Tuhkasta linnaan

huntupää tyttö
hiipii varpaillaan linnaan
prinssin kainaloon

voimaantuminen
suoristaa koukkuselän
uusiin askeliin

Tuhkimo löytää kärkitossut ja nousee varpailleen, peittää kasvonsa valkeaan huntuun ja rientää tanssimaan. Isä, äitipuoli ja sisarpuolet kohtaavat hänet prinssin linnassa, ensin kömpelönä, muita pakoilevana hahmona, sitten kauniisti ja kevyesti prinssin kanssa tanssivana salaperäisenä vieraana.
Terence Kohlerin Tuhkimo tanssii Kansallisoopperassa puolityhjälle salille 21.10.2011. Tanssin kieli kuvaa tunteita, selkä köyryssä liikkuminen muiden ihmisten hylkimisestä syntyvää epävarmuutta, selän ja raajojen ojentaminen muiden hyväksynnästä nousevaa voimaantumista.
Äitipuoli läksyttää naimaikäisiä tyttäriään kuin pikkulapsia, nämä yrittävät ojentaa itsensä, mutta nyykähtävät kasaan. Tuhkimon isää tarinan perinteisissä versioissa ei juuri kuvata. Nyt hän kulkee uuden puolisonsa perässä päätään riiputtaen kunnes saa voimaa tyttärensä syleilystä ja ojentautuu.
Vaikuttavatko kaikki kaikkiin, muokkaammeko toinen toisiamme? Viestiikö ryhtimme työssä ja arjessa epävarmuutta tai voimaantumista?

Musiikkia ja tsasounoita

Setomaa kutsuu
Suvilahteen, musiikki
Lämpöön jatkamaan

kuningaskuntaan
ensi vuonna matkataan
Tuglas-seurassa

Suuri Setomaa-ilta  29.9.2011 keräsi Tuglas-seuran salin täyteen setukaisten ystäviä ja setoja. Setomaan kuningaskunnan sootska, ylin käskynhaltija Ahto Raudoja avasi Setomaan kuningaskunnan kunniakonsulaatin Eesti Majaan. Lauloimme yhdessä Kuningriigi Hümnin Jalmar Vabarnan  ja Matis Leiman kanssa.
Setomaalla vietettiin perinteisesti leelojuhlia. Idea Setomaan kuningaskunnan  päivistä syntyi kesällä 1991, jolloin Paul Hagu oli vierailemassa Metsäsuomalaisten tasavallassa  Ruotsissa. Setomaan kuningaskunnan päiviä vietetään vuosittain elokuun ensimmäisenä lauantaina vuorollaan kussakin Setomaan neljästä kunnasta. Uusi sootska valitaan niin, että ehdokkaat asettuat seisomaan korkean pölkyn päälle ja heidän kannattajansa asettuvat riviin heidän taakseen. Voittaja on se, jonka takana rivi on pisin. Tuglas-seura järjestää kulttuurimatkan ensi kesän kuningaskunnan päiville Värskaan.
Ahto Raudoja, Tapio Mäkeläinen  ja Mare Piho  esittelivät Setomaa Tsässönad -kirjaa, jossa esitellään 80 hävinnyttä ja 78 säilynyttä tsasounaa. Kirjan esittely lähti 5.8.11 Obinitsasta kohti pohjoista ensin Tarttoon ja Tallinnaan, nyt Helsinkiin ja täältä Kuopioon.
Tsasounoitten kuvaaminen ja mittaaminen sai alkunsa Tuglas-seuran Setomaan kulttuurimatkoista, joille samat ihmiset tulivat yhä uudestaan ja uudestaan, ja tarvittiin uusia kohteita, joita heille esitellään. Kun Viron puolen tsasounat oli kartoitettu, jatkettiin Venäjän puolelle – ja välillä ajeltiin tsasounoita etsimässä pelloilla, joilla ei teitä koskaan ollut ollutkaan.
Kun valokuvanäyttely tsasounoista kiersi Suomessa vuonna 1999, syntyi idea kuvien ja perimystiedon keräämisestä kirjaan. Nyt tämä viron- ja setokielinen teos on valmis. Sen esittelemistä tsasounoista vanhin on vuodelta 1674.
Ensimmäinen tieto tsasounoista on vuodelta 1540. Osa setoista oli roomalaiskatolisia, ja kreikkalaiskatolisia alettiin nimittää aluksi toisuskoisiksi, mutta parin sadan vuoden kuluttua puoliuskoisiksi.
Setokielessä sanalla ”puusli” tarkoitetaan Peko-jumalan patsasta, mutta myös ikonia. Mare Piho, joka on tutkinut Siperian setukaisia, kertoi hämmästyneensä, kun nämä nimittivät ikonia ”puusliksi”.
Tsasounat ovat tavallaan kompromissi kirkon ja perinteisten uskontojen välillä. Niiden luo voidaan kokoontua viettämään kirmaskaa eli praasniekkaa.
Setomaa Tsässönad -kirja ja erillinen tsasounakartta samoin kuin setojen musiikkilevyt  ja kirjat tekivät hyvin kauppansa. Suuren Setomaa-illan monipuolisesta annista  lämmenneinä siirryimme ravintola Lämpöön nauttimaan Jalmar Vabarnan ja Matis Leiman musiikista ja tanssimaan sen innostamina.

