteli meille Maurice Blanchotin teosta Kirjallinen avaruus.

Eino Santanen esitteli meille Markku Pääskysen polveilevaa ja runollista proosaa, hurjaan tyyliin hurjista aiheista kirjoitettua. Tekstit saattavat jäädä kesken, jos lukijan päässä alkaa liikaa surrata. Pääskysen postmodernissa kirjallisuudessa fiktio tiedostaa vahvasti oman sepitteellisyytensä. Teoksissa todellisen elämän kohtaukset sekoitetaan niin, ettei lukija tiedä, mikä on totta ja mikä ei – ja tuntuu siltä, ettei kirjoittajakaan tiedä. Onko kirjailija ammattivalehtelija?
Käsittelimme yhden päivän romaania ”Tämän maailman tärkeimmät asiat”. Tapahtumat kuvataan yhtaikaa menneessä ja tässä hetkessä eri henkilöiden näkökulmista. Romaani kulkee Helsingin Kalliossa, mutta valtaosa tapahtuu muistissa. Kerronta on ornamenttista, toistuvia maneereja, koko ajan kehitetään asioita, jotka eivät valmistu, hypätään tarinasta toiseen, palataan, syvennetään, linkitetään.
Eino Santanen totesi, että romaaneja kirjoittaakseen voi elää minkä tahansa elämän – kunhan unohtaa sen ja keskittyy kirjoittamiseen.

kielen merkitys
aktivoi vaihtoehdon
säkeen kaikumaan
Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa lauantaina 28.4.07 Harry Forsblom kertoi Italo Calvinon novellien ja romaanien maailmasta ja Eino Santanen käännösrunoista. Harry Forsblom toivoi kirjallisuuteen nykyistä enemmän vaihtoehtoja naiivin realistisille romaaneille, jotka eivät kyseenalaista mitään.
Calvinon ”Jos talviyönä matkamies” on kirja kirjasta, maailman ja fiktioiden maailman kohtaaminen, erilaisten romaanityyppien parodiaa. Calvinon lyhyissä novelleissa kurkistamme jatkuviin kaupunkeihin, kätkettyihin kaupunkeihin, Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarhassa” taas suomalais-ugrilaiseen mytologiaan.
Kirjallisuuden tehtävänä on etääntyä deterministisestä maailmastamme, tuoda siihen liikkuvia osia, herättää uusia oivalluksia. Myyttistä, primitiivistä ihmistä kahlitsevat monet uskomukset, mutta eikö pörssikursseja tuijottava tai työhön sidottu ihminen ole vastaavalla tavalla kahlittu vaihtoehdottomuuteen? Milan Kundera rinnastaa kirjassaan ”Kuolemattomuus” nykyaikaisen kulutusyhteiskunnan ja romantiikan ajan. Mikä on kuolematonta?
Lacanilaisen kielikäsitteen mukaan minuus tuottaa tekstejä ja minuus on teksti. Teksti sinänsä on todellisuutta. Fiktio on ensisijainen, viittaukset maailmaan toissijaisia. Sanoilla on merkitys.
Vapauden ja vankeuden kysymyksiin uppoavat myös kirjallisuuden perinteiset teemat kuten rakkaus, muuttuminen sekä yksilön ja yhteiskunnan suhde. Näitä voidaan käsitellä fiktioina, erilaisina tapoina tulkita todellisuutta. Raja fiktion ja todellisuuden välillä häilyy.
Teatteri haluaa aina aktivoida katsojan; se ei kymmeniin vuosiin ole suostunut passivoijan rooliin. Samaan pyrkii metafiktiivinen proosakin: lukijan aktivointiin.
Eino Santaselle runojen kääntäminen on kulttuuriteko, mutta harvoin saamme suomennoksissa tutustua tiensä alussa oleviin runoilijoihin. Antologiat esittelevät käännösrunoja hyvin. ”Puiden lohtuun” on koottu sodanjälkeistä saksalaista runoutta kuudenkymmenen vuoden ajalta. Kokoelman runoilijoista vanhimmat ovat syntyneet 1930-luvulla, nuorimmat 1970-luvulla. ”Onni on varallista” sisältää hollantilaista runoutta. Elävien runoilijoiden klubi julkaisee vuosittain yhden runokirjan, yleensä yhteen runoilijaan keskittyvän.
Virolaisen, viime vuonna julkaistun ”Ajattelen koko ajan rahaa” runoilijoista vanhin on syntynyt 1920-luvulla, nuorimmat 1980-luvulla. Viron kirjailijaliiton silloinen puheenjohtaja ja nykyinen hallituksen jäsen Jan Kaus toteaa teoksen esipuheessaan, että virolainen runous suomalaiseen verrattuna on suorasanaisempaa ja yhteiskunnallisempaa.
Luimme Hasso Krullin ”Demokratian”, nelirivisiksi säkeistöiksi kootun yhteiskuntaan kantaaottavan tekstin. Tyhjä rivi säkeistöjen välillä jättää edellisen säkeen kaikumaan – ennen kuin lause seuraavan säkeistön alussa loppuu.
Jos runoilija on leikkinyt kielellä eikä se käänny, kääntäjän pitää tavoittaa alkuperäisen runon tunnelma ja heittäytyä leikkiin mukaan. Tällaiset runokäännökset tuovat merkityksiä, nostavat esiin yksityiskohtia.