Viljandi sykkii

lähestyn rantaa
Viljandijärvi siintää
kutsuu syliinsä

elo on kaunis
elämä kutoo aikaa
aamusta iltaan

Rytmi ja syke olivat teemana Viljannin kansanmusiikkifestivaaleilla eli Viljandi Folkilla  28.-31.7.2011. Avajaisissa jokainen puhuja presidenttiä myöten hakkasi naulan yhteisen lautaan juontajan Silver Seppin kanssa ja vasaraniskut kuuluivat kauas Linnavuoren Kaivomäen keskiaikaisen ritarilinnan raunioilta. Avajaisten päätteeksi kulkue johdatti yleisön vallihaudan yli Kirsimäelle, jossa Eesti Etno -konsertti  oli alkamassa.
Folkin runsas ohjelma neljä päivää kahdeksalla lavalla ja työpajoissa yhdestätoista aamulla neljään asti aamuyöstä tarjosi monipuolisia elämyksiä. Vallihautaan oli pystytetty paitsi tanssityöpaja myös lapsille pomppulinna korkealle kohoavine keinuineen ja valtava pallo, jonka sisälle päästettiin kaksi lasta kerrallaan vierittämään palloa pitkin vallihautaa. Pienimmät lapset saivat kiipeillä ruokakujan kojujen luona jättiläisen kanteleessa.
Kansanmusiikkiaitan suuressa salissa Vetelkõndijad eli vedessäkulkijat  Sofia Joons  ja Kristiina Ehin loihtivat Vormsin saaren vanhat valokuvat kertomaan, miten hiiu kannel  yritettiin kansallispukujen kanssa polttamalla hävittää, mutta pelastui ja palasi tulkitsemaan kansan tuntoja. Esityksen jälkeen näin kyyneliä monilla poskilla.
Folkin avajaisista jäi erityisesti mieleen iranilainen yhtye Shanbehzadeh, joka tarjosi uskomatonta rytmiä ja sykettä. Soittaja tanssi ja hyppi säkkipillinsä kanssa ja villitsi yleisön laulamaan ja tanssimaan.
Jaani kirikussa eli Johanneksen kirkossa, keskiaikaisessa fransiskaanien luostarikirkossa, kävimme paitsi kuuntelemassa Heinavankeria myös päivittäisissä aamumessuissa, jotka tänä vuonna alkoivat Folkin rytmin mukaisesti vasta puoliltapäivin aiempien vuosien kello kymmenen aamumessujen sijaan. Kansanmusiikkiesitykset korvasivat saarnan; perjantaina esiintyivät Kristiina Ehin ja Silver Sepp  ja lauantaina Triskele.
Esiintyjät osallistuivat myös ehtoolliselle, joka elämyksenä poikkeaa suomalaisen luterilaisen kirkon ehtoollisesta. Viljannin Johanneksen kirkossa kirkkoherra asettaa ehtoollisen alttarin takana kääntyneenä kohti seurakuntaa, ehtoolliselle kokoonnutaan seisomaan osallistujien määrän mukaan laajenevaan puoliympyrään, ehtoollisviini juodaan yhteismaljasta – kuten meilläkin ennen. Viini on paikallista marjaviiniä, huomattavasti parempaa kuin Haapsalun tuomiokirkossa, jossa viime pääsiäisenä palelimme, vaikka aurinko lämmitti kirkon pihalla.
Triskele esitti aamumessussa vanhan runon Kristuksen elämästä, ilmeisesti kokonaan, vaikka kirkkoherra ja lääninrovasti Marko Tiitus johdatti meidät kuuntelemaan vain otteita kyseisestä runosta. Esityksen jälkeen hän totesi, että virolaiseen mielenlaatuun Triskelen tapa kertoa tarinaa sopii paremmin kuin vieraiden maanosien tarinankerronta.
Festivaalin esitykset kokoavassa sunnuntain kavalkaadissa Ando ja ystävät, jonka festivaalin johtaja Ando Kiviberg juontaa ja johon hän valitsee esiintyjät, kuulimme paitsi otteita Kristiina Ehinin tarinankerronnasta myös Jan Blaken kertomuksen naisesta, joka miehensä käskystä muutti itsensä gepardiksi pyydystääkseen villieläimen ja valmistaakseen siitä aterian, mutta pelästytti karjunnallaan miehen niin, että tämä kiipesi puuhun vapisemaan eikä tullut alas, ennen kuin ihmishahmoon palannut vaimo ryhtyi imettämään lastaan.
Zetod antoivat parastaan Kirsimäellä, taas kerran, ja lavan edus tanssi. Zetod tulevat Kaakkois-Viron Setomaalta ja laulavat omalla murteellaan uudelleen sovitettuja perinteisiä kansanlauluja, erityisesti ketjulauluja sekä niiden pohjalta luomaansa uutta musiikkia. Zetojen voimahahmon Jalmar Vabarnan esiäiti Anne Vabarna on aikoinaan laulanut setokaisten Peko-eepoksen. Nuorukaiset varttuvat miehiksi, aiemmin Zetod lauloivat ”elu on ilus ja elu on alus, ilus poiss on elu alus” (elämä on kaunis ja elämä on alussa, kaunis poika on elämänsä alussa), nyt ”on raske olla ilus mees” (on vaikea olla kaunis mies).
Viljandi Folkin jokavuotiseen kokemukseen kuuluvat musiikin ja esiintymistilojen lisäksi Inkerikoti, Viljandi kohvik, Tegelaste tupa, Trepimäki ja Viljandijärvi.

Kaustinen kutsuu

sytytä liekki
työhösi, luodaan uusi
kaunis maailma

Kaustinen kutsui taas kerran, 11.-17.7.2011, halki Suomen nauttimaan musiikista tuttuun Soittosaliin ja Kaustinen-saliin, tutulle Areenalle ja Juhlapihalle, yöpymään uuteen perheeseen. Helle hellitti, yöhön avoin ikkuna viilensi makuusoppeni.
Tänä vuonna juhlittiin sata vuotta sitten syntynyttä Erkki Ala-Könniä, Suomen ensimmäistä kansanmusiikin professoria. Myöhästyin Könnikavalkaadista, mutta ehdin Purppuripelimannien Soittosalin avaukseen ja Salonkylän pelimannien esitykseen. Ehdin myös ostaa vaaleanpunaisen ”Ei mikään yhen illan juttu…” -Kaustispaidan huuliharppuineen ja -punineen. Iltahämyssä maistuivat perinteiset muikut.
Aamuaterialla nautimme paitsi emännän runsaista ja maittavista pöydän antimista myös musiikista, kun ensin yksi vieraista tarttui jouhikkoon ja sitten isäntäperheen lapset ilosta säteilevin silmin viuluihin, pianoon ja torveen.
Uudessa Iholla-salissa seurasin Käpylän musiikkiopiston eri-ikäisten ja -tasoisten oppijoiden soittoa. Tuttu Kansanlääkintäkeskus tarjosi maittavan ja monipuolisen lounaan hiljaisessa ruokasalissaan.
Kaustisen toimintakeskuksen ja Tallarin Maailma on kaunis -musiikkinäytelmä kosketti tunteita ja riemuitsi kauniisti musiikista. Illan kruunasi Duo Lilian Nordberg ja Petra Saari, jotka nuoruuden hymyilevällä, hiljaisella laulullaan vaiensivat Viinituvan kuuntelemaan.

Rikos Sastamalassa

Sastamala ja
Vammala, Sylvään koulu
pysyy paikallaan

rikos ennen ja
nyt, kirkko palaa, sana
saa uudet kuvat

Helteessä ja ukkosmyrskyssä kylpevä Sastamala keskittyi Vanhan kirjallisuuden päivillä 1.-2.7.2011 rikoskirjallisuuteen, ei kuitenkaan vain dekkareihin vaan siihen, millaisia tekoja tai käyttäytymistä eri aikoina on pidetty rikollisena. Päivien tyylikkäässä mustassa tee-paidassa komisaario Palmun piipun savukiehkkura kiemurtelee Rikos-sanan päällä.
Matka ystäväni mökiltä Parikkalasta Sastamalaan oli odottamattoman pitkä, ja tiekyltit katosivat matkalla mennen tullen niin, että tulomatkalla ajoimme Vammalan ohi – ”Kuinka lähellä se Sastamala on Vammalaa?” – ja paluumatkalla kadotimme Lahdentien ja poikkesimme Hervantaan, jonka isosta marketista ei löytynyt mökkiviemisiksi kilon pakettia mustaleimaista Emmentalia, kun opiskelijat kuulemma ostavat vain pieniä juustopaketteja.
Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa oli hyvin tilaa. Muistan, miten aiempina vuosina osa yleisöstä on istunut tai seisonut juhlasalin reunoilla, mutta nyt Sylvään koulun urheilusaliin kannetut tuolit ja parvekkeen penkit riittivät hyvin. Pohdimme teltan lounaspöydässä, liekö yleisökadon syynä päivien aihe vai helteinen sää.
Kouluneuvos Kirsti Mäkinen käsitteli esityksessään rikosta, syntiä ja häpeää eri näkökulmista, mm. Kaarlo Sarkiaa, kansanperinteen saitaa naista ja Minna Canthin Anna-Liisaa. Kun esityksen lopussa ukkonen ja salamat järisyttivät Sylvään koulua, Kirsi Mäkinen katsoi ylös ja kysyi: ”Oliko se niin kauhea esitys?”
Ainutlaatuisen elämyksen tarjosivat Heikki Laitisen ja Kimmo Pohjosen murhaballadit alkaen piispa Heinärikin neuvoista pojalleen ”pilttisemi, pienoisemi” ennen Lallin tuloa ja päätyen tätä tilaisuutta varten luotuun balladiin pariskunnasta, joka aamuisen sananvaihdon ”mä en halu olla sun kaa” jälkeen tulee Vanhan kirjallisuuden päiville ”Sastamalaan tai Vammalaan tai Tyrväälle tai mikä sen paikan nimi nyt olikaan”. Balladin lopussa Heikki Laitinen juoksi paljain jaloin yleisön joukossa mikrofoniin huutaen. Lopuksi hän kaatui koristen näyttämölle ja yleisö aplodeerasi, jolloin hän nousi loukkaantuneena ja karjaisi: ”Mitä te taputatte kun toinen tekee kuolemaa?”
Sama kysymys sopisi moneen oopperaesitykseenkin.
Päivien teemasta poikkeava keskustelu Juhani Ahosta keräsi niin laajan suosion, että esitys siirrettiin täyteen ahdetusta auditoriosta juhlasaliin. Osa turistibusseista oli tainnut ajoittaa tilaisuuden lauantaiseen kierrokseensa. Lehtori Tuula Uusi-Hallilan johdattamina Eppu Nuotio, Panu Rajala ja Simo Juva valottivat monipuolisesti Juhani Ahon tuotantoa, ennen kaikkea lastuja, Juhaa, Papin rouvaa ja Rautatietä. Eppu Nuotio kertoi, miten Rautatie avautui murkkuikäisille, kun yhdessä lähdettiin junaan ja jokainen teki sinikantiseen vihkoon merkintöjä yksityiskohdista asemalla ja junassa, kanssamatkustajista ja  kännykkäkeskusteluista. Niistä loihdittiin myöhemmin koulutunneilla  esityksiä, esim. erilaisia versioita siitä, mitä kännykkäkeskustelun toinen osapuoli olisi sanonut.
Teknologian kiivaassa kehityksessä Ahon Rautatie on edelleen ajankohtainen.
Professori Unto Salon monologi kiistasta Tyrvään Pyhän Olavin  ja Karkun Vanhan Maijan ikäjärjestyksestä oli totisuudessaan kutkuttavan hauska.
Perjantaina kävimme ihailemassa Pyhän Olavin maalauksia. Vanhan Maijan konserteista olimme nauttineet jo aiempina vuosina, silloin, kun Vanhan kirjallisuuden päivät olivat Vammalassa Sylvään koululla ja yövyimme Sastamalan vanhassa pappilassa. Nyt yövyimme Liekorannan ystävällisessä Kievarihotellissa, joka tarjosi maukkaat ateriat ja hyvän unen.

Muistot ja unelmat sykkivät

vaahterankukat
sykkivät unelmia
kevään muistoja

Vaahterat kukkivat 14.5.2011, kuten ne kukkivat keväällä 1960-luvun lopulla. Silloin pelasimme pesäpalloa aavistamatta, että muutaman vuoden kuluttua, vuonna 1971, pelikenttämme paikalle valmistuisi Finlandiatalo.
Tänään jo raitiovaunussa aavistin kanssamatkustajieni pukeutumisesta, ketkä heistä jäisivät kanssani Finlandiatalon pysäkillä SYKin 125-vuotisjuhlaan. Pukukoodina oli tumma puku.
Finlandiatalon toisen kerroksen lämpiössä etsittiin tuttuja, käteltiin ja halattiin. Muistot jysähtivät puheensorinaan.
Lukiossa Seppo Toivosen tiedottaja-kurssilla harjoittelimme argumentointia ja mikrofonin käyttöä ja kirjoitimme yhdessä artikkelit kevättalvella ilmestyneeseen Oraan numeroon. Kirsti Mäkisen kirjallisuuskurssilla keskustelimme mm. runoista ja aikakauslehtien artikkeleista. Myöhemmin olen tavannut hänet useasti Vanhan kirjallisuuden päivillä Vammalassa ja Mika Waltari -seuran tilaisuuksissa. Timo Alankoon tutustuin jo ennen SYK:n vanhempieniltoja Helsingin yliopistolla. Mieleeni jäivät hänen sanansa uusien opiskelijoiden tiedotustilaisuudessa 1970-luvulla: ”Loppujen lopuksi ei ole kovin suurta merkitystä sillä, mistä aineesta gradunsa tekee – kunhan sen tekee valmiiksi. Sillä voi osoittaa työnantajalleen, että osaa hoitaa aloittamansa tehtävän loppuun asti.” Esko Kilven syvällisiä ja sydämeen käyviä esityksiä olen seurannut monissa verkko-opetuksen seminaareissa.
Puolitoistatuntinen juhlaohjelma esitteli vuodenaikojen mukaan sykkiläisten monipuolista osaamista: musiikki- ja tanssiesityksiä, tarinoita eri vuosikymmenniltä, puheita, runoja monilla kielillä, muotinäytös eri vuosikymmenten näytelmävaatteista, taidetta ja yhteislauluja.
Rehtorit astuivat muotokuvistaan keskustelemaan nuorten oppilaiden kanssa. Lucina Hagman moitti nykyajan tyttöjen roikkuvia hiuksia, mutta ilahtui kuullessaan heiltä, että naisten ja miesten tasa-arvoiset opiskelumahdollisuudet ovat Suomessa nykyään itsestäänselviä eikä niiden eteen tarvitse taistella toisin kuin rohkean Suomalaisen Yhteiskoulun alkuaikoina Suomen keisarillisessa suurruhtinaskunnassa, jolloin Lucina Hagman aloitti koulun aamuhartauden sanoilla: ”Meidän isämme ja äitimme, joka olet taivaassa.”
Muistan, että Nervanderinkadun aamuhartauksissa luokkamme paikat juhlasalissa olivat yhden vuoden ajan äitini isoisän Oskari Mantereen muotokuvan alla.
Petteri Salomaa muisteli kouluaikaansa Nervanderinkadulla ja Isonevantiellä, opettajia, jotka kehittivät pedagogiikkaa ja kirjoittivat oppikirjoja sekä uhrasivat aikaansa oppituntien jälkeiselle runsaalle harrastustoiminnalle: kuorot, orkesterit, näyttämötoiminta, kuvataide, savisakki, koulun lehden Oraan toimittaminen, liikunta ja urheilu.
Muistan Oraan kapean toimitushuoneen Nervanderinkadun kattopuutarhan vieressä, vahakset, joille lehtijuttuja kirjoitettiin, vahaskoneen, joka joskus tuhri sormet ja kynnet musteeseen, monistetut sivut, jotka levitettiin pinoiksi ruokalan pitkille pöydille ja koottiin lehdiksi. Kun koulu vuonna 1972 muutti Isonevantielle, Oraan päätoimittajana, äitini jalanjäljillä, haastattelin koulun opettajia uusista tiloista ja niiden mahdollisuuksista. Nauha, jonka purkaminen Oraan seuraavan numeron tekstiksi vei enemmän aikaa kuin osasin aavistaa, näyttää edelleen olevan hyllyssäni, vaikka Oraan vanhat numerot ilmeisesti hävisivät muutossani pari vuotta sitten.

Lisää muistia

Esko aloittaa
reikänauhat ja -kortit
tietotekniikan

lisää muistia
muistot heräävät, tutut
hymyt kohtaavat

Helsingin yliopiston tietotekniikka vietti 9.12.2010 näyttävästi 50-vuotisjuhliaan Helsingin yliopiston juhlasalissa yli neljänsadan hengen voimin. Juhlapuheissa pohdittiin tietotekniikan kehitystä ja merkitystä; nykyisin taskussa olevassa mobiililaitteessa on enemmän tehoa kuin Helsingin yliopiston ensimmäisessä tietokoneessa Eskossa 50 vuotta sitten, yliopisto ja tutkimus toimivat tietotekniikalla ja sähköpostin kaatuminen olisi katastrofi. Juhla huipentui Veijo Åbergin kirjan ”Lisää muistia! 50 vuotta tietotekniikkaa Helsingin yliopistossa” julkistamiseen ja projektin päävastuullisten kukittamiseen. Puheissa kerrottiin kirjantekoprojektista, haastatteluista ja kuvien ajoituksista ja paikantamisista. Lisää muistia!  jaettiin tilaisuuden päätteeksi meille jokaiselle tekijän omistuskirjoituksella varustettuna.
Kirjassa kerrotaan mm. sosiologian opiskelijasta, joka vuonna 1964 toi graduaineistonsa lävistettäväksi reikäkorteille. Lävistäjät lupasivat lävistää aineiston, jos opiskelija laulaisi heille. Ja hän lauloi.
Silloinen sosiologian opiskelija, M.A.Numminen, kertoi tänään, että reikäkorttiaineisto on yhä tallella ja hän voisi lahjoittaa sen Helsingin yliopiston tietotekniikalle. Aineisto käsittelee opiskelijoiden kiinnostusta esperanton kielestä.
M.A.Numminen lauloi meille Pedro Hietasen säestämänä monia tuttuja laulujaan, niitä, joita kuulin hänen laulavan 1980-luvun alussa Helsingin yliopiston Sosiologian laitoksen pikkujouluissa. Tätä juhlaa varten hän oli luonut laulun Eskosta, yliopiston ensimmäisestä tietokoneesta, joka luki käskynsä reikänauhoilta.

Sateinen kesäpäivä

poimi hitaasti
kukkaviehe viehättää
sadeviitassa

Haaga-Helia vietti kesäpäivää 14.6.2010 Backaksen puimalassa. Jokaista odotti lautasen vieressä vihreä pallo ja teksti: ”Sateen sattuessa kierrä pallo auki ja pukeudu viittaan.” Läpinäkyvä sadeviitta hohtikin iltapäivällä monen kulttuurikävelijän ja akrobaatin yllä.
Brunssin jälkeen Hidas tarjosi meille hengen ravintoa. Mikko Kuustonen kurvasi kesäämme kehitysmaiden yhteisöllisyyden ja vankiloiden kiireettömyydestä. ”Jos kävelet yksin, pääset nopeammin, jos yhdessä, pääset pidemmälle.” Lapsen hellyttävät jalat seisoivat aikuisen jaloilla.
Jouko Paananen esitteli meille työpaikan tyypit: ahkera puurtaja, vastuullinen avainhenkilö, piittaamaton sooloilija ja seuraaja, joita Iiro Rantala ja Jukka Perko havainnollistivat soittimillaan.
Kiire helpottaa, kun laskee vain joka neljännen tahdin ja hengästyttävän juoksun sijaan etenee kävelyvauhdilla, kun keskittyy olennaiseen, jättää turhat touhut ja kokoukset, joihin ei kukaan kuitenkaan tulisi.
Turha touhu valtaa tilaa kun pitäisi vaikka sovittaa Finlandia uuteen uskoon. Luovuus astuu esiin vasta kun turha hälinä väistyy. Luovuus sisältää luopumista ja uuden luomista.
Iltapäivällä floristi Hanna Marttinen johdatti meidät niitylle valmistamaan kukin kukkavieheen itsellemme.

Renessanssi sykkii

hovinarrien
ryhdikkään tanssin outo
tunnelma sykkii
Kaksikymmenviisivuotiaat Hovinarrit tanssivat sunnuntaina 19.4.09 Cappella Tibian säestäminä ja Scholares Aeternesin laulujen tauottamina juhlayleisönsä sydämiin. Nautimme tanssista, musiikista, laulusta, pukuloistosta, pienistä yksityiskohdista, jotka avarsivat käsitystämme satojen vuosien takaisen eurooppalaisen hovin elämästä sekä seurustelu- ja huvittelumuodoista. Saimme seurata, miten renessanssin eurooppalaisten hovitanssien piatosat, movimentot, pavanet ja gaillardit muuttivat ja koristivat tansseja yksityiskohdilla ja vaihtelevilla tyyleillä ja tempoilla. Ihailimme taidokkaita pukuja, joista osan olivat tanssijoiden taitavat kädet loihtineet, kuuntelimme barokkikitaraa ja nokkahuilua, yritimme tavoittaa tanssijoiden katseita naamioiden takaa. Tauolla hennot kukat ja 1500-luvun runot lensivät syliimme.
Tauon jälkeen naamiot katosivat, mutta musiikki, tanssi ja laulu jatkuivat. Hovinarrit kiittivät pitkäaikaisia ohjaajiaan suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi, englanniksi ja espanjaksi ja lopuksi kukittivat heidät. Yllätyksen liikutus väreili salissa ja tanssi jatkui. Lopuksi yleisökin pääsi mukaan pitkään letkaan, joka tanssien kierteli Balderin salissa.

Musta hohtaa valkoista

jalka ojentuu
tutu kahahtaa, täysi
näyttämö tanssii
Kadonnut sinfonia löytyy kolmen tanssin kimarasta. Christian Spuckin mustat hyrrät pyörivät Mendelssohnin sinfoniassa, suuret tutut maalaavat kadonneen rokokoo-kuvan leijumaan kärkitossuilla kallistuvan kulissin alla. Kenneth Kvarnströmin hohtavat luistelijat ja harmaasudet tanssittavat lumimaisemaan kasvaneita kirjavia pensaita. Uwe Scholzin näyttämöllinen valkeita joutsenpareja liitää klassisen puhtaasti Beethovenin seitsemänteen sinfoniaan.